Oli mies ja nainen, joilla oli yksi ainoa tytär. Tyttö oli kaunis ja
siivo ja sen vuoksi vanhemmillensa ylen rakas. Kuolipa äkkiä häneltä
äiti, niin isä meni toisesti naimiseen ja sai tietämättänsä Syöjättären
akaksensa. Siitä muuttui tytönkin olento. Siihen asti oli isänsä pitänyt
häntä kuin silmäteräänsä hellästi, kun oli hänen ainokainen lapsensa;
mutta Syöjättärellä oli jo täysikasvuinen tytär entuudestansa, niin
vihasi ukon tytärtä aina ensi tulostansa ja vaivasi kaikenmoisella.
Laadittiinpa muutaman kerran linnoilla pidot, ja kuningas käski rahvasta
keräämään joka haaralta. Orjat läksivät liikkeelle heti, ja kaikki
kutsuttiin rujot, rammat, köyhät, kurjat, perisokeat kuninkaan käskystä
linnoille. Määräpäivänä lähtee Syöjätärkin tyttöinensä siitä ukon
kodista niihin kuninkaan pitoihin, niin olisi ukonkin tyttären tehnyt
mieli sinne, pyrki keralle ja sanoi: "Ottakaa minua joukkoon!" Mutta
toiset eivät huolineet hänestä. Syöjätär vielä häpäisi häntä ja puhui
vihaisesti: "Vai ottaisimme me sennäköistä tuhkimusta joukkoomme! On
sinulla kotonakin tekemistä." Sorti samassa kiukaan, kaasi nelikon ohraa
sekaan ja sanoi tytölle: "Tuoss'on työtä; kun et siitä selvää saane,
kunne minä pitoloista tulen, niin päältäsi poikki!" Lähtivät matkaansa.
Tyttörukka suruissansa meni äitinsä haudalle ja itki siinä, itki, ettei
voi sanalla sanoa. Hänen siinä itkiessään nousi äitivainaja haudastansa,
ojensi hänelle vitsasen ja sanoi: "Elä itke, tyttöseni, mene, tällä
vitsalla sivalla ristin-rastin siinä kiukaan päällä, niin työsi tulee
toimeen." Siitä painui hautaansa takaisin. Tyttö kun ei enempää nähnyt
äitiänsä, vaan se jo oli kadonnut, otti sen äitinsä antaman vitsan ja
läksi kotiinsa. Siellä kun kiuasta sivalsi sillä, niin ohrat heti
juoksivat nelikkoon, ja kiuas tuli kohdallensa.
Syöjätär tyttöinensä sillä aikaa matkasi linnoille. Vähän matkan päässä
tuli tiellä vastaan oinas, sarvissa keritsimet, ja rukoili heitä:
"Keritse minut, ota villat palkoistasi." -- "No, mekö sinua rupeaisimme,
kurja, keritsemään, sinusta pölyytymään, saastumaan vaatteiltamme!"
sanoi Syöjätär oinaalle, ja läksivät edellensä. Menivät taas kotvasen,
niin tuli vanha kerjäläisukko vastaan ja sanoi: "Etsi, sisko, päätäni,
minä annan sauvan palkoistasi." No, eiväthän ne linnoille-menijät
semmoiseen työhön ruvenneet: "Mekö sinulta, kurja, rupeamme tässä nyt
päätä etsimään, kuninkaan pitoihin kun olemme matkaamassa, sinusta
täitymään, pölyytymään!" sanoivat ukolle ja kävivät edellensä.
Mutta Tuhkimus kun sai kiukaan ja ohrat asemellensa, läksi toisia vielä
jälkeen ja saapi samaa tietä astumaan. Tuleepa vähän matkan päässä se
samainen oinas häntäkin vastaan ja pyytää villojansa keritsemään. Tyttö
keritsee sen ja saapi villat palkoista. Menee siitä vähän matkaa taas,
niin tulee se vanha, sauvalla kulkeva ukko hänelle vastaan ja pyytää
päätänsä etsimään. Tytön kun oli ukko rukkaa sääli, ei epäillyt
ruvetessansa, vaan etsi häneltä pään ja sai sauvan palkoista. Vieläpä
neuvoi häntä ukko ja sanoi: "Kun nyt kuljet tästä kotvasen, tulee
tienhaara, pikkarainen polkunen eteesi. Mennös sinä, tyttöseni, sille
polkumelle, ja kun sitä käydessäsi tulee iso tammi vastaasi, sinä
sauvallasi sivalla sitä ristin-rastin, niin sieltä sinulle avautuupi
hyvyyttä kaikenjytyistä." Tyttö lähteekin ukon neuvomaa tietä astumaan,
ja kun poikkeaa tienhaarasta pienoiselle polkumelle, löytää sieltä
suuren, suuren tammen, jota sivaltaa sauvallansa. Heti aukenee jo tammi,
jonka sydämestä löytää hyvyyttä kaikenlaatuista, mitä ikään olla
saattaa. Hän vaatetsii siinä kauniiksi, ottaa komean hevosen tammesta,
hyppää sille selkään ja ajaa kavahuttaa linnoille; hevonen hyppää
suoraan linnan seinästä päällitse patsaaseen kiinni, ja itse kavahtaapi
linnaan, pöydän päähän istumaan. Siinä häntä hyvänä pidetään, syötetään,
juotetaan kuin vierasta ainakin; ja rahvas kaikki ihmettelee vieraan
tyttären kauneutta, mistä siihen lienee ilmestynyt, kun ei häntä kukaan
tunne eikä tiedä. Istuuhan siinä, syödä näpöstelee; vaan Syöjättären
tytär pöydän alla luita kaluaa. Se kun oli siellä vastuksina, rahvas
potkieli häntä, jotta silmä puhkesi. Päästiin sitten syömästä, niin
Tuhkimus alkaa lähteä kotiinsa. Lähdetään häntä silloin perästä, mutta
Tuhkimus sormuksen heittää sormestansa, niin kaikki linnan väki jääpi
tavoittelemaan sitä, ja hän pääsee pakoon, hyppää hevosellensa selkään
ja ajaa kavahuttaa tammeensa. Siihen jättää hevosensa, riisuu
vaatteensa, muuttaa omat huonot ryysynsä taas päällensä ja menee,
asetakse kiukaan perään kotiinsa.
