Seppo Ilmarinen, takoja ikuinen, oli pajassansa, rautaa pani ahjoon ja
hiillutti. Tulipa nainen pajan kynnykselle, pieni nainen pikkarainen,
suuri nainen suurukainen, ja virkkoi sepolle: "Tietäisithän, seppo
Ilmarinen, minun sanomani, et pani rautaa ahjoon." Vastasi tuohon seppo
Ilmarinen: "Pieni nainen pikkarainen, suuri nainen suurukainen! Sanonet
hyvät sanomat, minä sinulle hyvät lahjat annan; sanonet pahat sanomat,
minä sinulle hiilavan raudan kurkkuusi ajan." -- "Nämä minun sanomani",
virkkoi nainen, "Hiihtoin kuninkaan tyttäreen, valkeaan vaalikkoon,
kaunoiseen Katrinaan kahdet kosijat menivät, venoilla soutivat."
Kuultuansa moiset sanomat seppo Ilmarinen raudan kohta otti ahjosta ja
miettien mielessänsä läksi pajasta kotiinsa. Kävi äitinsä puheelle ja
sanoi: "Oi emoni, kantajani, pannos vaskinen kyly lämpiämään;
hiilavammaksi lämmitä hiilavata rautaa, hiilavammaksi hiilavata kiveä!"
Äiti siitä lämmittikin kylyn ja kävi poikaansa kylpemään. Sanoipa taas
seppo Ilmarinen: "Anna, emoni, kantajani, pellavainen paita päälleni,
kapoiset kaatiot jalkaani!" Äiti silloin paidat, kaatiot tuopi
pojallensa, ja seppo lähtee kylyyn. Kyllin siellä kylvettyänsä astuu jo
kiiruusti sieltä kotiinsa vyöttömillä rungilla, kengättömillä jaloilla,
ja sanoo orjallensa: "Vanha orja uskollinen, valjastapa viljo valjo
varsa kolmikesäinen kirjaviin korjiin, rautaisiin rahkeisiin, vaskisiin
valjaisiin, teräksisillä ohjaksilla, tinaisilla rinnuksilla." Ottaa
siitä vanha orja uskollinen viljon valjon varsan kolmikesäisen ja rupeaa
valjastamaan, vaan ei saa rinnusta riuhtaistuksi. Tuleepa silloin itse
seppo Ilmarinen vyöttömillä rungilla, kengättömillä jaloilla orjaansa
auttamaan, riuhtaisee rinnuksen ja pistää varsan valjaisiin. Siitä astuu
sitten pirttiin, vaatteupi sukkelaan ja heittää äidillensä jäähyväiset
sanoen: "Oi emoni, kantajani, siunaos minua matkalleni, kosiin on nyt
lähteminen!"
Saatuansa emonsa siunaukset istuu jo seppo Ilmarinen kirjaviin korjiin,
rautaisiin rahkeisiin, vaskisiin valjaisiin, teräksisiin ohjaksiin
viljolle valjolle varsalle kolmikesäiselle ja saapi sulaa merta ajaa
surahuttamaan: ei kastu kavio eikä tunnu korjan jälki. Ajaa ajettelee,
minkä aikaa ajaneekin, niin jo tapaa ne kahdet venojen soutajat, jotka
nainen hänelle oli neuvonut, ja rupeaa yhteen matkueehen. Katsoopa meren
takaa Hiihtoin kuninkaan tytär, valkea vaalikko, kaunis Katrina
kolmannesta kartanon kerrasta merelle, keksii siellä matkaajat ja sanoo
taatollensa: "Oi taattoseni, minuhun kolmet kosiomiehet tulevat, kaksi
venoilla soutaa, kolmas korjalla ajaa." Eipä aikaakaan, niin pääsevät jo
matkaajat perille ja tulevat Hiihtoin linnoille, jossa kuningas ottaa
heidät jalosti vastaan ja syöttää, juottaa kaikenmoisella hyvästi.
Syötyänsä toimittavat miehet asiansa ja sanovat kumarrellen kuninkaalle:
"Tulimme, kuninkaisemme, kosijiksi kaunoiseen Katrinaan." Kuningas siitä
määrää heille ansiotöitä ja kysyy ensiksi: "Kuka teistä voinee minulle
käärmehisen pellon kyntää kengättömillä jaloilla, paljahilla sorkilla,
alastolla hipiällä?" -- "Ka, minä kynnän peltosi", vastasi seppo
Ilmarinen rohkeasti; mutta toiset kaksi eivät hirvenneet työhön ruveta,
vaan kumarsivat kuninkaalle ja menivät tiehensä. Toisten lähdettyä seppo
Ilmarinen kohta valjastaa viljon valjon varsansa aatraan ja saapi
käärmehistä peltoa kyntämään. Kahden kyynärän korkeudella madot
kuhisivat pellolla lentäen alituiseen aatrasta ja seposta päällitse,
vaan eihän yksikään sentähden koskenut. Seppo sai työnsä hyvästi
tehdyksi, meni rohkeasti kuninkaan eteen ja sanoi: "Nyt on,
kuninkaiseni, käärmehinen peltosi kynnetty." -- "Hyvä!" sanoi kuningas,
"vaan koska moisen työn toimeen sait, voinethan tanhuelleni lammin
laulaa, siihen suuret kalat uimaan, pienet pirskamaan." -- "Kyllä minä
senkin laadin", vastasi seppo Ilmarinen ja meni epäilemättä tanhuelle.
