Mies päivän oli metsää käynyt ja läksi synkkiä saloja kotiinsa
kulkemaan. Siellä tuli Tapiotar äkkiä häntä vastaan ja sanoi: "Lähtenet
minun kerallani, en tapa sinua, vaan et hyvällä lähtene, tapan
paikalla." Säikähtäen Tapiottaren puhetta, kun niin kovan ehdon pani
eteen, ei tohtinut mies vastustella, vaan täytyi lähteä Tapiottaren
keralla kulkemaan. Käytiin sitten hyvän aikaa synkkää metsää yhtenä,
kunne päästiin jo Tapiolaan, niin vei Tapiotar miehen kotiinsa ja sanoi:
"Tässä saat nyt isännöidä kuten ikään mielesi laatinee, kun vain minulle
uskollinen olet; vaan jos petolliseksi ruvennet, että koetat luotani
paeta, niin paikalla sinut hengeltä panen."
Mies kun ei nähnyt muustakaan apua olevan, suostui Tapiottaren tuumaan
ja otti hänet naiseksensa. Elivät sitten aikansa yhdessä, niin jo
kohtuutui Tapiotar ja teki pojan, jolle pantiin Mikko Mieheläinen
nimeksi. Se kun kasvaa suuremmaksi, tulee hänestä mies vahva ja väkevä,
ettei voi virren veteä, saarnan sanoa. Ovatpa leivät heillä sitten
lopella kerran, niin menee Tapiotar syömistä saamaan ja sanoo
lähtiessänsä: "Liikkua ei pidä poikessa ollessani pirtistä kunnekaan,
muistakaa se!" Toiset lupasivat kotona pysyäksensä; vaan tuskin
ennättikään Tapiotar talon tienoolta, niin tuli jo Mikko isänsä puheelle
ja sanoi: "Himottaa, taattoseni, omaa maata nähdä, lähtekäämme tästä
sinun kotimaitasi katselemaan!" -- "Oi poikaseni!" sanoi isä, "himottaa
minuakin entistä kotiani nähdä; vaan muista äitisi mitä sanoi, kun
kielsi meitä pirtistä minnekään menemästä." Mikko ei huolinut siitä,
vaan houkutteli yhä isäänsä, kunne mieltyi hänkin viimein poikansa
tuumaan, ja läksivät yhtenä pakenemaan. Vaan eipä kaukaa, kun palasi jo
Tapiotar syömisen hausta kotiinsa, ja kun ei pirtissä keksinyt ketään,
niin arvasi heti asian ja läksi pakenijoita tavoittamaan. Vähän matkan
päästä yhdyttikin jo miehensä ja poikansa tietä astumassa, niin hyppäsi,
kavahti eteen ja kysyi vihaisesti: "Minkätähden pakoon läksitte, enkö
minä teitä kieltänyt?" Siitä isä hätäytyi niin pahanpäiväiseksi, ettei
tainnut virkkaa mitään, vaan Mikko astui rohkeasti Tapiottarelle vastaan
ja kiljaisi hänelle: "Tie auki!" Suuttuipa siitä Tapiotar, että tarttui
poikaansa käsin; vaan Mikko ei suvainnut sitä, vaan iski häntä aitaa
vasten, että tuosta luu, tuosta nahka emolta pakosi, ja läksi taattonsa
keralla edelle kulkemaan.
