Oli ukko ja akka ja heillä yksi ainoa poika. No, rupeaa akka
sairastamaan ja huonoksi käy hyvin, että luullaan jo kuolevan, niin
tulee poika hänen luoksensa ja sanoo suruissansa: "Kunnepa minä hyvä,
kun sinä maammoseni kuolet?" -- "Elä ole pahoillasi", sanoi äiti, "jos
minä kuolen sinusta, niin jääpihän isäsi eloon."
Kuluu aikaa siitä vähäsen, niin jo kuolee äiti, ja isä vuoronsa rupeaa
sairastamaan. Siitä käypi poika nyt isänsä luokse, sanoo: "Kunnepa
taattoseni minä hyvä, kun sinä kuolet?" -- "Elä ole milläsikään", sanoi
taatto, "minulla kolme ansaa on metsään pantuna, minä kun kuolen, sinä
ansoilla käy, mitä saanet, tuo elävänä kotiin."
Ei aikaakaan, niin kuoli äijä, ja poika jääpi suremaan sitä, kun hän
vanhemmistaan orvoksi jäi. Itki, itki, äijän itki, monet päivät itki,
niin juohtuipa mieleen siitä, mitä isä oli kuollessaan sanonut.
"Käskihän se isäni minun ansoilla käymään", arveli mielessään poika,
"jahka minä huvikseni lähdenkin!" Sillä tuumalla meni hän metsään, kävi
ansan siellä, kävi toisen, kävi kohta kolmannenkin, niin puuttuipa
ruskea repo olemaan kolmannessa. Sen vei elävänä kotiinsa niinkuin
isävainajalta neuvo oli, mutta arveli mieltänsä myöten: "Ei tästä minun
saaliistani paljon apua ole, nälkään tässä kuolen kuin kuolenkin, ellen
ajoissa neuvoa pitäne." Näitä miettien tuli hän saaliinensa kotiin ja
istuutui suruissaan rahille ajatellen itseksensä, mille työlle nyt
rupeaminen, jolla toimeen tulisi. Silloinpa kuuluu tuvan loukosta pakina
niinkuin ihminen haastaisi ikään, ja kettu sanoo pojalle: "Ka, eikö
sinun, Jussi Juholainen, laadi mielesi naimaan?" Jussi Juholainen näet
on nimi sillä pojalla. Oudostuen pakinata nousi poika seisaalle ja
lähestyi kettua sanoen: "Kuinkas minä, ketturukka, naisin? Köyhän kera
minä en elä, pohatat minulle eivät tule." -- "Ka, lähde kuninkaasta
naimaan, niin saat pohatan!" sanoi kettu. "Hyvin sinä nyt, kettuseni,
joutavia pakiset!" vastasi poika, "kuinkas minä lähden kuninkaasta
naimaan, siitähän ei tule mitään!" -- "Ka, elähän huoli", pakisi
toimessaan kettu, "minä, katsohan, sen asian laadin, jotta syntyy
ainakin." Kuultuaan tämän arveli poika: "Voinmahan olla ketulle mielen
nouteeksi, ei tuosta pahaakaan liene!" ja läksi ketun kera kulkemaan,
minne se häntä veisi.
