Oli metsimies muudan. Se kahden koiransa kanssa meni metsälle kerran ja
pyyteli riistaa kaiken päivää siellä. Sitä tehden oli hän loitonnut
kauaksi salolle eikä ruvennut pimeässä osoittelemaan takaisin, vaan
päätti yötä pitää metsässä ja aamulla päivän tullen kulkea kotiinsa.
Niissä tuumin meni hän suuren kuusen juurelle, teki valkean
lämmitelläkseen siihen ja asettihe vierelle lepäämään. Siinä oli nyt
hyvä ollaksensa, ja hän oli jo nukkumaisillaan juuri, kun kuului äkkiä
hänelle pakina. Kuuseen, jonka juurella valkea paloi, oli sattunut
jäämään suuri käärme, ja se pyrki nyt alas siitä pyytäen mieheltä apua,
kun ei itse valkealta hirvennyt laskeutua maahan. Mies vaikka oudostui
sitä, kun käärme ihmisen tavalla pakisi, sanoi kuitenkin vastaten
puhetta: "En minä voi sinua laskea sieltä, sinä söisit minut." -- "En
minä syö, veikkonen, sinua", rukoili käärme, "kun laskenet täältä, niin
minä neuvon sinulle kaikki kielet: linnun, puiden ja kaikkien puheet."
-- "No, milläs saattaisin minä sinut laskea alas?" kysyi mies. "Hakkaa
suuri puu, pane se tätä kuusta vasten, niin minä tulen sitä myöten",
neuvoi käärme. Mies kun näki palkan hyväksi, suostuikin siihen, kaatoi
puun kuusta vasten ja laski sitä myöten käärmeen alas. Päästyään maahan
puhui käärme siitä miehelle palkoista kaikki kielet, mitä maailmassa
taitaa olla, linnun, puiden ja kaikkien eläinten sekä kasvien kielet,
mutta kielsi kellekään virkkamasta mitään; ei edes omalle naiselleenkaan
saisi hän virkkaa asiasta sanaakaan, milloin virkkaisi, silloin paikalla
kuolisi.
Mies kun sai kielet opituksi, ja käärme läksi matkaansa, hän kohta
laittautui valkean viereen taas maatakseen yötä nyt siinä. Vaan eipäs
aikaakaan, kun kuului uudelleen pakina. Koirat olivat isäntänsä
jalkoihin asettuneet vahdintaan, ja toinen alkaa siitä pakista toiselle,
sanoo: "Jää sinä nyt perheenmiehen kanssa tähän, vahdit isäntää hyvästi,
muutoin hukat yöllä tulevat, syövät hänet; minun täytyy kotiin mennä,
sinne tulee varkaita, ellei haukuntaa talolta kuulu." -- "No, mene sinä,
toverini, mene", vastasi toinen, "vartioi kotia vain, kyllä minä täällä
isännän katson." Mies, joka kaikki kielet oli oppinut, ymmärsi
koirienkin pakinan hyvästi, arveli: "Onpa teillä mieltä enemmän kuin
luulisikaan", ja laski toisen koiransa kotia katsomaan niinkuin sillä
oli aikomuskin, vaan itse asettui levolle taaskin nukkuaksensa
viimeinkin, kun oli väsyksissään hyvin. Kohta alkoivatkin siitä silmät
umpeen käydä niinkuin nukkuessa ainakin, ja mies toivoi jo unen tulevan,
joka kyllä olisi tullutkin, eihän siinä mikä estänyt, vaan miehen olivat
käärmeen koulussa korvat niin aroiksi käyneet, että niihin joka ääni
kävi. Sieltä alkoi nyt outo humina kuulua korvesta, ja hän erotti
selvälleen, miten toinen kuusi tuulen suhinassa sanoi sille kuuselle,
jonka juuressa hän oli: "Oi kuoma, tule luokseni tänne, minä kuolen
kohta, tule minun maahanpanijaisiini!" -- "Ka, en jouda minä,
veikkoseni, suo anteeksi", vastasi toinen, "minulla on yöniekka
juurellani." -- "Tulehan kuitenkin, tule", huusi kuusi sieltä kolmeen
kertaan, vaan toinen ei lähtenyt hänen luoksensa kumminkaan. Siitä jo
kolmannen huutonsa jälkeen kaatui viimein rytisten se kuusi, jotta
kaikki metsä ryskähteli, eikä sen kovemmin kuulunut mitään; vaan toinen
kuusi, jonka juureen mies yövalkeansa oli tehnyt, sanoi toverinsa
kaatuessa: "Siihen menit, vanha veikko; hyvän päällä olit ikäsi, ja
hyvän päälle kaaduitkin!" Mies vielä selvästi kuuli tämänkin, vaan kun
siitä nyt kaikki metsässä hiljaa oli, niin uni sai vallan viimeinkin, ja
hän nukkui valkean viereen siihen.