Pääsivät siitä jo omaan maahansa, ja isä poikinensa rupeaa kodissansa
elämään niinkuin muinoinkin. Mikko miehistyy yhä ja tulee aikoja myöten
aina väkevämmäksi, että oli jo viimein voimaa liiaksikin. Kerran muka
lähtee mierolla käymään ja menee siellä muiden poikien, tyttöjen keralla
kisaan. Ruvetaan siinä nyt koppiselle, niin Mikkokin pääsee vuorollansa
koppia heittämään, ja kun iskee sillä neitiä, neitiseltä samassa käsi
katkenee, ja rahvas käypi valittamaan isälle: "Hävitä poikasi ääreen,
tappaa lapsemme kaikki!" Taatto siitä nuhtelee poikaansa ja sanoo:
"Miksi, poikaseni, semmoisia laadit? Varoita itseäsi!" -- "Asun mukaan
minä koppia olin heittävinäni", vastasi Mikko, "vaan taisi vahingossa
kovanlaisesti käydä." Isä silloin mietti mielessänsä: "Pitää
laittaakseni poika työhön, jott'ei jouda vasta pahaa laatimaan", ja
sanoi samassa hänelle: "Menepä, poikaseni, tuo muudan kuorma puita
metsästä, millä kylyä lämmitämme!" -- "Väleen tuo on tehty", sanoi
Mikko, "vaan onko rekeä ja länkiä kussa, taattoseni?" -- "On", sanoi
isä, ja reen sekä länget antoi pojallensa. Hän silloin niine kaluinensa
läksi puuhun ja meni parhaaseen hongikkoon. Sielläpä metsän eläjät
tunsivat hänet ja rupesivat päälle tulemaan; vaan Mikkokaan ei ollut
peloissansa, mutta rupesi riehkimään, tappamaan heitä. Siitä tuli metsän
eläjille hätä, ja alkoivat rukoilla häntä: "Elä, poikaseni, meitä tapa,
me sinulle hyvää laadimme!" -- "No, jääkäähän sitten eloon, kunhan
moniahta puukuormani kotiin vetää", sanoi Mikko Mieheläinen, valitsi
metsän eläjistä parhaimman ja valjasti rekeensä. Kaasi sitten suuren
hongan metsästä, jonka väänsi rekeen oksinensa, ja ajoi metsän eläjällä
kotiinsa, jossa kavahti heti reeltä ja huusi isällensä: "Tässä,
taattoseni, puuta, tässä hevonen sinulle!" -- "Maltoit, poikaseni,
saada, maltatkin pitää, ei minulle pidä sitä hevosta", vastasi isä.
Oli aikaa vähäsen, niin läksi Mikko mierolle taas kisaan ja toisten
poikien, tytärten keralla rupesi koppiselle. Mitäs ollakaan; kun lykkäsi
kopin menemään, se puuttui neitiselle jalkaan, ja jalka samassa katkeni.
Tuli rahvas sitä taas isälle valittamaan ja sanoi: "Hävitä poikasi
ääreen, kaiken rahvaan ruhtoo äijällä voimallansa." Isä kyllä paheksi
poikansa tekoja, vaan kun ei siihen muuta voinut, arveli hänelle taas
jotakin tekemistä ja sanoi: "Menepä, Mikko, tuolta lammista kalaa pyydä,
että saisin kerran vielä kalakeittoa maistaa." -- "No, annahan,
taattoseni, hevoskulu tallista, millä minä kalat kotiin tuon, niin kyllä
kalan syönnille kohta pääsemme", vastasi Mikko. Isä silloin hevosen
toimitti pojallensa, ja Mikko läksi kalastamaan, onkisiimasensa vain
keralla. Tulipa lammin rantaan, niin hongan katkaisi vavaksi ja sai
rannalta onkimaan. Onki siinä, onki, niin kiepsahti vetehinen onkeen, ja
Mikko vetäisi hänet maalle, jossa rupesi onkivavalla hengettä lyömään.
Vaan vetehinen alkoi rukoilla häntä ja sanoi surkeasti: "Elä, mies
kulta, tapa, minä sinulle hyvää laadin!" -- "No, kun kuormallisen kalaa
lammista tuonet, että kalakeiton saan taatolleni, niin heitän eloon",
sanoi Mikko vetehiselle ja samassa päästikin hänet, onki suussa, lampiin
takaisin. Vetehinen toi sieltä hänelle takallisen kaloja ja kantoi
rannalle; vaan Mikko nosteli takkaa ja sanoi: "Tuo vielä toinen takka,
täss' ei ole miehen kuormaa!" Vetehinen silloin uudestansa upposi
lampiin ja väänsi kohta toisen kalatakan rannalle. "No, nyt on kyllä!"
virkkoi Mikko vetehiselle, "lähdes nyt kalakuormaa kotiini kantamaan!"