Palaapi jo Syöjätärkin tyttöinensä pitoloista, niin kysyy
Tuhkimus-Tähkimys kiukaalta: "Mitä näitte linnoilla käydessänne?" --
"Näimme", sanoi Syöjätär, "tyttären hyvissä vaatteissa, niin kauniin,
niin kauniin, ettei voi mielellä miettiä." Virkkoi Tuhkimus: "Enköhän
minä ollut?" -- "Ollut!" sanoivat toiset, "sinäkö semmoisissa
vaatteissa, tuhkaisissa, tomuisissa, vai sinä siellä!" No, tyttö sen
kovemmin ei virkkanut mitään, kuunteli vain kiukaalta toisten pakinoita.
Mitäs ollakaan. Toissa päivänä samatse taas hankitaan rahvasta
linnoille, ja lähtee Syöjätärkin tyttöinensä. Sortaa taas kiukaan,
seuloo ruista nelikon sekaan ja sanoo Tuhkimukselle: "Et saane selvää
näistä, kunne minä linnoilta palaan, niin päältäsi pääset." Suruissansa
lähtee tyttö äitinsä haudalle ja itkee siinä, itkee niinkuin eilenkin.
Siitä nousee äiti taas haudastansa, antaa tyttärellensä vitsasen ja
neuvoo sillä kiuasta sivaltamaan. Tytär silloin teki äitinsä neuvon
mukaan, niin sai kaikki sijallensa ja läksi toisia jälkeen. Tuli
tammeen, otti sieltä vaatteet vielä kauniimmat kuin eilen ja ajaa
karetteli linnoille. Perille päästyänsä kiinti hevosensa patsaaseen
pihalle, vaan itse meni linnaan, kökähti pöydän kokkaan istumaan.
Syöjättären tytär taas oli pöydän alla luita pureksentelemassa, niin
käsi potkaistiin häneltä poikki, mutta Tuhkimusta pidettiin
kaikenmoisella hyvänä. Pois lähtiessä tultiin häntä taas jäljestä, jotta
nähtäisiin, minne hän menee; mutta Tuhkimus tahallansa pudotti
korvastansa renkaan, niin rahvas jäi tapailemaan sitä, ja hän pääsi
hevosellensa selkään. Ajaa kavahutti tammeensa, riisui siinä vaatteensa
ja meni kotiinsa kiukaalle. Tulivat sitten toisetkin kotiin, niin kyseli
heiltä: "Mitä näitte kuninkaan linnoilla?" -- "Mitäkö näimme?" sanoi
Syöjätär, "näimme kaikkea; siellä oli tytär niin kaunis, niin kaunis,
ettei voi mielen miettiä, suun sanoa. Vaan minun tyttäreni sai
käsirakkoset siellä kuninkaan pojan kera palatti palatilta vaeltaessa."
-- "Kunhan en minä ollut", sanoi Tuhkimus. "Sinäkö, kurja, siellä ollut,
semmoisissa vaatteissa!" nauroi Syöjätär eikä ollut kuulevinansa.
Tulipa kolmas päivä, niin linnoille taaskin kerätään rahvasta koolle, ja
Syöjätär tyttöinensä niin ikään lähtee kuninkaan pitoihin. Lähtiessänsä
särkee entiseen tapaansa kiukaan, kylvää nelikon naurissiemeniä sekaan
ja käskee Tuhkimuksen ne sijaltaa, kunne hän pidoista tulee. Tyttö
taaskin meni äitinsä haudalle, josta sai samanlaisen vitsan kuin
ennenkin, ja asetti kiukaan kohdallensa, siemenet nelikkoon. Siitä meni
sitten tammeensa, josta sai vaatteet vielä eilisiä etevämmät ja hevosen
ylen komean, jolla oli karva kultaa, toinen hopeata. Sille nousee hän
selkään ja linnoille tultua kiintää sen pihalla olevaan patsaaseen, vaan
itse kavahtaapi pirttiin, jossa istukse pöydän päähän syömään. Siellä
Syöjättären tytär taas on pöydän alla luita imeksimässä, niin häneltä
taas jalka potkaistiin poikki, kun näet jaloissa oli muiden tiellä.
