Eräänä leppoisana talvi-iltana vähän sen jälkeen, kun olimme kuulleet
sadun ihmeluolasta, istui vaari taas takkatulen loisteessa verkkoa
paikkaamassa. Me, nuoriväki, kehimme hänet kohta keskellemme ja
pyysimme:
"Vaari, kerro taas meille satu."
"Mistäpä minä aina uusia muistaisin. Luuletteko niitä olevan
kuin lankaa kerällä, josta voi milloin hyvänsä keriä ja keriä,
loppumattomiin. Ei, lapset; satujen lähteetkin kuivuvat."
"Kerro niistä jättiläisistä lisää. Miten kävi Lumi-Lokalle ja
Kinkanokalle, miten kävi sille komealle ihmeluolalle?"
Vaari kohenteli ensin tervaksisella säröksellä takkatulta ja heitti sen
sitten liekkeihin, jotka ahnaasti alkoivat nuoleskella siitä tihkuvaa
pihkaa.
— Tulkaa tänne lähemmäksi, niin koetan muistella. — Tämän sadun
jatko vie meidät ensin kauas pakkasen mailta lämpimän ja rikkaan
Intian maille; se johtaa meidät kelmeän kuutamon lumilta helteiseen
etelän hehkuun ja kuurakukkasien maasta ikivihantiin lehtoihin,
mutta kuljettaa meidät sitten sieltä takaisin. Kerron teille tarinan
Lahorin prinssistä ja Revontulten prinssessasta; se kuuluu läheisesti
edelliseen.
Näin se kuuluu:
Lahorin kaupungissa, rikkaassa Intiassa, eli kerran rohkea ja rikas
prinssi, nimeltä Halmaheera. Hän oli sisarensa prinsessa Padnan
kanssa perinyt isältään niin suuren omaisuuden, että hän olisi ollut
maailman rikkain mies, jollei Haiderabadin maharadja olisi ollut vielä
rikkaampi, juuri siinä seikassa piili hänen onnettomuutensa, ja se oli
syynä hänen kansansa kärsimyksiin. Hän olisi hinnalla millä hyvänsä
tahtonut tulla maailman rikkaimmaksi. Mutta minkä hän sille voi, että
maharadja oli perinyt isältään enemmän: viisikymmentä arkullista
jalokiviä — hän itse vain kolmekymmentä — kaksikymmentä elehvantin
kantamusta kultaa — hän itse vain viisitoista. Ei hän sillekään mitään
mahtanut, että Haiderabadin maharadjalla oli suurempi valtakunta ja
enemmän alamaisia, jotka maksoivat sille enemmän veroja kuin mitä hän
sai köyhiltä alamaisiltaan.
Halmaheera oli kuvankaunis mies: tummatukkainen, tummasilmäinen,
solakka ja notkea kuin vuorikauris eikä liene lähimailla ollut häntä
urhoollisempaa soturia. Hänen mieliurheilunaan oli tiikerien metsästys.
Valkoisen norsun selässä ajaen ja alkuasukkaiden avulla hän ajoi pedot
rautaverkkoaitauksiin ja pisti ne kuoliaaksi keihäällään. Huimaan
metsästykseen tahtoi hän hukuttaa sielunsa kalvavan tuskan ja himon
tulla maailman rikkaimmaksi, mutta mikään ei voinut antaa rauhaa.
Hänellä oli loistava, marmorikivestä tehty linna, upean puutarhan
ympäröimänä, ja sen pihalla solisivat suihkukaivot. Hän piti siellä
usein suuria juhlia, joihin kutsui muita rikkaita ruhtinaita ja
prinssejä. Mutta niistä ei ollut hänelle itselleen iloa. Päinvastoin
kuuli hän usein vieraidensa kertovan kuin kiusaa tehden maharadjan
satumaisista aarteista, kuuli mainittavan hänen vielä upeammasta
linnastaan ja suuremmista verotuloistaan. Silloin kateus hänen
sydäntään kipeästi kouristi. Ja juhlien jälkeen hän istui aina synkkänä
suihkukaivollaan miettien, miten hän voisi tulla maailman rikkaimmaksi
ja mahtavimmaksi hallitsijaksi. Usein hän sellaisten juhlien jälkeen
kutsui kokoon neuvonantajansa, valtakunnan viisaimmat miehet ja kysyi
heiltä neuvoa. Toiset kehoittivat häntä suurempaan säästäväisyyteen,
mutta useimmat neuvoivat häntä korottamaan alamaistensa veroja
kaksin-kolminkertaisiksi. Ja sen hän aina huomasi viisaimmaksi. Hän
käski voutiensa kiskoa kansalta yhä suurempia veroja. Aluksi hän
sai tosin enemmän kuin ennen, mutta sitä mukaa kuin kansa köyhtyi,
vähenivät tulot vielä entisestään. Alamaiset tuskastuivat hänen
hirmuhallitukseensa ja nousivat eri tahoilla kapinoimaan. Viimein hänen
aikansa kului kapinain kukistamiseen.
Prinsessa Padna oli monessa suhteessa hänen vastakohtansa. Hän
oli myöskin kaunis, niinkuin Intian prinsessat usein ovat, mutta
luonteeltaan lempeä, uskonnollinen ja oikeamielinen. Kun prinssi
Halmaheera kerran tapansa mukaan istui synkissä mietteissään, tuli
Padna hänen luokseen, laski keveästi siron kätensä hänen olkapäälleen
ja sanoi:
— Veljeni, sinua vaivaa salainen suru, jonka aiheen minä kyllä tiedän,
mutta minulla on keino, jonka avulla sinä siitä pääset.
— Mikä se on? kysyi prinssi.
— Vähennä kansalta verotaakkaa, jaa köyhille, joita valtakunnassamme on
jo liian paljon, osa aarteistasi ja tee työtä kohottaaksesi alamaistesi
hyvinvointia; niin tulet itsekin onnelliseksi.
— Keneltä sinä olet saanut noita hullun ohjeita?
— Nasarolta, pylväspyhimykseltä, joka on käynyt kovan
itsensäkieltämisen koulun. Kahdeksantoista vuotta on hän seisonut
korkean kivipatsaan päässä sateessa ja helteessä nauttien vain niitä
armopaloja, joita ohikulkevat ovat joskus hälle kurottaneet. Hän on
kuin elävä luuranko, mutta hänen hengenlahjansa ovat hyvät.
— Ha, haa, nauroi prinssi katkerasti — vai Nasarolta, tuolta
kristityltä itsensäkiduttajalta. On sinullakin neuvonantajat!
Prinssi Halmaheera ei siitä parantunut, mutta sen sijaan prinsessa
alkoi lievittää alamaistensa kärsimyksiä. Hän auttoi köyhiä ja
kastijaosta huolimatta kävi sairaiden luona jakamassa lääkkeitä ja
paransi elinkeinoja. Mutta kaiken tämän johdosta joutui hän veljensä
epäsuosioon. Prinssi tuli siitä entistäkin ahneemmaksi.
Kun hän kerran istui yksin puutarhassaan, tuotiin hänen luokseen
lähettilään pukuun puettu mies. Ja voitteko arvata, mistä hän oli
kotoisin? Hän oli Lumi-Lokan lähettiläs, joka korppina oli lentänyt
Intiaan asti viekottelemaan prinssi Halmaheeraa hulluun yritykseen.
— Armollinen prinssi, sanoi hän astuessaan esiin. — Minä olen kuullut
valtakuntasi viisailta, että haluaisitte tulla maailman rikkaimmaksi,
mutta että kukaan ei ole voinut Teitä oikein opastaa. Minä tietäisin
keinon.
— Olette tervetullut linnaani, jos sen tiedätte, sanoi prinssi
hätäisesti tervehtien. — Mikä on se keino?
Prinssi viittasi vartioille, että saavat poistua.
— Te luulette täällä, että Haiderabadin maharadja on rikkain mies,
mutta se on suuri erehdys. Jättiläinen Lumi-Lokka Kuollan niemimaalla
on monin kerroin häntä varakkaampi. Ja mikä ilo, hänen aarteensa
voitaisiin valloittaa neuvojeni mukaan. Minä tiedän, että olette rohkea
soturi. Te voisitte valloittaa aarteet ja sitten tietysti luovutatte
osan minulle.
