Oli ukko muinoin, ukolla poika. Elos heillä oli vähässä, siksi että
toimeenhan tulivat, kun jaksoi isä työtä tehdä uutteraan ja taloansa
hoitaa; mutta vanhoillaan kävi ukko huonoksi, ettei paljon kyennyt
työhön, ja talon varat, mitä entuudesta oli, hupenivat hupenemistaan
yhä. Sehän seikka huoletti isää, joka pelkäsi poikansa hänen kuoltuansa
aivan tyhjäksi jäävän ja miltei vain kerjäämällä täytyvän elatustaan
hankkia. Estääkseen sitä arveli ukkorukka jos jonnekin, kun oli poika
hänelle rakas, vaan ei arvellenkaan parannut asia sen siitänsä. Viimein,
kun tunsi jo kuolevansa eikä muuta neuvoa tietänyt, sanoi hän
pojallensa: "Sinulta kun, poikaseni, minun kuoltuani kaikki elokset
lopekse, onhan lehmä jäljellä, syö se kotonasi tässä eläkä lähde
mierolle pakkoamaan."
No, kuolikin ukko, kun aikansa tuli, ja poika vähitellen söi joutilaana
kodissansa elot, rahat kaikki, mitä oli perintöä jäänyt, eikä ollut
muuta enää kuin lehmä vain jäljellä. Sitä lähtee nyt lehmäänsä
kuljettamaan, myödäkseen näet, jotta hinnasta sitten eläisi. Käypi,
astuu tietä pitkin, lehmää sarvista vetää juntturoipi perässänsä, niin
tulee äkkinäinen mies häntä vastaan, kysyy: "Kunnepa viet lehmää,
poika?" -- "Ka, möisin, ken kun ostaisi", vastasi poika. "Äijänkös
otat?" kysyi mies. "Viisikymmentä ruplaa antanet", sanoi poika. No,
siitä syntyy nyt kauppa. Mies antoi empimättä vaaditun hinnan lehmästä,
vei sen vesakkoon heti ja tappoi sinne; mutta itse muuttui revoksi
samalla ja läksi juoksemaan metsään, minkä ennätti. Sieltä kun löytää
toisen näköisensä, alkaa puhutella sitä, sanoo: "Terve, ystäväiseni,
olisi meillä pidot linnassa, kun voisimme muita tovereiksi saada!" --
"Ka, emmekö heitä etsimällä saane", virkkoi toinen, "lähde sinä yhdänne,
minä lähden toisaanne, niin viisikymmentä repoa kun mieheen saamme
kerätyksi, tähän tulemme yhteen sitten."
Sillä puheen erosivat revot eri haaralleen kumpikin, ja viisikymmentä
toveria saatuansa osakseen metsästä tulivat määräpaikkaan koolle sitten,
josta kulkivat yhdessä sinne, jossa oli se lehmä tapettuna. Vieraiksi
tulijat, joista oli kumma, kun heitä näin vähille syömisille kutsuttiin,
alkoivat nurkua sitä, sanoivat: "Tämäkö meillä pitoa onkin?" -- "Ei,
hyvät vieraat, ei tämä vielä pito mikään ole", sanoi kutsuja-repo,
selvittäen asiata, "tämä matkapalaksi vain on lähtiessämme, linnoilla
vasta oikeat pidot ovat, sinne kuljemme nyt yksissä kaikki." Revot
tyytyivät tähän, ja pitoihin-kutsuja vei heidät kerallaan aina linnan
portille asti, vaan siinä erkani heistä sanoen: "Jääkäähän vähäksi aikaa
tähän, minä lähden edellä kysymään, missä huoneessa meillä pidot ompi."
Sen sanoi siinä, jätti revot seistä jönöttämään portille, mutta itse
meni linnaan, jossa muuttihe mieheksi järilleen ja kävi kuninkaan eteen,
sanoi: "Armollinen kuningas, tänne tulisi sulhanen tytärtänne kosimaan,
ja täällä olisi sata repoa lahjaksi häneltä, kelvanneeko teille?" --
"Ka, missäpä ovat ne sinun tuomasi?" kysyi kuningas heti. "Tuolla ovat
linnan portilla", sanoi toinen, "pankaa palvelijanne katsomaan!"