Käydään kahden kesken, tehdään taivalta yhdessä, niin tullaanpa
kuninkaan kotiin; linna jo näkyy heille. Puhuu silloin isännälleen
kettu, sanoo: "Vuotahan tässä, minä lähden tietelemään edeltä, mitä
linnassa kuuluu, onko kuninkaallinen perhe kotona." Sillä puheen erosi
jo isännästään Jussi Juholaisesta ja juoksi linnaan, jossa meni
suorastansa kuninkaan puheelle ja sanoi: "Antakaa, armollinen kuningas,
nelikkoa lainaksi, millä isäntäni Jussi Juholaisen kultia, hopeita
määrisin." Kuningas kuultuaan tämmöisen pohatan tienoilla olevan antoi
kohta nelikon ketulle, sanoi: "Pyydä nöyrimmästi isäntääsi minunkin
linnassani käymään, onhan ruokaa, on huonetta minulla." Saatuansa
kuninkaalta nelikon läksi kettu linnasta kantamaan sitä, etsi minkä sai
kulta- ja hopeasipaleita kynsiinsä ja pani ne nelikon uurteeseen, josta
vei nelikon kuninkaan palvelijoille takaisin kiittäen lainasta ja juoksi
siitä isäntänsä luokse, jolle kertoi asiansa, miten kuningas vaati heitä
linnaansa. Kuningas sillä välin miettii mielessänsä: "Jokohan se kettu
isännästään toden puhui, jotta sillä moinen rikkaus ompi, vai olikohan
valhetta kaikki?" Päästäkseen asian perille sanoi hän orjillensa:
"Tuokaa nähdäkseni se nelikko, joka lainassa oli; kun lienee kultia,
hopeita hänellä määritty, niin onhan muutamia sipaleita pohjaankin
jäänyt." Käskyä kuullen kantoivat orjat nelikon katseeksi, ja kuningas
kun tarkoin katseli sitä, löysikin pieniä kulta- ja hopeasipaleita sen
uurteesta, josta näki ketun sanat todeksi, arveli: "Ei ole se mies
joutava mikään, kun on kultaakin, hopeata nelikolla määritä!"
Iltapuoleen päivää kulki Jussi Juholainen kettunsa kera linnaan sitten,
jossa kuninkaan käskystä annettiin hänelle erityinen huone asua ja
ruokaakin sekä juomaa, mitä halusi ja kuninkaan linnassa
parhaanlaatuista oli. Siinä eli sen päivää nyt ketun seurassa hyvästi,
kunne yö tuli; mutta aamulla erosi kettu taas hänestä, meni kuninkaan
puheelle ja sanoi: "Annapas, kuningas, vaatteitasi nähdä, onko yhtä
hyvät kuin on isännälläni Jussi Juholaisella." Kuningas tuo nyt yhdet
vaatteet ensinnä, näyttelee ne, mutta kettu ei niitä ota, paremmat sanoo
isännällään olevan. Siitä kuningas jo toiset tuo, paremmat, vaan eivät
kelpaa ketulle nekään. Viimein, kun ei muusta apua ollut, tuo kuningas
kolmannet parhaimmat vaatteensa näytiksi ketulle, jotta eivätköhän
rupeaisi jo kelpaamaan. "No, nämähän ovat siihen laatuun kuin minunkin
isännälläni", sanoi kettu, "miltä ei yhdennäköiset aivan", ja kantoi
Jussi Juholaiselle ne kuninkaan vaatteet, käski hänen pukeutua niihin.
Mitäs, Jussi kun tiesi jo ketun tuumat hyväksi, teki neuvon mukaan kohta
ja puki vaatteet päällensä. Sai vaatetsineeksi vain, niin alkaa kettu
taas neuvoa häntä, sanoo: "Lähde nyt kuninkaaseen, kosikaamme hänen
tytärtänsä, niin saat sinä rikkaan morsiamen, köyhästä kun et sano
huolivasi!" -- "Kyllähän rikas luullakseni parempi olisi", vastasi Jussi
ja kulki ketun kera kuninkaan linnaan, jossa pyytää morsiamekseen
tytärtä. Kuningas arvelee, ajattelekse tuosta, niin jo suostuu tuumaan
-- ka, kuinka hän ei tytärtään semmoiselle miehelle antaisi, jolla
vaatteet on hyvät, mitä parhaimmat päällä, ja kultaa, hopeata niin
äijän, jotta nelikolla määrittiin! Eihän muuta, ruvetaan häitä vain
laatimaan, ja rahvasta kerätään, herraa, talonpoikaa linnaan paljon.
