Oli mies muinoin, läksi metsälle. Kävellessään siellä päätyi hän joen
rannalle, jossa alkoi katsastella, olisiko ammuttavaa missä. Tuleepa
silloin kolme sorsaa, uida luikerehtaa ruohokon rintaa keksimättä
ketään. Älyttyänsä tämän laskeusi mies vesakkoon piilemään heitä, kunne
joutuisivat likemmäksi, vaan tuostapa kuulee hän sorsia väijyessään
outoja nyt. Uiskennellen edellensä alkavat linnut haastella keskenänsä
sanoen toinen toisellensa: "Emmekö rupea kesoille kylpemään, kun näin on
soma ja matala ranta tuossa?" Sillä puheen nousivat yhdessä maalle,
jossa muuttuivat ihaniksi neitsyisiksi samalla, riisuivat vaatteensa
rannalle ja menivät kesoille jokeen. Mies, joka pajupehkossa piilee
heitä, näkee tämän ja miettii, miettii mielessänsä: "Nuo kun noin
kauniita neitosia ovat, pitäisipä minun saada verhot muutamat tuosta
millä keinoin tahtonsa, ehkä sillä tavalla pääsisin heidän puheillensa."
Näin tuumaten nousi hän neitojen kylpiessä hiljaa piilostansa, kävi
salaa heidän vaatteillensa ja valitsi yhdet parhaimmat sieltä, pani
talteensa, josta meni piiloonsa takaisin.
Oltuaan, aikailtuaan kotvasen vedessä nousevat neidot jo maalle ja
juoksevat vaatteillensa kukin, vaan jopas on verhot yhdeltä kateessa.
Tästähän hätä tulee nyt heille. Toiset sieppasivat nyt sukkelaan
verhonsa ja läksivät peloissaan pakoon, vaan se kolmas, alastomaksi
jäänyt, ei tiedä, mikä neuvo pitää, kun ei verhoja ollut. Siitä sanoo
hän suruissaan viimeinkin: "Jospa ken nyt minun vaatteeni toisi, en
tiedä, millä kostaisin hänet! Olisiko alaikäinen, veljekseni
tervehtäisin, vaan kun keski-ikäinen olisi ja minut ottaisi, niin
sulhokseni sanoisin, tahi kun jo vanhempi päätyisi, minä hänet omaksi
isäkseni ottaisin." Kuultuansa tämän mies ei enää pysy piilossansa, vaan
tulee ilmiin sieltä ja antaa verhot neidolle. Tämä tervehtää hänet
sulhokseen siitä niinkuin oli luvannut, kulki pojan kera kotiin ja
antausi hänelle naiseksi.
Mies jätti nyt metsänkäynnin vähemmäksi, kun sen kauniin toverin sai
taloonsa, ja toimeen tuli hyvästi. Elivät, olivat aikansa yhdessä kuin
mies ja nainen ainakin, niin tulevat kaikki tienoolla asuvaiset herrat
sitä miehen naista katsomaan, heillä kun ei kellään ole sennäköistä,
niin somaa mutsoa kuin hänellä. Siitä herroja myöten juoksee jo puhe
kuninkaallekin, että niin on nainen sillä miehellä kaunis ja suloinen.
Olipas kuninkaalla sillä poika ikään naitettava, ja tuumaillaan perheen
kesken, mistä sille sopiva nainen saada, niin kun kuullaan sitä miehen
naista aina kehuttavan, juoksee jo mieleen kuninkaalle: "Sehän pitää se
miehen mutso meidän pojalle jos millä keinoin saada, kun se niin on
kaikille kuulu." Tämän ilmoittaa kuningas tuumansa herroillensa, mitä
linnassa ompi, kysyen neuvoa heiltä, millä saataisiin naisen entinen
mies hävitetyksi. Herrat virkansa puolesta vaivaavat päätänsä kotvasen,
josta sanovat viimeinkin: "Emme, armollinen haltija, muuta neuvoa tiedä
parempaa kuin että pantakoon miehelle semmoisia töitä tehtäväksi, että
hän hukkautuu niissä." Se neuvo oli kuninkaasta hyvä, ja hän kutsutti
miehen luoksensa, sanoi: "Sinä kuulut taitava mies olevan kaikissa
kokeissasi, niinpä näytäkin asia toteen; sinun pitää huomiseen aamuun
minulle pöytäpaikka saada semmoinen, jossa on kuutama ja tähdet
kuvattuna, sitä kun et vain kymmenennellä hetkellä saane, niin päältäsi
olet."