— Pelkuruus on minusta kaukana, kehui prinssi.
Sitten kuvaili vieras Lumi-Lokan luolan aarteita ja sen ihmeellisiä
asukkaita, jotka meille ovat jo tuttuja Uulan näkemyksen kautta. Hän
ei kuitenkaan kertonut mitään jättiläisten aarteiden todellisesta
tarkoituksesta eikä niistä tuhansista ihmisistä, jotka hän oli
viekotellut luolaan ja jotka viruivat siellä vankeina maanalaisissa
komeroissa tai olivat muuten joutuneet ahneutensa tähden tuhon omiksi.
Vieras neuvoi hyvin tarkkaan mitä tietä on Lappiin mentävä ja miten
siellä luolassa taisteltava Lumi-Lokkaa ja hänen joukkojansa vastaan.
Lopuksi hän virkkoi:
— Voittehan ottaa mukaanne seurueen, muutamia hoviherroja ja
parikymmentä ratsastavaa sotilasta suojaksi, kun kuljette laajan
Aasian maanosan poikki. Mutta muistakaa, valloitus on tehtävä yksin,
ainoastaan nämä apunanne.
Muukalainen otti taskustaan kourallisen mustia höyheniä ja tarjosi ne
prinssille.
— Mitä minä niillä teen? kysyi prinssi nauraen ja alkoi epäillä, että
mies on hullu.
— Katsotaan...
Samassa hän nosti höyhentukon suunsa eteen ja puhalsi sen ilmaan.
Voi ihmettä! Jokaisesta höyhenestä kasvoi silmänräpäyksessä korppi,
oikea musta korppi. Ilma oli niitä aivan sakeanaan heidän ympärillään.
Ronkkuen ja raakkuen lentelivät ne sinne tänne ja kohta niitä istui
linnan katto ja puutarhan puut mustanaan.
— Vie pois lintusi, huusi prinssi peräytyen pari askelta.
— Luulin Teidän ylhäisyyttänne rohkeaksi mieheksi, sanoi vieras
nauraen. Samalla hän läiskäytti kämmenellään polveensa ja siinä
silmänräpäyksessä muuttuivat linnut jälleen höyheniksi kerääntyen
vieraan käteen.
— Säilyttäkää näitä huolellisesti. Kun päästätte ne lentoon
aarreluolalla, taistelevat ne puolestanne. Jos lyötte nämä höyhenet
maata vasten, muuttuvat ne sotamiehiksi, jotka Teitä puolustavat,
mutta eivät muualla kuin luolalla. Ja jos Teillä on vihamiehiä, niin
antakaa hänelle osa näistä höyhenistä ja neuvokaa, miten ne muutetaan
linnuiksi, mutta ei sitä, miten ne saadaan jälleen höyheniksi, niin
saatte nähdä kuin hänelle käy; hänestä tulee pian rutiköyhä.
— Ah, saanko minä ne höyhenet, huokasi prinssi.
Vapisevin käsin otti prinssi Halmaheera höyhenet ja kätki ne
norsunluusta tehtyyn lippaaseen.
— Minä tulen ensi vuonna osaani perimään, sanoi vieras ja jätti
hyvästit.
Sen jälkeen prinssi valmisteli Lapinmatkaansa tulisella kiireellä.
Hän valitsi seuralaisikseen viisaimmat hoviherrat ja urhoollisimmat
sotilaansa. Hoviherrat pudistelivat epäillen päätään kuullessaan, että
matkan päämäärä oli Kuollan Lappi. Kartoistaan näkivät he sen olevan
kaukana Jäämeren äärillä. Mutta heidän täytyi totella. Sotamiehet
eivät aavistaneetkaan kuinka hirvittävän kaukana se oli. Hän ei
kenellekään muille kuin sisarelleen prinsessa Padnalle selittänyt
matkansa todellista tarkoitusta. Jotkut arvelivat olevan kyseessä
tavallista suuremman metsästysretken, toiset taas jonkunmoisen
pyhiinvaellusmatkan. Mutta alamaiset olivat iloissaan päästessään
joksikin aikaa vapaaksi ahneesta hallitsijastaan, varsinkin kun
kuulivat, että prinsessa Padna jäi hoitamaan hallitusta siksi aikaa.
Prinssiin eivät vaikuttaneet mitään sisarensa kiellot eivätkä
varoitukset. Hän oli kuin tulisilla hiileillä toivoen vihdoinkin
tulevansa maailman rikkaimmaksi ruhtinaaksi.
Prinssi pukeutui loistaviin, hopealla ja kullalla kirjailtuihin
vaatteisiinsa, varusti suuren karavaanin ja otti mukaansa
neuvonantajiaan ja aseistettuja sotilaita, joiden piti paluumatkalla
suojella kallista aarretta, minkä hän aikoi valloittaa. Kuormakamelit
kantoivat monta suurta kääröä tyhjiä säkkejä, joihin hän aikoi pakata
Lumi-Lokan kalleudet. Sisarensa prinsessa Padna saatteli seuruetta
lähimpään kaupunkiin ja varoitteli hyvästiä sanoessaan veljeään,
ettei antautuisi liian suuriin seikkailuihin ja vaaroihin maallisen
rikkauden tähden. Hoviherrat olisivat mielellään palanneet prinsessan
kanssa kotikaupunkiinsa, mutta kukaan ei uskaltanut nousta vastustamaan
prinssin tahtoa.
Mutta kohtalo tuli heille avuksi. Afganistanin rajoilla tapasivat he
emiirin sotaväen osaston. Sen päällikkö pysäytti karavaanin ja vaati
kiivaasti prinssiä palaamaan takaisin omalle maalleen.
— Te olette vakoojia, ärjyi hän. — Te olette tulleet tutkimaan, mistä
sotajoukkonne voisi tunkeutua meidän maahamme. Vakoojille on lyhyt
tuomio.
Suurilla lunnailla sai prinssi viimein ostetuksi miehensä vapaiksi
ja sillä ehdolla, että heti kääntyvät rajalta takaisin. Prinssiä
tämä kovin harmitti, sillä hän ei tavallisesti pyörtänyt takaisin
suunnittelemaltaan retkeltä. Eikä hän itse nytkään palannut. Hän
lähetti pääjoukkonsa kotiin, mutta itse hän aseenkantajansa seuraamana
ja venäläiseksi kauppiaaksi pukeutuneena jatkoi matkaansa kiertoteitä.
Hän otti matkaansa vain kolme kamelia, joista yksi kantoi tyhjiä
säkkejä.
Matka sujui nyt onnellisemmin. He kiipeilivät korkeiden vuorijonojen
poikki matalampia solapaikkoja etsiskellen, he vaelsivat laajojen
ruohoarojen yli, ja kun tuli joki vastaan, etsivät he aina matalamman
koskipaikan, minkä yli kamelit kahlasivat. He yöpyivät usein
alkuasukkaiden huopatelttoihin tai kivi- majoihin ostaen näiltä
paimentolaisilta maitoa ja lihaa, kun kotieväät loppuivat, mutta usein
he saivat viettää yönsä omassa teltassaan nälkäisinä ja janoisina. Näin
kulkivat he aina "Kysylkumin" eli punaisen hiekan erämaan keskelle,
jossa heitä kohtasi suuri onnettomuus.
Vaellettuaan monta päivää polttavan kuumia heinäaroja ja
hiekkakinosmaisemia, joissa ei hakemallakaan löytänyt vedentippaa
kuivan kielen kostukkeeksi, vielä vähemmän juotavaksi ja joissa
ei näkynyt ihmisestä jälkeäkään, tulivat he viimein eräänä iltana
kosteampaan notkoon, jossa oli keitaan tapainen.
— Vihdoinkin saamme itse ja kamelimme juoda, huudahti prinssi.
— Tästä näkyy kulkevan oikea karavaanitie, lisäsi aseenkantaja. —
Kenties saamme täällä ampua jonkun saiga-antiloopinkin eväittemme
lisäksi.
