Eli talossa ennen perhe, jota oli ukko ja akka ja nainut poika. Se poika
metsältä tullessansa kerran näki koiransa haukkuvan metsoa puussa ja
rupesi ampumaan lintua jousellansa. Mutta metso ihmisen kielellä virkkoi
puusta: "Eläs ammu, poikaseni, heitä elämään vielä." Poika kun kuuli
metson ihmisen tavalla puhuvan, hämmästyi ensinnä vähän, vaan siitä
rohkeni kuitenkin ja yritti uudestansa ampumaan. Ei saanut kuitenkaan
vielä laukaistuksi, ennenkuin metso toiste pakisi hänelle: "Eläs,
poikaseni, ammu minua, vielä minä sen kostan sinulle." Tämän linnun outo
puhe taasen arvelutti poikaa, vaan siitä kiivastui uudellensa ja ojensi
kolmannesti jousensa ampuaksensa lintua. Metso silloin vielä
surkeammalla äänellä rukoili häntä: "Elä, poikakulta, ammu minua, ota
ennen elävänä kotiisi. Syötä minua vuosi, minä sitten palkan maksan!"
Pojasta kun oli metson tuuma soma, ottikin hänet elävänä puusta ja vei
kotiinsa, jossa kertoi taatollensa koko seikan sanoen: "Tämä metso pyysi
minua syöttämään itseänsä vuoden, niin hän minulle sitten palkan
maksaisi; syötänkö, taattoseni?" -- "No, syötä, paljonko tuo syönee",
vastasi taatto. Poika siitä rupesi elättämään metsoansa, syötti, syötti
aikansa, niin sille vaskinen sulka häntään kasvoi. Vuoden päästä putosi
se sulka purstosta, ja metso lensi tiehensä. "Se siitä nyt oli
syöttämästäsi", sanoi pojan nainen, nauroi miehellensä; mutta iltasella
tuli metso jäljellensä ja rukoili poikaa: "Syötä minua toinen vuosi!"
Poika suostui syöttämään, ja metsolle taasen kasvoi purstoon hopeasulka,
joka vuoden päästä putosi siitä, vaan metso taasen lensi pois. Illalla
kuitenkin tuli jällensä ja sanoi pojalle: "Syötä vielä kolmas vuosi."
Poika syötti, ja vuoden päästä kasvoi metsolle kultasulka, ylen kaunis,
jonka pudotti purstostansa ja lensi tiehensä. Vaan ei kauaksi jäänyt,
illalla tuli takaisin niinkuin ennenkin, hyväili syöttäjätänsä ja sanoi:
"No, nyt tule palkkaasi kolmen vuoden syötännästä ottamaan, nouse
selälleni!" Poika asettihe hänen siivillensä, ja metso läksi meren
päällä lentelemään. Nousi, nousi ylhäälle hyvin ja kysyi pojalta: "Miltä
näyttää meri silmissäsi?" -- "Niin on kuin seulan pohja", vastasi poika.
Siitä laski nyt metso pojan putoamaan selästänsä, vaan ennenkuin mereen
paiskahti, lensi hänelle eteen, sovitti siipensä alle, että pääsi poika
selkään taas, ja sanoi: "Niin minullakin oli hätä, kun ensi kerran
ampumaan yritit." Kohosi toisen kerran taivaalle ja kysyi: "Miltä
näyttää meri silmissäsi?" -- "Niin on kuin sormuksen kokoinen vain",
vastasi poika, ja samassa pudotti hänet metso selästänsä taas, mutta ei
kuitenkaan mereen antanut pudota, vaan sovitti itsensä alle taas ja otti
uudellensa pojan selkäänsä. Sai siitä kohoamaan niinkuin ennenkin, nousi
aina ylemmäksi taivaalle ja kysyi: "Miltäpä näyttää nyt meri
silmissäsi?" -- "Ei ole kuin neulan silmän suuruinen enää", vastasi
poika, ja samassa päästi hänet metsokin selästänsä, että oli jo mereen
putoamassa, vaan tuli kuitenkin avuksi vielä, otti uudellensa selkäänsä
ja virkkoi pojalle: "Sinä kun toisen ja kolmannen kerran yritit
ampumaan, minulle tuli aina suurempi hätä, niinpä sinustakin oli toiste
ja kolmannesti selästäni pudotessasi kerta kerralta hirveämpi." -- "No,
elä, metsokulta, enää pudottele!" rukoili poika. "En pudotakaan, en",
sanoi metso, "armahdithan sinäkin viimein minua." Läksi lentoon siitä ja
lensi lentämistänsä yhä. Pitkän matkaa mentyänsä kysyi viimeinkin
pojalta: "Näetkö mitään?" -- "Onhan kuin vaskipatsas", vastasi poika,
"tuolta etäältä näkyy." -- "Sinne lennän nyt", virkkoi metso, "siellä
asuu nuorin sisareni; kun perille pääsemme, ja hän minua syöttämästäsi
tahtoo sinua palkita, niin pyydä avaimetonta vakkaa."