Kuultuansa tämän lähtee mies suruissaan linnalta ja tulee kotiinsa.
Eihän kuitenkaan virka naiselleen mitään, vaan tämä näkee jo miehensä
silmistä, että jotakin sille on tapahtunut, ja kysyi ensi puheeksensa:
"Mitäpä, armas ystäväni, pahoilla mielin olet?" -- "Onpa mitä pahoilla
mielin ollakin", vastasi mies puhuen asian kohdallensa, "semmoisen työn
minulle kuningas määräsi, kuuluisi huomisaamuun olevan tehtävä." -- "No,
elähän tuosta ole, veikkonen, milläsi", virkkoi nainen, "aamu on iltaa
viisaampi, rupeahan maata!" Toinen kun ei muutakaan neuvoa nähnyt,
myöntyi naisensa tuumaan ja nukkui siitä piankin, mutta nainen valvoi
kaiken yötä miehensä tietämättä ja kirjoitteli sen pöytäpaikan
semmoisen, jossa oli kuutama ja tähdet kuvattuna. Miehen noustessa
aamulla oli pöytäpaikka sillä tavoin valmis, jommoinen ollakin piti, ja
hän otti sen naiseltansa ja vei kuninkaalle katseeksi. Siellä katsellaan
kalua, vatvotaan jos jotenkin, vaan ei pysty kuningas virkkamaan sitä
vastaan mitään, niin oli paikka tarkkatekoinen ylen eikä vikaa vähintä
edes kuvissa.
Eihän sillä kuitenkaan mies vielä rauhaan päässyt; kuningas vain
arvelekse, mitä seikkaa hänelle nyt saada, kun ei äskeiseen vielä
hukkaantunut. Siitä menee jo herroiltaan taas neuvoa saamaan. Ne kun
olivat viisaita mielestänsä, eivät kaukaa aprikoineet asiata, luulivat
jo keinon keksineensä ja puhuivat tuumansa kuninkaalle. Tämä kutsutti
miehen taas luoksensa ja sanoi toimessaan hänelle: "Sinun pitää minun
asiallani käydä, mennä ei niin kunne, tuoda ei niin mitä; kun et sitä
toimeen saane, niin päältäsi pääset ja pian." Mikäs neuvoksi; eihän tätä
käskyä kuka ymmärrä tämmöistä! Suruissaan lähtee miesrukka linnalta ja
tulee pahoilla mielin kotiinsa. Siellä nainen kysyy niinkuin viimeinkin:
"Mitäpä, toverini armas, pahoillasi olet?" -- "Niin ja niin", sanoo
toinen, "onpa mitä pahoilla mielin ollakseni, kuningas kun tyhjään
rupeaa minua kiusaamaan -- mikä liekin hupsentanut mielensä; pitäisi
kuulen ma, nyt mennäkseni ei niin kunne, tuoda sieltä ei niin mitä,
ilman on päällinen rangaistus tarjona." -- "Elä, veikkonen, ole tuosta
milläsi", sanoi nainen, "rupeahan rauhassa maata, aamu on iltaa
viisaampi, ehkähän neuvon jonkin näemme." No, mies kun oli vastuksistaan
väsyksissä, ettei kyennyt muuhunkaan, oli naiselleen mielen nouteeksi ja
paneutui kohdastaan maata.