Tuskin olivat he riisuneet kamelinsa syömään keitaan lähistön
suolayrttejä ja piikkisiä pensaita ja tuskin olivat he saaneet
telttansa pystytetyksi, kun taivaan rannalla näkyi hurjaa vauhtia
lähestyvä ratsastajajoukkue, jonka jäljiltä nousi tomupilvi kuin savu
ilmaan. Prinssi luki ainakin kaksikymmentä ratsumiestä, jotka nopeilla
hevosillaan ajoivat heitä kohti. Kun joukko tuli lähemmäksi, näytti
se olevan hampaisiin saakka aseistettu. Turkkilakit päässä, punainen
viitta yllä, miekka hampaissa ja ratsupistooli kädessä läheni heitä
julman näköinen joukko kuin taisteluun hyökäten.
Prinssi antoi merkin, että he olivat rauhallisia ihmisiä, mutta siitä
ei ollut mitään apua. Ratsastajat saartoivat heidät ja vaativat
antautumaan. Prinssi tunsi heidät turkkomanilaisiksi karavaanien
ryöväreiksi ja tiesi, että heillä ei ole armoa. Sentähden komensi
hän aseenkantajansakin hiekkakummun suojaan, josta he avasivat
tulen hyökkääjiä kohti. Vimmatusti puolusti retkeilijämme itseään,
ja kolme ryöväriä suistui taistelun tuoksinassa haavoittuneena
ratsuiltaan. Mutta aseenkantajakin sai kuulan niskaansa eikä sen
jälkeen liikauttanut jäsentäkään, ja prinssi itsekin sai miekaniskun
olkapäähänsä; hänen oli siis ylivoiman edessä lannistuttava.
Verenvuodosta pyörtyneenä joutui hän vihollisten vangiksi.
Kun hän tuli jälleen tajuihinsa, makasi hän suullaan hiekassa kädet
selän taakse sidottuina. Haavoitettua olkapäätä särki hirveästi, kun
hän koetti kääntyä katsomaan, mitä viholliset puuhasivat. Nähdessään
vankinsa liikahtavan karjasi joukkueen päällikkö, hyvin mustaihoinen ja
rokonarpinen mies:
— Tule heittiö näyttämään, miten tämä rasia avataan.
Miehet olivat jakaneet tasan koko prinssin omaisuuden, ja päällikkö
piti juuri kädessään sitä norsunluista lipasta, jossa olivat
taikahöyhenet. Taistelun tuoksinassa oli prinssi unhottanut koko
taikakalun.
— Jos saan käteni irti, niin mielelläni siinä teitä autan, sanoi hän,
ja vahingonilo hytkäytti hänen sydänalaansa.
Päällikkö selvitteli nuoran hänen käsistään, potkasi häntä komentaen
avaamaan lippaan. Prinssi vihastui moisesta loukkaavasta käytöksestä,
mutta nousi hammasta purren ylös, kaivoi taskustansa avaimen ja avasi
lippaan. Päällikkö kourasi vihaisena lippaan sisältöä ja heitti
höyhenet ilmaan. Hän nähtävästi toivoi lippaan sisältävän paljon
arvokkaampaa tavaraa. Ryöväripäällikkö vallan kauhistui nähdessään
joka höyhenestä kehittyvän korpin. Pian ronkkui niitä ilma mustanaan:
tuhansin, kymmenin tuhansin parveili niitä ilmassa ja pian laskeutui
niitä maahankin niin, ettei näkynyt paljon muuta kuin korppien päitä
ja selkiä. Mutta enimmän kiehui niitä ryövärien ja heidän hevostensa
ympärillä. Terävin nokin kuin keihäin iskivät ne ilmasta kuin haukat
heidän päitään kohti. Toiset tähtäilivät iskunsa silmiin. Mutta
prinssin ne jättivät rauhaan. Häntä jo melkein nauratti vihollistensa
hätä, kun ne huutaen ja miekoillaan huitoen koettivat päältään
karkoittaa raivoisia lintulaumoja. Monelta korpilta siinä katkesi siipi
tai jalka, moni putosi maahan kuoliaana, monelta putosivat höyhenet,
mutta joka höyhenestä syntyi aina uusi korppi. Ja lauma kasvoi täten
kuin synti. Toinen suuri rykelmä kiehui hevosten ympärillä. Korskuen
ja silmät kauhusta pyöreinä hyppivät ratsut pystyyn kiusanhenkien
kynsissä. Taistelu kesti monta tuntia, mutta sitten väsyivät sekä
hevoset että miehet ja joutuivat nälkäisten korppien saaliiksi. Kun
ryöväreistä ja heidän ratsuistaan oli vain paljaat luurangot jäljellä,
löi prinssi Halmaheera kämmenellään polveensa ja katso: samalla
hetkellä muuttuivat haaskalinnut taas höyheniksi, jotka palasivat
jälleen siihen norsunluiseen lippaaseen.
— Ahneus teidät petti, murisi prinssi noustessaan hiekasta, johon
taistelun aikana oli kaivautunut. Mutta samalla hän huomasi, että
itsekin ahneutensa tähden oli lähtenyt matkalle. Ihmeekseen huomasi
hän, että hänen kamelinsa olivat aivan terveinä. Vaikka häntä vähän
kauhistutti jäädä yöksi kammottavien luurankojen keskelle, ei hän
voinut jatkaa matkaansakaan haavoitetun olkapäänsä tähden. Sitäpaitsi
tahtoi hän kunnialla haudata aseenkantajansa, jonka ruumiiseen korpit
eivät olleet koskeneet.
Prinssiä ei yöllä nukuttanut, sillä hän mietti, mitä oli hänen tehtävä:
palatako kotiin vai jatkaa yksin matkaa. Toisinaan oli hän sillä
päällä, että hän aamulla kääntää kamelinsa kotia kohti, tyytyy siihen,
mitä hänellä on ja hallitsee valtakuntaansa. Mutta lopuksi tuli hän
kuitenkin siihen päätökseen, että hänen täytyi päästä päämäärään. Ja
tähän päätökseen vaikuttivat lippaaseen suletut taikahöyhenet, jotka
olivat jo näyttäneet mahtinsa. Nyt hän ei enää aikonut jättää lipasta
muiden tavarain joukkoon, vaan aikoi pitää sen aina lähettyvillä.
— Mikä salaperäinen voima piileekään tuossa höyhentukossa! Lippaaseen
suljettuna se on vaaraton kuin synti, jota hillitään. Mutta vapaaksi
päästessä se synnyttää lisää ja lisää leviten ja hävittäen kaiken,
minkä kanssa joutuu kosketukseen. Minä voisin näillä höyhenillä
valloittaa koko Venäjän valtakunnan, mietti prinssi.
Haudattuaan kelpo aseenkantajansa erämaan hiekkaan, lähti prinssi
aamunkoitossa jatkamaan matkaansa pohjoiseen. Mutta hän ei ehtinyt
kauas, kun näki taas edessään ratsujoukon, paljon suuremman kuin
hävitetty ryövärijoukko oli. Aamuauringon kilossa välkähtelivät keihäät
ja miekat, ja sen jäljeltä nousi pöly ilmaan, kun se ratsasti tulisilla
hevosillaan. Prinssi huomasi, että oli turhaa muuten aikoakaan niitä
vastustaa, jos ne ovat ryöväreitä kuin taikahöyhentensä avulla. Hän
vei kamelinsa syrjään hiekkakinoksen suojaan ja otti lippaan käteensä.
Kun ratsumiehet olivat tulleet lähemmäksi, tunsi hän ne venäläisiksi
kasakoiksi, ja kun prinssi taisi jonkun verran venäjänkieltä, antautui
hän puheisiin.
— Kauppias! huusi kasakkapäällikkö, oletko nähnyt matkallasi
turkkomanilaista ryövärijoukkoa, se on tällä karavaanitiellä tehnyt
paljon pahaa. Me olemme tulleet sitä takaa-ajamaan.
Halmaheera selitti yksin tuhonneensa koko joukon. Kasakat nauroivat
luullen, että mies oli sekapäinen. He jatkoivat matkaansa, samoin
prinssi. Mutta hän ei ehtinyt kauas, kun kasakat palasivat takaisin.
— Laskeudu alas kamelisi selästä, ärjyi kasakka uhaten aseellaan,
me vangitsemme sinut, sillä sinä olet ryöväreiden päämies, sinun
muukalainen muotosi ja puheesi sen ilmoittaa ja sitäpaitsi sinulla
on heidän aseensa. Olet joutunut häviölle taistelussa meidän toisen
joukkomme kanssa ja nyt aiot paeta.