Tuhkimus samassa tunsi hänet niinkuin Syöjättärenkin, vaan häntä ei
kukaan tuntenut, kun oli niin kauniissa vaatteissa. Tulipa aika kotiin
lähteä, niin linnan väki taasen läksi Tuhkimusta jälkeen kuin eilenkin,
tietääksensä, kuka se niin kaunis neito oli. Tuhkimo silloin kultakengän
loi jalastansa, niin kaikki rupesivat sitä tavoittamaan, ja hän pääsi
pakoon, hyppäsi hevosellensa selkään, ajoi ensinnä tammeen ja meni
sieltä kiukaalle.
Tuli Syöjätärkin tyttärensä kera linnoilta, niin kysyi Tuhkimus: "Mitäpä
näitte kuninkaan kodissa?" -- "Mitäkö näimme?" sanoi Syöjätär, "näimme
kaikkea; siellä oli se entinen vieras tytär, niin kaunis, niin kaunis,
ettei voi virren veteä, saarnan sanoa." -- "No, minähän siellä olin",
virkkoi Tuhkimus. "Sinäkö, kurja, semmoinen kuninkaan linnoilla",
sanoivat toiset ja nauroivat hänelle, "vai sinä siellä!"
No, eipäs mitään. Tuli neljäs päivä, niin laaditaan kuninkaan talossa
pidot kuin edellisinäkin päivinä. Pitää muka saada tietoon, keltä on
sormus, keltä korvarengas, keltä kultainen kenkä; ja kaikki kerätään
taas rujot, rammat, perisokeat kuninkaan linnoille kokoon. Eipäs jää
Syöjätärkään kotiinsa. Panee tyttärellensä pesinpaalikan jalaksi,
piiraanpaalikan kädeksi, hevosenkakaran silmäksi, ja lähtevät yhtenä
linnoille. No, rahvas kun on koolla, tulee kuningas siihen, alkaa
panetella: "Kelle tämä sormus käynee sormeen, se minun poikani morsian;
kelle rengas korvaan, se minun poikani morsian; kelle kenkä jalkaan
sopinee, se minun poikani morsian." Tyttäret siitä niitä kaluja
koettamaan, saisivatko sopimaan, vaan kellekään eivät sovi. Kokee
Syöjätärkin tyttäreltänsä ehtimiseen sormia vuolla, jalkoja veistää,
jotta menisi sormus sormeen, kenkä kävisi jalkaan, vaan yhtä kaikki ei
sovi. Sanoo viimein kuningas: "No, muille kun ei rupea käymään, tuokaa
Tuhkimuskin-Tähkimys kiukaan perästä, eikö tuollekaan kävisi!" -- "Mitä
kurjasta", sanoi muu rahvas, "hänenkö nämä ovat, mistä tulisi hänelle
sellaiset vaatteet ja elot?" Vaan kuningas ei heittänyt sillä, sanoi:
"Käykäähän, tänne tuokaa!" No, käytiin siitä Tuhkimusta hakemaan. Se ei
enää käykään tammeensa, vaan lähtee jokapäiväisissä vaatteissansa
tuhkaisena, tomuisena kuten oli. Tultiin linnoille, niin vietiin
Tuhkimus-Tähkimys kuninkaan eteen, koetteeksi kävisikö hänelle ne muille
sopimattomat kalut. Pantiin sormus sormeen: ka, niin on kuin siitä
lähtenyt; koeteltiin rengasta korvaan: ka, niin on kuin siitä lähtenyt;
soviteltiin kenkä jalkaan: ka, niin on kuin siitä lähtenyt. Säikähti jo
kuninkaan poika sitä, kun piti Tuhkimus ottaa morsiameksi, vaan
minkäpähän teki, sana oli pidettävä; laadittiin tyttö morsiameksi
kuitenkin ja ruvettiin häitä pitää remastamaan. Kävelee kuninkaan poika
palatti palatilta morsiamensa kera yhtenä, näytteli hänelle hyvyyttänsä,
mitä kaikkea linnoilla oli, niin sanoo Tuhkimus: "No, hyvä tämä!
Lähtekäämme nyt, kuninkaan poika, minunkin hyvyyttäni katsomaan, mitä
morsiamelta löytyisi." Vei sulhonsa tammen luokse metsään, ja kun
sivalsi sitä sauvallansa, onpa täällä hyvyyttä, onpa täällä eloista!
Ihastuu nyt kuninkaan poika, ei kadu enää naimistansa; otetaan sieltä
eloiset, viedään kotiin ja ruvetaan hyvästi elämään. -- Sen pituinen se.