Vetehisen täytyi nyt lähteä niitä kalatakkoja kantamaan, ja tulivat
yhtenä Mikon kotiin. Tultuansa taattonsa kuulumille huusi jo Mikko
hänelle vastaan: "Täss' on nyt, taattoseni, kalaa, tässä emännyt
emännöimään!" Isä, joka näki poikansa saaliin, sanoi siihen: "Maltoit,
poikaseni, saada, maltatkin pitää, ei minulle pidä sitä emännyttä!"
Eletäänhän aikaa taas vähäsen, niin Mikko kolmannen kerran lähtee
mierolle kisaan ja muiden nuorten keralla rupeaa koppiselle. Vaan
mitenkäs kävikään; kun iski neitiä kopilla, koppi puuttui neitiselle
kylkeen, ja kylki väärään meni. Siitä rahvas taas käypi valittamaan
isälle ja sanoo: "Hävitä jo poikasi ääreen, kaiken rahvaan pilkkoo
äijällä voimallansa." Siitäkös taas isälle huolta oli pojastansa, miten
muka estäisi häntä pahaa laatimasta. Viimein kauan arveltuansa päätti
lähettää hänet pitkälle matkalle pois kotoansa ja sanoi: "Varjakaiselta
kuninkaalta kaksi tynnyriä rahaa velkaa on otettavaa kolmannen vuoden
ajasta, lähdepä, poikaseni, niitä rahoja perimään." Mikko oli siihen
valmis ja suorisi matkaamaan. Metsän eläjän pisti aisoihin, itse istui
korjaan ja vetehisen pani ohjilliseksi. Sillä tavoin matkasi sitten nuo
ajat, nämä päivät, kunne tuli Varjakanmaahan ja lähestyi jo kuninkaan
kotia, niin ajoi jyrähytti sitä vaahkua pihaan, että rupesivat palatit
liikkumaan. Säikähtipä Varjakainen kuningas sitä peläten palattiensa
kaatuvan ja sanoi orjillensa: "Käykää tiedustamassa, matkaaja mitä
pakisee, ja antakaa, mitä pyytää, että lähtee edellensä." Orjat
kävivätkin heti Mikon puheille ja nähtyänsä, mittyinen hänellä oli sekä
hevonen että ohjillinen, säikähtivät vielä pahemmin ja kysyivät
peloissansa: "Mitä vieraalle pitää?" -- "Olisipahan kaksi tynnyriä
hopeita kuninkaaltanne perittävää", vastasi Mikko rohkeasti. Muistaen
isäntänsä käskyn kantoivat orjat rahatynnyrit epäilemättä esiin, ja
Mikko Mieheläinen nosti ne rekeensä ja läksi ajaa karettelemaan
kotiinsa. Omaan pihaan päästyänsä riisui sitten metsän eläjän valjaista
ja ajoi pois metsään, mutta vetehisen päästi lampiin takaisin ja itse
kävi taattonsa puheelle ja sanoi: "Täss' on nyt, taattoseni, rahat,
joita panit Varjakanmaalta hakemaan, -- ota!" Mitäs olikaan isällä
siihen virkkamista? Olisi kyllä suonut poikansa sille matkalle
jääneenkin; vaan hyvät olivat mielestänsä rahatkin, ja täytyi kiittää
Mikkoa jaloksi, kun niin sukkelaan asiansa toimeen sai.