Selitykset eivät auttaneet.
Puolikymmentä pitkätukkaista ja villinnäköistä kasakkaa hyppäsi alas
ratsuiltaan ja hyökkäsi poloisen prinssin luo aikoen hänet kytkeä
nuoriin. Silloin prinssi avasi norsunluisen lippaan, kourasi osan
höyheniä käteensä ja puhalsi ilmaan. Tuulenpyörre hajoitti niitä lisää,
mutta voi surkeutta, höyhenet eivät muuttuneetkaan korpeiksi, vaan
hajosivat ja katosivat kuin tuhka tuuleen.
Prinssi olisi heittänyt ilmaan loputkin höyhenistä, mutta ei ehtinyt.
— Mitä sinä siinä taiot, huudahti kasakka lyödä sivauttaen häntä
ratsupiiskallaan.
Prinssi ei ollut ikänään saanut sellaista kohtelua. Hän raivostui ja
tempasi miekkansa terveeseen käteensä aikoen sillä puolustautua, mutta
samalla singahti takaapäin nuora, jolla toiset kasakat vetäsivät hänet
alas. Haavoittuneeseen olkapäähän koski kipeästi, mutta prinssi ei
valittanut, kun kasakat sitoivat hänet kamelin selkään.
— Minä olen prinssi Halmaheera Lahorista, sanoi hän päällikölle
loukatun ylimyksen äänin.
— Ha, haa, kuuletteko... Hän on prinssi, jolla on venäläisen kauppiaan
puku ja kaupan turkkomanien aseita. Taidat olla matkalla itsensä
tsaarin luo?
Sen jälkeen prinssi ei puhunut heille sanaakaan matkalla. Hammasta
purren hän kärsi ruumiilliset tuskat, mutta enemmän rasitti häntä
se tieto, että hänellä oli vain osa taikahöyheniä ja että hän ehkä
tavallisin asein saa valloittaa Lumi-Lokan luolan, jos hänessä
on siihen miestä. Matkan varrella kuuli hän kasakkain iloisina
neuvottelevan, miten he tulisivat vangin kanssa menettelemään. He
aikoivat viedä hänet suoraan Pietariin ja aikoivat ottaa urotyöstään
palkinnon itseltään tsaarilta. Kasakkain puheen mukaan oli
ryöväripäälliköstä luvattu viisisataa ruplaa.
Ratsastusmatkalla Kaspianmeren rannalle, jonne kasakat hänet veivät,
katui prinssi ensi kerran, että oli lähtenyt turhanpäin kauniista
valtakunnastaan. Hän valitteli tilansa surkeutta:
— Ah, siellä kotona minä olin maani ensimmäinen, täällä olen vain
maantierosvo ihmisten mielestä.
Eikä hän ollut epätietoinen siitäkään, mikä häntä Venäjän
pääkaupungissa odottaa. Ei mikään muu kuin hirsipuu, koska häntä
luultiin ryöväripäälliköksi.
— Oi jospa pääsisin karkaamaan, oi jos Allah olisi minulle niin
armollinen, rukoili Halmaheera. Hän oli nimittäin muhamettilainen.
Viimein saapuivat he Kaspianmeren rannikolle pieneen satamakaupunkiin.
Pian levisi kaupungilla tieto, että kuuluisa ryöväripäällikkö Ifraim
oli vangittuna ja haavoitettuna tuotu kaupunkiin. Kohta tungetteli koko
kaupungin väki onnettoman Halmaheeran ympärillä, joka oli ketjuilla
sidottu seinään kiinni. Vanhat eukot sormellaan osoittelivat ilkkuen:
— Parahiksi sinulle petomainen ryöväri. Kohta sinä kiikut hirsipuussa.
Venäjällä aina julkiset rosvot hirtetään.
Miehet huiskuttelivat miekkojaan hänen kasvojensa edessä juuri kuin
olisivat tahtoneet karsia prinssin korvat pois päästä. Mutta muutamat
nuoret neitoset ihmettelivät hänen hienoja kasvonpiirteitään, hänen
henkeviä silmiään ja hänen siroja käsiään.
— Ovatko kaikki ryövärit näin kauniita? kysyi eräs heistä äidiltään.
— Eivät ole; hänhän onkin kuuluisa Ifraim.
Enin osa kasakoita jäi kaupunkiin. Vain päällikkö ja kaksi sotilasta
lähti seuraavana aamuna viemään vangittua prinssiä Kaspianmeren yli
Astrakanin kaupunkiin. Laivassa oli matkalla Venäjälle eräs intialainen
kauppias. Prinssi sai tilaisuuden hänelle puhua muutaman sanan omalla
kielellään ja kertoa kohtalostaan, mutta kauppias ei häntä uskonut. Sen
verran auttoi hän kuitenkin maanmiestään, että pisti hänen käteensä
linkkuveitsen, jota prinssi häneltä hartaasti pyysi. Kaupunkia
lähestyessä sai hän veitsellä nuorat poikki ja hyppäsi laidan yli
suoraan jokeen. Kasakat huomasivat heti karkaamisen ja nostivat kovan
melun, mutta ennenkuin laiva saatiin pysähtymään, oli prinssi, joka
oli erinomainen uimari, myötävirtaan sukeltanut pitkälle, ja hämärän
verhoamalle rannalle ryömittyään hän pääsi rantapensaikon suojassa
pakenemaan.
Prinssi Halmaheera henkipattona.
Prinssi tiesi, että seuraavana päivänä kasakat hälyyttävät koko
kaupungin väen häntä etsimään. Hän hyvin tiesi, että kaupungin kasakka-
ja poliisijoukoille oli hänen takaa-ajonsa mieluista ja vaihtelevaa
urheilua, aivan kuin hänelle itselleen oli aikoinaan ollut tiikerin
metsästys, sillä Astrakanissakin oli Ifraim kuuluisa mies. Yöllä,
pimeän aikana piti hänen saada mahdollisimman suuri välimatka. Siksi
hän juoksi pohjoista kohti minkä jaksoi päästäkseen pois meren ja joen
lähistöltä, jossa oli tiheämpi asutus ja jossa aina oli suurempi vaara
tarjolla joutua uudestaan kasakkain käsiin. Henkipattona juoksi hän
auringon kuivattamaa heinä-aroa arviolta penikulman, kun kuuli pimeässä
kavionkapsetta takanaan. Paremman piilopaikan puutteessa kätkeytyi
hän vanhaan kuivuneeseen puron uomaan peittäen itsensä kuivalla
aromullalla. Hetkistä myöhemmin ajaa karahutti siitä sivu kaksi
kasakkaa keihäät valmiina, mutta he eivät pimeässä nähneet pakolaista.
Vähän ajan perästä ratsastajat palasivat takaisin sivuuttaen hänet
kauempaa. Ratsumiehet huusivat, ja kauempaa kuului vastaus. Halmaheera
kuuli ainakin neljältä suunnalta ihmisääniä. Sen tähden päätti hän
pysyä piilossaan koko yön ja seuraavan päivän.
Yö ei ollut aivan pimeä, sillä tähdet paloivat kirkkaina selkeällä
taivaalla. Prinssiä ei nukuttanut omituisessa maavuoteessa, jossa hän
oli kuin elävänä haudattuna. Silloin tällöin nosti hän aina päätään ja
kuunteli. Arolla tuntui vallitsevan rauha. Mutta puoliyön tienoilla
vaipui hän unenhorroksiin, josta hän heräsi sentähden, että joku
kiskasi takin helmasta. Ja kun hän nosti päätään, näki hän ensin kaksi
palavaa silmää ja sitten suden, joka kiskoi häntä takista. Halmaheera
karjasi, mitä keuhkoista, lähti, ja löi petoa nyrkillään korvalle niin
kovasti, että se puolipyörryksissä juoksi tiehensä eikä enää palannut.
Vasta seuraavana iltana lähti hän edelleen kulkemaan perin janoisena
ja nälkäisenä. Monta päivää hän sitten kulki melkein autioita aroja.
Hänen parhaana ravintonaan olivat sipulikasvien mukulat, joita arolla
oli paljon, heinäsirkat ja maito, jota hänen täytyi joskus pyytää
yksinäiseltä paimenelta janonsa sammuttamiseksi.
