Oli ennen kaksi tietäjätä yhtenä vaeltamassa, ja tulivat matkallaan
muutamaan taloon yöksi. Siinä lammas oli silloin vuonimassa, niin sanoo
nuorempi vieras toverilleen, kuka oli päätietäjä: "Pitäisipä auttaa
lammasta, kun se tuskissaan on." -- "Pitäisi tuota auttaa", vastasi
toinen, "vaan liekö tuosta hyvää, hukkapa sen vuonan syöpi kuitenkin."
-- "Surkeatahan on sekin kyllä, vaan autettava kaikitse lammasrukka
olisi", virkkoi se, kuka pakinan alotti. "No, pääsköön lammas
kivuistansa!" sanoi siitä vanhempi tietäjä, ja heti synnyttikin lammas
vuonan. Hyvä tämä; vaan päätyipä talossa emäntä keralla mahakkaaksi, ja
se taas saantatuskassaan oli, jonka älysivät vieraatkin hänen
valituksistaan heti. No, ei muuta, alkaa jo nuorempi mies surkutella
sitä ja käskee toverinsa auttaa emäntätä kivuissansa, kun tuo niin
surkeasti valitti. "Ka, voipi hänet auttaa!" vastasi toinen, "vaan liekö
tuosta hyvää, siitä syntyy poika semmoinen, joka tappaa isänsä ja nai
emonsa." Kumminkin sanoi hän siitä: "Pääsköön emäntä vaivoistansa!" ja
samalla sai emäntä pojan.
Oltuaan yötä talossa lähtevät tietäjät aamulla matkaansa, mutta isäntä,
kuka oli kuullut heidän puheensa, painui pahoille mielin siitä ja meni
suruissaan vaimonsa luokse, sanoi: "Niin ja niin ennustivat ne miehet,
että vuonan syö hukka, vaan tämä poikamme tappaa minut ja nai sinut."
Kuultuaan tämän säikähtää äitikin, ja aletaan tuumitella yhtenä, mitä
neuvoa pitää, kun nyt paha semmoinen oli tarjona. Jo arvellaan tappaakin
poika, vaan ei raahdita kumminkaan, vaan heitetään elämään lapsi,
kunneka mieheksi kasvaisi, jotta nähtäisiin, mikä siitä tulee, ehkä lie
se miesten puhe tyhjä ollut. Tulipa syksy siitä ja keyrin aika, niin
tapetaan se vuona talossa ja keitetään keyrirokka hänestä, kuten
vanhuudesta tapa oli. Rokka kun sai valmiiksi, vetäistiin ikkuna auki,
tuo kun oli vanhan kansan ikkuna semmoinen, ja pantiin lihat jäähtymään
siihen; vaan liemi kannetaan vatiloissa pöytään heti ja ruvetaan yhtenä
syömään sitä. Ollaan vähän aikaa ääneti, niin muistelee syödessään
isäntä niiden tietäjien ennustusta, sanoo: "No, mitähän miehiä ne
yövieraat lienevät olleet, kun valhetta puhuivat sanoessaan hukan syövän
tämän vuonamme; ka, tässähän on rokka edessämme." Ei aikaakaan; syödään
siinä, syödään lientä, niin pitäisipä lihaakin saada, ja katsotaan
lihavatia ikkunalta, vaan tässäpä ei mitään enää, lihat jo ovat
mantereella maassa, ja hukka siinä syödä ritustelee viimeisiä tähteitä.
Tätäkös säikähdettiin nyt talossa, sanottiin kohta: "No, kävipähän se
miesten sana toteen, vaikk'emme luulleet!" ja isää pelotti nyt
pojallekin vielä käyvän niinkuin oli ennustettu. Estääkseen ajoissa sitä
sieppasi hän poikansa kätkyestä ja oli jo veitsi kädessä kurkkua
leikatakseen siltä, vaan pääsi äiti siihen ja koki evätä miestään,
sanoi: "Elä, armas toverini, omaa lastamme tapa, panemme hänet ennen
lautapalaselle mereen, vieköön sillä minne vienee, eikö tuo kuolle
kumminkin!" No, isä heittikin tapannan, vaan oli jo veitsellään
ennättänyt poikansa rintaan piirraltaa pienoisen juovan. Äiti sai siitä
syliinsä lapsen, kääri riepuja ympärille hyvästi ja sitoi sitten
lautapalaseen kiinni, joka työnnettiin mereen vesiajoksi.
