Oli ennen muinoin mies. Se tuli rikoksen alaiseksi ja pakeni metsään
rikostansa piiloon. Siellä olisi miehelle ehkä tuho tullut, kun oli
paras sydäntalven aika, vaan metsän impi keksi hänet siellä piilemässä
ja vei omaan kotiinsa, mikä oli hänellä kaukana metsässä. Miehen siellä
oli hyvä olla; he asuivat sovinnossa keskenänsä ja rupesivat yhtenä
elämään kuten mies ja nainen ainakin. Siitä kävi metsän impi
kohtuiseksi, ja kesän tultua syntyi heille poika, jolle Mikko
Metsolainen pantiin nimeksi. Mies silloin palasi metsästä kotiinsa ja
vei pojan kerallansa; eihän muuta, rupesi lastansa syöttämään, sitä
mieheksi kasvattamaan. Se kun pääsikin täysi-ikäiseksi, siitä tuli mies
uljas ja oivallinen, ettei paremmasta apua. Alkoi silloin isä työtä
tuumata pojallensa ja pani hänet huuhdan aidan panoon. Tämä kun
työllensä meni, se nyhti suuret petäjät juurinensa ja teki niistä aidan
moisen, että isä huuhdalle tullessansa säikähti poikansa voimaa, ja
hänellä siinä kuudeksi viikoksi työtä oli veräjätä huuhtaan saadessa.
Mietti tuosta isä mielessänsä: "Surmattavahan tämä tämmöinen sikiö on."
Päätti lähettää hänet pois kotoansa, ettei hänestä sen kovemmin vastusta
olisi, ja sanoi: "Menepä, poikani, käy kuninkaalta velkani, seula
kultaa, seula hopeata!" Poika totteli isänsä sanaa, sai heti matkaamaan,
tuli kuninkaaseen ja sanoi: "Maksapa taattoni velka!" -- "Eihän minulla
ole mitään velkaa", sanoi kuningas vihaisesti, "mikä sinä olet velkoja?"
Mutta Mikko kiisti yhä ja sanoi: "Maksa pois, mikä maksettava on!" Siitä
kuningas suuttui silmittömäksi moiseen tyhjän velkojaan ja pani kolme
sataa sotaväkeä häntä tappamaan. Ne kun pääsivät toratantereelle, Mikko
Metsolainen rautasauvallansa kerran sivallutti vain, niin kaikki olivat
maassa. Siitä kysyi taas kuninkaalta: "Etkös maksa taattoni velkaa?"
Kuningas suuttui Mikon puheesta järin pahemmaksi ja työnsi kuusi sataa
sotaväkeä toratantereelle, vaan eihän niistäkään lisää lähtenyt. Viimein
työnsi jo yhdeksän sataa sotaväkeä Mikkoa tylyydestänsä kurittamaan,
vaan hän nekin kohta löi. No, sitten täytyi jo kuninkaan antaa rahaa,
seula kultaa, toinen hopeata, ja Mikko Metsolainen rahat toi
taatollensa. Siitäpäs isälle taas huolta tuli, kun poika kotiin palasi,
ja käkesi taas työhön laittamaan. Hänellä ali kaurahuuhta, jota
vaakalintu kävi syömässä, niin sitä lintua käski poikansa ampumaan.