Kauaksi ei isälle pojastansa vastusta ollutkaan. Muutaman ajan päästä
kävi Mikosta kodissa eläminen ikäväksi, eikä tehnyt enää mielensä
kisaankaan sen kovemmin lähteä, kun siellä niin pahasti aina kävi, niin
tuli isänsä puheelle ja sanoi: "Ompele, taattoseni, minulle salkku,
mieleni laatii maailmaa katselemaan." Sepä oli isänkin mieleen, joka
kohta ompeli nahkaisen salkun ja antoi pojallensa. Salkku selässä läksi
sitten Mikko Mieheläinen matkaamaan ja kulki maita kauan, kunne kohtasi
korkean vaaran, jonka harjulla oli poika, joka kahta kalliota yhteen
jylkytti. Se kallionjylkyttäjä kun keksi Mikon vaaraa lähestyvän,
tervehtii häntä heti ja sanoo: "Terve, Mikko Mieheläinen! Ota minua
toveriksesi!" -- "Tule vain, koska niin vahvalta mieheltä näytät,
parempi on kahden kulkeaksemme", sanoi Mikko Mieheläinen, ja
kallionjylkyttäjä laskeusi vaaralta ja läksi hänen kerallansa
matkaamaan. Kulkivat siitä vähän matkaa yhtenä, niin näkivät pojan, joka
kahta jokea kämmenillänsä yhteen talusi, ja menivät luokse.
Jokientaluttaja taukoaa heti työstänsä ja sanoo Mikolle: "Terve, Mikko
Mieheläinen! Etkö ottaisi minua toveriksesi?" -- "Lähde vain keralla,
kun mielesi tehnee, hyvä on toveri matkalla", vastasi Mikko Mieheläinen,
ja läksivät kolmen miehen siitä astumaan. Kotvasen matkaa kuljettuansa
tulivat synkkään metsään, josta etäältä näkyi heidän silmiinsä niinkuin
huone ikään olisi ollut, ja kun pääsivät likemmäksi, siellä olikin
asunto moinen, linnaksi pieni, pirtiksi suuri. Pihaan tultua näkivät
tanhuen olevan mahoja täynnä, niin luulivat talonkin asutuksi ja menivät
pirttiin; vaan siellä ei ollutkaan ketään, ihan oli autiona pirtti.
Pojille kun oli kävellessä tullut väsymys ja nälkä, heittäysivät
pirttiin levähtämään pitäen keskenänsä tuumaa, mistä rupeaisivat ruokaa
saamaan. Puhui silloin Mikko Mieheläinen toisille: "Pirtti kun on
autiona, vaan tanhut mahoja täynnä, ei tule ruoasta puutetta, josko
pidot vielä laatisimme, -- tappakaamme muudan maho tanhuelta!" Sepä
neuvo oli toistenkin mieleen, ja menivät heti tanhuelle, josta valittiin
parhain maho ja iskettiin kuoliaaksi. Vuorenjylkyttäjä jätettiin sitten
mahoa ruoaksi laittamaan, vaan toiset kaksi menivät metsään halkoja
leikkaamaan. Sepä olikin Syöjättären asunto, joka oli siellä metsässä,
niin tulee Syöjätär kotiinsa ja löytää pirtissä pojan mahoa keittämässä.
Siitä ärjäisee keittäjälle: "Vai tulit sinä, raatoniekka, tähän minun
pirttiini polttamaan, kärventämään!" Tarttuu poikaan käsin, nostaa
toisella kädellänsä salpamen ja toisella panee häneltä pään sen alle
loukkuun. Sitten menee hän keittoa katsomaan, kahmuaa lihat kaikki
vatsaansa ja lähtee ääreen.