Poika poloinen vieree nyt vieremistään siellä, ja aalto häntä lykkää,
lykkää yhä, kunne vie viimeinkin monasterin rantaan, mikä oli meressä
siellä. Utautuipa työmiehiä rannalle, niin ottivat lapsen siitä ja
veivät monasterin isännälle. Tämä sattui kelpo mies olemaan vallan, otti
vesiajona tulleen lapsen luoksensa ja rupesi kasvattamaan häntä. Kului
aikaa kotvasen, vuosi tuli, toinen meni, ja lapsi kasvoi kasvamistaan
yhä, että tuli kunnon poika hänestä, hyvä; vaan kun täydeksi mieheksi
pääsi, alkoipa jo ikävä tulla saaressa hänelle ja mieli laatia maata,
maailmata katsomaan. Sepäs ilmoittaa nyt halunsa kasvattajalleen kerran,
sanoo, niin ja niin hänen on ikävä, muita maita hän pyrkisi näkemään.
"No, kunhan lienee ikävä sinulla semmoinen", vastasi monasterin isäntä,
"niin mene, poikaseni, mene!" Eikä aikaakaan, niin saatettiin poika
saaresta mannermaalle, että lähteköön nyt siitä, minne mielensä laatii.
Tämä saikin vaeltamaan heti ja kulki, asteli edelleen kauan, tullakseen
jonnekin, mistä työtä, ruokaa saisi. Kotvan kuljettuansa näki hän talon
viimeinkin ja poikkesi siihen. Siitä isäntä oli metsässä, ja emäntä vain
kotona, niin kysyy hän matkaajalta: "Mistäpäs, vieras, olette ja kuka
viroiltanne?" -- "Olenpahan joutomies moniahta", vastasi toinen, "täällä
käyn tietelemässä, mistä työtä, ruokaa saisin." -- "No, olisi meillä
työtä", virkkoi emäntä, "mene naurishuuhtaa vartioimaan, siinä rosvot
käyvät syömässä, täss' on jousi käteesi, he! Ken tulee, se ammu!" Mitäs,
hyvä tämä, kun työtä annettiin; poika sai aseensa emännältä ja sai
rosvoja vahdintaan kuten puhe oli. Siellä oli suuri, korkea kivi
naurishuuhdassa, niin sen suojaan rupesi hän piilemään, eikö näkyisi
rosvoja tulevaksi.
Ei aikaakaan vielä, niin alkaa jo ryske kuulua metsästä, ja sieltä tulee
vanha ukko, aidan yli nousee huuhtaan, mättää siinä helmuksensa naurista
täyteen ja lähtee sen kera menemään matkaansa. Sitähän vuotteli
vartijakin ja ampua sätkäsi ukkoa silloin, että se kellelleen meni
samassa. Siitä meni talolle poika takaisin ja kertoi, minkä oli tehnyt,
että jo hän rosvon ampui nyt naurishuuhdassa. No, eihän mitä, hyvä
emännästä se, kun nauriin kantaja katosi, vaan ei ollut työtä muuta nyt
pojalle antaa ennenkuin isäntä metsästä tulisi. Sattui päivä murkinoissa
olemaan ikään, niin toimitti emäntä ruoan ja pani pojan syömään. Tämä
söi nälkäänsä vahvasti ja syötyään rupesi levolle vuottaaksensa isäntätä
kotiin. Kuluikin rupeama aikaa maatessa, vaan yhä oli isäntä poikessa
vielä eikä näy tulevaksi, vaikka ilta jo pimenee. Tuostapa jo astuu
emännälle päähän, että: "Jos liekin minun mieheni se naurishuuhtaan
ammuttu, pitää käydäkseni katsomassa!" Tuumien tätä läksi emäntä
juoksemaan naurishuuhdalle, ja poika meni jäljessä näyttämään paikkaa,
missä hän rosvon oli ampunut. No, siellä kun käännellään, katsellaan nyt
kuollutta, emäntä tunteekin ukkonsa, sanoo: "Ka, tämähän tämä on minun
mieheni täällä! Voi, vierasrukka, kun ukkoni ammuit." -- "No, minä en,
emäntäiseni, häntä tuntenut", vastasi poika, "mistäpä minä outo
tuntisin, rosvoksi luulin." Mitäs, eihän emäntä voinut syyttääkään
ketään, kun asiata arveli, itsehän hän oli käskenyt ampumaan, ken vain