Pohjoisempana tuli hän metsäisemmille seuduille. Siellä oli enemmän
marjoja, siellä uskalsi hän jo viettää yönsä talonpoikain majoissa,
siellä sai hän myös jälleen ihmisten ravintoa. Mutta ihmisten epäluulo
seurasi häntä kaikkialla.
— Mikä on tuo muukalainen, tuo ryysyinen mies? kyseltiin usein.
— Taitaa olla joku karkuri, ei hän osaa kunnolleen maan kieltäkään, oli
useimmilla selitys valmiina.
Eräässä keskisen Volgan kylässä vaati kylänvanhin häneltä passia ja kun
hänellä ei sitä ollut, piirittivät talonpojat hänet muutamaan mökkiin,
jossa hän oli ollut yötä. Viime tingassa pääsi hän ikkunan kautta
pakenemaan väistellen seipäillä varustettujen talonpoikien iskuja.
Näin joutui hän yhä pohjoisemmaksi. Halmaheera ei millään ehdolla
halunnut palata kotiinsa samaa tietä, vaan mieluimmin meritse
Euroopan ympäri, jos vain elävänä pääsee Vienanmeren rantaan. Matkan
alkuperäinen tarkoitus: jättiläisen kultaluolan valtaaminen oli matkan
vaivojen tähden jo melkein unohtunut. Prinssi olisi ollut valmis
maksamaan suuren summan siitä, että olisi päässyt takaisin kotimailleen.
Eräänä kylmähkönä aamuna elokuun loppupuolella istui Rulkuriprinssi
Vienajoen rannalla pienen kaupungin satamassa ja katseli, kuinka miehet
lastasivat jauhosäkkejä matalapohjaisiin jokiproomuihin. Hänellä oli
kylmä ja nälkä. Ja kun miehet alkoivat aterialle, täytyi hänen taas
kerjätä leipää ja kalaa henkensä pitimeksi. Silloin hän ajatteli samaan
tapaan kuin tuhlaajapoika ennen ja lausui hiljaa:
— Eikö minun alamaisillani ole kylläksi leipää, ja minä, maailman
toiseksi rikkain mies, kerjään armopaloja.
— Miksi ette tee työtä? kysyi lastauksen johtaja.
Kulkuriprinssi ei voinut siihen mitään vastata.
— Tule tänne lastaamaan, niin elät omalla työlläsi, lisäsi mies.
Halmaheera mietti asiaa ja teki pieniä vertailuja:
— Minulla on kaksi tervettä kättä ja jalkaa, minulla on jo terve
ruumis, terveet aistimet ja varmasti ainakin yhtä hyvät hengenlahjat
kuin noilla toisilla. Minäkö siis eläisin heidän almuistaan? Minä
näytän, että elän työlläni.
Ja kun miehet olivat syöneet ja alkaneet työnsä, tuli prinssi mukaan
vyöryttelemään jauhokuleja proomuun. Eikä työ tuntunutkaan hullummalta.
Kun prinssi oli urheiluilla voimistanut ja karaissut ruumistaan,
heilahtelivat tavarakääröt keveästi hänen käsissään, vielä keveämmin
kuin toisilla. Hän teki työtä uutterasti, niin uutterasti, että
lastausta johtava viljakauppias antoi siitä kiitosmaininnan:
— Näen, että olet ennenkin tarttunut työhön. Mutta kyllä olikin
prinssi illalla väsynyt ja yltä päältä jauhoissa kuin myllymies.
Hän söi illalliseksi mustaa ruisleipää, suolattua Jäämeren turskaa
ja joi Vienajoen vettä päälle. Häntä eivät odottaneet nyt koreat
silkkivuoteet kuten Intiassa ennen, vaan hän laskeutui levolle toisten
lastaajien viereen koivun lehdeksistä valmistetulle aluselle, joka oli
valmistettu laudoista kyhätyn hataran parakin lattialle. Kylmän tähden
miehet sulloutuivat lähemmäksi tosiaan, että olisivat toinen toistaan
lämmittäneet.
Prinssi oli harvapuheinen työtovereilleen ja näytti itseensä
sulkeutuneelta, sillä hänen ajatuksensa lensivät kotiin; hänen
mielestään ei milloinkaan Lahorin linna ollut niin rakas kuin nyt
muistellessa sitä kaukaisella maalla kurjissa oloissa.
Työ kesti kolme päivää. Silloin olivat proomut täynnä pulleita
jauhomattoja, ja ne olivat valmiit lähtemään virran mukana Arkangeliin.
Prinssi sai myös palkkansa: kolmekymmentä kopeekkaa päivältä. Ja
hän oli siihen tyytyväinen, sillä ne olivat hänellä ensimmäiset
ruumiillisella työllä hankitut rahat. Kun hän laski kuinka kauan
häneltä menisi aikaa sellaisen omaisuuden ansaitsemiseen, kuin hänellä
oli kotonaan, tuli hän sellaiseen tulokseen, että siihen menisi
miljoonia vuosia.
Viljakauppias pyysi prinssiä mukaan jauhoproomuja laskemaan Vienajokea
alas. Mielellään hän siihen suostui, koska hänen matkansa oli sinne
päin. Lotjat lähtivät kuulumattomasti liukumaan tyyntä joen kalvoa
päämääränään Vienanmeri. Viimeisellä niistä kulki Lahorin prinssi
satamatyöläisenä lauhduttamassa liian suurta rikkauden himoaan.
Prinssi Halmaheeran matka Kuollan niemimaalle jatkui suuremmitta
seikkailuitta. Se oli samanlainen kuin minkä kulkurin tahansa, joka
rahatta joutuu vaeltamaan pitkiä matkoja.
Jätettyään hyvästit ystävälliselle viljakauppiaalle Arkangelissa ja
saatuaan häneltä muutaman hopearuplan palkakseen, sai hän väliaikaisen
lämmittäjän apulaisen paikan eräässä suuressa rahtilaivassa, joka oli
matkalla Kantalahteen, Kuollan niemimaan tyvelle. Työ oli hikistä ja
nokista. Hänen täytyi vuorollaan ajaa lapiolla pöliseviä kivihiiliä
höyrypannun tulipesään. Kun hän jauhoja lastatessaan oli valkea kuin
kalkittu, oli hän nyt musta kuin nokikolari. Ei varmaankaan prinsessa
Padnakaan olisi häntä tuntenut siinä asussa, niin muuttaa ulkoasu
ihmisen. Mutta täten hän sai ilmaisen matkan, vieläpä palkkaakin.
Kantalahdessa jäi hän pois laivasta, sillä hän oli kuullut, että
Hiipinän tunturi on siitä jokseenkin pohjoiseen. Ja hankittuaan
kauppalasta itselleen paremman vaatetuksen, lähti hän erään lappalaisen
opastamana jalkaisin matkustamaan vuoren lähellä sijaitsevaan
kolttakylään.
Halmaheera ihmeluolalla.
Oli Mikkelinpäivän aattoilta. Lahorin prinssi oli kohta matkansa
päässä. Hänen takanaan lahden poukamassa nukkui sumun kätköön
verhoutuva lappalaiskylä viheliäisine turve- ja puuhökkeleineen,
mutta edessä kohosi jylhä Hiipinän tunturi, jonka harteille syksy jo
oli heittänyt ensimmäisen, keveän lumivaipan, mutta alemmat rinteet,
joita Halmaheera kapusi yhä ylemmäksi ja ylemmäksi, loistivat milloin
kellertävin, milloin punertavin värivivahtein. Lapin maisema, joka
siinä levisi hänen ympärillään, oli suuremmoinen, mutta hänellä ei
ollut aikaa sitä ihailla.
Kun hän istuutui kallion äyräälle levähtämään, sykki hänen sydämensä
rajusti, sillä korkeimman huipun sivulla näkyi jo selvästi lähettilään
kuvaama rotko, josta aukenee käytävä ihmeluolaan. Siinä' istuessaan
kertaili hän muistissaan kummallisen lähettilään neuvoa:
— Kun päivän viimeinen kajastus sammuu tunturien huipuilla Mikonpäivän
aattona ja kun kuulet maan alta hiljaista jylinää, astu silloin
rohkeasti luolan aukosta sisään ja kulje syvemmälle ja syvemmälle
kultaisia käytäviä pitkin. Luola näyttää ensin autiolta, mutta kyllä
siellä myöhemmin kuulet elämätä ja taitaa joku tulla puolustamaankin
luolan aarteita, mutta tässä ovat sinun puolustajasi, oli lähettiläs
sanonut antaessaan hänelle höyhentukon.
