Ennen aikaan, mikä sen enää muistaakaan, milloin se oli, sai Perkele
valtaansa kuninkaan pojan, josta teki itsellensä hevosen, muutti sen
semmoiseksi oriksi, joka neljä kertaa hyppäsi vain, niin virsta matkaa
oli tehty. Sai niin ikään yhden kerjäläispojan kuninkaan vallan alaisia
itsellensä, ja sen pani oritta ruokkimaan, niinkuin renkipojaksi
itsellensä. Pojan piti asua hevosen kanssa yhdessä ja katsoa sitä
hyvästi. Menipä itse isäntä kotoa, minne lienee mennyt, niin kielsi
lähtiessänsä, ettei hengen haastolla saa mennä hänen huoneessansa
käymään; mutta hänen poikessa ollessaan puhui ori pojalle: "Mene
kuitenkin isännän huoneeseen, joskopa kielsikin, mutta elä koske mitään,
vaan katsele tarkkaan kaikki, tiedustele, mitä siellä on ja mitä siellä
kuuluu." Poika teki, minkä ori käski, meni isäntänsä huoneeseen ja näki
siellä paljon kummia kaluja ja aineita. Oli iso sammio täynnä verta oven
pielessä. Seinällä näki suuren summattoman miekan riippuvan naulassa.
Katsahti arkkuun, joka oli nurkan loukossa, niin siinä oli yhdessä
komerossa vähäinen pieni kivi, toisessa havun lehvä, kolmannessa malja
täynnänsä vettä. Kohta pojan siellä käytyä tuli jo Perkele kotiin ja
ymmärsi heti pojan käyneen hänen huoneessansa, niin torui siitä
armottomasti poikaa: "Likimaitse että pääset hengissä", sanoi, "vaan
käypäs toinen kerta, niin sinut paha perii." Sillä kertaa poika
kuitenkin pääsi rukouksilla vapaaksi ja alkoi isäntänsä hevosta katsoa
niinkuin ennenkin.
Elettiin aikaa vähäsen, niin Perkele niin ikään läksi matkoillensa,
montahan sillä on asiata toimiteltavaa, ja vielä kovemmin vakuutti
poikaa, sanoi: "Käyhän vielä huoneessani, niin sitten minä tapan sinut."
Vaan mitäs siitä? Tuskin pääsi Perkele talon tienoolta, niin ori taasen
puhui pojalle: "Mene kuitenkin huoneessa käymään, elä pelkää yhtään,
tyydy siihen, mitä minä sanon." -- "Mitäs minun nyt pitää tekemän, kun
minä siellä käyn?" kysyi poika. Ori neuvoi: "Koeta sitä suurta miekkaa
kädelläsi, liikkuuko tuo vähänkään" -- se oli niin iso, ettei se paljon
liikahtanut tavallisen miehen koetellessa -- "jos ei se liikahda, niin
kasta pääsi siinä verisammiossa, joka on oven pielessä, ja koettele
sitten miekkaa uudellensa, jaksatko nostella." Poika teki sen, meni,
koetteli miekkaa, vaan se ei hievahtanutkaan. Kastoipa päänsä
verisammiossa, niin lakki alkoi paistaa kullalta heti, ja poika tuli
siitä niin voimalliseksi, että miekka kohta oli kepeä hänen
liikuttaaksensa. Meni siitä sanomaan orille: "Jo nyt miekka keveni." --
"Hyvä se", virkkoi ori, "mene nyt, perimmäisestä huoneesta ota
verkanuttu päällesi, toiseen lakkariisi pistä arkusta se pienoinen kivi,
toiseen havun lehvä, tukitse siten se vesimalja, peitä hyvästi, ettei
läiky yhtään, ota miekka, pane vyöllesi ja tule luokseni talliin." Poika
tekikin kaikki kuten neuvo oli ja tuli sitten talliin kaiken sen tavaran
kanssa, minkä isäntänsä huoneista oli saanut. Täällä ori virkkaa
hänelle: "Istu nyt selkääni, niin lähdemme karkuun koko Perkeleen
kodista!" Sehän oli pojankin mieleen semmoinen tuuma, samassa nousikin
orillensa selkään jo, ja lähdettiin pakenemaan sieltä.
Tulipa Perkele matkoiltansa kotiin, niin havaitsi kaikki tavaransa
kadonneen huoneista, ja talliin kun meni katsomaan, sekin tyhjänä oli.
