Oli ukko ja akka ja yksi tytär heillä. Katosi lammas laitumelta, niin
lähtevät sitä etsimään. Etsivät, etsivät kumpikin eri haaraltansa
metsässä, niin tulee Syöjätär akalle vastaan, sanoo: "Syle, herja,
huotrahani, käy läpi jalan kesitse, muutu mustaksi lampaaksi." Akka ei
sylkenyt eikä jalan kesitse käynyt, vaan kuitenkin Syöjätär muutti hänet
lampaaksi metsään. Itse rupesi akaksi ja huhui sieltä miehelle: "Ukko
hoi, hoi ukko! Jo minä löysin lampaani!" Ukko luuli akkansa olevan ja
läksi Syöjättären keralla kotiinsa, hyvillänsä, kun lammas muka
löydettiin. Kotiin tultua sanoi Syöjätär ukolle: "Nyt pitää, ukkoseni,
meidän tämä lammas tappaa, jott'ei vasta katraasta metsään eksy." Ukko
oli hiljainen, sopuisa mies, ei vastustellut eukkoa, sanoi vain:
"Tehkäämme niin." Mutta tyttö kun kuuli heidän puheensa, juoksi
lammaskatraaseen ja sanoi: "Oi maammoseni, nyt sinua tullaan tappamaan."
-- "No, kun tapettaneen", sanoi siellä se musta lammas tyttärellensä,
"sinä elä syö rokkaa minusta, elä lihaa, vaan korjaa kaikki luut pellon
pientareeseen." Ei aikaakaan, niin otetaan musta lammas katraasta ja
tapetaan. Syöjätär keittää siitä rokan ja kantaa ukon tyttärelle syödä.
Mutta tyttöpä muisti maammonsa varoituksen, ei syönytkään keittoa, vaan
kantoi luut pellon pientareelle, peitti maahan, ja niistä siellä kasvoi
koivu, suuri, ylen kaunis koivu.
Elettiin kotvanen, minkä aikaa lienee elettykään. Syöjättärelle jo lapsi
oli syntynyt, niin rupesi akka ukon tytärtä vihaamaan ja vaivasi
kaikella tavalla. Laadittiin kerran sitten linnoilla pidot, ja kuningas
käskee rahvasta keräämään, sanoo:
"Kutsu kurjat, kutsu köyhät,
rammat ratsahin ajele,
sokeat venehin souda."
Käydään silloin, kaikki kerätään rujot, rammat, perisokeat sinne
kuninkaan pitoihin. Lähdetään siitäkin ukon kodista. Sanoo Syöjätär
miehellensä: "Ota sinä, ukko, lapsi, saa edellä käymään, minä lähden,
työtä annan tyttärelle, ettei ikävä tulisi hänen kotona yksinänsä." Ukko
siitä otti lapsen kerallensa ja läksi edeltä astumaan, mutta Syöjätär
meni, kiukaan kumosi, kylvi nelikon ohraa sekaan ja sanoi tyttärelle:
"Kun näitä et illaksi sijaltane, ohria nelikkoon, kiuasta asemellensa,
niin minä sinut syön." Siitä lähtee toisia tavoittamaan, vaan
tyttöraukka jääpi kotiin itkemään. Ensinnä kokee ohranjyviä
ennättämistänsä poimia, vaan kun näki työnsä turhaksi, läksi suruissansa
koivun luokse äitinsä haudalle ja itkee siinä, itkee, kun on äiti
kuolleena maan povessa eikä enää tyttörukkaansa auttamassa. Kotvan
itkettyänsä, rupesi äitivainaja haudastansa häntä puhuttelemaan ja
kysyi: "Mitä itket, tyttäreni?" -- "Kaatoi nelikon ohria Syöjätär
kiukaaseen, käski minun ne illaksi sijaltaa", sanoi tyttö, "sitä itken,
maammoseni." -- "Elä itke!" sanoi äiti, "ota oksa minusta, sillä sivalla
ristin-rastin kiukaalle, niin kaikki tulee paikallensa." Tytär teki sen,
kävi koivun oksalla kiuasta sivaltamassa, niin ohrat heti keräytyivät
nelikkoon ja kiuas tuli asemellensa. Siitä meni jällensä koivun luokse
ja oksan vei maammonsa haudalle. Äiti vielä käskee hänen koivun korvassa
kylpemään, toisessa valeksimaan, kolmannessa vaatetsimaan, ja sen kun
tekee tyttö, siitä muuttui niin kauniiksi heti, ettei maalla mointa.