Puolet näistä höyhenistä ja niitä suojaavan lippaan oli hän saanut
pelastetuksi. Lipas oli hänen povellaan, mutta hän oli epätietoinen
siitä, oliko höyhenissä enää taikavoimaa.
Halmaheera istui kuin tulisilla hiilillä. Siinä hän vielä viimeisen
kerran tarkasteli norsunluista lipastaan ja latasi pistoolinsa. Ja kun
hetkistä myöhemmin tuli täydellinen pimeys, kuuli hän ylempää jyrinää
aivankuin maanjäristyksessä. Silloin alkoi hän kiirein askelin nousta
rotkoon.
Jyrkässä kalliorinteessä näki hän särmikkään luolan suun, mustan
ja suuren kuin hirviön avatun kidan. Siihen hän astui, mutta vähän
matkan päässä seisahti nähdessään edessään heikkoa valoa. Mitä se oli?
Kallion seinämissä oli ensin harvakseen, mutta kauempana yhä tiheämmin
valopisteinä kimmelteleviä kiiltomatoja, joiden valoa tuhannet
jalokivet ja käytävän kullatut seinät heijastelivat.
— Ah mikä loisto, mikä ihana näky! kuiskasi hän ihmeissään.
Toisessa kädessään taikahöyhenet, toisessa ladattu pistooli hiipi
hän yhä syvemmälle. Mitä kauemmaksi hän ehti, sitä valoisammaksi ja
loistavammaksi kävi luola. Hän näki kultaisia pylväskäytäviä, huoneita
rivittäin ja päällekkäin, jotka olivat täynnä kalliita jalokiviä
ja metalleja. Hän näki suuren työpajan ahjoineen, alasimineen ja
valinkauhoineen, mutta ei yhtään ihmistä eikä haltijaa. Kaikesta
näkemästään tuli hän liikutetuksi ja lausui:
— Allahille olkoon kiitos, että hän on kuullut rukoukseni ja tehnyt
minusta maailman rikkaimman miehen, minusta, joka olin jo köyhä.
Ja hän alkoi jo miettiä, miten saattaisi ne kalleudet Intiaan, mihin ne
siellä omassa linnassaan asettaisi ja miten hän sitten kutsuisi kaikki
Intian ruhtinaat, rajahit ja maharadjat niitä katsomaan. Eikä kukaan,
ei edes Haiderabadin maharadja epäilisi enää, kuka on rikkain mies.
Hänen maineensa kiirisi sitten yli koko maailman.
Mutta paljon kärsinyt, tulevasta onnestaan ennakolta iloitseva prinssi
oli jo melkein unohtanut, että aarteilla voi olla omistaja, kun valot
äkkiä sammuivat ja hän ei nähnyt metriäkään eteensä.
— Mitä tämä on? Minne katosi loisto ja rikkaus? Olenko elävänä haudattu?
Halmaheera kavahti pystyyn ja kun ei silmin nähnyt, aisteli hän
ympäristöään heristetyin korvin. — Käytävän suulta päin kuului
hiljaisia askeleita, sitten hän kuuli käheän äänen sanovan:
— Ken lienet ihminen, askeleesi ei milloinkaan johda tästä luolasta
takaisin.
Halmaheera perääntyi pari askelta takaisin ja asettui seinää vasten
selin. Samassa hän kuuli ääniä toisaalta, luolan peräholvista päin.
Ensin kuului kuin tuhansien mehiläisten surinaa, sitten huilujen ja
torvien soittoa ja marssin tahdissa lähestyviä askeleita. Soitto
läheni ja samalla paisui yhä valtavammaksi. Halmaheera kuuli samalla
kuinka hänen sivuitsensa marssi kuin pieniä sotajoukkoja saaden
ilman virtailemaan luolan seiniä pitkin. Lopuksi kuuli hän raskaiden
askeleiden jymistävän luolan kivilattiata.
— Puhaltaisinko höyhenet ilmaan, mietti prinssi, vai ampuisinko
pimeyteen. Käsi käski, toinen kielsi. Ja prinssi Halmaheera totteli
jälkimmäistä. Samassa syttyi kiiltomato loistamaan, syttyi toinen,
kolmas... ja hetken perästä loisti luola entistä kirkkaammin.
Halmaheeran edessä seisoi sadoittain tonttuja piireihin järjestyneinä
ja punahilkkojaan ilmassa heilutellen; heidän takanaan valkeaviittaiset
maahiaiset, ja ahjon luona itse Lumi-Lokka valkeassa kulta- ja
hopeakoristeisessa puvussaan ja kruunu päässä kuten kuninkaalla.
Kinkanokka seisoi luolan suupuolella risaisissa vaatteissa kuten Uulan
aikana.
— Ihminenkö täällä? huusi Lumi-Lokka, niin että korvat oli mennä
lukkoon.
— Ihminen, ahneutensa tähden tänne joutunut, kähisi hänen puolisonsa.
— Viekää hänet vankeuteen, jylisi Lumi-Lokka.
Kaikki käänsivät nyt katseensa kalpeaan prinssiin, joka nyt ryhtyi
viimeiseen taisteluun. Hän puhalsi höyhenet ilmaan — mutta voi
surkeutta — niistä ei syntynyt yhtään korppia, vaan ne hajosivat
ja hävisivät kuin tuhka tuuleen. Samassa kurottautui tonttujen yli
Kinkanokan kuiva käsi, tarttui prinssin niskaan ja nosti hänet
luolan perälle. Siellä noita-akka avasi rautaristikolla varustetun
vankikomeron ja paiskasi onnettoman sinne.
— Ahneus pettää viisaankin, nauroi noita ilkeästi — lisäten hetkistä
myöhemmin:
— Nyt sinulla ei ole enää linnaakaan, vieraat siellä isännöivät. Tämä
on nyt sinun linnasi.
Halmaheera raivostui moisesta kohtelusta ja ampui laukauksen ilkeää
noitaa vastaan, mutta voimatonna putosi luoti noita-akan vaatteista
tekemättä naarmuakaan hänen ihoonsa. Hetkistä myöhemmin kaatui prinssi
pyörtyneenä luolan kivilattialle, ja juhlat jatkuivat Lumi-Lokan
luolassa samaan tapaan kuin silloin, kun Uula oli niitä katsomassa.
Prinsessa Padnan matka.
Huolestuneena veljensä viipymisestä meni prinsessa Padna tiedustelemaan
pylväspyhimys Nasarolta veljensä kohtalosta.
— Lahorin prinsessa, huusi pyhimys hänelle kaukaa, — älä lähesty tätä
kärsimysten pylvästä, sillä liian loistava on vaatetuksesi, liian
paljon helmikoristeita on kaulallasi, liian ylpeä on käytöksesi.
Prinsessa Padna palasi kotiinsa, pukeutui paimentytöksi ja meni
uudestaan pyhimyksen puheille. Nasaro, joka oli kaukonäkijä, kertoi
hänelle prinssin seikkailuista samoin, kuin me olemme niistä kuulleet.
Silloin oli Halmaheera Vienanmerellä höyrypannun lämmittäjänä.
— Voi veljeäni! valitteli sisar.
Viikkoa myöhemmin meni prinsessa Padna uudestaan pyhimykseltä
tiedustelemaan veljensä kohtalosta.
— Huonosti on käynyt veljellesi. Mammonan ja ahneuden haltijahenget
ovat hänet vanginneet eikä hän heidän luolastaan milloinkaan pääse
vapaaksi omin voimin.
Prinsessa vaipui maahan. Hän itki kauan veljensä surullista kohtaloa ja
kuivasi kyyneleensä hiuksillaan.
— Sinä ehkä voisit hänet pelastaa raamatun ja ristin avulla, joita
nämä jättiläiset pelkäävät. Lappalaisukko Uula Kero voi sinut opastaa
jättiläisten luolalle.
— Minä tahdon pelastaa veljeni, rakkaan veljeni jättiläisten kynsistä!