tulisi. Kun ei muuta voida, haudataan isäntä ja lasketaan maahan; vaan
poika jää emännän tahdosta taloon, että olisi, ken miehen töitä tekee,
kun nyt isäntä kuoli. Siitä kun aikaa kuluu muutaman, leski pojan ottaa
miehekseen, se kun joutava mies oli, ettei häntä mikä estänyt. Eletään,
ollaan yhdessä sitten, niin päädytäänpä kylpemään yhdessä kerran. Siinä
näkyy miehellä naarma rinnassa, tuo punainen juova semmoinen, kuin
veitsellä muinoin piirretty, ja emäntä kysyy häneltä kylvettäessään
sitä, sanoo: "Mikä naarma se tuo on?" Mies vastasi: "Mikä lienee,
synnynnäinenkö vaiko lapsena muinoin saatu, min'en tiedä." -- "No,
missäs sinä olet syntynyt?" kysyi emäntä. "En tiedä itsekään", virkkoi
mies, "monasterissa elin, kasvoin, siihen lautapalasella vesiajona
muinoin tullut." -- "Voi poloinen päiviäni!" huutaa siitä nyt emäntä,
"sinähän olet minun poikani, jota jo kuolleeksi luulin! Kävihän niiden
yövierasten sana toteen: hukka söi vuonan, ja tässä nyt olemme
naimisissa, tapettuasi ensinnä isäsi!" Mitäs, kauhistuuhan sitä nyt
poikakin, kun semmoiset kuuli, ja heille käypi se höröksi kummallekin.
"Kunnepa nyt saada, miten elää, kun tämmöiset teimme?" pakisi poika.
"No, ei muuta", sanoi äiti, "lähde sinä, poikani, matkalle tästä heti,
kysy kirjamiehiltä oppineilta, millä tämän tekomme anteeksi saisimme."
Kuultuaan äitinsä sanat läksi poika astumaan kotoa ja kulki suruissaan
tietä pitkin arvellen rikostaan, kuin oli kauhea. Tuleepa siitä vanha
monasterilainen kirja kainalossa vastaan tiellä, niin kysyy poika
asiataan siltä, sanoo: "Semmoiset tein, isäni tapoin, emoni nain,
milläpä semmoiset teot anteeksi saada?" Monasterilainen, se vanha ukko,
aukaisee kirjansa heti, etsii, katselee siitä kaikki paikat lävitse,
vaan ei löydä koko semmoista seikkaa mistään, sanoo pojalle: "Ei niitä
tekojasi, miesrukka, millään anteeksi saada, kovin ovat kauheita." Se
kävi nyt toisen mielestä pahasti hyvin, eikä voinut poloinen mies
hallita intoansa, vaan kohotti nyrkkinsä ja löi sivallutti
monasterilaisen sillä erää kuoliaaksi. Tuosta läksi hän taipaleelle taas
ja kulki edelleen aina, kunne tulee toinen vielä vanhempi
monasterilainen matkalla vastaan sitten, niin sille haastaa taas
asiansa, sanoen niin ja niin tehneensä ja ukon vielä tappaneensa
päälliseksi. Ukko katsoo kirjojansa ja sanoo siitä niinkuin
viimeinenkin, ettei semmoisia tekoja voi millään anteeksi saada. No,
mies kun sen taas kuuli, innostui jo uudellensa ja tappoi senkin ukon
niinkuin äskeisenkin, josta läksi matkaansa heti käydä huppuroimaan
edellensä. Ei aikaakaan, kun tuli kolmas monasterin mies kirjat
kainalossa vastaan tiellä, ja poika taas kertoo seikkansa hänelle,
sanoo: "Semmoiset tein, isäni tapoin, äitini nain ja kaksi ukkoa vielä
tapoin tullessani, kun sanoivat niitä töitä ei millään anteeksi
saatavan; miten on asia teistä?" Ukko, kuka oli vanha jo ylen ja
harmaapäinen, katsoi ensinnä kirjoistansa, arvelihe, ajattelihe vähäsen
ja virkkoi siitä pojalle: "Ei ole rikosta niin suurta, jota ei anteeksi
anneta, kun vain oikea katumus on. Teidän pitää nyt kalliolle
mennäksenne, sinun siihen kaivoa hakata, kunne vettä nousee viimeinkin,
ja äitisi vieressä istua siinä musta lammas sylissä, kukali se
karvaltaan valkeaksi muuttuu."