Siinä kun laulun lauloi vain, niin heti syntyikin lampi tanhuelle,
siihen suuria kaloja uimaan, pieniä pirskamaan. Siitä päästyänsä meni
sitten kuninkaan eteen taas ja sanoi kumarrellen: "Nyt on teko tehty,
mikä määrättiinkin." Sanoi tuosta kuningas sepolle: "Hyvästi olet tähän
saati työsi toimittanut; menehän nyt, tuo morsiamellesi, kaunoiselle
Katrinalle, meren rannasta kotoinen lipas, joka on aikaa monta siellä
peitossa ollut."
Mitäs siihen? Sepon täytyi lähteä kotoista lipasta etsimään, ja päätyi
meren rannalle. Siinä näki kolme nuorta neitoa rannan vietteellä
istuvan, rupesi haastattamaan heitä ja kyseli: "Oi neitiseni, kussa on
huomenlahjalipas kaunoisen Katrinan, tiedättekö?" -- "Ukko Untamoisen
vallassa on haettavasi", sanoivat neitiset, "tuossa pirttinsä näkyy, käy
kysymässä häneltä, rupeaisiko hän antamaan, vaan ole kaikin mokomin
varoillasi, äijä on sikäli mennyttä, vähän tullutta." Seppo siitä
menikin Untamoisen pirtille, kuten neuvottiin, ja katseli ikkunoista
sisälle. Siellä ukko Untamoinen makaa ympäri pirtin punalluksissa, jalat
ja pää uksessa. Seppo silloin hiipien menee ukselle ja harpastaa siitä
suorastansa keskipirttiin sanoen: "Annas, ukko Untamoinen, kaunoisen
Katrinan huomenlahjalipas!" Vastaili siihen ukko Untamoinen:
"Voinet kielelläni pysyä, siinä hyppiä, tanssia, äsken annan
huomenlahjalippaan." Seppo silloin ei arvellut, vaan laskeusi Untamoisen
kielelle ja alkoi siinä hyppiä; mutta ukko Untamoinen samassa avasi
leukapielensä, että puolentoista kyynärää oli suu leveyttänsä, hampaat
kyynärän pituuttansa, ja seppo Ilmarisen lainasi purentelematta
vatsaansa. Tämäpä ei siitä vielä hätäytynyt, vaan heitti vaatteet
päältänsä: paidastansa laati pajan, kaatioistansa palkeet, vasemman
polven pani alasimeksi, vasemman käden pihdiksi, oikean käden paljaksi,
ja rupesi Untamoisen vatsassa takoa taputtelemaan. Paidastansa otti
vaskisen soljen ja takoi siitä linnun, jolle laati rautaiset kynnet ja
teräksisen nokan. Sen kun sai valmiiksi, laulun lauloi vain, niin hengen
pani sydämeen linnulle ja työnsi sen Untamoisen vatsassa lentää
repakoimaan. Lintupa kun pääsi siellä lentelemään, rautaisilla
kynsillänsä katkoi vatsassa suonet kaikki ja kylkeen teki teräksisellä
nokallansa suuren loukon, josta tuli ukko Untamoiselle semmoinen tuska,
että hädissänsä huusi sepolle: "Lähtenet, seppo Ilmarinen, vatsaani
syömästä, niin saat kaunoisen Katrinan huomenlahjalippaan. Menehän meren
rantaan; kussa näet kolme neitoa rannalla istuvan, siinä on lipas
hiekkaan peitettynä."
Sen kun kuuli seppo Ilmarinen, pujottelihe linnun kaivamasta kolosta
Untamoisen vatsasta ulos ja harpasti uksesta pihalle lähtien heti meren
rantaa astumaan. Siellä näki ne kolme neitoa, mitkä jo ennenkin, ja
sanoi heille: "Oi hyvät neitiseni, antakaa kaunoisen Katrinan
huomenlahjalipas, ukko Untamoinen sen jo minulle lupasi!" -- "Ota,
tuossa on hiekassa lipas, -- nosta, kanna", virkkoivat neitiset ja
neuvoivat sepolle, kuhun oli lipas peitettynä. Hän silloin lippaan
kaivoi hiekasta, kantoi sen kuninkaalle ja sanoi: "Tässä on nyt
kaunoiselle Katrinalle huomenlahjalipas, jota panit etsimään!" Tyytyi jo
kuningas sepon tekoihin, kun kotoisen lippaan sai Untamoiselta
lunastetuksi; tyttärensä, valkean vaalikon, kaunoisen Katrinan antoi
hänelle naiseksi ja siunasi heitä matkalle.