Pyhimys antoi sitten prinsessalle mustan, rautaisen ristin ja ohjeita,
miten oli hänen matkustettava Kuollanniemimaalle ja miten siellä on
koetettava masentaa jättiläiset. Prinsessa Padna kiitti ja meni kotiaan
valmistuakseen matkalle.
Hän kutsui kokoon hoviherrat ja valtakunnan viisaat neuvonantajat
ja käski heidän hallita maata sill'aikaa, kun hän pelastaa prinssi
Halmaheeran kaukaiselta maalta. Kaikki lupasivat kunnialla täyttää
tehtävänsä toimittaen prinsessan pitkälle matkalle.
Prinsessa Padna pyhimyksen neuvoa seuraten ja paimentytöksi
puettuna läksi läheisimmästä satamasta laivalla aikoen meritse
Kuollanniemimaalle. Hän pani kallisarvoiseen lippaaseen raamatun ja
rautaisen ristin — prinsessa näet oli kristitty — mutta varoiksi täytti
hän toisen matka-arkkunsa kullalla ja jalokivillä.
Monta kuukautta kesti matka Intianmerta, Punaista merta, Välimerta,
Atlanninmerta ja Pohjoista Jäämerta pitkin Kuollan kaupunkiin.
Sill'aikaa oli jo kerinnyt tulla talvi pohjoisiin maihin ja Kuollaankin.
— Tämä on kuoleman maata, jossa laaksotkin ovat verhoutuneet valkoisiin
käärinliinoihin, huokasi prinsessa Padna astuessaan maihin.
Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt lunta. Häntä paleli hirveästi,
vaikka hänellä oli paljon vaatetta yllään, sillä hänen maassaan on
talvellakin kaksikymmentä astetta lämpöä. Hänen täytyi ostaa itselleen
lappalainen puku: pehmeä poronnahkainen peski, poronkoipikengät ja
lämmin poron vasikan nahkoista neulottu päähine. Niihin pukeuduttuaan
oli hän kuin lappalaistyttö, mutta hienopiirteisempi, hennompi ja
sielukkaampi. Hän oli kuin oikea Lapin prinsessa. Pahinta oli, että
hän ei osannut maan kieltä. Hän kävi melkein joka talossa kyselemässä,
kuka taitaisi puhua englantia tai ranskaa, joita eurooppalaisia kieliä
prinsessa hyvin taisi, mutta ei löytänyt ketään sellaista. Viimein tuli
hän takaisin laivarantaan ja kohtasi siellä vanhan kolttaukon, joka
nuorena miehenä ollessaan oli ollut englantilaisen palveluksessa, ja
hän lähti prinsessan tulkiksi ja oppaaksi.
Prinsessa Padna tuli kovin iloiseksi kuullessaan, että ukko oli monta
kertaa eläissään käynyt Imandrajärvellä ja nähnyt satujen vuoren,
korkean Hiipinän.
— Oletteko kuullut Hiipinän ihmeluolasta? kysyi prinsessa.
Oli ukko kuullut paljonkin. Uulan kertomus oli kaikille tunnettu. Ukko
tiesi myöskin monta ylhäistä miestä uhmaten sinne menneen, mutta kukaan
ei ollut sieltä palannut.
Ei kukaan Kuollankaupungissa voinut aavistaakaan, että ulkomaalainen
lappalaisen pukuun puettu "nieda" (neiti) oli rikas prinsessa, kun hän
kaupungin reunalla oppaansa kanssa osteli ajoporoja Imandran matkaa
varten. Kukaan ei tiennyt, että hänen toisessa matka-arkussaan oli niin
paljon kultaa ja jalokiviä, että hän olisi voinut ostaa koko kaupungin.
Porokauppiaat vain ihmettelivät sitä, miksi hän aikoi matkustaa
Hiipinän juurelle ja miksi hän kaikki ostoksensa maksoi puhtaassa
kullassa.
Kolttaukko valjasti seuraavana aamuna kolme valkoista poroa
syrjääniläisen saanikelkan eteen, istutti prinsessa Padnan taakseen
ja itse istui eteen poroja ohjaamaan. Prinsessa ihmetteli, kuinka
villin näköiset haarasarviset eläimet niin nöyrästi tottelivat ukon
viittauksia, vaikka hänellä ei ollut hihnaa eikä suitsia; pitkällä
kirjavaksi maalatulla vavalla ohjaili hän ajokkaitaan, miten tahtoi.
Jos hän tahtoi eläimet laukkaamaan, nosti hän vavan pystyyn ja huusi:
"haree, haree". Silloin nelistivät eläimet ja lumi pölisi pilvenä
heidän ympärillään; jos hän tahtoi porot seisattumaan, heitti hän
vavan lumelle. Ja kohta pysähtyivät ajokkaat; jos hän halusi kääntää
kulkusuuntaa, viittasi hän vavalla siihen haluttuun suuntaan ja porot
poikkesivat sinne.
Niin he matkustivat monta päivää, oikeastaan monta vuorokautta, sillä
joulun aikana ei Kuollassa ole päivää ollenkaan. Vain muutamiksi
tunneiksi he pysähtyivät lappalaisten turve- tai puumajoihin
levähtämään ja syöttämään porojaan.
Tämä matka olisi toisissa olosuhteissa huvittanut etelän prinsessaa,
mutta silloin vaivasi häntä suru veljensä kohtalosta ja epätietoisuus
siitä, miten hän, heikko naishenkilö tulisi suoriutumaan tässä
pelastustyössä.
Luonto oli suuremmoinen. Valkeita tunturien köyryisiä selkiä kohosi
kaikkialla minne silmänsä vain loi; niiden välissä koivumetsän
verhoamia laaksoja, järviä ja jänkiä, joiden yli levisi salaperäinen
keskitalven hämärä, joka rajoitti näköpiiriä. Taivaalla tuikkivat
valjut tähdet, joiden valoa liekehtivät ja hulmahtelevat revontulet
himmensivät. Niitä katseli prinsessa ihmeissään, samoin hienonhienoja
kuurakukkasia peskinsä kauluksella, kun pohjan pakkanen oli hänelle
antanut lisäkoristeita. Vihdoin tulivat he suurelle järvelle.
— Tämä on Imantero eli Imandra, Kuollanniemimaan suurin järvi, ja
tuolla jo häämöittää Hiipinäkin, tuumi ukko.
— Siellä, siellä on veljeni, kuiskasi prinsessa tuskin kuuluvasti. —
Tiedätköhän, että sisaresi tulee pelastamaan?
Vähitellen suurenivat ja selvenivät jättiläisten vuoren jylhät
piirteet. Mutta kauan kesti ajaa, ennenkuin he saapuivat siihen kylään,
jossa Uula asui.
Siitä oli jo kulunut monta kymmentä vuotta, kun Uula oli nähnyt
ihmeluolan. Silloinen paimenpoika oli kasvanut täysimittaiseksi ja
osittain jo vanhentunutkin. Pienenä mustapartaisena Lapin ukkona
tervehti hän vieraita, kun prinsessa oppaineen hänen majansa eteen ajoi.
Ystävällisesti otti Uula vieraat vastaan, istutti prinsessan poron
taljalle takkavalkean loisteeseen, keitätti teen ja poronlihaa sekä
kestitsi parhaansa mukaan. Uula kertoi hänelle auliisti näkemiään
ihmeluolalla ja mitä hän muilta oli kuullut. Hän tiesi, että Lokan
luola on auki vain kaksi kertaa vuodessa, mikkelin ja pääsiäisen
aikoina. Muulloin oli sinne turha yrittääkään.
Prinsessa Padna ei sitä uskonut, vaan jo seuraavana päivänä teki matkan
tunturille löytämättä kuitenkaan mitään aukkoa vuoren rinteistä. Ei
siis auttanut muu kuin jäädä odottamaan pääsiäistä.