Mikko silloin sieppasi rautajousensa, jolla läksi ampumaan. Kun menee
sinne, yhtyypä lammin rannalla toinenkin väkevä, jolla maho lehmä on
sättänä ja kokkohonka vapana onkiessa. "Oletpa sinä väkevä mies", sanoi
Mikko. "En minä väkevä ole, Mikko Metsolainen väkevä on", vastasi
ongittaja. "Tässäpä se onkin!" virkkoi siihen Mikko. "No, kun olet
tässä", sanoi toinen ja herkesi onkimasta, "niin emmekö lähde yhteen
seuraan?" -- "Ka, lähkäämme vain!" sanoi Mikkokin, ja saatiin yhtenä
matkaamaan. Kulkivathan vähän matkaa edelle, niin yhtyi heihin kolmas
mies, joka kahta vuorta yhteen loukutti. "Oletpa sinä väkevä", sanoi
Mikko, "kun kahta kalliota yhteen loukutat." -- "En minä väkevä ole",
sanoi vuorenloukuttaja, "Mikko Metsolainen väkevä on." Mikko silloin
ilmaisihe hänelle, ja vuorenloukuttaja läksi keralla. Kolmen kesken
kuljettiin siitä nyt kaurahuuhdalle ja ammuttiin siellä vaakalintua,
kukin aina vuorostansa, vaan ei osattu. Ruvettiin siihen sitten
vartioimaan, kunne näkyisi vaakalintua takaisin tulevaksi, vaan tulipa
nälkä odottaessa. Oli lehmikarja siinä huuhtaa likellä, niin tapettiin
sieltä maho lehmä joukosta, että ruoalle päästäisiin. Se ongittaja
rupesi sitä keittämään ja toiset sillä aikaa vartioivat huuhtaa. Keittää
siinä se mies kalliolla rokkaa; vaan kun sai rokka valmiiksi, nousi
sieltä kalliosta vanha akka, rautahammas, kävi keittäjän luokse ja
sanoi: "Anna, poikarukka, tämä rokka minulle ryypätäkseni, nälkä on!" --
"On tälle parempiakin syöjiä", sanoi toinen käskien akkaa poikkeen, vaan
tämä rupesi väkisellä häneltä rokkaa syömään, ja siinä nousi heidän
välillänsä tora. Viimein pääsi jo akka voitolle ja särpi rokan
vatsaansa. Miehelle hätä käteen, ala vettä käydä ja luista rokkaa
keittää. Tulivatpa toiset toverit syömään, niin kummeksivat ruokaa
sanoen: "Makea ennen tuli mahosta lehmästä rokka, ei näin kolakka."
Mitäs siihen; kyllähän se keittäjä vian tiesi, vaan ei tohtinut virkkaa
mitään.
Tapettiinpa toiseksi päiväksi toinen lehmä ja pantiin toinen mies,
vuorenloukuttaja, keittämään. Sille kävi samoin ikään kuin
ongittajallekin, ja lopuskoista luista ala rokkaa uudellensa keittämään.
Tullaan taas syömään, niin maistellaan keittoa ja kummeksitaan: "Rokka
rojakka, tulihan ennen mahosta lehmästä makeampi rokka."
Vuorenloukuttaja silloin selvitti asian ja tunnusti akan syöneen. No,
tapetaanpa taaskin maho lehmä, ja Mikko Metsolainen itse jääpi
kolmanneksi päiväksi keittämään. Keitti siinä, keitti, kunne sai jo
rokka kypsymäisillensä, niin nousi taaskin se samainen akka vuoren
loukosta, lähestyi häntä ja sanoi: "Annapa, poikarukka, tämä rokka minun
ryypätäkseni!" Mikko Metsolainen ei ruvennut sitä akalle antamaan, vaan
sanoi karsaasti: "On tälle parempiakin syöjiä." Siitä suuttui jo akka ja
rupesi toraamaan; vaan eipä pitänytkään Mikolle, se paiskasi sen tuhaksi
kallioon ja työnsi luut vuoren loukkoon. Tulivat sitten toisetkin
syömään, niin rokka rasvainen oli ja hyvä niinkuin mahosta lehmästä
ainakin. Syömästä päästyä mennään sitä akan raatoa katsomaan, vaan se on
jo kadonnut. "Elä huoli, se virkosi vielä ja meni kallion koloon", sanoi
Mikko, "vaan et sinä sinnekään säily, vielä minä sinut sieltäkin
saavutan!" Lehmännahat, ne kolme mahon nahkaa, viillettiin heti
remeliksi, Mikko paneutui pohjukkaan, ja toverit saivat laskemaan.
"Laskekaa vain", sanoi Mikko toisille, "konsa minä nykinen, silloin
nostakaa ylös!" No, lasketaan, lasketaan alemmaksi yhä, niin kohtaa
siellä toinen maailma, kaunis ja ihana kuten ylhäälläkin. Saapi Mikko
Metsolainen outoja seutuja siellä katsastamaan, niin täällä talo on, ja
siihen kun menee, siellä kaunis tyttö kangasta kutoopi; muuta ei näy
perhettä mitään. Sille laatii Mikko Metsolainen terveiset ja rupeaa
nöyrästi puhuttelemaan, vaan tyttö säikähti häntä ja sanoi: "Oi vieraan
maan mies, kun sinä tänne tulit -- annahan maammoni tulee, se tappaa
sinut." -- "Ei hän jaksa tappaa", sanoi Mikko Metsolainen vakaisesti.