Tuosta istui jo seppo Ilmarinen naisensa kera kirjaviin korjiin,
viljolle valjolle varsalle kolmikesäiselle, rautaisiin rahkeisiin,
vaskisiin valjaisiin, teräksisiin ohjaksiin, tinaisiin rinnuksiin ja
läksi sulaa merta ajaa surahuttamaan: ei kastu kavio eikä tunnu korjan
jälki. Ajoi, ajoi, niin jo yö saavutti merellä. Seppo siitä lauloi
laulun, niin samassa syntyi saari keskimerelle, kuhun laskihe naisensa
kera makaamaan. Levättiin siinä sen yötä aamuun saati, niin seppo
Ilmarinen jo heräsi unestansa ja katsahti kupeellensa, vaan eipä naista
enää nähnytkään. Nousi silloin vuoteeltansa, läksi saaren rantaa
astumaan ja luki sotkat kaikki saaren ympärillä. Tulipa yksi sotka
liikaa heti. Sen kun näki, lauloi seppo laulun kohta ja sanoi: "Eläs
peittäydy, Katrina, tässä olet!" ja samassa syntyi sotkasta nainen
järillensä. Lähdettiin siitä taas sulaa merta ajaa surahuttamaan ja
kuljettiin, minkä aikaa lienee kuljettukin, niin jo taas yö saavutti
matkalla. Lauloi silloin seppo Ilmarinen laulun, niin saari syntyi
merelle, ja laskeusivat siihen lepäämään. Kului se yö sitten, ja aamu
tuli, niin heräsi seppo makaamasta ja katsahti viereensä, vaan ei naista
enää ollutkaan. Nousi tuosta kiiruusti vuoteeltansa ja kaikki puut
saaressa luki, niin yksi puu liikaa tuli. Sille lauloi hän laulun ja
sanoi: "Eläs peittäydy, kaunis Katrina, tässä olet!" ja tuossa paikassa
syntyi nainen järillensä. Istui seppo Ilmarinen siitä taas naisensa kera
kirjaviin korjiin, viljolle valjolle varsalle kolmikesäiselle, ja
saatiin sulaa merta ajaa surahuttelemaan. Kuljettiinhan sen päivää,
kunne yö saavutti, niin lauloi seppo Ilmarinen laulun kuten ennenkin, ja
merelle laatiutui saari moinen, johon laskihe naisensa viereen
makaamaan. Kuluipa yö, ja päivä rupesi valkeamaan, niin havaitsi
seppokin unestansa ja katsahti kainaloonsa, vaan eipä naista siinä
ollutkaan. Tuosta suuttui jo seppo Ilmarinen naiseensa, kavahti
vuoteelta ja sai saaren rantaa kiertämään. Siinä kävellessänsä kun kivet
luki saaren ympärillä, niin yksi kivi taas liikaa oli. "Elä peittäydy,
Katrina, tässä olet!" sanoi hän heti, ja kun laulun lauloi vain, syntyi
nainenkin ennallensa. Siitä puhui seppo vihoissansa: "Minä sinun
tauttasi, kaunis Katrina, äijän työtä tein, äijän huolta näin, ja sinä
yhä minua pettelet; niinpä menekin iäksi päiväksi merelle asumaan!" Sen
kun sai seppo sanoneeksi, laulun lauloi heti ja naisensa, valkean
vaalikon, kaunoisen Katrinan kirosi kajavaksi merellä vastatuuleen iätse
lentelemään.
Mutta kävipä ikäväksi naisettakin eläminen, ja seppo vaskesta rupeaa
itsellensä naista laatimaan. Laulun lauloi ensimmäisen, niin jo syntyi
ihminen; siitä lauloi jo toisen, niin henki tuli sydämeen naiselle. Sen
omatekemän naisensa viereen rupeaa sitten makaamaan; toisen kätensä
panee naiselle poveen, toisen pistää omaan poveensa. Siitä kun herää
aamusella ja koettelee käsiänsä, niin kumpi itsellänsä povessa, se
lämmyt, vaan kumpi naisen povessa, se viluinen. Pakisi tuosta seppo
Ilmarinen, takoja ikuinen, noin ikään: "Kenkään elä laatimaan rupea
naista, ota valmis laadittu!" Lauloi sitten laulun toisen, niin muuttui
kajava naiseksi jällensä, valkeaksi vaalikoksi, kaunoiseksi Katrinaksi,
kuten luonnostansa olikin. Sen kera istui sitten viljolle valjolle
varsalle rekeen ja ajaa kavahutti kotiinsa, jossa äiti hyvästi vastasi
miniänsä.