Lähdepäs siitä nyt pakenijoita ajamaan perästä suurella voimalla
tavoittaaksensa heitä. Pojan ori kyllä hyppäsi neljästi vain virstassa,
mutta kumminkin olisi Perkele saavuttanut, ellei estettä tullut väliin.
Hevonen näet, kun kuuli jytinän jäljeltänsä, sanoi pojalle: "Katsopa
taaksesi, näkyykö mitään tulevaksi." -- "Tulee sieltä niinkuin musta
pilvi ikään kohisten jäljeltä", vastasi poika. Ori siitä sanoi pojalle:
"Ota kivi lakkaristasi, heitä se jäljelle." No, poika heittikin kiven
samassa taaksensa, ja siitä tuli niin jyrkkä, mahdoton kallio heidän
jäljellensä, ettei Perkelekään päässyt siitä ylitse, vaan juoksi
kotiinsa hakemaan aseita, joilla vuorta piti särjettämän. Toi sieltä
suuren, mahdottoman kirveen kanssansa ja teki vuoreen kolon, josta pääsi
kulkemaan. Tie kun oli aukaistu, rupesi heittämään kirveensä kallion
koloon, palatessansa siitä sitten ottaaksensa; vaan tuli kettu, vuorta
myöten juosta lipotteli, ja sanoi: "Eläpäs heitä kirvestäsi siihen, minä
varastan." -- "Enkä heitäkään kirvestäni, vien kotiini", sanoi Perkele
ja juoksi takaisin taas hirmuisen matkan -- viipyihän se siinä! Kotona
käytyänsä lähtee taasen ajamaan varkaitansa, vaan ori älyää sen jo
kaukaa ja kysyy entiseen tapaansa pojalta: "Näkyykö mitään tulevaksi?"
Poika vastasi: "Entinen pilvi taas nousee." Ori silloin käski pojan
heittää havun lehvän lakkarista, ja se kun heitettiin tielle, siitä tuli
niin suuri, sakea hongikko, ettei päässyt Perkele lävitse sen suuren
voimansa kanssa, mikä hänellä oli. Juoksi kotiinsa ja haki sieltä sen
suuren kirveensä taas, jolla hakkasi hongikon edestänsä. Heitti sitten
kirveensä kannon päähän ja arveli lähteä edellensä; vaan kettu taasen
juosta luikertaa siihen häntä suorana ja sanoo: "Eläpäs heitä
kirvestäsi, minä varastan sen siitä." -- "Enpä heitäkään kirvestäni",
virkkoi Perkele, "vien kotiini", ja läksi juoksuttamaan kirvestänsä
sinne, ettei kettu saisi. Poika sillä aikaa vain pakeni orin selässä;
vaan ei kovinkaan kauaksi vielä päästynä, kun kuului taas jyrinä
jäljeltä. "Katsopas taaksesi", sanoi pojalle ori, "näkyykö mitään
tulevan." Poika vastasi: "Entinen pilvi taas nousee, samankaltainen kuin
äskenkin." -- "Heitä jo vesimalja tielle", neuvoi ori, "se meidät ehkä
pelastaa"; ja poika kun heitti, siitä tulikin niin suuri järvi
semmoinen, ettei Perkele päässyt ylitse. Ei hänellä ollut laivaa eikä
venettä eikä muuta, vaan rupesi juomaan sitä vettä päästäksensä kuivin
jaloin järven poikki. Joi vain, joi vain ja pani sisäänsä, mutta vanteen
vääntäisi mahansa ympärille, ettei repeäisi. Tulipa silloin kettu ja
puri vanteen poikki, niin maha halkesi juodessa, vesi pääsi
valloillensa, ja Perkele hukkui veteen, ei tavannutkaan ajettaviansa.