Vaan tyttö, joka oli ihmisen sukua, ylämaailmasta ennen varastettu,
neuvoi häntä ja sanoi: "Et sinä, poikaseni, maammolleni torassa pidä, se
on väkevä; vaan kun alkanee sinua voittaa, niin tuossa on hänellä
altaassa väkivettä, valau sinä sillä ja kaada muuta vettä sijaan, äsken
sinä hänet voitat." Eipä aikaakaan, niin tuli akka kotiin, se oli se
samainen, joka kalliolla rokan oli särpänyt, ja kun näki Mikon, kävi
heti häneen käsin ja sanoi: "Joko tänne tulit, heittiö, vaan katsohan,
kyllä täältä lähdet!" Mikko Metsolainen lusahteli jo polvillensa, niin
pyrki kuulta päivältä viimeisen kerran hyvästiä ottamaan, meni altaan
luokse ja valautui siinä, kaasi muuta vettä sijaan ja tuli taas
koettelemaan. Ruvetaan uudestansa toraamaan, niin jopa Ropa lusahteli
polvillensa. Pyrki hänkin vuorostansa kuulta päivältä hyvästiä ottamaan
ja valautui altaassa, vaan siinä vielä enemmän huononi. Siitä kun tuli
toraan taas, eipä pidä enää yhtään; Mikko Metsolainen Rovan ruhtoo
siihen paikkaan sanoen: "Ethän nyt enää vironne!"
Siitä he tytön keralla yhteen tuumaan. Pantiin hyvyys kaikki remelin
pohjaan. Itse rupesi Mikko Metsolainen alimmaiseen pohjukkaan, pani sen
tytön vähän ylemmäksi ja nyhtäisi remeliä. Toiset silloin heitä
vetämään, nostivat, nostivat ylemmäksi yhä; vaan kun nähtiin se tyttö ja
hyvyys, leikattiin remeli poikki ja nostettiin tyttö maalle. Se Mikko
Metsolainen meni sinne, hurahti läpi maan piirin toiseen maailmaan.
Siellä kun käveli, yhtyi leskiakkaan, jolla ei ollut lapsia, ja rupesi
sille ottopojaksi. Siinä valtakunnassa annettiin joka talosta aina lapsi
ja lammas lohikäärmeelle. Tulipa jo kuninkaan tyttären vuoro. Mikko
Metsolainen sattui ulkona kävelemään, tuli kotiinsa ja kysyi: "Mikä se
on, maammoni, kun puoli valtakuntaa nauraa, toinen puoli itkee?" --
"Kuninkaan tytär on lohikäärmelle annettava", sanoi leskiakka, "sitä
puoli valtakuntaa itkee, toinen nauraa." Läksi Mikko silloin
miekkoinensa sinne, kusta itkun kuuli, tytärtä lohikäärmeestä
pelastamaan. Tyttö täällä istuu lammas sylissä ja itkee, ottajatansa
vuottelee. Siitä menee Mikko tytön luokse, rupeaa puhuttelemaan ja
sanoo: "Kaiveles, tyttö, päätäni; jos nukkunen syliisi, sano minulle,
konsa nousee käärme merestä ottamaan!" Tyttö ottikin pojan pään syliinsä
ja rupesi sitä kaivelemaan, vaan kun näki veden meressä lensuavan,
herätti jo syliinsä nukkunutta ja huusi: "Jo tulee kolmipäinen käärme
ottamaan, kolmella sylellä myrkky suusta suihkuaa!" Mikko Metsolainen
silloin nousi tyttären polvilta, kävi käärmelle vastaan ja sanoi:
"Katsos, käärmerukka, kun kotisi palaa!" Käärme kohta kääntyi sitä
katsomaan, ja hän miekalla sivalsi siltä kaikki päät poikki. Tyttö sillä
tavoin pääsi käärmeestä, kiitti pelastajaansa ja läksi linnoille
takaisin, jossa nousivat ilot suuret, kun nyt ainoa tytär elävänä kotiin
saatiin; vaan Mikko Metsolainen palasi maammonsa luokse kotiinsa. Tulipa
toinen päivä. Mikko Metsolainen taas meni pihalle ja kuuli itkun sieltä
kuten eilenkin. Otti miekkansa vyölle, läksi ääntä kohti kulkemaan ja
tuli meren rantaan. Siellä tyttö istuu lammas sylissä ja itkee taas.