Nainen kun näki miehensä nukkuneen sikeästi, rupesi työhön taaskin ja
ompeli kaiken yötä uutteraan. Sillä tavoin sai kauniin pyyhinliinan sinä
yön seutuna ommelleeksi, jonka aamulla antoi miehellensä sanoen: "Kun
sinä nyt, veikkonen, lähdet sitä nimetöntä semmoista etsimään kuin on
käsketty, elä pelkää mitään, vaan astu rohkeasti edellesi, kunne talo
tulee vastaasi, niin siihen käy yöksi. Jos siellä mitä nähnet, elä huoli
siitä, vaan nosta salkku, lakki ja kintaat naulaan ja ala tuvan lattiata
astuksennella niinkuin kotonasi olisit huiskutellen tätä liinaista ja
pyyhkiellen sillä nenääsi, että näkyy hyvästi."
Moiset neuvot saatuansa läksi mies kotoansa, astui, astui, aina iltaan
asti astui, vaan ei tullut taloa vastaan. Eihän kuitenkaan tuosta ollut
millänsä, vaan astui edelleen yhä, kunne jo yö kohtasi pimeä, niin
tulipas iso linna hänelle eteen. Menee pihamaalle siihen ja katsastaa
rakennusta, niin täälläpä hän kummat näkee: aita on linnan ympärillä
pelkistä luista rakennettu, ja joka seipään nenässä on ihmisen pää, yksi
on vain seiväs tyhjänä vielä. Arvelee tuosta nyt mielessään mies: "Tässä
tämä surma nyt tullee, kun tullakseen lie, vaan menen minä linnaan kuin
menenkin, koska kerran tässä olen." Meneekin siitä linnaan ja sisälle
tulee tupaan; siellä asujamena on vanha akka yksinänsä, järeä,
isonenäinen ja paksu ylen. Se ovesta tulleelle huutaa heti: "Kas niin,
vasta ikään ihmisen lihaa himotti, niin tämä tuli tähän paikoilleen!"
No, monikin olisi jo säikähtänyt tätä, vaan mies kun muisti naisensa
varoituksen, ei pitänyt akasta mojua mitään, vaan nosti salkkunsa sekä
lakkinsa, kintaansa naulaan ja alkoi kävellä lattiata edestakaisin
niinkuin kodissaan ainakin viuhkaillen sitä naisensa ompelemaa liinaista
kädessään, että näkyisi, ja pyyhkiellen toisinaan aina nenäänsä. Tuskin
keksikään akka sen paikan hänen kädessänsä, niin alkoi jo leppeästi
puhutella häntä, sanoi: "Ka, minun tätini tyttären mieshän sinä oletkin,
ei sinua pidä tappaa; no, mitäpä läksit sinä täällä käymään?" Toinen
sanoi kohtansa haastaen, mille asialle hänet kuningas oli työntänyt.
"Vai semmoiselle matkalle sinä, poikaseni, olet joutunut; no ehkä tuohon
keinon keksimme", sanoi akka, meni ovesta ulos ja huusi kovalla äänellä
sillan päässä: "Kuuntelijani uskolliset, tulkaa koolle kaikki!" Siitä
kun tulevat nyt akan palvelijat koolle, niin tuossahan vasta hälinä ja
huhunta nousi, heitä kun keräytyy siihen pihan täysi. Kaikkien koolla
ollen kysyy akka: "Tiedättekö kukaan, mikä se on: mennä ei niin kunne,
tuoda ei niin mitä?" -- "Me emme tiedä!" vastaavat siellä kaikki kuin
yksi mies. No, kun ei tietoa saatu, työntää akka palvelijansa poikkeen
ja sanoo miehelle: "En saa asiastasi selvää minä, vaan kuljehan
edellesi, kunne tulee linna moinen kuin tämäkin, siellä on toinen
sisareni, niin sieltä ehkä tietoa saanet."
Kuultuansa tämän jätti mies akalle hyvästit ja läksi taipaleelle kohta.
Astui minkä ennätti edelleen, niin jo alkoi ilta pimetä, kun tuli linna
taas eteen moinen kuin eilenkin. Siellä akka on asukkaana taas, se vain
on eroitusta, että vielä on isompinenäinen ja paksumpi kuin edellinen.