Pidetäänhän piiruja, monta päivää pidetään pääksytysten, niin alkavat jo
vieraat linnoilta hälvetä, kukin lähtee kotiinsa. Arvelee siitä nyt
lähteäksensä naisensa kera Jussikin; kuinkas, lähdettävä oli kumminkin,
ja rupesi hyvästi heittämään päästäksensä taipaleelle. Mutta kuninkaasta
oli outoa nyt äkisti yksikseen jäädä, kun läksi ainoa tytärkin kotoa, ja
hän laittausi kaimaamaan vävyänsä sanoen: "Annas, lähden kotiasi
katsomaan minäkin, pitäähän kerta nähdäkseni, miten te, lapseni,
talossanne elätte; kuljemme yksissä nyt sinne." No, eihän se semmoinen
liika ystävyys Jussin mielestä maksanut mitään, senhän arvaa toinenkin,
vaan minkäpäs hän teki, kuningas laittausi matkaan vain. Ymmärsi kettu
nyt asian, että hätä se alkaa isäntämiehellä olla, ja juoksi turvaksi
hänelle, sanoi: "Minä lähden, isäntäiseni, edeltä sanaa linnaasi
viemään, tulkaa te vierainenne jäljestä, ja tiet kun matkalla eroavat,
niin vasempaan käteen lähtekäätte, se tie linnoille suorin on." Jussi
Juholainen kuunteli kettunsa puhetta, jota oli tottunut uskomaan, ja
arveli: "No, sinä sen minun linnani tietänet, mistä sinne mennään,
kuljemmehan jäljessä, jos sillä matkan päähän pääsisimme!" Turvaten
kettuunsa lähtee siitä sulhanen naisensa, appensa ja muun juohtokansan
kera taipaleelle tietämättä, mihin matka viimeinkin päättyisi;
saadaanhan ketun neuvomaa tietä kulkemaan.
Kettu sillä välin juosta litvittää tietä pitkin yksinänsä, niin tuleepa
kymmenen miestä vastaan, sinisessä haljakassa kuin huuteessa, kirveet
olalla. "Ka, mitä miehiänne olette?" kysyi kettu. "Madon halonhakkaajia
olemme", sanoivat miehet, "mitä se sinuun koskee?" -- "Voi miesparat!"
sanoi kettu, "kuningas matkaa tästä nyt jäljestäni; se kun kysyy, kenen
olette, elkää sanoko Madon, sanokaa Jussi Juholaisen olevanne, ilman
teille tuho tulee, kuningas on lähtenyt hävittämään Matoa." Miehet
kuultuansa tämän lupasivat neuvon mukaan sanoaksensa, ja kettu läksi
juosta luikertamaan edelle. Juoksee, juoksee, minkä juoksee, niin
tuleepa kaksikymmentä miestä vastaan, sinisessä haljakassa kuin
huuteessa, suuri hevoslauma ympärillä. "Mitäpä miehiä olette?" kysyi
kettu. "Madon hevospaimenia", sanoivat miehet. "Elkää, poloiset miehet,
niin sanoko, kuningas kun jäljestä tulee!" varoitti kettu, "sanokaa
Jussi Juholaisen olevanne, ilman teidät kuningas tappaa, kun on lähtenyt
näet Matoa hävittämään." -- "Hyvinhän tuon voimme sanoa", vastasivat
miehet, ja kettu juosta lipotteli edellensä; vaan ei etäälle ennättänyt,
kun tuli jo kolmekymmentä miestä ison lehmikarjan kera vastaan hänelle,
miehet sinisessä haljakassa kuin huuteessa. "Kenenpä miehiä olette?"
kysyi taaskin kettu. "Madon lehmipaimenia", sanoivat miehet, "mitäpä
sinun siihen ompi?" -- "Oi, poloiset, päiviänne! Elkää vasta niin
sanoko, tästä tulee kuningas jäljestäni Madon valtaa hävittämään", sanoi
kettu, "sanokaa, miesrukat, Jussi Juholaisen olevanne, ilman kuningas
päänne leikkuuttaa heti." Miehet lupasivat nyt käskyn mukaan
sanoaksensa, joshan sillä välttäisivät kuninkaan vihan, ja kettu erosi
heistä, läksi edelleen kohta. Juoksee, juoksee, minkä juokseekin, niin
tulee jo linna eteen, joka niin on kaunis ja komea,
ettei löydy maalla mointa
eikä vertoa vedellä:
tammi keskitanhualla,
puu pyhä pihalla kasvoi,
lehvät kullankarvalliset,
lehväsillä kultalinnut
lauloa livertelevät.