Ei aikaakaan, niin oltiin jo vaskilinnan luona, metso silloin muuttui
siinä mieheksi, ja mentiin sisälle. Siellä sisar tulee veljeänsä
tervehtimään, sanoo: "No, missä, veikkoseni, nyt olet kolme vuotta
ollut?" -- "Tämä mies minut elätti", sanoi toinen. "No, mitä sinulle
siitä palkaksi pitää?" kysyi linnan emäntä pojalta. "Jospahan saisin
avaimettoman vakan", vastasi siihen poika niinkuin metso oli neuvonut;
vaan ei annettu hänelle sitä, sanottiin: "Ota kultaa, hopeata, ota mitä
vainkin tahdot, emme voi avaimetonta vakkaa antaa." Mitäs siihen; poika
ei sanonut muusta palkasta huolivansa, ja lähdettiin vaskilinnalta pois.
Emännän veli muuttui metsoksi uudellensa, otti pojan selkäänsä ja läksi
lentämään taas. Lensi, lensi, minkä lienee lentänytkin, meri alla,
taivas päällä, niin kysyi pojalta: "Näetkö mitään?" -- "Tuolla etäällä
on kuin hopeainen patsas", vastasi poika, "kenhän siellä asuneekin?" --
"Se on minun keskimmäisen sisareni linna", virkkoi metso, "kun tulemme
sinne, niin avaimetonta vakkaa kysy palkastasi." Kohta oltiinkin
hopealinnassa, kaukaako se metso sitä väliä lensi; vaan ei annettu
avaimetonta vakkaa siitäkään, täytyi lähteä palkatta sieltäkin. Kotvan
matkaa lennettyänsä sanoi metso taasen pojalle: "Erotatkos
kultapatsasta, joka tuolta etäältä näkyy? Se on minun vanhimman sisareni
linna, menkäämme nyt sinne, eikö tuolta jo palkkaasi annettaisi."
Päästiinpä perille, niin siellä viimeinkin kävi metson sana todeksi,
kultalinnan emäntä ilomielin tervehti veljeänsä, joka nyt oli miehenä
taas, syötti, juotti kyllin kumpaakin ja antoi pojalle avaimettoman
vakan palkaksi, kun se hänen veikkoansa niin kauan oli elättänyt.
Aikansa täällä levättyä jätettiin sitten linnan emännälle jäähyväiset,
metso otti miehen ja avaimettoman vakan selällensä ja läksi niiden kera
lentoon taas. Mentiin, mentiin määrättömiä matkoja, minkä aikaa lienee
mentykin, niin alkoi jo uuvuttaa metsoa lopulla. Olipa korkea vaara
ikään näkyvissä, niin siihen heitti metso vaaran kukkulalle kannettavat
selästänsä ja itse lensi tiehensä. Tästäkös miehelle hätä käteen. Hän
siinä murheissansa ei tiedä, kunne lähteä, minne matkata; lähteä sitä
pitäisi jonnekin, vaan vakka jykeä on. "Tuota vielä tuossa kantaisin!"