Vaatteet sai ylen hyvät ja hevosen semmoisen, jolla karva kultaa, toinen
hopeata, kolmas vieläkin parempi. Sille nousi tytär selkään ja ajaa
kavahutti linnoille. Tulee kuninkaan pihaan, niin kuninkaan poika käypi
jo hänelle vastaan, sitoo hevosen patsaaseen ja viepi tyttären sisälle.
Hän siellä huoneissa kävelee kuninkaan pojan rinnalla yhä, ja rahvas
kaikki katselee häntä, kuka ja kulta linnalta tuo noin kaunis neitonen
olisi, vaan kukaan ei tuntenut, ei tietänyt häntä. Ruoalle ruvetessa
kaimaa häntä kuninkaan poika pöydän päähän istumaan; mutta Syöjättären
tytär vain pöydän alla luita pureksentelee. Kuninkaan poika ei katsonut,
luuli koiran siellä olevan luita kaluamassa ja potkaisi häntä, jotta
käsi katkeni.
Rupeaa siitä jo ukon tytär jäljellensä lähtemään, vaan kuninkaan poika
oven korvan oli tervauttanut, niin tytöltä siihen sormus jääpi kädestä.
Ei joutanut sitä ottamaan siitä, vaan meni, hevosensa kisallutti
patsaasta ja sillä ajaa hurahutti linnan seinän päällitse. Kotiin tultua
riisui vaatteensa heti koivun luokse ja hevosen heitti sinne, vaan itse
kavahti kiukaan perään istumaan. Tulipa ukkokin ja akka kotiin, niin
sanoo Syöjätär hänelle: "Oi raukka, täällä sinä olet; et nähnyt, miten
kuninkaan linnoilla elettiin. Kuninkaan poika minun tytärtäni
kannellaksensa otti, niin lankesi tyttörukka siitä hänen sylistänsä,
jotta käsi poikki meni." Tunsihan se tyttö asian, vaan ei ollut
tietävinänsä, pysyi vain ääneti kiukaalla. Toissa päivänä taasen tuli
sana kuninkaan pitoloihin tulla. "Hoi ukko!" sanoi Syöjätär, "nouse jo
vaatetsimaan, meitä kuninkaan pitoloihin kutsutaan. Ota lapsi, minä
toiselle työtä heitän, ettei ikävä tule kotona." Meni siitä, kiukaan
kumosi ja nelikon pellavansiemeniä kylvi sekaan sanoen tytölle: "Kun et
näitä sijallensa saane, kiuasta asemellensa, siemeniä nelikkoon, niin
tapan sinut." Tytär itkemään taas. Meni koivun luokse, siellä korvassa
kylpee, toisessa valautuu, niin sai vaatteet vielä paremmat ja hevosen
ylen komean. Taittaa sitten koivusta oksasen, jolla sivaltaa kiukaan
asemellensa, siemenet nelikkoon, ja suorii hänkin linnoille matkaamaan.
Siellä kuninkaan poika taas hevosen patsaaseen sitoo ja taluttaa tytön
sisälle huoneisiin. Syödessä tyttö pöydän päässä istuu kuten eilenkin,
vaan Syöjättären tyttö pöydän alla luita pureksentelee. Siinä kuninkaan
poika vahingossa häneltä jalan poikki taas potkaisee; ei älynnyt häntä,
kun siellä jaloissa oli.
Lähtee sitten jo ukon tytär linnoilta pois menemään; vaan kuninkaan
poika oli tervannut kamanan, niin siihen tytöltä kultainen rengas päästä
puuttui. Ei joutanut etsimään sitä, vaan hyppäsi hevosellensa selkään ja
ajaa lennähytti koivun luokse. Heittää sinne hevosensa, riisuu
vaatteensa ja sanoo maammollensa: "Jäi minulta kultainen rengas
linnoille, kamana oli tervattu, niin siihen tarttui." -- "Jääköönpä jos
kaksi", vastasi äiti, "minä paremman annan." No, tyttö siitä kiirehtii
kotiinsa, ja ukko kun Syöjättären keralla pidoista tuli, niin oli jo
kiukaan perässä istumassa. Sanoi Syöjätär hänelle: "Oi raukka, mitä sinä
näet, mitä minä kuninkaan kodissa näin. Minun tytärtäni siellä kuninkaan
poika palatti palatilta kanteli, niin lankeutti, ja jalka tytöltä
katkesi." Ukon tytär ei mitään virkkanut, olla oletteli vain kiukaan
perässä.