Se kun siitä nenäliinasta tuntee miehen sukulaiseksensa, huutaa samoin
ikään kaikki kuuntelijansa koolle ja kysyy heiltä, tietäisivätkö, mikä
se on: mennä ei niin kunne, tuoda ei niin mitä; vaan eivät tietäneet he
sitä. No kun ei muuta voinut, työnsi akka miehen matkalle, sanoi:
"Menehän tästä, kulje sitä ja sitä suuntaa, siellä on edelläpäin linna,
jossa on meillä kolmas sisar, niin se jos tietäisi neuvoa mitä; kun ei
se tietäne, sitt'ei saada neuvoa mitään." Mitäs siihen; poika sanoi
akalle kiitokset neuvosta ja läksi astumaan uudellensa. Kaiken päivää
kun oli kulkenut, tuli hän linnaan taas yöksi niinkuin ennenkin, jossa
niin ikään akka oli eläjänä yksinänsä, se vain väliä, että vielä oli
isommat nännit sillä, ja suurempi oli muutoinkin sisariansa. Se huutaa
samatse kuulijansa koolle niinkuin toisetkin sisarensa saadakseen tietoa
heiltä sen sukulaisensa asiaan. Sai vain huutaneeksi, niin alkaa jo
linnan ympäriltä kuulua litsintä, lätsintä semmoinen, ja siitä tulee
piha isoja sammakoita täyteen. Niiltä tutkii nyt akka sen miehen asiata,
kysyy: "Tiedättekö mikä se on: mennä ei niin kunne, tuoda ei niin mitä?"
-- "Me emme tiedä!" vastasivat sammakot. -- "Ettekö kukaan tiedä?" kysyi
uudelleen akka, "jokos kaikki olette koolla?" -- "Vielä on yksi vanhin
meistä jäljellä", sanoivat sammakot, ja samalla tulla löksii sekin vanha
sammakko pihalle. Siitä kysyi emäntä sitten uudelleen kaikilta:
"Tiedättekö, mikä se on ja missä se elää, jolla on nimenä Ei-niin-mitä?"
-- "Ka, sit' emme tiedä", sanoivat kaikki muut niinkuin ennenkin, vaan
vanhin sammakko tulla löksi emäntänsä eteen ja sanoi viimeiseksi: "Minä
sen tiedän, jota nyt kysytte." Kuultuansa tämän työntää akka toiset
palvelijansa poikkeen, ja sen vanhan sammakon vain käskee vuottamaan
pihalla huomiseen aamuun asti, silloin häntä tarvittaisiin; mutta miehen
syöttää, juottaa hän linnassa hyvästi ja laatii hänelle vuoteen yöksi
niinkuin sukulaisellensa konsana.
Makaamasta noustuaan aamulla pyrkii mies matkaansa jo, ja emäntä vie
hänet sammakon luokse pihalle, sanoo: "Kuljehan vain tämän sammakon
jäljessä, meni jos kunne, eläkä pelkää mitään, niin kyllä tulet matkasi
perille." Mies kun oli lähtemään valmis, ei muuta kuin hyväiset jätti
akalle ja sanoi siitä sammakolle: "Saappas nyt matkalle!" Tämä läksi nyt
tietä näyttämään niinkuin emäntä oli käskenyt, ja saatiin matkaamaan
yhdessä. Sammakko hyppiä löksii tietä myöten, ja mies jäljessä astuu
yhä, kukali toinen edelle siirtyy tuossa. Sitä tekoa tehden kulkevat
kaiken päivää yhdessä, kunne ilta pimeni, niin tullaanpas linnaan
moiseen kuin se, josta lähdettiinkin. Pihalta hyppii sammakko portaille,
niin porstuan ovi aukeaa samalla. Siitä hyppää porstuaan, niin tuvan ovi
aukeaa taas itsestänsä, josta hyppää jo sisälle, ja mies tulee perästä.
