Oli muinoin mies. Se löihe pahankuriseksi hyvin: tappoi hevoset, tappoi
lehmät, vasikat kaikki, niin oli hän ilkeä. Tappoi vielä pään, tappoi
toisen, aina yhdeksän henkeä tuhosi, niin hän kun niin oli syntinen,
arvelihe, ajattelihe viimeinkin: "Minä kun näin rikoksenalainen olen,
enhän minä tuonilmaista eloa niin konsaan saa nähdä enkä Jumalan iloa
katsella. Lähden kuitenkin monasteriin räähkiä sanomaan, otettaneen, ei
otettane!" Meni niissä tuumin monasteriin, tuli isännän luokse ja pyysi
räähkiä ottamaan. "En minä ota, mene toisen luokse", sanoo kohta
monasterin isäntä eikä ota kuullakseen häntä. Mitäs siihen; mies menee
toisen luokse niinkuin neuvottiinkin, vaan toinen taaskin sanoo: "En
minäkään voi räähkiäsi ottaa, mene tuonne, siell' on meillä vanhin ja
pääisäntä, se ne ottaa kun ottanee." Mies meni ja heittäysi polvilleen
isännän eteen sanoen siinä kaikki syntinsä, että niin ja niin hän on
tehnyt, mikä neuvoksi sopisi? "No", sanoi monasterin isäntä, "koska sinä
semmoinen syntinen olet, niin hiilihauta on ja tervaskanto maantien
varrella tuolla; kun seulalla voinet haudan sen vettä kantaa täyteen, ja
tervaskanto lehtiä tehnee, äsken minä syntisi sinulle anteeksi annan."
Sen puhuu monasterin isäntä ja seulan panee käteen miehelle käskien niin
tehdä kuin neuvo oli.
Mies lähtee siitä neuvotulle paikalle heti, jossa alottaa työnsä: päivän
aina vettä kantaa hiilihautaan, toisen tervaskannolla rukoilee,
rupeaisiko tuo kasvamaan sillä. Sitä hän tekee kolmekymmentä vuotta,
vaan ei lähde apua. Kolmannellakymmenennellä vuodella siitä eräänä
päivänä kulkee mies kaupunkiin päin aamusella nureksien kuultavasti ja
pahoilla mielin, vaan kun iltasella kaupungilta palajaa, niin tanssii ja
pajattaa jorahuttelee hyvillä mielin. Se siitä monta aikaa kulkee siten,
ja tervaskannolla rukoilija aina arvelee mielessänsä: "No, mikähän
lienee tuo miesryökäle, kun se tuolla kurin kulkee, ei ainakaan se hyvä
mies ole! Yhdeksän päätä olen jo tappanut ennen; ka, tapan vielä tuon
kymmenennen, vaikka mikin tulkoon!" Pitäessään tuumaa tämmöistä tuhosi
hän sen kaupungissa kävijän kymmenenneksi ja meni siitä työlleen taas,
vei vettä hiilihautaan kuin ennenkin, vaan tämäpä jo itsestään täysi on.
No, ei kummempata maailmassa! Meni tervaskannolle rukoilemaan tuosta ja
risti silmänsä, niin tervaskanto jo lehdessä, semmoista suurta, kaunista
lehteä! "Oi Jumalainen, suuri sinä olet!" sanoo itsekseen mies,
"kolmekymmentä vuotta jo rukoilin eikä lähtenyt lisää, niin nyt on vesi
kaivossa ja kanto lehdessä; minkä hyvän nyt lienen tehnyt, kun tämä näin
kävi?"
Saadakseen tietoa siihen meni hän monasteriin saman ukon luokse, joka
hänelle työtkin määräsi, ja puhui asiansa, sanoi: "Niin ja niin se nyt
on; jo on hiilihauta vettä täynnä ja tervaskannossa lehdet." -- "En usko
ensistään, sinä horailet", vastasi monasterin isäntä, ja lähtee
katsomaan itse. Tullaan paikalle yhdessä, ja näkee siinä monasterin
isäntä, miten kaikki oli. Ihmetellen sitä sanoo hän miehelle: "No, niin
on, niin! No, mitä hyvää sinä tällä ajalla teit, kun tämä näin on käynyt
sinulle?" -- "Niin ja niin", vastasi toinen, "tästä mies matkasi ohitse
aina kaupunkiin päin; aamusella kun meni, niin pahoilla mielin astui ja
hyreksi, vaan kun iltasella tuli, niin jalalla meni ja toisella ja pajan
pani kaiken remun, niin oli hyvillään ylen. No, minä siitä arvelihen:
'Kun jo yhdeksän henkeä olen menettänyt, täytän kymmenisen,' ja tapoin
siitä sen miehen, räähkäsin." Siitä jo monasterin isäntä arvasi asian,
sanoi: "Sehän se nyt on ollut koko maakunnan rosvo se mies, jota kaikki
toivoivat tapettavaksi, henkäilivät mielessänsä. Se oli tuomari
semmoinen: väärän asian teki suoraksi, suoran vääräksi, kun kellä oli
rahaa hänelle viedä; se oli onneksi, että sen tapoit, siitä sait sinä
Jumalalta kaikki tekosi anteeksi." Tästäkös nyt miehen mieli parani, kun
ei pahatöitään enää tarvinnut pelätä. Ikänsä eli hän siitä päivin
siivosti kaikella tavoin ja pääsi kuoltuaan Jumalan omaksi hänen ihoansa
ilmaisesti näkemään. -- Sen pituus se.