Kului taasen yö, noustiin aamulla, niin Syöjätär herätti miestänsä,
sanoi: "Oi ukko, nouse jo makaamasta, kuninkaan pitoihin kutsutaan." No,
ukko nousi. Syöjätär lapsensa antaa hänelle: "Ota lapsi", sanoo, "minä
toiselle työtä heitän, ikävä ilman täällä yksin ollessansa tulee."
Taasen teki entiseen tapaansa; loi nelikon maitoa kiukaalle ja kiukaan
kumoon: "Kun et näitä minun tulooni sijaltane, maitoa astiaan, kiuasta
asemellensa, niin paha perii." Mikäs tytöllä hätänä? Kävi koivun luona,
jotta sai työnsä aikaan, ja läksi jälkeen kuin edellisilläkin kerroilla.
Tuli linnoille, niin kuninkaan poika jo pihalla häntä vuottelee ja
saattaa heti sisälle. Häntäkös siellä nyt hyvänä pidetään taas kuin
ennenkin, Syöjättären tytär taasen oli pöydän alla luita
pureksentelemassa, niin häneltä siellä silmä potkaistiin, kun jaloissa
näet oli. Ukon tytärtä nytkään ei tunnettu, kusta oli; mutta kuninkaan
poika kynnyksen tervautti, niin kauniilta tyttäreltä pois lähtiessä
siihen kultakengät jalasta jäävät, tarttuvat tervaan kiinni. Tulee tyttö
koivun luokse, niin riisuutuu siinä, sanoo: "Oi maammoseni! Kengät
minulta siellä hävisivät." -- "Jääkööt!" vastasi äiti, "paremmat saat,
kun tarvis ollee." Pääsi siitä jo tyttö kiukaan perään istumaan, niin
tulee ukkokin Syöjättären kera pitoloista. Saapi Syöjätär heti tyttöä
härsyttämään, sanoo: "Oi raukkaseni, mitä sinä täällä näet, mitä me
kuninkaan linnoilla näimme! Tytärtäni siellä palatti palatilta
kanneltiin, niin lankesi, että silmä päästä läksi; sinä täällä,
tuhkimus, et tiedä mitään." -- "Ka, mitäpä minä tietäisin", vastasi
tyttö, "kiuasta sijaltaessani työtä oli kylläkseni."
No, kuninkaan pojalla on ne kauniilta tyttäreltä jääneet kalut tallella,
niille pitäisi nyt omistajata tietoon saada. Laaditaan sen vuoksi
neljäntenä päivänä linnoille isot pidot, ja kaikki kootaan rahvas
kuninkaan kotiin. Suorii Syöjätärkin matkaan, tyttärellensä
pesinpaalikan panee jalaksi, piiraanpaalikan kädeksi, hevosenkakaran
silmäksi myllähyttää ja lähtee sen kera linnoille. Siellä kun oli rahvas
koolla kaikki, tulee kuninkaan poika siihen joukon keskeen, sanoo:
"Kelle tämä sormus mahtunee sormeen, tämä rengas korvaan ja nämä kengät
jalkaan, se minun morsiameni." No, koetellaan siinä, koetellaan, vaan ei
mahdu kellekään. "Tuhkimus-Tähkimys vielä on jäljellä", sanoi kuninkaan
poika, "tuokaa sekin koettamaan!" Se tuotiin sitten Tuhkimus-tyttö
siihen, ja kuninkaan poika rupesi niitä kultakaluja hänelle ojentamaan;
vaan Syöjättären akka esti antamasta, sanoi: "Elä anna sinne tuhkiin
hieroutumaan, anna minun tyttärelleni." No, antoi kuninkaan poika kuin
antoikin Syöjättären tyttärelle sormuksen; se vuolee, näet, akka
tyttärensä sormea, kunne käypi sormus hänelle. Samoin kävi
kultarenkaankin ja kultakenkien kanssa. Syöjätär ei suvainnut niitä
Tuhkimukselle annettavan; vuoli, veisteli taas oman tyttönsä päätä ja
jalkoja, kunnekka sai viimeinkin mahtumaan. Mikäs siihen? Täytyi
kuninkaan pojan ottaa Syöjättären tytär morsiameksi, ja kaimasi häntä
sinne ukon kotiin, ei iljetty näet linnoilla häitä pitää, kun se sen
näköinen morsian oli sattunut. Elettiin muutama päivä, niin läksi jo
kuitenkin viemään morsianta sieltä kotiinsa ja suori matkaan. Ikään
oltiin jo lähtemässä, niin laskeusi Tuhkimuskin kiukaalta, oli
menevinänsä läävään ja sanoi sivu mennessänsä kuninkaan pojalle, joka
oli pihalla: "Oi kuninkaiseni armias! Elä vie kultiani, hopeitani."