Poika siinä salpamen alla kimpuilee yhä, kunne pääsee loukustansa
viimeinkin, niin kerää Syöjättären jättämät luupalat pataan kaikki ja
keittää ne uudestansa rokaksi. Käypi siitä sitten tanhuelle ja kirjuu
tovereitansa syömään. Toiset tulivatkin kohta metsästä, kun olivat
nälissänsä hyvin, ja ruvettiin ruoalle; vaan eipä ollutkaan toisista
rokka hyvä, niin kysyivät keittäjältä: "Minkätähden tämä rokka niin
laiha on? Parhaimman mahonhan me olimme tappavinamme!" -- "Tämä pirtti
vanha on", sanoi kallionjylkyttäjä, "niin liikahteli keittäessäni, että
rokka maahan meni, ja minä kun uudestansa keitin, ei syntynytkään rokka
hyvä." No, toisten täytyi tyytyä rokkaansa, jommoinen oli, ja tulivat
sen päivää sillä syömällä toimeen. Tuli sitten aamu, niin iskettiin maho
taaskin tanhuelta ja jokientaluttaja jätettiin keittämään, vaan toiset
kaksi menivät puita leikkaamaan niinkuin eilenkin. Mitäs ollakaan; pojan
siellä keittäessä tuli taaskin Syöjätär pirttiin sanoen hänelle: "Jokos
taas olet, raatoniekka, pirtissäni, vaikka eilen kielsin tulemasta!"
Tarttui poikaan kiinni ja pisti häneltä pään salpamen alle, vaan keiton
söi vatsaansa ja meni tiehensä.
Pääsi poika viimeinkin salpamen alta, niin keräsi ainoat keiton jätteet,
mitä oli luupalasia Syöjätär vähän jättänyt, ja keitti niistä uudellensa
rokkaa. Huusi sitten metsästä toisetkin toverinsa syömään, ja ruvettiin
ruoalle. Syödessä nurkuivat toiset taas rokkaa kehnoksi ja sanoivat:
"Mikä kumma, kun tämä rokka niin laiha on, hyvän mahonhan me iskimme!"
Mutta jokientaluttaja vastasi toverinsa eilisillä sanoilla: "Pirtti
liikahteli keittäessäni, niin rokka maahan meni, ja uudestansa kun
keitin, ei syntynyt enää ruoka hyvä." Mitäs siihen, elettiin se päivä
taas ja maattiin yön seutu, kunne päivä valkesi, niin nälkä tuli
miehille, kun niin vähällä syönnillä oli täytynyt menneenä kahtena
päivänä aikaan tulla, ja iskivät taas toisen mahon tanhuelta. Jäipä
Mikko Mieheläinen itse keittämään ja toiset työnsi halkoja leikkaamaan.
Keittäessänsä kävi hänestä sitten aika ikäväksi, niin laati rokan
kiehuessa itsellensä kanteloisen, ja kun ei ollut pirtissä lavitsaa,
millä olisi istunut, kantoi pihalta suuren tammisen altaan pirttiin,
jonka asetti kumollensa lattialle, ja rupesi siihen selällensä
kanteleella soittamaan. Samassa tuli Syöjätärkin taas kotiinsa ja
ärjäisi heti hänelle: "Vai tulit sinä, Mikko Mieheläinen, minun
pirttiini remuamaan!" -- "No, hiljempää, hiljempää, akkaseni", sanoi
Mikko Mieheläinen, "minä heitän soiton tähän lapsillesi; onko lapsia
kussa?" Syöjätär suuttui siitä aina pahemmaksi ja huusi vihoissansa:
"Minä vähät soitostasi, tule, raatoniekka, tappeluun!" Vaan Mikko
Mieheläinen kun pääsi akkaan käsin, ruhtoi hänet samassa ja pani sen
tammisen altaan alle, joka oli lattialla kumossa. Sitten keitti hän
rauhassa rokan valmiiksi ja kirjui toisia syömään. Ne tulivatkin
metsästä kohta, ja ruvettiin yhtenä syömään, niin kysyi Mikko
Mieheläinen tovereiltansa: "Hyväkö on rokka nykyinen?" -- "Ka, hyvä on!"
sanoivat toiset ja kehuivat Mikon keittämää makeaksi. Hän silloin nousi
syömästä, kohensi allasta ja sanoi: "Täss' on nyt pirtinliikuttaja!