Kuningas suostui siihen, ja mies vei kuninkaalliset passarit kerallansa
linnan portille, jossa näkivät hänen puheensa todeksi. Revot laskettiin
nyt linnaan siitä ja vietiin tanhuaan kaikki, jossa mies tapatti heidät,
kiskoi ketut selästä ja vei kuninkaalle kysyen: "No, herra kuningas,
saammeko sulhasiksi tulla?" -- "Emmehän tiedä", sanoi kuningas,
"tuumaitsemme." Mutta mies, kun näki asian vielä arveluttavan
kuningasta, ei enää siinä vuotellut, vaan pyörähti samalla poikkeen
linnasta, muuttui sievästi hukaksi ja meni semmoisena metsään. Siellä
löytää hän toisen vertaisensa kohta ja rupeaa puhuttelemaan sitä sanoen:
"Terve, ystäväiseni, olisiko meitä satakaan, olisi linnassa meillä
pidot." -- "No, elähän mitään, vai olisi meillä pidot", vastasi toinen
hukka, "no, ehkähän keräämällä toveriloitakin saamme, lähde sinä
yhdänne, minä lähden toisaanne, niin tähän tulemme joukkoinemme yhteen
sitten molemmat."
Puhe kun oli semmoinen pidetty, läksivät hukat juoksuun kumpikin,
keräsivät viisikymmentä toveria metsästä osaksensa ja tulivat
yhtymäpaikkaansa koolle sitten niinkuin tuuma oli. Siitä kulkivat
yksissä linnalle kaikki, jossa kävi hukille samoin kuin oli sattunut
ketuille. Kutsuja-hukka muuttui linnaan tultuansa mieheksi, tapatti
hukkalauman tanhuassa ja vei nahat kuninkaalle, sanoi: "Tässä olisi
isännältäni pienoinen lahja; saammeko, herra kuningas, sulhasiksi
tulla?" -- "Aprikoitsemmehan asiata", vastasi kuningas, "emme voi
tarkoilleen vielä sanoa, tulee ehkä tyttärellemme sulhasia muitakin."
Mies, vaikka tästä nyt ymmärsi, että varsin se kuningas esteitä etsieli
päästäkseen hänestä, ei kuitenkaan siitä hätäytynyt, arveli: "Ei sillä
käy vielä asiata heittäminen, toimeen täss' on naimiskauppa saatava
kumminkin, juonitelkoonpa kuningas miten hyvänsä!" Niissä tuumin läksi
hän linnasta pois, muuttui karhuksi kohta ja meni semmoisena metsään
taas. Siellä kun kohtaa toisen näköisensä, niin tervehtii häntä, sanoo:
"Oi veikkoseni, mistähän toveriloita saisimme? Olisiko meitä satakaan,
olisi pidot linnassa hyvät!" -- "Ka, ehkähän toveriloita etsimällä
saamme", vastasi karhu, "saakaamme hakemaan, viisikymmentä kun saanen
minä ja viisikymmentä sinä, siinähän niitä onkin tarpeeksi asti, tähän
tulemme yhteen sitten." -- "Ka, tulemme", sanoi toinen; ja läksivät eri
haaralleen kumpikin saadaksensa toveriloita, jotta päästäisiin muka
pitoihin sitten. Siitä kun määrätyn joukon olivat keränneet molemmat,
yhdistyivät puheen mukaan joukkoinensa ja kulkivat yksissä linnalle.
Kuningas, joka ikkunastaan näki heidän tulonsa, miltei säikähtänyt
tämmöistä karjaa, arveli: "Onpas siinä elävää, onpas siinä metsän
riistaa, ei ole köyhä mies, joka semmoiset lahjat laittaa, taitaisi olla
otettava semmoinen sulho, mistäpä niitä parempiakaan tullee!" Hänen
näitä arvellessaan tulee jo karhujen tuoja hänen puheelleen, sanoo:
"Olisi, kuuluisa kuningas, lahja isännältäni vähäinen, saanemmeko
sulhasiksi tulla?" -- "Tulkaatte!" sanoi kuningas, ei osannut muuta, "ei
ole köyhä sulhanen, tulkoon, että saan hänet nähdä ja tuntea!"