"Kaiveles, tyttö, päätäni", sanoi Mikko, ja lähestyi rannalla istujata,
"konsa nousee käärme ottamaan, sano minulle!" Tytölle hyvä mieli:
"Tämähän tämä on eilinen mies!" Istui häneltä päätä kaivelemaan, ja
Mikko uinahti tytön polville. Kohta näki tyttö kuitenkin veden
lensahtelevan ja huusi äkkiä: "Jo tulee!" Mikko Metsolainen kavahti
siitä seisaallensa, kävi käärmeelle vastaan ja sanoi: "Katsopa, kun
pääsi aurinkona merellä vieree!" Käärme, jolla oli kuusi eri päätä
yksillä hartioilla, kääntyi merelle katsomaan, ja Mikko siitä silpoi
häneltä kaikki kuusi päätä poikki. Siitä pääsi tyttö taas vanhempiensa
luokse linnoille, jossa tuli heille hyvä mieleen; vaan Mikko Metsolainen
kiirehti kotiinsa.
Tuli kolmas päivä. Mikko Metsolainen meni pihalle silmiänsä pesemään,
niin kuuli taaskin oudot äänet ulkona ja kävi maammollensa sanomaan:
"Mikä se on, kun puoli valtakuntaa itkee, toinen nauraa?" -- "Se tulee
vielä isompi, yhdeksipäinen lohikäärme kuninkaan tytärtä ottamaan",
sanoi maammo, "kahdesti on jo tyttöraukkaa meren rannalle kuljetettu,
vaan minkä lienee voiman kautta säilynyt; nyt taitaa tuho tulla
viimeinkin." Tuskin kuulikaan Mikko Metsolainen maammonsa sanat, niin
meni taas miekkoinensa tytön luokse rannalle ja pyysi häntä päätänsä
kaivelemaan. Tytölle taas hyvä mieleen, kun tunsi entisen pelastajansa,
suostui heti pojan pyyntöön ja rupesi häneltä päätä etsimään Mikko
Metsolainen nukkui taasen siihen tyttären syliin; vaan ei kaukaakaan,
kun näkyi jo käärme tulevaksi, niin nostatti tyttö poikaa ja huusi: "Jo
tulee!" Tämä silloin kavahti unestansa, kävi käärmeelle eteen ja
kiljaisi: "Katso, järin suurempi peto jäljestäsi tulee, syöpi sinut!"
No, käärme kun kääntyi jäljellensä katsomaan, Mikko Metsolainen samassa
karsi häneltä kaikki yhdeksän päätä maahan ja tappoi siihen paikkaan.
Tästäkös nyt kuninkaan tytär ihastui taas, hyvillänsä painoi sormuksella
merkin pojalle otsaan, jotta tuntisi, ja kiirehti linnoille; vaan Mikko
Metsolainen meni maammonsa luo takaisin. Kuningas sitä miestä
tiedustelemaan, kuka käärmeet tappoi, jotta hän puolen valtakuntaa ja
tyttärensä sille antaisi, joka sen pelasti. Teki linnoillansa pidot,
joihin tulee hyvää, huonoa; vaan ei tunne tyttö. Antoi viimein sitten
kuningas kuulutuksen, että kaiken rahvaan piti kulkea yhden portin läpi
hänen nähdäksensä. Tulee rahvasta taas koolle, kukin portista kulkee
vuoronsa, vaan ei ala miestä näkyä. Kuningas siitä jo suuttui tyttöönsä,
kun ei enää ollut muuta kuin rippeitä jäljellä, että: "Mittyinen se
onkaan sinun pelastajasi!" Mikko Metsolainen näet heittihe
vihoviimeiseksi. Tulihan viimein sitten hänkin portille, niin kuninkaan
tyttö kiepsahti hänelle kaulaan, suuta, nenää antoi ja sanoi: "Tässäpä
tämä onkin minun pelastajani!" -- "No, sinulle en saata muuta palkintoa
antaa kuin tämän tyttäreni", sanoi kuningas iloissansa ja tervehti Mikko
Metsolaista. Hän kuitenkaan ei huolinut, sanoi sillä maalla ei toimeen
tulevansa, pyysi kotiinsa laittamaan. "No, sinua ei sinne saada muuten",
sanoi kuningas, "kun ei pantane vaakalinnun selkään." Mikko Metsolainen,
jonka teki mieli kotiinsa, suostui heti tuumaan, ja kuningas käski
vaakalinnun saattamaan häntä kotimaillensa. Se oli sama vaakalintu, joka
