Kuten yksityiset, siten kansatkin kerran ovat olleet lapsuuden iä'ssä.
Kertomia ikivanhojen aikojen seikoista ja tapahuksista voisi sanoa
kansan lapsuuden historiaksi. Uskontonsa puki kansa taruihin,
keksintänsä sekä muun tietonsa sananlaskuihin, ja mitä nykyänsä
sanoisimme historiaksi, oli siihen aikaan tarinoita. -- Se oli
luonnollisuuden ja lapsellisen vi'attomuuden aika. Tosin eivät
vuosisatojen kokemukset ohjanneet mielen juoksua silloin, vaan myöskään
ei vielä tyhjäntäpöinen, useinkin itseensä hämmentynyt viisastelemus
rau'aissut ihmisen henkeä. Yltänsä näki ja haveksi kansa tässä lapsuuden
iä'ssä ollessansa kummallisia, mielikuvallisia ihme-olennoita. Joka
vuorella ja laaksolla oli omat eläjänsä, ja kussakin jo'essa sekä
lähteessä joku jumalallinen olento. Haltioita ja henkiä, hiisiä ja
kummitoksia, peikkoja ja piruja oli maailma täynnä. Sanalla sanoen:
kaikki luonnon välikappaleet olivat kansan silmissä eläviä.
Ristin oppi oli se maailmalle loistava valo, jonka säteitä eivät vanhat
tummentuneet luulot ja kuvannot kau'empaa sietäneet vaan pakenivat
pakenemistansa yhä, haihtuen ihmisten mielestä. Ensi työksensä sai uusi
oppi puhdistamaan ihmisen sydäntä, kävi siitä uudistamaan hänen
henkeänsä, ja on viimein päästävä kaiken maailman niistäkin pimenteistä,
mitkä vielä tummentavat sitä. Vaan tänäänkin siltä valistuksen alalta,
jolla nykyänsä olemme, kuuntelemme mieluisasti esivanhempiemme muinoista
oloa, heidän tapojansa ja elämätänsä yleiseen. Varsinkin viehättävät
meitä heidän ihanat, korkeamieliset runonsa ja suloluontoiset tarinansa,
joissa vuosisatojen kuluttua omituisella, meille iä'tse rakkaalla
kielellänsä vielä haudoistansakin puhuttelevat meitä.
Ovat siis vanhojen runot ja tarinat kalliita meille muinoistiedon
suhteen, vaan eivät sentähden ole ainoastansa kuolleita muinoisjätteitä,
vaan i'än kaiken pysyväisiä muistopatsaita, joiden juurella kotimainen
Runotar vieläkin valvoo, kuni kiitollinen lapsi äitinsä haudalla. Ovat
ikäänkun sivistyksen kätkyviä, esivanhempiemme lapsellisia unelmia
täynnä, kauniita, kummastuttavia teoksia, joiden rakennuksessa kansan
omituinen luonne ja henki vielä osotaikse täydessä puhtaudessansa ja
alkuperäisessä terveydesssänsä. Tekisi mielemme sanoa runon ja tarinan,
kuni kaksi sisärystä; ikuisesta säännöstä asetetun taidetekoisen
runoelman rinnalle, kuten lapsi täysiaikaisen miehen vierelle, kaikissa
elon vaiheissa ja vimmoissa muistuttamaan häntä oman lapsuutensa
virheettömyydestä ja puhtaasta kainoudesta. -- Niin jos lienee, on
vanhojen runoilla ja tarinoilla vielä tänäänkin suuri arvonsa, ja
tulevat vaikuttamaan kotimaisen runoelman koko vastaiseen luonteeseen,
juurikun varoittavaiset äänet, jotka estävät sitä omaa luonnon laatuansa
heittämästä osoittamalla sille oikean suuntansa, jota sen tulee seurata,
poikkeamatta harhateille.
Mitä Suomalaisiin runoihin tulee, lienevät joksensakin jo tarkkaan halki
maan kerätyt, ja meillä on Kalevala ja Kanteletar, joissa ne säilyvät
Suomen kansalle ikuiseksi iloksi; vaan tarinat, joita Suomalaiset niin
suuresti rakastavat ja keskinäisessä elossansa huviksensa kertoelevat,
ovat tähän asti olleet, josko ei ylenkatseessa niin kuitenkin kansan
suusta keräämättä ja siis yleisölle melkein tuntemattomat. Juuri tästä
seikasta puhuu jo 1836 vuoden Mehiläisessä muutamassa kohdin Lönnrot,
sanoen moniaan siinä kerrotun tarinan jälkimaineessa: "Ilman on
Suomalaisia tarinoita tähän asti ylen vähän ko'ottu. Taitaisivat
kuitenki olla siitä arvosta, että ansaitsisivat tulla ko'otuiksi samalla
huolella, kun moni muukin kansa on tarinoitaan jälkimuistoon korjaellut.
Niistä vaan olisi kotvaksikin kerätessä työtä, sillä halki maan
muistellaan niitä pi'an äärettömästi ja useimmiten erilaatuisia
itsekullakin paikalla. Aina siitä ai'asta saati on kuitenkin kansan
suussa eläviä tarumia al'ettu suuremmassa arvossa pitää, ja useammat
Suomen kielen ja kirjallisuuden hyväelijät ovat niitä viimeisinä aikoina
ahkeruudella kokoelleet." Paitsi Lönnrotin Mehiläisessä ilmaisemia keräsi
juuri samalla aikaa Akatemian oppilas herra J. Fr. Kainonen ison joukon
Venäjän Karjalasta, ja sittemminkin on vuosittain aina toisia tarinoita
Suomen eri maakunnista kerätty. Niin ovat Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran kustannuksella oppilaat D.E.D. Europaeus, A.E. Oksanen, Fr. Polén
ja maisteri H.A. Reinholm keränneet niitä Karjalasta, oppilaat A.
Rothman, A.E. Nylander ja tämän tarinakokouksen sommittelija Hämeestä.
Samassa tarkkeessa on Länsi-Suomalaisen oppilais-osakunnan avulla
oppilas B.A. Paldani vaeltanut Satakunnassa ja oppilas O. Palander
muutamien Viipurilaisen osakunnan jäsenten toimesta Hämeessä, joiden
kumpienkin kokoelmat ovat Suomalaiselle Kirjallisuuden Seuralle
lahjoitetut. Vielä sitte on pitäjän mestari Olli Karjalainen vasta
mainitulle Seuralle hyväntahtoisesti lähettänyt muutamia kiitoksen
sietäviä tarinoita, joita itse on kerännyt ja kirjoitellut
kotitienooltansa Liperistä.
Mitä nyt aikoja myöten useammalta kerääjältä näin on ko'ottu, olemme
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tahdosta kokeneet kykymme mukaan
suunnitella ja painoon toimitettavaksi korjata; ja tässä lähtee nyt
ensimäinen osa Suomalaisia Tarinoita, Suomalaisten lukijoiden hyvään
mielisuosioon turvaten, ensi kertaa liikkeelle, omaa synnynmaatansa
samoamaan; vaan jos nykyinen asunsa olisi ikäänkuin halpa ja
siistimätöin, elköön kuka lii'oin pahastuko sitä, se ei ole matkaajan
syy vaan sen, joka sen pukua tiehen laittaessa korjaeli.
Helsingistä Kesäkuun 15 päivänä 1852.
_Eero Salmelainen_.