Kuultuaan tämän sanoi poika kiitokset neuvosta ja kulki takaisin
kotiinsa, jossa kertoi äidillensä, mitä monasterilainen oli sanonut.
Siitä menivät yhdessä kalliolle sitten kuten määrä oli; poika puuralla
kaivoa kaivamaan; äiti vierelle istumaan musta lammas sylissä. Kului
aikaa jo monta, ja poika työtään teki yhä, vaan ei lähtenyt apua, vaikka
kuin olisi hakannut. No, mitäs ollakaan; se kallio oli maantievieressä
ihan, ja siitä hyvää, huonoa rientää ohitse, niin kulkeepa muutamana
päivänä herra semmoinen maantietä myöten, kulkusissa, iloissa ajaen, ja
kysyy mieheltä, mitä tekee, kun siinä kalliota hakkailee. Mies selvittää
asian kannoillensa, sanoo pahatöitään anteeksi pyytävänsä ja kysyy
vuorostaan herralta: "Kenpä olette ja kuka viroiltanne?" -- "Minä olen
mies taitava semmoinen, joka teen väärän asian suoraksi, suoran
vääräksi", vastasi herra, "käräjiin menen nytkin, kyllä minä sinutkin
autan, kun vain rahaa maksanet." No, miehelle tämä puhe kävi pahasti
mieleen taas, kun hänen semmoista työtä täytyi raataa, ja toinen sillä
koiruudella eli. Miettiessään sitä, nousi vanha intonsa taaskin, ja hän
samassa sitä herraa lyödä paukahutti puuralla otsaan, jotta se
kerrassaan kuoli. Sen kun sai tehneeksi, siitähän nyt ihmeet näyttihe.
Kallio aukesi silloin jo kaivoksi, ja se musta lammas, jota äiti
sylissään piteli, muuttua sävähti valkeaksi. No, ei kummempata! Sitähän
ihastuivat nyt kalliolla olijat, kun kostotyö toimeen tuli; vaan pojalle
nousi siitä kuitenkin taas uutta huolta, kun hän herran tappoi, millä
sekin nyt anteeksi saada. Eihän muuta; meni sen saman monasterilaisen
luokse, jolta ennenkin oli neuvon saanut, ja kertoi asiansa: "Niin ja
niin se nyt tapahtui; kaivo jo on valmiina, ja musta lammas valkeaksi
muuttui." -- "Mitenkäs niin?" arveli ukko, "vastahan kuuden viikon
päästä oikeastaan olisitte työstänne päässeet." -- "Semmoinen ja
semmoinen mies kulki siitä", selvitti poika, "ja minä hänet löin
kuoliaaksi." -- "No, se sitä parempi!" sanoi vanhus, "se oli hyvä, että
sen tapoit; hän on enemmän Jumalata rikkonut kuin sinä, sentähden teiltä
rikonta-aikakin lyhennettiin, nyt voitte rauhassa olla!"
Sillä tavoin pääsivät rikoksenalaiset pahatöistään vapaiksi ja elivät
kaiken aikansa rauhassa yhdessä, toinen äitinä, toinen poikana. -- Sen
pituinen se.