Siellä on tuvan sillassa loukko, ja sammakko menee siihen, vaan mies ei
luovu hänestä, vaan menee jäljessä hänkin. Hypätessään sinne uppoaa hän
vyötäisiään myöten sillan alle, vaan pääpuoli ruumista jää ylhäälle
tupaan. On siinä, olettelee miesrukka haudassansa ja vuottelee, mitä
tuosta verestyisi, vaan ei näy, ei kuulu mitään. Kotvasen vuoteltuansa
alkaa jo pitkästyä tukalaa oloansa ja mielii noustakseen ylös, vaan
samassa aukeaa ovi, ja sieltä tulee herra sisälle, tuo metsämies
semmoinen hyvässä asussa. Heitettyään metsästyskalunsa päältään saapi
hän lattiata kävelemään niinkuin kodissaan ikään virkkamatta loukossa
seisojalle mitään. Sillä tavoin oli jo kotvasen aikaa ääneti
astuksennellut, kädet ristissä selällä, niin sanoihan viimeinkin hiljaa
itseksensä: "Ei-niin-mitä!" -- "Mitä?" vastasi ääni samalla loukosta.
"Hanki ruokaa!" sanoi mies ja käveli lattiata yhä. Sen kun sai
sanoneeksi, siihen tuli hänelle pöytä kaunis semmoinen, joka oli ruokaa,
juomaa täynnä, syö jos mitä. Metsältä tulija istui ruoalle siihen, söi,
joi kyllälteen kaikkea ja syötyänsä sanoi taas entiseen tapaansa:
"Ei-niin-mitä!" -- "Mitä?" vastasi ääni niinkuin viimeinkin. "Korjaa
ruoka", virkkoi mies, ja sillä erää katosi koko pöytä siitä, minne
lienee kadonnut, ja se metsämies avasi karsinaoven ja läksi toiseen
huoneeseen hänkin.
Loukossa seisoja, joka kummastuksella oli nähnyt ja kuunnellut kaikki,
mitä tuvassa tapahtui, pani metsämiehen virkkamat sanat mieleensä
hyvästi arvellen itseksensä: "No, tässähän tämä olisi nyt minun
haettavani, millä keinoin hänet saisinkin." Koetteeksi sanoi siitä
hiljaksensa vain: "Ei-niin-mitä!" -- "Mitä?" virkkoi ääni samassa.
"Hankihan ruokaa!" sanoi mies, eikä aikaakaan, kun tuli pöytä hänelle
samatse kuin sillekin metsämiehelle, se vain, että oli matalampi, jotta
kykeni hän loukossa seisoen syömään siitä. Syötyänsä sanoi taas:
"Ei-niin-mitä!" Näkymätön kysyi: "Mitä?" -- "Korjaa ruoka!" sanoi mies,
ja samalla katosi taas koko se pöytä, minne lienee kadonnut. Jäätyään
itseksensä arveli mies: "Enköhän tuota näkymätöntä toveria voisi
kerallani saada", ja sanoi taaskin: "Ei-niin-mitä!" -- "Mitä?" kysyi
ääni. "Minä lähden loukosta pois", sanoi mies. "No, minä lähden
keralla", pakisi näkymätön olento. "Hyvä kun lähdet!" arveli toinen,
nousi loukosta ja kävi porstuaan, niin sanoo uudelleen: "Ei-niin-mitä!"
-- "Mitä?" virkkaa ääni. "Minä jo olen porstuassa", sanoi mies. "Jo niin
minä olen", vastasi ääni. "Ka, hyvä kun olet!" tuumasi mies, kulki
edelleen ja tuli portaille, niin sanoi itseksensä taas: "Ei-niin-mitä!"
-- "Mitä?" kysyi ääni. "Minä lähden maantietä astumaan", sanoi mies.