Päästyänsä Perkeleestä läksi poika ajamaan kuninkaan kotiin, yli portin
heti hyppähytti orinsa ja tuli pihaan semmoisissa kauniissa vaatteissa
kuin hän Perkeleeltä saanut oli, suuri miekka vyöllä. Vaan ei hän ollut
siellä muuta kuin näyttihe vain, ettei kuningas tiennyt, kuka se oli,
joka semmoisella jyräkällä hänen pihassansa kävi, vaikka oli oma
poikansa sillä hevosena. Ei kuitenkaan linnalta kauaksi mentynä, vaan
ori, joka tunsi vanhat ruokamaat, neuvoi taasen poikaa, sanoi: "Vie
minut tuonne tammikkoon ja hanki heiniä eteeni, että pääsen syömään,
vaan mene itse, kun ensin heität vaatteet, miekat ja kaikki satulaan,
kerjäläispoikana kuninkaan kartanoon ja pyri ruohomaan kitkijäksi, että
itsekin saat ruokaa, ja ota niitä ruohoja vähän, mitä siellä on, ja tuo
minunkin syödäkseni." Poika tekikin neuvon mukaan ja pääsi linnalle
ruohoston kitkijäksi, niin sillä elätti henkensä ja vei hevosellensakin
sieltä niitä ruohoja maistaa. Olipa kuninkaalla paraikaa suuri sota, ja
ajettiin kaikki sotaväki vihollista vastaan, niin poika kun kävi orin
luona, puhui sille: "Nyt on kuninkaalla sota, kaikki läksivät
täysmiehiset tappeluun." -- "No, pyri sinäkin sotaan", neuvoi ori, "etsi
jotakin hevosluuskaa allesi, jolla pääset muiden seurassa ajamaan
sinne." Mitäs tästä; poika kävi ilmoittamassa tahtonsa, ja hänelle
annettiin sieltä vanha hevosjättö ajettavaksi. Oli sitten maantie
vetelän suon poikki mentävä, niin poika tahallansa ajoi hevosluuskansa
tien ojaan, upotti sinne ja pyysi sotamiehiä, jotka komeilla hevosilla
ja kauniilla ajinkaluilla kulkivat tietä, auttamaan hevostansa suosta
ylös. Mutta nämä eivät olleet asiasta millänsäkään, nauroivat vain
pojalle, sanoivat: "Ole vain siellä luuskinesi, mitä sinä sodassa teet,
semmoinen mies luuskallasi." Poika sillä tavoin jäi siihen, kun ei
auttanut kukaan, vaan kun kaikki sivuitse kulkivat edellensä, tämä
hevosluuskansa jätti suohon, meni oman orinsa luo, joka kolmasti vain
hyppäsi virstassa, ja ajoi sillä toista tietä myöten sotaväen edelle
vihollista vastaan, jossa hakkasi suurella miekallansa koko vihollisen
väen kulhoksi ennenkuin muu sotaväki ennätti näkemäänkään koko tappelua.
Sotapäälliköt tultuansa tappelupaikalle näkivät viholliset kaikki
lyödyiksi, keto kuolleita täynnä oli. Ihmettelivät sitä, arvelivat:
"Kukahan tämän armotyön meille on tehnyt, että vihollinen näin lyöty
on?" eivätkä tienneet asian laitaa, miten se oli, vaan läksivät
väkinensä palaamaan linnaan takaisin ilmoittaaksensa kuninkaalle, kuinka
sota käynyt oli.
Poika, joka tappelussa oli saanut suuren haavan käteensä, oli kuitenkin
heti palannut sieltä jällensä, ettei häntä kukaan nähdä saanut, ja
syrjäteitä ajanut sille tielle takaisin, jota sotaväenkin piti sodasta
tuleman. Sillä tavoin oli muiden kotiin palatessa taasen hevosluuskaansa
pyytämässä suosta ylös ja pyysi apua niinkuin ennenkin; vaan sotamiehet
nauroivat vain ja sanoivat: "Ole siellä luuskinesi, eipä sinusta olisi
apua ollut sodassakaan, jos siellä olisit ollutkin." Menivät tietänsä
linnalle ja puhuivat kuninkaalle, miten sota oli käynyt. Kuningas
kuultuansa asian ihmetteli: "Kukahan se oli, joka sen laupeuden teki ja
vihollisen löi?" vaan ei tiennyt kukaan hänelle selvittää sitä.