Miksi ette varoittaneet minua? Vakautuu nyt pirtti liikkumasta, vaan
lähtekäämme jo poikkeen, ei tässä enää ole meillä tekemistä." Toiset
olivat häpeissänsä eivätkä juljenneet virkkaa mitään, vaan läksivät
Mikon keralla matkaamaan. Menivät, menivät edellensä, niin löysivät
metsästä haudan niin suuren, niin suuren, ettei pohjaa näkynytkään.
"Pitäisipä käydä tietelemässä, mitä haudassa on", sanoi Mikko
Mieheläinen, "vaan millä me sen pohjaan pääsemme?" Asiata vähän
arveltuansa keksivät jo toverit neuvon ja sanoivat: "Onhan meillä ne
kolme mahon nahkaa keralla, jotka Syöjättären kodista saimme,
laatikaamme niistä vipu moinen, jossa laskeudumme alas!" Se keino oli
Mikostakin hyvä, ja laadittiin nahoista kätkyt, johon liitettiin
nahkaiset hihnat, niin pitkät kuin vain nahoista saatiin, niillä muka
laskeaksensa kätkyttä hautaan. Kun oli se heidän laitoksensa valmis,
kysyi Mikko toisilta: "Kuka siihen nyt istuu meistä kätkyehen?" -- "Istu
sinä, Mikko Mieheläinen", sanoivat toverit, "me väettömät miehet, mitä
pannet kätkyehen, sitä hihnoista nostamme." -- "No, sitähän tuo on",
sanoi Mikko Mieheläinen ja istui kätkyehen käskien toisia laskemaan
häntä hihnoista alas. Toverit saavat silloin häntä laskemaan, ja Mikko
Mieheläinen alenee hihnojen sujuessa aina syvemmälle, kunne tulee jo
viimein maan alle, jossa avautuvat äkkiä oudot maat ja toiset ennen
näkemättömät seudut. Ilmaupi muka toinen maailma siellä, moinen kuin
ylhäälläkin, jossa on meri ja sen rannalla pirtti. Nouseepa Mikko
Mieheläinen silloin kätkyestä ja menee siihen pirttiin, niin siellä on
ylen kaunis neitonen valkoisissa vaatteissa, joka
kultakangasta kutoopi,
hopeaista helkyttääpi;
kädet kultaiset kalvosista,
jalat hopeiset polvista,
päivyt paistaa päälaelta,
kuutamaiset kulmaluilta,
otavaiset olkapäiltä,
tähdet taivon hartioilta,
seitsentähtinen selältä.
Neiti kun keksii Mikon, säikähtää heti ja sanoo: "Oi vieraan maan mies,
miten sinä poloinen tänne jouduit? Maammoni kun kotiin tulee, se tappaa
sinut." -- "En ole miestä vertaistani ennen nähnyt, saatikka sitten
pelätä tiennyt, joko ruvennevat nyt akat minua tuhoamaan", sanoi Mikko
Mieheläinen ja kertoili neitiselle, miten hän ylämaailmasta kätkyessä
sinne oli laskeutunut. Neitisen silloin kävi sääliksi poikaa, kun se
hänestä hyvä oli, ja vei Mikko Mieheläisen aittaansa, jonne peitti
vaatteihinsa, ettei maammo sieltä löytäisi, ja salpasi oven. Mutta kohta
tuli akkakin kotiin ja kiljaisi heti kynnykseltä tyttärelle: "Kunne sinä
pojan peitit? Poika on nykyänsä käynyt tässä; tuo häntä piilostansa
kerallani tappeluun!" Neitisen silloin ei auttanut enää kieltäminen,
vaan täytyi tuoda poika näkyviin, jossa nousi maammon keralla hirmuinen
tora; mutta viimein tuli Mikko voitolle kuitenkin ja tappoi akan. Siitä
meni sitten se neitinen miehelle, läksi Mikko Mieheläiselle naiseksi, ja
suorisivat ylämaailmoille lähtemään. Mitä oli neitisen kodissa tavarata,
eloa ja muuta hyvyyttä, hopeata, kultaa, sen ottivat myötänsä kaikki ja