Kuninkaan poika silloin tunsi Tuhkimuksen, otti molemmat tyttäret
kerallensa ja läksi matkaan. Vähän matkaa kuljettuansa, tuli joki heille
eteen, niin Syöjättären tyttären työnsi sillaksi jokeen ja kulki
Tuhkimuksen kera poikki joen edellensä. Siinä oli nyt Syöjättären tytär
siltana joessa eikä päässyt minnekään, vaikka miten olisi sydäntänsä
kaivellut. Kun ei muusta apua nähnyt, sanoi viimein suruissansa:
"Kasvakoon kultainen putki navastani, eikö tuosta maammoni tietää
saisi." Ja samassa yleni siihen kultaputki hänestä sillalle.
Päästyä Syöjättären tyttärestä erillensä kuninkaan poika Tuhkimuksen
otti morsiameksensa, ja kulkivat yhtenä sitten haudalla kasvavan koivun
luokse. Sieltä saivat kaikenjytyistä eloista sekä hyvyyttä, kolme
kuormaa kultaa, toinen verta hopeata, ja kauniin, komean hevosen, jolla
ajoivat linnoille. Mutta koivukin hävisi samassa, ei jäänyt mitään
paikalle. Elivät siellä nyt kotvan aikaa yhtenä, niin lapsen jo uusi
nainen kuninkaan pojalle sai. Tulee siitä sana Syöjättärellekin, jotta
tytär pojan on saanut; luultiin näet hänen tyttärensä nuorella
kuninkaalla olevan naisena. Arvelee siitä Syöjätär: "Pitää lähteä
hammasta viemään", ja lähtee matkaamaan. Tuleepa joen luokse ja näkee
kaunoisen kultaputken sillalla kasvavan, niin rupeaa sitä leikkaamaan
tyttärensä pojalle tuomisiksi, mutta samassa kuului sieltä ääni, sanoo
surkeasti: "Elä, maammoseni, napaa minulta leikkaa!" -- "Sielläkö sinä
oletkin?" kysyi Syöjätär. "Täällä, maammoseni", vastasi tytär, "tännehän
minut sillaksi työnnettiin." Syöjätär siitä sillan lomotti muruiksi ja
kiirehti kuninkaan pojan kotiin. Päästyä naisen hoteelle rupesi
maanittelemaan heti ja sanoi: "Syle, herja, huotrahani, velho,
veitsirautahani, muutu petraksi metsälle!" -- "Tännekö sinä taas
vastukseksi tulit", sanoi nainen eikä sylkenyt eikä muuta tehnyt, vaan
Syöjätär hänet kuitenkin muutti petraksi ja oman tyttärensä pani
kuninkaan pojan puolisoksi. Lapsi siitä itkemään, kun ei maitoa saanut.
Viedään pirttiin, viihdytellään kaikella tavalla, vaan se yhtäläiseen
itkee vain. "Mikä lapsessa, kun niin levotonna on?" arvelee kuninkaan
poika, lähtee Leskiakkaan ja kysyy siltä neuvoa. "Ka, ei ole oma
naisesi", pakisee Leskiakka, "hän petrana on metsässä, sinulla
Syöjättären tytär on puolisona, Syöjätär itse ativoina." -- "Eikö millä
voisi omaa naista metsästä saada?" kyseli toinen. "Kun minulle annat
lapsen", vastasi Leskiakka, "minä huomenna lehmien kera metsään lähden,
siellä haavan lehtiä halajan, koivun lehtiä kolajan, eikö tuo lapsi
tuosta paremmin kärsisi, kun sitä katselee." -- "No, tule ottamaan
lapsi, vie metsään, jotta viihtyisi", sanoi kuninkaan poika ja vei
Leskiakan kerallansa linnoille. "Ka, sinnekö sinä nyt lastasi laitat
metsään?" epäsi Syöjätär, ei olisi antanut, vaan kuninkaan poika käski
viemään. Sanoi: "Käytä häntä siellä, eikö tuo paremmin sitten
viihtyisi."