Tämän vastauksen saatuansa läksi mies linnalta kiireesti ja kulki sen
pojan luokse, jolta oli lehmän ostanut, sanoi: "Terve, tuttavani, jätä
jo köyhä kotisi, lähde kuninkaan tytärtä kosimaan!" Poika luuli toisen
piloillaan tätä sanovan ja virkkoi vastimeksi: "Kuinkas minä tämmöinen
sinne lähtisin, kuningas ei laskisi huoneeseenkaan, työntäisi pois,
tappaisi tämmöisen sulhasen." Mutta mies puhui toimessaan vain, sanoi:
"Tulehan pois, kyllä minä neuvot tiedän, kuule minua ja tee tarkkaan,
mitä sanon, niin asiat, katsohan, toimeen tulevat hyvästi." Kuunnellen
tätä alkaa poika mieltyä tuumaan ja lähtee kuin lähteekin miehen kera
matkaamaan. Kotvasen kuljettua tullaan linnan tienoihin sitten, jotka
mies entuudesta tuntee hyvästi, niin poiketaan tieltä syrjään vähäsen,
jossa kasvaa pieni näreistö semmoinen. Siihen jättää mies näreistöön
toverinsa, sanoo: "Olehan sinä nyt vähän aikaa, vuottele tässä, kunneka
minä linnoilla käyn, sinulle sieltä pätevämmät vaatteet tuotan. Ne kun
tuodaan sinulle, elä tuojalle kovin nöyrä ole eläkä ensimmäisiin ihastu,
vaan kun saat vaatteet koetellaksesi, sinä elä muuta kuin silmäile heitä
hätäiseltä ja työnnä samalla takaisin, sano: 'Eivät nämä ole minuiset',
eläkä ole ollaksesi koko vaatteista ennenkuin sinulle kolmannet tuodaan,
ne vasta ota, pue päällesi ja tule niissä linnaan." Poika lupasi
tehdäkseen, miten neuvo oli, ja mies läksi matkaansa toverilleen päteviä
vaatteita hankkimaan niinkuin oli sanonut. Kulki suoraa tietä linnaan,
osti siellä vanhan hevoskulun, kolme ruplaa antoi hinnasta, ja kävi
sitten hattujen tekijältä rahallaan ostamassa reellisen hattuja, pisti
hevosensa valjaisiin ja läksi hattukuorman kera ajamaan linnasta
tiehensä. Siinä juoksee kuninkaan linnan editse joki, jonka poikki silta
on rakennettu, niin siihen seisautti sillalle hevosensa ja sieppasi
kirveensä, sillä hakkasi sillan poikki. No, mitäs; silta kun saa poikki,
virta vie sen myötänsä, ja sinne menee koko rakennus hevosen kera,
hattuineen päivineen hajoaa virtaan. Mutta mies juoksi linnaan samassa,
jossa kertoi kuninkaalle asian, sanoi: "Oi, herra kuningas, kuin teillä
oli huono silta! Me kun olimme linnaan tulossa, silta hajosi ajettaessa,
ja sinne menivät meidän miehet kaikki, hevosineen kaikkineen
tuiskahtivat jokeen. Siinä katosivat isäntäni vaatteetkin, hukkaan
tulivat kaikki, eikä voi matka-asussaan nyt linnalle tulla, hätäiseltä
pääsi itsekin elävänä virrasta." -- "Voi päiviäni!" vastasi kuningas,
"kylläpäs se nyt sulhasmiehelle pahoin kävi, vaan hyvä, kun ei vahinkoa
tullut pahempaakin, eihän lie vikaa pudotessa tullut mitään?" -- "Eihän,
Jumalan kiitos, vahinkoa tullut tuon pahempata, vaan kyllä kastuttiin
pahanpäiväiseksi", sanoi mies. "No, ainahan tuohon neuvoa lienee, kun ei
muuta vikaa tullut", tuumasi kuningas ja työnsi passarinsa sulhaselle
vaatteita viemään, että julkeaisi linnaan tulla. Tuossa paikassa lähtee
jo passari asialleen ja kantaa vaatteet näreistöön sulhaselle sinne;
vaan tämä tekee niinkuin toverilta neuvo oli, ei ota ensimmäisiä
vaatteita eikä toisiakaan, kolmannet parhaimmat vasta ottaa vastaan,
pukee ne päällensä ja kulkee passarin kera linnaan, jossa kuningas
ystävällisesti kohtelee häntä niinkuin sulhasta ainakin.
Ruvetaan siitä sitten sille pojalle ja kuninkaan tyttärelle häitä
pitämään, viisi päivää pidetään perätysten, niin jo rahvas hajoaa
linnasta, ja vävykin rupeaa appensa kodista lähtöä tekemään kuin
muutkin. Kuningas silloin toimittelee vävyllensä hevoset, rattaat ja
kaikki, mitä matkaa varten tarvittiin, ja itse valmistihe saattamaan. Ei
muuta kuin matkaan oli saatava nyt, mutta vävy kun älysi appensa tuumat,
että se matkaan aikoo, säikähti jo sitä, arveli: "Mitenkäs voinkaan minä
appeni ja naiseni kera, lähteä, kun ei minulla pätevää kotia ole, mihin
heidät veisin!" Hänen näitä miettiessään tulee kosiomies, sanoo
vakaisesti: "Minä lähden nyt edeltä kotiisi sijaa saamaan, tule sinä
vierainesi hiljalleen jäljestä." Sillä puheen läksi jo tiehensä
kulkeakseen edeltä erillään toisista. Ajoi, ajoi vähän matkaa edelleen,
niin onpas aho kaunis tien varrella, jossa paimen istuu kivellä, sata
lammasta ympärillä. "Kenpäs olet?" kysyi hän siltä. "Kehnon paimen
olen", sanoi toinen. "Oi, miesrukka", sanoi kosiomies, "elä Kehnon sano
olevasi, kuningas tulee Kehnoa hävittämään, tappaa lampaat, jos tietää
kenen ovat, sano kuninkaan vävyn olevasi, niin ei laadi mitään." --
"Muistanmahan sanoa", vastasi paimen, "kiitos neuvostasi!"