Vielä on puisto kaunis likellä ja puistossa hirvi ylen sorea, jott'on
karva kultaa, toinen hopeata, kolmas sitäkin parempi. No, kettu menee
tupaan kohta ja katselee sisustakin, niin täällä Mato on isäntänä vain,
muuta perhettä ei mitään. Sinne sanoo kettu tultuansa heti: "Oi,
Mato-rukka, päiviäsi! Kuningas tulee, kotisi kohlistaa ja tappaa vielä
itsesi sinut." Tästäkös tuli nyt Madolle hätä. "Enköhän", kysyi kohta,
"voisi minä pakoon päästä?" -- "Tiukassa taitaa olla pääsemisesi",
virkkoi kettu, "vaan koehan paeta jonnekin, ehkähän ei löydettäisi
toki!" No, aitta on pihalla, liinaa täynnä, niin siihen pistäkse se Mato
piilemään kuningasta ja linnansa heittää asua ketulle, jota luuli
ystäväkseen, kun se häntä oli varoittanut.
Kuningas naimakansan keralla sillä välin matkaa tietä myöten edellensä,
ja tullaan ensinnä halonhakkaajien luokse, niin arvelee mielessään
kuningas, kenenkähän miehiä nuo lienevät niin kauniissa haljakoissa, ja
kysyy jo miehiltä itseltänsä: "Kenenpä halonhakkaajia olette?" -- "Jussi
Juholaisen", sanoivat miehet. "No, sepähän nyt neuvon vävy puuttui
minulle, kun ei itselläni ole tuonnäköisiä halonhakkaajia", arveli
kuningas, "lieneepä hänellä varat melkoiset muunkin puolesta!" Eihän
muiden kuullen virkkanut kuitenkaan mitään, vaan sai naimakansan kera
taivaltamaan edelle. Tullaan matkaa tehden sitten hevosvartijoiden
luokse, niin kysyy kuningas heiltä: "Kenenpä miehiä olette?" -- "Jussi
Juholaisen hevosvartijoita", virkkoivat miehet. No, tätähän ihastui
kuningas nähdessänsä, mimmoiset vävymiehellä oli hevoset sekä vartijat,
joita ei itsellään kuninkaalla ollut semmoisia, ja läksi hyvillä mielin
edellensä.
Tehdään taivalta, minkä keretään, niin tulevat vuorostaan lehmipaimenet
vastaan niinkuin äsken ketulle, miehet haljakassa kuin huuteessa. No,
kuningas taaskin kummastelee sitä, kysyy miehiltä: "Kenenpä paimenia
olette?" -- "Jussi Juholaisen", virkkoivat miehet, "Jussi Juholaisen
lehmipaimenia; nämä lehmät tässä hänen karjaansa ovat kaikki." -- "No,
onpas karja sinulla hyvä", sanoi kuningas ihastuen vävyllensä, "tuskin
on itselläni parempata." Tähän olisi nyt vastattava ollut, vaan Jussi
Juholainen ei saa suutaan aukaistuksi, niin on kummaa kaikki hänestä,
kokeehan joutua edellensä nähdäkseen, mihin tultaisiin viimeinkin,
matkaa äänetönnä appensa rinnalla.
