Tähän vivahtavia tarinoita muistellaan Hämeessäkin. Niin käypi muudan
sieltä kotoinen tarina seuraavaan tapaan:
Kerran oli Pahanen valtaansa saanut kaksi lasta, joita piti
palvelijoinansa ja kiusasi kaikella tavoin. Lapsista oli toinen poika,
toinen tyttö, niin heidän kun oli molempien siinä hyvin paha ja vaikea
olla, puhui tyttö kerran pojalle: "Tietäisin minä, millä täältä
pääsisimme: kun nainet minut, niin pelastan sinut Pahasesta, ja lähdemme
yhdessä pakenemaan." Poika oli siihen valmis, ja laittausivat kohta
kumpikin matkalle. Tyttö leikkasi kolme pisaraa verta nimettömästä
sormestansa kynnykselle, käski pojan ottaa vähäsen puuta, kiveä ja vettä
mukaansa, ja pimeän tultua, kun Pahanen oli sikeästi nukkunut, läksivät
kahden kesken hänen luotansa pakenemaan.
Vasta päivän valjetessa aamulla heräsi Pahanen unestansa ja huusi
huoneestansa tytölle: "Nouse jo, tyttö, töillesi!" -- "Jo nousen, jo
nousen", vastasi ensimmäinen veripisara kynnykseltä, ja Pahanen kun
luuli tytön valveella olevan, rupesi uudellensa maata ja nukkui toiseen
päivään asti yhteen jatkoon. Herättyänsä huutaa taas tytölle: "Joko pata
tulella?" -- "Jo kiehuu, jo kiehuu", vastasi toinen veripisara. "No,
hyvä se", virkkoi Pahanen, nukkui siitä uudellensa ja makasi taasen
vuorokauden ennenkuin heräsi; vaan alkoi jo nälkä verinen olla hänellä
mahassa, niin ärjäisi oikein tuskissansa: "Eikö jo ruoka ole valmis?" --
"Valmiina on", virkkoi kolmas veripisara, "tulkaa, isäntäkulta,
syömään!" Pahanen silloin nousi vuoteeltansa ja kävi keittoa katsomaan;
vaan huonostipa siellä on ruoan laita, eikä näy edes keittäjätäkään.
Meni siitä poikaa katsomaan, onko tuo edes tallella, vaan poikessa oli
sekin, huone tyhjänä ihan. Siitä arvaa jo Pahanen seikan, jotta karussa
nyt ollaan; ja hänellä kun oli kolme suurta koiraa, ne pani pakenijoita
hakemaan. Nämä läksivätkin heti ajamaan, vaan toiset kuulivat jo jytinän
peninkulman päästä, niin tyttö sanoi pojalle: "Nyt tullaan jäljessä!
Rupea sinä hongaksi tähän, minä rupean kuuseksi." Ja niin muuttuivat
molemmat puiksi. Koirat ajaessansa tulivat aina puiden luokse, vaan
siinä haihtuivat jäljiltä, etteivät osanneet mihinkään, ja kääntyivät
viimeinkin takaisin. Kotiin tulleilta kysyi kohta Pahanen: "Löysittekö
pakenijat?" -- "Emmekä löytäneet", virkkoivat koirat, "kahden puun
juurelle asti oli selvät jäljet, vaan ei siitä mihinkään." -- "Siinäpä
ne juuri olivat", sanoi Pahanen, "menkää, ottakaa ne puut." Koirat kohta
läksivät taasen ajamaan, vaan tyttö kuuli niin ikään peninkulman päässä
jo jytinän ja neuvoi toveriansa: "Jo tullaan jäljessä, ole sinä
veräjänä, minä niittynä tässä." Ja muuttuivat taasen kumpikin, toinen
veräjäksi, toinen niityksi. Ei aikaakaan, niin koiratkin joutuivat
siihen, vaan veräjälle tultuansa eksyivät taasen jäljiltä, ja täytyi
kääntyä siitä kotiin. "Jokos löysitte?" kysyi taasen Pahanen. "Emmekä
löytäneet", vastasivat koirat, "metsän keskessä on niitty, niin sen
veräjälle oli jäljet, vaan siihen loppuivatkin." -- "Voi teitä!" sanoi
Pahanen, "nepä ne olivat, ne samat, juoskaa sievään takaisin." No,
alapas siitä koirien juosta taas minkä ennättivät jäljestä; vaan
pakenijat samoin taas kuulivat jo jytinän kaukaa ja tiesivät olla
varoillansa muuttuen toinen lammiksi, toinen sorsaksi, joka uiskenteli
lahden tyvenessä. Koirat kun eivät löytäneet niittyä ei veräjätä enää
metsässä, juoksivat vainua myöten edellensä, vaan lammin luona eksyivät
taasen jäljiltä ja kääntyivät siitä kotiinsa. Siellä kysyi Pahanen:
"Jokos nyt löysitte haettavanne?" -- "Eikö mitä", virkkoivat koirat,
"vähäisen lammin rannalle tulimme, vaan siinä jäljet katosivat, emme
osanneet mistä etsiä." -- "No, te nyt eläviä olette!" sanoi Pahanen,
"siinähän ne juuri ovatkin", ja läksi itse hakemaan. Jyrinästä kuulivat
jo pakenijat, että nyt on isäntä itse liikkeellä, ja tyttö käski pojan
heittää puupalasen jäljellensä. Se kun heitettiin, siitä tuli niin suuri
hongikko, ettei päässyt Pahanen lävitse, vaan täytyi käydä kirveen
kotoansa, jolla hakkasi hongikkoa, kunne sopi viimeinkin kulkemaan.
Toiset sillä aikaa pakenivat pakenemistansa yhä, vaan keksittyänsä
Pahasen taasen lähestyvän heitti poika kiven lakkaristansa, ja siitä
tuli niin mahdottoman suuri vuori, levesi joka haaralle, jotta jäi
Pahanen sen keskelle. Siinä kipusi sitten kolme vuorokautta kallioiden
lomissa, kunne pääsi viimeinkin ylitse, niin läksi pakenijoita
uudestansa ajamaan saavuttaaksensa kuitenkin. Poika silloin heitti
vesiastian taas jäljellensä, ja siitä syntyi niin avea järvi Pahasen
eteen, ettei hän päässyt mihinkään. Tämäpä, kun muuta neuvoa ei nähnyt,
rupesi juomaan järveä kuiviin päästäksensä jalkaisin ylitse, ja saikin
jo järven niin tyhjäksi, ettei ollut vettä kuin vähän enää pohjassa;
mutta viimeistä juodessa puhkesi vatsa Pahaselta, ja hän kuoli siihen
paikkaan. Poika ja tyttö pääsivät rauhassa elämään viimeinkin. -- Sen
verta sitä.