kantoivat siihen haudan suulle, jossa se nahkainen kätkyt riippui. Niitä
tavaroitansa panivat sitten kätkyehen, jonka Mikon toverit hihnoista
nostivat ylös ja tyhjennettyänsä aina solauttivat takaisin, kunne
aikansa sitä tekoa tehtyänsä tavarat alhaalta loppuivat. Solui kätkyt
taas tyhjänä alas, eikä ollut enää muuta siihen panemista, niin sanoi
Mikko Mieheläinen naisellensa: "Istu sinä nyt, neitiseni, kätkyehen,
että pääset täältä ylös, niin tulen sitten minä taas vuorollani." Istui
neitinen silloin kätkyehen ja nostettiin ylös, vaan kätkyt solautettiin
takaisin, ja Mikko Mieheläinen itse rupesi viimeiseksi kätkyehen. Saivat
toverit taas hihnoista vetämään, että kohosi jo kätkyt vähän matkaa,
niin puhui nostaessa toinen toisellensa: "Mikko Mieheläinen jos pääsee
haudasta ylös, se ei annakaan meille osaa eloksistansa, vaan työntää
meitä vuoromme sinne, niinpä heittäkäämme hänet hautaan ja pitäkäämme
tavarat kaikki!" Toinen mieltyi heti toverinsa tuumaan; samassa
katkaistiin hihnat, joissa kätkyt oli riipuksissa, ja Mikko Mieheläinen
puolitiestä hautaa kirposi alas.
Mitäs siihen; Mikko lähtee meren rantaa siellä maan alla suruissansa
astumaan, niin näkee linnun lentelevän taivaalla ja huutaa sitä
luoksensa: "Tules tänne, lintuseni!" Lintu lentää leuhahtaa siihen heti
ja sanoo: "Terve, Mikko Mieheläinen! Mitäs tuumailet?" -- "Sitä
tuumailen, miten kotiini pääsisin", vastasi Mikko, "saata, lintuseni,
minut omalle maalleni!" Linnun kun oli sääli häntä, ottikin heti
selkäänsä Mikon ja läksi lentämään. Lensi, lensi matkojansa, kunne toi
Mikon viimein siihen paikkaan, kussa tovereinensa mahoja keittääksensä
oli halkoja leikellyt, niin heitti jo selästänsä ja kysyi: "Joko tunnet
maata, kussa olet?" Mikko siitä katsastamaan ympärillensä, niin tuntee
jo paikan ja sanoo: "Jo nyt tiedän, lintuseni, kussa olen, kiitoksia
tuomastasi!" Sitten erosivat siinä toisistansa; lintu läksi lentoon
uudellensa, vaan Mikko Mieheläinen kävi haudalle sinne, kuhun oli
molemmat toverinsa jättänyt. Paikkaa lähestyessä kuuli jo melun
haudalta, ja kun likemmäksi meni vielä ja syrjästä katsoi, näki
kallionjylkyttäjän ja jokientaluttajan siinä keskenänsä kiistelevän.
"Ota elot! Anna neiti!" sanoi toinen toisellensa, eivätkä sopineet
osiltansa niitä kätkyessä nostamia jakaessansa. Mikko Mieheläinen
silloin lähestyi heitä ja sanoi: "Terve, toverini! Tässä te olette,
tässä minäkin!" Tapasi rinnasta yhden yhdellä, toisen toisella
kädellänsä ja lykkäsi hautaan kummankin sanoen: "Menkää, veikkoseni,
kukali minä, sikäli tekin kävelkää!" He samassa tuiskahtivat maan alle
päällensä, eikä heitä sen kovemmin nähty ei kuultu; vaan Mikko
Mieheläinen otti tavaransa haudan reunalta ja meni morsiamensa keralla
siihen Syöjättären entiseen pirttiin, jota kaunistelivat kaikenmoisella
rikkaudella, ja rupesivat yhtenä elämään. Jossa kului heidän elinaikansa
hupaisesti, kunne viimeinkin kuolema saavutti. -- Sen pituinen se.