"Niinpä lähden minä keralla", virkkoi ääni. -- "Hyvä kun lähdet!" arveli
toinen ja kulki vähän matkaa edelle, niin muisti jo taas näkymättömän
toverinsa miettien mielessänsä: "No, onkohan tuo nyt keralla?" ja sanoi
siitä: "Ei-niin-mitä!" -- "Mitä?" vastasi ääni. "Syödä himottaa", sanoi
toinen, ja tuossa paikassa tuli pöytä taas eteen hänelle niinkuin
ennenkin, josta söi taas mies mahansa täyteen, kun oli ruoat siinä
hyvät; vaan syötyänsä vietätti pöydän poikkeen taas samalla keinoin kuin
ennenkin ajatellen mieltänsä myöten: "No, hyvähän, kun läksi näkymätön
toveritsa keralla, ei nyt hätää tule, kun pöytä on mukana."
Hyvillä mielin kulkee mies edelleen ja tulee kotvasen astuttuansa meren
rannalle. Siitä on laiva loitompana vähän, joka ikään on lähtemäisillään
merelle, niin alkaapas huutaa niitä laivamiehiä sieltä ja pyrkii palkan
edestä laivassa kulkemaan. No, laivalaiset kun näkivät rannalla
seisojan, tulivat vähäisellä veneellä hakemaan häntä. Mies pääsi nyt
siihen, vaan pelkäsi toverinsa jäljelle jäävän ja sanoi tiedustaakseen
sitä hiljakseen hyvin: "Ei-niin-mitä!" Näkymätön toveri kysyi samalla:
"Mitä?" -- "Minä jo olen veneessä", sanoi mies. "Jo niin minä olen",
virkkoi toinen. "Hyvä kun olet!" ajatteli mielessään mies ja kulki
veneessä laivaan. Siellä koetteli samalla tavoin sitten, onko toveri
keralla, ja näkymätön toveri vastasi häntä niinkuin ennenkin. No, ei
muuta, pannaan laiva liikkeelle ja saadaan purjehtimaan, niin sanoo
huvikseen taas mies: "Ei-niin-mitä!" Ääni virkkaa entiseen tapaansa:
"Mitä?" -- "Syödä himottaa", sanoi mies ja tuotti näkymättömällä
toveritsallaan sen entisen ruokapöydän eteensä, josta syöttää, juottaa
kaiken rahvaan laivassa; onhan tällä, mitä syödä, juoda näkymättömällä
ruoan laittajalla, josko useampiakin syöttäisi. Laivalaiset kun näkivät
pöydän, mimmoinen tämä miehellä oli, he sitä vaihtamaan heti. On näet
kumma kalu heilläkin, kun on alasin semmoinen, johon kun kolme kertaa
paljalla lyö, niin tulee kaksitoista miestä ilmiin heti, ja raatavat
minkä käskenet konsaan; he sen alasimen antaisivat miehelle siitä
pöydästä, josta oli heitä syöttänyt. No, hierotaan, hierotaan kauppaa,
niin mies vaihtaa kuin vaihtaakin toisille pöytänsä ja saapi heiltä sen
alasimen sijaan, joka miehiä tuotti, vaan ei virka vaihtaessaan
näkymättömästä toverista mitään.
Aikansa kuljettuaan laivassa pääsevät jo meren poikki viimeinkin ja
tulevat matkansa päähän, niin laiva laskee satamaan, ja mies lähtee
siitä maalle, se laivalaisilta vaihtamansa alasin keralla. Astuu, astuu
kotvasen, kunne alkaa matkastaan väsyä, niin miettii mieltänsä myöten:
"No, vieläköhän tuo läksi näkymätön toveri keralla, olisipa nyt ruoan
tarvis!" Arvellessaan sitä sanoo hän hiljaksensa vain: "Ei-niin-mitä!"