söi sen isän kaurahuuhtaa ja jota Mikko oli lähtenyt ampumaan. Sille kun
nousi Mikko Metsolainen selkään, se läksi lentoon heti ja nousi, nousi
taivaalle yhä, jossa kysyi häneltä: "Joko meri suurelta näyttää
silmästäsi?" -- "Ei näytä enää kuin jauhinkiven kokoiselta", sanoi
Mikko. Heittipä vaakalintu silloin hänet kirpoamaan mereen, laski aina
meren pintaan, vaan siitä tempasi takaisin ja kysyi: "Säikähditkö?" --
"Kyllä säikähdin", vastasi Mikko, "jos olisi poikki leikattu, ei olisi
verta saatu." -- "Säikähdinpä minäkin ennen, kun ammuit kaurahuuhdassa,
ja vasama meni tuosta kupeitseni", virkkoi vaakalintu, otti selkäänsä,
nosti toisen kerran järin ylemmäksi, ja kysyi: "Joko nyt isolta meri
näyttää silmästäsi?" -- "Ei näytä enää kuin kiven silmän kokoiselta",
sanoi Mikko. Laski sieltä vaakalintu hänet selästänsä lähelle veden
pintaa mereen putoamaan, että ennätti vähän jo kastua, tempasi siitä
takaisin pankkansa alle ja sanoi: "Säikähditkös nyt hyvin?" --
"Säikähdin!" sanoi Mikko, "jos olisi kahdesta kohdin poikki lyöty, ei
sittenkään olisi verta saatu." -- "Säikähdinpä minäkin, kun minua toisen
kerran ammuttiin", sanoi vaakalintu, nosti Mikon selkäänsä ja kohosi
kolmannen kerran taivaalle kysyen: "Näyttääkös nyt isolta meri?" -- "Ei
näytä kuin värttinän kehrän kokoiselta vain", sanoi Mikko Metsolainen ja
vapisi. Lintu silloin laski hänet sieltä putoamaan, jotta puoli kylkeä
jo veteen tuli; vaan pisti siitä siipipankkansa alle taas, nosti ylös ja
vei meren rannalle, kussa oli kaikkea ruokaa hyvästi, sanoen: "Syö,
lepää, ole; vaan elä juo, jos sinua kuin juottuoon!" Hän kun oli
nälkäinen ja näki edessänsä herkkuja kaikenlaisia, kävi kohta ruokaan
käsin ja alkoi syödä. Söi, söi, niin rupeaapa tämä juottamaan. Siinä oli
lähde tuo semmoinen kaunis, ihana, häntä likellä, niin ei muistanutkaan
vaakalinnun varoitusta, vaan laskeusi viimein lähteen reunalta juomaan.
Siitäpä rautakissa tarttui hänelle partaan ja repi, repi siitä, kunne
repi koko parran. Mikko Metsolainen silloin pääsi pakoon, vaan
rautakissa tuli perästä. Ajoi, ajoi jäljestä yhä, niin Mikko Metsolainen
pääsi sepän pajaan piiloon, ja seppä löi oven lukkoon. Rautakissa
vuottaa oven takana. Seppä kohta työntää rautaharkkoja tuleen, saa ne
varistetuksi ja sanoo ulkona olijalle: "Pane suusi auki, silmäsi kiinni,
niin minä paiskaan miehen kulkkuusi!" Tämä kun aukaisi suunsa, toinen
heti työnsikin tulisen rautaharkon hänelle kulkkuun, niin ei vuotellut
enää, loppui siihen. Sillä tavalla pääsi viimeinkin Mikko Metsolainen
hädästänsä ja meni siitä kotiinsa. No, ne toiset miehet, se
vuorenloukuttaja ja ongittaja, elävät siellä pohattoina; vaan tyttö ei
ruvennut heille ennenkuin vetivät sen jousen, joka Mikko Metsolaiselta
jäi sinne tavaroiden sekaan. Mikko Metsolainen kun tuli siihen, toiset
pohatat eivät tunteneet häntä, vaan tyttö tunsi ja ojensi hänelle jousen
vedettäväksi. Tämä vetikin heti jousen vireeseen, ampui ja sanoi sille
ongittajalle: "Mene, käy se vasama!" Veti siitä toisen kerran, ampui
taas ja sanoi sille vuorenloukuttajalle: "Mene, käy se vasama!" He
menivät, ja siellä ovat tänäkin päivänä. Vaan Mikko Metsolainen sai
siitä tytön, ja päästiin yhtenä elämään. -- Sen pituinen se.