Kettu sillä aikaa oleksii Madon jättämässä kodissa. Aitan pisti tuleen,
missä Mato oli kuningasta piilemässä, ja siinä paloi nyt linnan omistaja
liinan sekaan tuhaksi, vaan kettu anasti autioksi jääneen linnan, jonka
siivosi somaksi, ja kiirehti tulevia vastaan siitä, pistäysi tien
vieraan vuottamaan. No, sieltä rientää nyt kuningas naimakansan kera
yksissä tietä myöten, kunne alkavat Madon linnasta huoneukset näkyä,
niin seisahtuu kuningas katsomaan tielle, kysyy toisilta: "Kenenpä nuo
huoneukset tuolla, mitkä näkyvät meille?" No, siihen olisi nyt Jussi
Juholaisenkin ollut vaikeanlainen vastata, kun ei tuntenut hän seutuja
ollenkaan; vaan kettu pujahti piilostaan tiepuolesta siihen ja sanoi:
"Siinä se, armollinen kuningas, vävynne Jussi Juholaisen linna nyt
olisi, johon on matkanne; tulkaahan jäljessäni, kyllä minä tien
osoitan!" Sillä puheen lähtee kettu juoksemaan edellä, ja toiset tulla
pöyhöttävät perässä. Kuningas niin on hyvillään ylen, jotta nauraa
myhähtelee kuljettaessa yhä eikä saa sanaa sanotuksi, niin on ihmeissään
sitä rikkautta, mikä joka paikassa näyttihe; vaan kun perille päästiin
ja kaikki ihmeet linnassa näkyviin tulivat, niin siinähän kuninkaalta
pää kupeutui vasta. Linnut laulaa songertavat tammessa pihalla, hirvi
hyppii, telmii puistossa, ja kaikki on muukin sen mukaan kaunista ylen.
Käydään huoneuksiin siitä, katsellaan sisustakin linnassa, niin
täällähän on laitokset paremmat vielä; kaikki on rahit, istuimet
kullasta, seinät hopeasta ja katot, lattiat kiiltävistä kivistä. "Ka, on
vävyä tässä vävyssä, on mitä nähdä muutakin!" arveli kuningas ja
kallella päin katseli niitä vävynsä huoneita, mitä heissä kaikkea oli,
eikä ihmettelemästä päässyt, niin oli outoa hänen mielestään kaikki.
Juohtokansa kun oli linnassa koolla kaikki, tulee kettu, kutsuu vieraat
ruoalle, ja saadaan siitä piiruja pitämään kuin kunnon linnassa ainakin.
Pöydät ovat syömisiä, juomisia ylen täynnä, ja herkkua on niin
monenlaatuista siinä, ettei voi suu sanoa; kaikkea on muuta, linnun
maitoa ei ole. Syödään vävyn talossa, juodaan, monet päivät eletään,
niin jo tekee kuningas lähtöä, käkeää kotiinsa kulkemaan. Kettupa
silloin sanoo isännällensä kaikkien kuullen: "Pitää meidänkin lähteä nyt
vuorostamme kuninkaan luokse pitoihin, mitäpä siellä on hyvyyttä, onko
sikälikään kuin meillä." Kuningas miltei olisi välttänyt tätä, vaan ei
käynyt enää asiata kiertäminen, kun oli kerran puheeksi tullut, vaati
täytyi tyytyä tuumaan ja kutsua vävyn väki vieraiksi kotiinsa.
Yhtenä matkattiin sitten kuninkaan omalle linnalle takaisin ja
katseltiin perille päästyä tarkasti kaikkea, mitäpä täältä löytyisi, kun
kuningas parhaan mahtinsa näyttäisi; vaan mitäs, täällä ei lintuja ole
tammessa, ei hirveä puistossa! Muutamat koiran päät kuningas panee
pihalleen haukkumaan, vasoja tanhualle hyppimään, vaan mitäpä niistä, ne
eivät näytä millekään. Sanoo siitä isännälleen kettu: "Sinulla, Jussi
Juholainen, parempi on nyt elos kuin on itsellään kuninkaalla, niinpä
minua et enää kaivanne; eläkää hyvänä, minkä aikaa elänette!" Sillä
puheen erosi kettu Jussista mennen metsään, minne lienee mennyt, eikä
ole häntä siitä päivin nähty eikä kuultu. -- Sen verran sitä.