Siihen virkkaa, mikä virkkaakin: "Mitä?" -- "Syödä himottaa", sanoo
mies, ja tuossa paikassa tulee hänelle se pöytä, mikä ennenkin aina,
ruokaa sekä juomaa täynnä. Tästähän käypi miehen mieli hyväksi, kun
vielä entinen toveritsa keralla oli. Iloissaan katselee hän milloin
alasintaan, milloin pöytäänsä ja sanoo itsekseen: "Hyvä, kun on kaksi
tämmöistä kalua minulla, ei nyt hätää tule minkään puolesta!" Söi siinä,
aikaili pöytänsä ääressä ja maisteli viinaakin toisinaan aina, niin
alkoipa nukuttaa häntä ja silmät väkisellä umpeen käydä. "No, eihän
minulla kiirettä mitä ole", arveli hän siitä nyt mielessänsä, heittihe
nurmelle pitkälleen ja nukkui siihen sikeästi.
Mitenkäs olikaan sill'aikaa laivassa asiat? Miehet luulivat voittokaupan
tehneensä hyvän, vaan mitenkäs kävikään? Aiottiin ruoalle ruveta, niin
jopas oli se kaunis ruokapöytä poikessa. Aletaan arvella asiata,
sanotaan: "Ka, johon se mies meiltä alasimen otti ja pöydän vei keralla,
voi perhana!" No, ei muuta, lähdetään miestä ajamaan takaa, saataisiinko
kiinni vielä. Mies kun oli nukuksissa, se kyllä olisi saavutettu
piankin, vaan he kun sen semmoista rymäkkää sieltä tulivat, se ääni ja
astunta kuului jo etäälle hyvin, ja mies heräsi makaamasta. Kavahtaen
seisaalle ymmärsi hän asian, että ne ne ovat laivalaiset häntä ajamassa,
ja sai alasintaan kolmatse helähyttäneeksi hädässänsä. Siitä tuli
kaksitoista miestä ilmiin heti, ja kysyivät, mihin heitä tarvittaisiin.
"Nuo laivalaiset ajavat minua perästä", sanoi mies "lyökää heitä!" No,
siitäkös nyt kauhea kapina nousi, miehet ala lyödä vain laivalaisia
selkään, jotka vähiin henkiin pieksettiin, kunne pitkällään makasivat
maassa, josta katosivat ne miehet jällensä. Kun ei laivalaisista nyt
pelkoa ollut, korjuutti mies näkymättömällä toverillaan ruokapöytänsä ja
läksi alasintaan kantamaan. Kulki, kulki edelleen kotvasen, niin tuli jo
kotimaahansa, sinne oman kuninkaansa linnaan. Siellä parhaallansa häitä
pidetään miehen naiselle ja kuninkaan vanhimmalle pojalle, ja ilot ovat
parhaallansa ikään, niin pääsee naisen entinen mies muun rahvaan
joukossa sisälle. Hän on ylen hyvä soittaja sitten, niin kysyy luvan,
tokko rahvaan iloksi soittaa saisi. Lupa annettiin kohta, ja hän soitti,
soitti niin kauniisti siinä, että kaikki mieltyivät häneen. Morsiankin
alkaa surkutella häntä ja sanoo: "Tuolle soittajalle pitää juomista
antaa, ehkä vesselässä vielä paremmin soittaisi." Siihen tuodaan nyt
pullo viinaa samalla, ja morsian omasta kädestään tarjoaa miehelle
ryypyn. Tämä kun ottaa pullon häneltä, pudottaa juodessaan siihen
sormuksensa, minkä ennen morsiameltaan oli saanut, ja antaa pullon
tyhjänä takaisin. No, morsian kun keksii sormuksen pullon pohjalla,
tuntee sen kohta ja sanoo kaikille: "Minä nyt en vihille lähde, jos
kolmeen palaseen pankaatte; minulla on mies entinen elossa!" Siitä
arvataan nyt asia, sanotaan: "Se on tuo soittaja!" ja ruvetaan
hätyyttämään häntä; vaan mies kun helähytti alasintaan kolmatse, siitä
tulivat ne kaksitoista miestä hänelle avuksi ja pieksivät rahvaan kaiken
ja kuninkaalliset itsekin kuoliaiksi. No, kun hävisivät nyt entiset
vallat kaikki, mies sai naisensa takaisin ja pääsi kuninkaaksi linnaan,
jossa hyvänä elää vieläkin. -- Sen verta sitä.