Veikin siitä Leskiakka lapsen metsään. Tuli suolle, niin näki
petrakarjan siinä ja rupesi laulamaan:
"Sinikkisein, Punikkisein,
tule ihosi imettämähän,
kannettusi katsomahan;
ei on syö Syöjättäreltä
eikä juo Juojattarelta,
eikä nännien nenistä
eikä petkeleen perästä!"
Tulee siitä petraemä, päivän siinä imettää, syöttää, puhaltaa lastansa,
vaan lähtee iltasella karjaan jällensä ja varottaa Leskiakkaa: "Tuo
vielä kerran huomenuksella lapsi tänne ja kerta toisena päivänä, sitten
minun pitää karjan kera muille maille loittoon lähteä."
Lähtee Leskiakka toisenakin päivänä lasta hakemaan linnoilta viedäksensä
metsään. Syöjätär ei antaisi, vaan mies sanoo: "Vie vain, käytä ulkona
vähäsen, rauhallisempi tulee yöllä, kun metsässä päivän on." Ottaa siitä
Leskiakka lapsen käsivarrellensa ja kulkee metsään suolle. Laulaa siellä
entiseen tapaansa:
"Sinikkisein, punikkisein,
tule ihosi imettämähän,
kannettusi katsomahan;
ei on syö Syöjättäreltä
eikä juo Juojattarelta,
eikä nännien nenistä
eikä petkeleen perästä!"
Ei aikaakaan, kun tulee petraemä karjasta taas lapsensa luokse ja
imettää häntä niinkuin eilenkin. Siitäpä hyvin kauniiksi kasvaa lapsi,
jott'ei maalla mointa. Arvelee kuninkaan poika, sanoo Leskiakalle:
"Eiköhän millä voisi petraa jällensä ihmiseksi saada?" -- "Ei tiedä",
vastasi Leskiakka, "lähdehän itse metsään, kun taljan päältänsä heittää,
niin minä päätä etsin siinä häneltä, sinä sillä ajalla talja polta."
Lähtevät siitä nyt yhtenä lapsen kera metsään, niin tulee petraemä
imettämään lastansa kuin edellisinäkin päivinä. Sanoo Leskiakka hänelle:
"Kun nyt huomenna loittoon lähdet, minä sinua en enää näe; anna,
jälkimmäisen kerran muistoksi päätäsi etsin." No, se riisui siihen
petran ketut päältänsä ja etsitti Leskiakalla päätänsä. Kuninkaan poika
sill'aikaa pisti taljan tuleen. "Mikä tässä karsuu?" sanoi nainen,
katseli ympärillensä ja näki oman miehensä. "Voi, taljani poltit! --
miksi poltit?" -- "Sinua ihmiseksi saadakseni." -- "Ka, nyt minä
alastonna raukka olen", sanoi nainen ja muuttui kuosaliksi,
pesinpaalikaksi, kertovärttinäksi ja muuksi. Mutta kuninkaan poika ne
kaikki hävitti, kunne sai ihmiseksi jällensä. "Ka, miksi sinä minua
tahdot sinne Syöjättären syötäväksi?" kysyi nainen. "Ei syö enää",
vastasi mies; ja lähdettiin kolmen kannan kotiin astumaan. Linnoille
tultua sanoi kuninkaan poika palvelijoille: "Laittakaa kylyn alus kolmen
sylen syvyydelle tulta, tervaa täyteen, ruskea vaippa levittäkää päälle
ja siniset vaipat astuimiksi." Vaan Syöjättären tyttäreltä kysyi: "Eikös
laadi mielesi kylyyn?" Tämä luuli miehensä hyvyydessä kyselevän ja läksi
äitinsä keralla sinne. Tulivat kylyyn, niin ruskealle haljakalle
astuivat ja sinne tuiskahtivat ähkyen kumpainenkin kolmen sylen
syvyydelle, tulen ja tervan sekaan. Sieltäkin Syöjätär sakarinsa vielä
loi maalle kirjuen: "Tulkoon maalle matoset, ilmoille itikkaiset,
ihmisille vaivaksi!" -- Sen pituinen se tarina.