arveli hän viimeinkin ja nakkasi vakan maahan. Vakka silloin aukesi
pudotessa, ja siitä linna kasvoi paikalle, ruoat, juomat, herrat,
palvelijat ja kaikki, mitä linnan pitoon kuuluu ainakin. "No, ei
kummempata!" arveli mies, istuihe ruoan ääreen ja söi mahansa täyteen,
mutta syötyänsä ja juotuansa arveli lähteä kotiinsa kuitenkin, ei
viihtynyt siinä uudessa linnassansa, ikävä tuli. Ikään olikin jo
lähtemässä, kun tuli toinen mies hänelle vastaan, sanoi: "Annatko
minulle sen, mikä kodissasi saatu on, niin vien sinut kotiisi?" Ajatteli
mies mielessänsä: "Jos tamma, jos lehmä, jos lammas lienee poikessa
ollessani poikinut, voinhan minä tuon luvata, naiselleni ei ole lasta
ennen syntynyt eikä kyllä tälläkään ajalla." Lupasi antavansa, mikä
lieneekin kodissa saatuna, kun vain sinne pääsisi. "No, ota, kerää
vakkasi", sanoi toinen, "lähtekäämme jo matkalle!" Mies olikin pian
valmis lähtemään, eikä siinä ollut kuin yksi hurahus vain, niin hän oli
jo oppainensa kotona. Vaan täälläkös nyt suru nousi. Nainen oli siellä
kauniin lapsen saanut ja tuli sen kera miestänsä tervehtimään. Miesrukka
murheissansa ei tiennyt muuta neuvoa, vaan puhui salaa sille miehelle,
joka hänet kotiin saattoi, pyysi heittämään lasta vielä moniaaksi
vuodeksi äitinsä luokse kotiin. Tämä suostui tuumaan, sanoi: "No,
jääköönhän poikasi vielä tänne, vaan kun minä Vääräpyörän nimeen sitä
haetan, silloin pitää antaaksesi, muuten on paha tarjona."
Kului sitten muutamia vuosia, ja poika kasvoi suureksi, niin siitä tuli
niin väkevä, että kun mieheen koski, hän sen särki, jos oli elävä, niin
meni kuoliaaksi. Soimattiin siitä poikaa, sanottiin: "Sinä, Vääräpyörän
ruoka, ihmisiä tuhoat!" Poika kun ei ymmärtänyt sitä, meni kysymään
äidiltänsä: "Mintähden minua Vääräpyörän ruoaksi sanotaan?" Äitikään ei
tiennyt syytä, meni, kysyi mieheltänsä. Miehen silloin täytyi ilmoittaa
asia naisellensa, sanoi: "Kun en kerran kotiini löytänyt, täytyi minun
Vääräpyörälle luvata, mikä olisi kodissani saatu, en luullut poikaa
syntyneen." Poika kun kuuli asian, pyrki kohta Vääräpyörää hakemaan,
eivätkä saaneet vanhemmat häntä estetyksi. Nousi hevoselle selkään ja
kiirehti matkalle. Ajoi siitä, ajoi, kunne uupui jo hevonen juostessa,
vaan ei voinut odottaa, jotta olisi syöttänyt, vaan heitti hevosen
metsään ja läksi jalan astumaan. Tuli viimeinkin meren rannalle, jossa
lampi oli lähellä ja vähän mannerta välissä. Lammin rannalla kasvoi
suuri tammi, ja sen ympärillä ja koko välitantereella oli tallattu
kisapaikka. Nousipa poika tammeen, eikö tuolta voisi nähdä mitä. Oli
siellä, katseli, niin laiva tuli mereltä, laski siihen rannalle
satamaan. Siitä tuli iso joukko nuoria neitoja laivasta, ja läksivät
pesolle lampeen. Toiset yhden keskimmäisen helmoja kantoivat, jaksoivat
vaatteensa kaikki tammen juurelle ja menivät yhdessä lampeen. Poika
silloin nousi hiljaa tammesta alas, otti sen parhaimman neidon vaatteet
talteensa ja kapusi niiden kera puuhun taas.
Mitäs ollakaan? Tulivat neitoset pesosta, ja kukin vaatteensa tammen
juurelta otti, niin yksi kaunein vaatteitta jääpi. No, etsitään niitä,
etsitään jos jostakin, niin jo keksitään poika tammen latvassa. "Sillä
ne vaatteeni ovat", arveli se neito, joka alastomaksi jäi, kävi poikaa
rukoilemaan, sanoi: "Kuka lienet minulta vaatteeni vienyt, työnnä
jäljelle! Jos maammoksi, jos veikoksi, jos siskoksi, jos puolisoksi
minulle tahdot, minä siksi otan." Moisen puheen kuultuansa nousi poika
heti tammesta maahan, antoi tytölle vaatteet ja kysyi: "Kenen olet
tytär?" -- "Vääräpyörän ainoa lapsi", vastasi neito. -- "Missäpä hän on,
häntä minä haen?" sanoi poika. Neito silloin neuvoi häntä käymään isänsä
kotiin, ei laivaansa ottanut, vaan sanoi: "Linnaa likellä vaaralla on
rautainen kanki, rengas päässä, maahan pistettynä, ken sitä kankea ei
voine maasta kisaltaa, se ei pääse linnaan. Koetahan kuitenkin voimaasi,
ota tämä paikka minulta, se tekee sinut näkymättömäksi ja tuopi ruokaa,
mitä ikään tahdot. Jos linnaan pääset, tule ensiksi minun puheelleni,
minä sitten olen morsiamesi."