Elettiinhän muutaman aikaa taas, ja poika yhä kitki ruohostoa senkin
jälkeen niinkuin ennenkin, niin kitkiessänsä aina sitoi sitä haavaansa,
jonka sodassa käteensä sai. Kuninkaan tytär, joka aina lystiä
kävellessänsä näki, kuinka poika haavaansa sitoi ruohomaassa, sanoi
viimein isällensä: "Tämä poika oli terveenä, kun tänne tuli, ja nyt hän
on haavoitettu, mistähän se tulee?" Kuningas silloin otti pojan
tutkinnolle, kyseli: "Oletko sinäkin sotatantereella käynyt, kun sinulla
kädessäsi haava on?" Poika tutkinnossa siinä ilmoitti nyt asian ja
sanoi: "Minä olen se mies, joka olen sen ihmetyön tehnyt ja viholliset
hävittänyt, ja tässä on minulla visu merkki, kun tämä haava on
kädessäni, jota ennen ei ollut." Kun tämä kuninkaasta yhtähyvin oli
ihme, sanoi poika: "Koska ette usko, niin minä näytän mahtini teille
kahden hetken perästä tässä omassa pihassanne." Meni siitä orinsa luokse
tammikkoon, pani siellä sen ylpeän Perkeleeltä saadun vaateston
päällensä, suuren miekan vyöllensä ja sen kullalta paistavan lakin
päähänsä, joka verisammiossa kullaksi muuttui, istui sitten orinsa
selkään ja ajoi yli portin kuninkaan pihaan. Näytti siinä sotakalunsa,
miekkansa, miehuutensa ja haavoitetun kätensä ja ajoi taasen tiehensä,
meni pois, ettei nähtykään, minne se katosi. Linnan pihalle jäi kuningas
miehinensä avossa suin seisomaan ihmetellen, kuka se oli, joka niin
komealla hevosella ja semmoisessa asussa siinä kävi; ruohoston
kitkijäksi eivät voineet häntä ajatellakaan, se oli heistä niin
mahdoton. Vaan poika tuli sill'aikaa entiseen tammikkoonsa, niin ori
siellä puhui hänelle: "Ota nyt miekkasi, lyö minulta pää poikki, tämä ei
ole minun oma pääni, tämä on Perkeleen panema pää." -- "Kuinkas minä sen
teen sinulle, hyväntekijälleni, joka minut Perkeleen kynsistä päästit,
se on mahdoton", sanoi poika, mutta ori vain sanoi: "Sinun pitää se
tehdäksesi minulle, se on Perkeleen pää; jos et sitä tee, niin minä
tapan sinut." Poika silloin teki niinkuin käsky oli, sivalsi miekkansa
ja löi oriltansa pään poikki; vaan ori kun kuoli, sen sisältä tuli se
kuninkaan poika ilmiin, joka hevoseksi muutettu oli ja siellä puhetta
oli pitänyt selvänä ihmisenä. Puhui siitä se kuninkaan poika entiselle
ruokkijallensa: "Käykäämmepä nyt kahden miehen vanhan isäni puheelle!
Pidä sinä ne koreat vaatteet päälläsi, minä lähden semmoisena kuin ennen
vietäessä olin."
Tuuma kun oli sellainen pidetty, läksivät yhdessä astumaan ja tulivat
semmoisina linnaan. Siellä tunsi nyt kuningas heti kohta poikansa, kun
se oli niissä entisissä hyvintunnetuissa vaatteissansa, ja kysyi
hämmästyen häneltä: "Mitenkäs, niinhän sinä olisit kuin minun poikani
näyltäsi, vaan mikä sinut pelasti Perkeleeltä ulos, joka minulta lapsena
ollessasi sinut ryösti?" Poika vastasi: "Tämä minut pelasti, tämä mies,
joka minun kanssani on." -- "Mikä mies sinä sitten olet?" kysyi kuningas
poikansa toverilta. Se vastasi: "Minä olen se ruohomaan kitkijä, joka
olen tässä linnassanne jo muutamia kuukausia ollut"; vaan eivät
tahtoneet uskoa, luulivat joksikin suureksi kreiviksi ennenkuin näytti
haavatun kätensä, jota kuninkaan tytär kyllä oli monta kertaa nähnyt
pojan ruohostoa kitkiessänsä sitovan. Siitä nyt kuninkaan poika ja
kerjäläispoika yhdessä puhuivat kuninkaalle koko seikan, mitenkä ensinnä
Perkeleen luona oltiin ja sieltä viimein pakenemaan päästiin, miten
kettu oli heille sangen hyvä apumies, joka viivytti ensin Perkelettä
juoksussa ja hänet sitten järveen hukutti, ja kertoivat kohdallensa
kaikki, miten kuninkaan poika viimein muuttui ihmiseksi, kun hevoselta
pää otettiin, ja mitä tuumaa sitten pitivät keskenänsä aina linnalle
tuloonsa asti. Sen kun kuuli vanha kuningas, korotti kerjäläispojan
vierimmäiselle istuimellensa ja antoi hänelle tyttärensä vaimoksi; vaan
kuninkaan oma poika tuli nyt arvollensa, jäi sen isänsä vallan
perijäksi. -- Siihen loppui se tarina; jos kuka ei usko, se keltä
kysyköön.