No, tuskin pääsikään kosiomies paimenen luota, niin tulee kuningas
vävynsä kera jäljessä ja keksii paimenen aholla. "Kenpäs olet?" kysyy
hän kohta. Tämä kun muisti varoituksen, sanoi arvelematta heti:
"Kuninkaan vävyn olen paimen." -- "No, onpas vävylläni lammasta!" arveli
mielessään kuningas, vaan eihän paimenelle sanonut mitään, vaan kulki
edelleen hyvillä mielin. Kosiomies puolestaan teki matkaa myös, kulki
eteenpäin yhä, niin jo toisessa kohdin ahon näkee, jossa paimen kivellä
istuu niinkuin äskenkin, sata lehmää ympärillä. Tämän neuvoo hän samoin
kuin edellisenkin rientäen edelleen, ja kuningas taaskin tulee jäljestä,
kysyy paimenelta, kenen palvelija hän oli. "Kuninkaan vävyn olen", sanoi
paimen. "No, elähän mitään, onpas vävylläni lehmää", ajatteli kuningas
kiirehtien edelleen, minkä ennätti, nähdäksensä, millainen vävyllä koti
oli, kun näin oli varat muun puolesta hyvät. Kosiomies pysyi kumminkin
edellä yhä ja teki matkaa kerkeämiseensä hänkin, kun taaskin muutamassa
kohdin näki miehen istuvan kivellä, sata hevosta ympärillä. Sen neuvoo
samoin kuin toisetkin, sanoo: "Todista kuninkaan vävyn olevasi, muuten
sinut kuningas tappaa." Siitä menee seisahtamatta edelleen sitten, kunne
tulee Kehnon kotiin, jossa astuu tupaan ja laati tervehdykset sanoen:
"Oi, paetkaa, ristikansa, kuningas tulee, kotinne hävittää!" -- "Oi
vieras, kunnepa me pakenisimme?" kysyi Kehnon väki. "Menkäähän riiheen,
sieltä ei löydettäne", neuvoi mies. Sehän neuvo oli Kehnosta hyvä.
Menivät riiheen lapset, akat ja kaikki, eikä jäänyt kuin se mies vain
heidän kotiinsa isännöimään, kaikki jäi talous hänen valtaansa siihen.
Kuningas vävynsä kera taivaltaa edelleen aina ja tulee vuorostaan
hevospaimenen luokse, niin kysyy taas entiseen tapaansa: "Kenpä, mies,
olet?" -- "Kuninkaan vävyn", sanoi paimen, "nämä hänen hevosiaan ovat
tässä." -- "No, on vävylläni hevosta, jos lie hyvyyttä muunkin
näköistä!" sanoi iloissaan kuningas rientäen edelleen, eikä kaukaa
kulkenutkaan enää, kun tuli jo väkineen päivineen Kehnojen taloon. Siinä
ottaa kosiomies vastaan heidät ja käskee vieraat tupaan. "Ka, onpas
vävylläni koti, missä naisen kera asua!" sanoi kuningas tupaan tultuansa
heti ja ihmetteli näitä vävynsä huoneita, miten olivat kauniit ja somat.
"Olisi tämä asuntomme siistimpi ja somempi toki", vastasi kosiomies
isännän puolesta kuninkaalle, "vaan ovat Kehnot tätä poikessa ollessamme
hävittäneet, vasta minun tullessani pakenivat täältä." -- "Ka, missäpä
he nyt ovat?" kysyi kuningas vihaisesti. "Tuolla taitavat riihessä
olla", sanoi kosiomies, "ei niistä nyt pelkoa ole, sinne pakenivat
meitä." -- "No, se riihi on poltettava heti", sanoi kuningas, "palakoot
he sinne!" Kuninkaan käskystä ottivat miehet tuohuksia heti ja pistivät
riihen tuleen, jossa paloi Kehnon heimokunta tuhaksi; vaan kuninkaan
vävy sai kodin asuakseen hyvän, ja siinä eli kauniin naisensa kera
kaiken aikansa hyvin. -- Sen pituinen se.