Erosivat siinä nyt toisistansa, neito tovereinensa läksi laivaansa, vaan
poika pisti tytön antaman paikan poveensa ja sai Vääräpyörän linnalle
maitse kulkemaan niinkuin neuvo oli. Kulki etsien yhä nuo ajat, nämä
päivät, ja elätti sillä tytöltä saadulla paikalla henkensä, niin tuli
viimeinkin neuvotulle vaaralle, jossa se rautainen rengaspää kanki oli
maahan kiinni taottuna. Kaikki ympäristö oli kovaksi tallattuna, kun
niin monta jo oli käynyt siinä kankea koettamassa irti saadaksensa ja
sillä Vääräpyörän linnaan päästäksensä; vaan vielä oli kanki asemellansa
yhtä kovassa kuin ennenkin, ei ollut kellään ollut voimaa sitä siitä
irroittaa. Ei poikaa kuitenkan pelottanut, meni hänkin voimaansa
koettamaan, ja kun tarttui vain renkaaseen, samassa kisalsikin jo kangen
maasta irti ja nakkasi sen Vääräpyörän linnan seinää vasten, jotta
kaikui koko ympäristö. Vääräpyörä parhaillansa sattui ruoalla olemaan
linnassansa; kun kuuli jumahuksen, niin kavahti äkkiä istuiltansa, sanoi
toisille: "Nyt vieraita tulee ja jaloja, koska niin kaikki linna
jumahtelee." Meni siitä ulos heti nähdäksensä, kuka se semmoisella
voimalla linnaan tuli, ja oliko rautainen kanki asemellansa; vaan eipä
siellä näkynyt ketään, kanki vain oli paikaltansa nyhdäisty ja makasi
linnan seinävieruksella irrallansa. "Taisivat korvani pettää, koska
täällä ei ketään näy", arveli Vääräpyörä, "vaan kukas tämän kangen tähän
on nakannut, niin tämä minusta kumma on."
Poika sillä aikaa jo oli tyttären puheilla linnassa. Oli näet pannut sen
tytön antaman paikan kaulaansa ja tullut näkymättömänä morsiamensa
luokse huoneeseen. Se neuvoi häntä isänsä puheilla käymään, ja poika
meni siitä nyt Vääräpyörän eteen häneltä tytärtä pyytämään morsiameksi,
sanoi: "Sinulle minua on toivotettu, täällä olenkin nyt tytärtäsi
kosimassa; mitä pitää ansiotöitä tehdäkseni?" -- "Ei kiirettä ole,
poikaseni", sanoi Vääräpyörä. "Laitahan ensinnä linna, joka ei ole
maassa eikä taivaassa. Sitten pitää sinun yhtenä yönä kylvää, kyntää,
kasvattaa, puida, jauhaa, leipoa leipä minun syödäkseni. Viimeksi hae
vielä kolme rautanenää metsoa yhdeksän meren takaa minulle murkinaksi."
Kertoi nyt poika työnsä morsiamelle, niin sanoi tyttö: "Tallissa on
yhdeksän hevosta, seitsemältä lyö jalat poikki, kahdelta ei, niillä
lähdemme pakoon." Poika teki sen, ja läksivät pakenemaan. Kohta tuli
kuitenkin Vääräpyörä jäljestä, vaan tyttö huivillansa löi maahan, niin
siihen tuli vuori semmoinen, että täytyi Vääräpyörän hakea kuokka
kotoansa ennenkuin edellensä pääsi. Läksi siitä uudellensa ajamaan, vaan
tyttö hevoset muutti, toisen kirkoksi, toisen kellojalaksi, itse rupesi
papiksi ja mies lukkariksi. Vääräpyörä ei tunne heitä, tulee kirkkoon,
kysyy: "Näittekö ketään menevän?" -- "Jo ne aikojansa yli joen ovat",
vastasivat pappi ja lukkari. Vääräpyörä silloin palasi kotiinsa, jossa
näki kirjoistansa, että ne siinä kirkossa olivat, vaikk'ei hän tuntenut.
Läksi siitä pakenijoita jälkeen taas, mutta tyttö sivalsi huiviansa, ja
siitä tuli joki semmoinen, ettei päässyt Vääräpyörä ylitse. -- Poika vei
morsiamen kotiinsa.