Vaikea oli etelän rikkaan prinsessan asua niin vaatimattomassa
asunnossa, kuin lappalaisen turvemaja on, mutta rakkaus antoi hänelle
voimaa. Usein istui hän ulkona lumihangessa katselemassa jylhää vuorta
ja talviyön taivasta. Joskus hän kuuli susilauman pitkän ulvonnan
häiritsevän hiljaisuutta, välistä näki porolaumojen laukkaavan niiden
edessä. Kun joulun jälkeen päivä alkoi sarastaa, teki hän poroillaan
retkiä lähikyliin jaellen köyhille napaseutujen asukkaille tuomiaan
aarteita. Hän paransi myös lääkkeillään monta sairasta. Kaiken tämän
johdosta lappalaiset häntä rakastivat. He nimittivät hänet Revontulten
prinsessaksi, koska hän aina öisin ihaili kauniita revontulia, joita ei
etelässä nähdä.
Tulipa vihdoin pääsiäisen aatto, jolloin on jo hiukan kevättä
ilmassa Kuollan Lapissakin. Kun Revontulten prinsessa valjasti
poro-ajokkaitaan, tuli Uula häntä auttamaan ja sanoi:
— Nyt on aika hävittää Lumi-Lokan luola, sillä nyt se on auki
samoinkuin muutkin luolat. Tänä iltana lähtevät kaikki noidat
uuniluudilla ratsastaen etelään, sinne lähtee myös Kinkanokka apuriensa
maahiaisten ja koirankuonolaisten kanssa. Vain jättiläinen tonttujen
kanssa jää luolaan. Lähtisin mukaan, jollen tietäisi, että valloitus on
yksin suoritettava.
Kun päivä oli mennyt mailleen, lähti prinsessa tunturille. Hän
seisautti poronsa vähän alemmaksi ja kapusi hiihtäen sille paikalle,
jossa luolan suu oli ollut. Kovin hän ihastui nähdessään edessään
avonaisen luolan suun, mutta samalla kylmät väreet kulkivat hänen
selkäänsä. Raamattu toisessa ja pyhimyksen lahjoittama risti
toisessa kädessä astui hän aukosta sisään. Hän näki edessään saman
kiiltomadoilla valaistun käytävän kuin veljensäkin, näki aarrekammiot
ja itsensä Lumi-Lokan, joka huusi:
— Pakene, ihminen, tai olet kuoleman oma!
Mutta prinsessa ei paennut, vaan lähestyi rohkeasti ristiä kohottaen.
Ja sitä mukaa kuin hän eteni, himmeni kulta ja hopea hänen ympärillään
muuttuen mustaksi rautamalmiksi. Parkuen pakenivat tontut luolan
syvimpiin sokkeloihin, ja itse Lumi-Lokka jäykistyi kuolleeksi
kivipatsaaksi, mutta kiiltomadot tuikkivat vielä niin kauan kuin
prinsessa oli luolassa.
— Missä on veljeni, prinssi Halmaheera, huudahti hän kauhuissaan.
Luolan perältä kuului heikko ääni:
— Täällä minä olen, sisareni.
Luolan peränurkkauksessa makasi luurangoksi laihtunut mies ryysyisissä
vaatteissa. Vaivoin tunsi prinsessa hänet veljekseen.
— Allah sinua siunatkoon, sanoi prinssi syleillessään sisartaan.
— Älä puhu Allahista. Kristittyjen Jumala on sinut pelastanut minun
käteni kautta. — Missä ovat muut vangitut?
— Kuolleet ovat kaikki tässä inhoittavassa pesässä, kun eivät ole
saaneet ruokaa kun kerran viikossa.
Sisareensa nojaten jaksoi prinssi Halmaheera hädin tuskin astua ulos
luolasta. Sitä mukaa kuin he etenivät luolan suuta kohti, sammui
kiiltomatojen valo ja luolan seinät lähenivät toisiaan. Ja kun he
astuivat sieltä ulos, oli vuori jo siltä kohdalta taas jälleen eheä.
Päästyään tunturin rinteelle, vapaan taivaan alle kohottivat he
kumpikin kätensä korkeutta kohti kiittäen taivaan Herraa pelastuksesta.
Juuri silloin loistivat revontulet kirkkaimmillaan kaareutuen sädekehän
tavoin heidän ylitsensä ja heittäen tunturille punakellertävää hohdetta.
Kesti kokonaisen kuukauden, ennenkuin prinssi Halmaheera oli sikäli
toipunut, että kykeni sisarensa kanssa matkustamaan kotimaahan Intiaan.
Kun Kinkanokka palasi matkaltaan, oli luolan suu visusti kiinni eikä
auennut, vaikka hän kuinka olisi tuhlannut taikasanojaan ja huudellut
ukkoaan Lumi-Lokkaa. Kylään kuului koko yön hiljaista surinaa, kun hän
levottomana lenteli luolan luona kuin sijaton sielu vaikertaen:
Hoi Lumi-Lokka, huu-huu,
jo aukasemaan tuu, tuu.
Mutta Lumi-Lokka ei tullut eivätkä tontutkaan, sillä heidän korvansa
olivat jo kivettyneet. Yksinäiseltä sudelta, joka tunturin rinteellä
nuuski poron jälkiä, kuuli noita, että luola oli hävitetty. Ja
kun lumelle luolan eteen oli jäänyt prinssin kahleen kappale ja
raamatun lehti, jossa oli prinsessan nimi, arvasi Kinkanokka, kuka on
käynyt hänen pesänsä hävittämässä. Kaikkien manan voimain, kaikkien
raatelevien petojen ja myrkyllisten käärmeitten kautta vannoi hän
kostavansa prinssille ja prinsessalle. Sen tähden hän läksi vihaisena
lentämään Intiaan päin.
Lahorin linnassa.
Mutta nyt on meidän hiukan seurattava elämää Lahorin linnassa.
Prinsessa Padnan lähdön jälkeen alkoivat hoviherrat hävittää linnan
aarteita ja kiistellä keskenään, kuka heistä on suurin. He varmasti
luulivat, että Halmaheera ja Padna eivät milloinkaan palaa matkaltaan
Lahorin linnaan. Ja kun Kinkanokka oli Persian lähettilääksi
muuttuneena heille valehdellut, että linnanhaltijat ovat kuolleet
kaukaisella maalla, uskoivat hoviherrat sen todeksi ja tulivat entistä
ahneemmiksi. He jakoivat kaikki linnan kullan, jalokivet, huonekalut ja
kaiken muunkin omaisuuden keskenään ja lopuksi riitelivät siitä, kuka
tulee maan hallitsijaksi.
Tätä yleistä sekasortoa hyväkseen käyttäen valloitti eräs naapurimaan
rajah Lahorin maan, ja hoviherrat kaatuivat taistellessaan häntä
vastaan. Rajah siirsi kalleudet omaan linnaansa.
Kun prinsessa Padna ja prinssi Halmaheera pitkän merimatkan jälkeen
saapuivat valtakuntaansa, oli se vieraan hallitsijan käsissä ja linna
ryöstetty. Mutta kun rajah oli kohdellut huonosti valloittamansa maan
alamaisia, nousivat he heti kapinaan nähdessään prinsessa Padnan.
Prinssi Halmaheera asettui päälliköksi ja urhoollinen soturi kun
oli, ajoi hän vihollisen maastaan, mutta kaatui itse viimeisessä
ratkaisevassa taistelussa maansa puolesta.
Prinsessa Padna hautautti veljensä Lahorin linnan puutarhaan
lootuskukkasia kasvavan lammikon reunaan ja pystytti hänelle marmorisen
patsaan, johon hän kaiverrutti kultakirjaimin:
Tässä lepää Lahorin prinssi Halmaheera, joka uskoi ihmisonnen
olevan rikkaudessa, mutta joka ennen kuolemaansa huomasi
elämänsä suuren erheen ja katui turhaan kulutettua elämäänsä.
Sen jälkeen prinsessa Padna hallitsi valtakuntaansa viisaasti
alamaistensa rakastamana. Ikuinen nuoruus ja kauneus näytti pysähtyneen
hänen kasvoillensa, sillä hänen silmistänsä heijasti revontulten
hehkua, ja Pohjolan kesäyön unelmainen punerrus hohti hänen
kasvoiltaan. Sentähden se prinssi, joka hänet näki, ei voinut häntä
unhoittaa. Mutta kaikille kosijoilleen antoi hän rukkaset, sillä ei
löytynyt ketään niin puhdassydämistä kuin hän. Kun hän viimein kuoli ja
haudattiin veljensä viereen, muuttui hänen ruumiinsa lootuskukkaseksi.