No, eihän se metsimies pitkältä kuitenkaan anna aikaa maataksensa;
päivän tullen nousi mies jo makuukseltaan ja muisti siitä ne yöllä
kuulemansa, mitä kuuset olivat pakisseet. "Untakohan minä näin, vai
mitenkähän se oli?" arveli hän itseksensä, "annas, lähden katsomaan,
mitkä hyvät ne sen kuusen luona ovat!" Niissä mielin sai hän sinne päin
kulkemaan, josta yöllä oli rytinän kuullut, ja käydä asteli korpea
kauan, kunneka löysi sen kaatuneen kuusen sieltä. Tässähän kävikin nyt
yöllinen pakina toteen kaikki: kuusen juuressa oli suuri raha-aarre ja
latvan alla musta, kiiltävä repo. Mies otti ne, vei kotiinsa siitä, ja
tuli sillä keinoin pohataksi nyt. "No, saisi tuo vaimokin nyt olla, kun
on elosta kyllin", miettii siitä hän mielessänsä ja ottaa itselleen
naisen siivon ja sorean, jott'ei maalla mointa. Sen kera elää kotonaan
siinä hyvästi, eikä tullut puutetta mistään, kaikkea oli heillä
runsaasti; vaan alkoipa miehestä aika kuitenkin pitkäksi käydä, hän kun
eli pohatan tapaan joutilaana, eikä tekemistä ollut mitään. Siitä
kerrankin muudanna aamuna joutessansa istuutui tupansa ikkunaan, josta
katseli pihalle, miten ilma oli kaunis ja ihana. Sieltä näkyivät hänelle
avarat peltonsa, ja ikkunan alla oli kaunis liinamaa lähinnä, jossa
lentelee pieniä lintuja yhä. Muiden keralla lentää nyt varpunenkin
poikajoukkoineen liinaa syömään siihen, ja pojat kun olivat äkkinäisiä
vielä, niin laskeutuivat maahan. Emä silloin opettaa heitä, sanoo
pojillensa: "Elkää, poikaseni, maasta syökö, syökää latvasta; mitä
maassa on, se on meidän, vaan latvat viedään pois."
Kuunnellessaan sitä muhahti mies nauramaan, ja nainen, joka piiraita
paisteli kiukaan edessä, näki sen, virkkoi miehellensä: "Mitä naurat,
ukon-viettelys, näitkö minussa ihmeen?" -- "Nauranmahan mitä naurankin,
en minä voi sitä sanoa, eikä se sinuun koskekaan", vastasi mies. No,
tiedäthän sen akkojen luonnon, helpollako niistä pääsee, vai ensi
sanaako ne kuulevat konsana. Nainen enemmän vain rupesi kiusaamaan
miestänsä ja tuli siitä jo kaulaan kiepsahti hänelle ja rukoili: "Sano
nyt, mitä sinä nauroit." -- Mies ei viikommin voinut häntä nyt
vastustella, vaan sanoi viimeinkin: "Tuohan puhtaat vaatteet ensinnä,
niin sanon." No, nainen toikin vaatteet siitä miehellensä, joka muutti
ne samassa ja saatuaan muuttaneeksi rupesi penkille pitkällensä, kuin
ruumis ikänä laudalle pannaan suoraksi. Oli talossa sitten viisikymmentä
kanaa ja yksi kukko, niin sanoo mies penkiltä siitä naiselleen: "Laske
nuo kanat väljälle, jotta saisin heidät kerran vielä tämän ilman alla
nähdä ennenkuin lähden." Hän näet laittautui sanomaan, mitä oli
nauranut, ja tiesi kuolevansa siitä, vaan nainen luuli miehensä suotta
aikojaan vain kuvittelevan, se kun oli ilosteleva luonnostaan hyvin.
Teki siis kuten miehensä oli käskenyt ja laski kanat väljälle; vaan
kukkopa kun pääsee joukkoineen lattialle, se siinä kanojen kesken
pöyhistelee, panee ylpeästi: "Kok-koko-ko, koo-ko-kok: katso, minulla on
viisikymmentä akkaa, ja minä kaikki ne hallitsen; perheenmiehellä vain
on yksi, eikä sillekään jaksa hän oikeutta pitää, sen tähden käypi,
hupsu, kuolemaan." Mies kun taisi kaikki kielet, hän ymmärsi kukonkin
kokotuksen heti ja näki jo tuumansa turhaksi. "Onhan vastakin aikaa
kuollakseni!" arveli hän mielessänsä, kavahti äkkiä penkiltä seisaalle
ja kiljahti naisellensa: "Mitä, akka, siinä vielä jouten seisot? Jo ovat
piiraasi paistettuina; joudu töillesi sukkelaan, taikka minä tukkaasi
tulen!" Samassa olikin jo tavoittamassa naistaan tukasta, vaan tämä
pääsi kiiruusti pihalle, josta juoksi navettaan; ja siten jäi sanakin
mieheltä sanomatta ja hän itse eloon vielä. Akka ei sen kovemmin tyhjiä
kysellyt, vaan totteli miestänsä kauniisti, ja siinä elivät he kaiken
aikansa hyvinä sitten, eikä tullut toraa konsana. -- Sen pituinen se.