Nuori koivu kasvoi kerran järvenrannikon rehevässä lehdossa. Sillä oli
sametinhieno, valkea tuohi kuin neitosen hipiä, puhtaanvihreät lehdet,
jotka etelätuulessa niin iloisesti lepattivat ja tuuhea lehvistö, joka
tarjosi vilpoisan varjon sen juurella istuvalle. Ken sen näki, lausui
ääneen ihastuksensa, että ihanampaa koivua ei ole koko metsässä, tuskin
koko maassa. Ja koivu tiesi itsekin kauneutensa, sillä se oli usein
kuvajastaan kurkistellut järven peilikirkkaasta pinnasta ja tullut
siitä ylpeäksi ja hiukan tyytymättömäksi kohtaloonsa.
Minkä tähden lienee Luoja minua rankaissut, kun täytyy ikänsä seisoa
tässä samassa paikassa, syrjäisen sydänmaan järven rannalla. Ei
minua moni täällä kohtaa eikä näe kauneuttani, en tänne saa monesti
tietojakaan muusta maailmasta. Vain muuttolinnut mulle joskus
tarinoivat, ja etelätuuli haastelee lemmen salaisuuksiaan. Miksi
ei Luoja luonut minua edes linnuksi! Olisi ihanaa liidellä taivaan
korkeuksissa, nähdä laajalti maailmaa ja oppia tuntemaan paljon toisia
puita sekä muita kasveja ja eläimiä. Toista se olisi kuin tämä ikuinen
paikallaan seisominen. Mutta minkäpä sille teen, kun Luoja on minut
ankkuroinut maahan, valitteli se kerran syksyllä.
Tuli sitten kevät, ja koivu oli juuri saanut lehtensä hiirenkorvalle.
Uteliaana se katseli muuttolintujen paluuta, kun ne parvi parven
perästä riensivät pohjoista kohti. Toiset laskeutuivat levähtämäänkin
järven rantapuihin ja silloinkos oli riemua koivumme ympärillä. Silloin
unohti koivukin hetkiseksi kalvavan ikävänsä.
Eräänä aamuna laskeutui ilmasta kaksi koreata lintua nuoren koivun
oksille. Toinen oli melkein kullankeltainen, siivet vain olivat mustat,
toinen enemmän yksivärinen. Ne hyppivät oksalta oksalle, kierrellen
ympäri ja näyttivät jotain etsivän. Viimein ne pysähtyivät erään oksan
latvaan, ja se koreampi lintu kuului sanovan:
— Tähän rakennamme kotimme, armaani.
— Ihanampaa seutua ja komeampaa pesäpuuta tuskin löydämme. Kannatti
lentää tänne saakka, sanoi toinen.
Linnut olivat kuhankeittäjiä. Ja se koreampi alkoi niin suloisesti
vihellellä ja kujerrella, että koivu ihan värisi ihastuksesta, ja se
toinenkin lintu liikutettuna kallisti päätään väristellen siipiään ja
pyrstösulkiaan.
Sitten ryhtyivät linnut ahkeraan työhön. Ne kantoivat nokassaan
naavoja, juuria ja jouhia, joista kutoivat koivunoksan haaraan sievän,
padan muotoisen pesän. Ja koivu seurasi mielenkiinnolla niiden työtä,
kun ne nokallaan neuloivat pesää, sovittelivat sen sisälle pehmikkeitä
ja taputtelivat niitä jaloillaan. Koivu melkein unohti itsensä
katsellessaan tämän lintuparin puuhia, ja se oli itsemielessään varma
siitä, että onnellisempaa lintuparia ei ole maailmassa. Kun pesä oli
valmis, lepäsi toinen lintu siinä yönsä, mutta toinen istui ylemmällä
oksalla ja varsinkin illoin ja aamuin päästi se ilmoille sellaisen
säveltulvan, että koivukin lumottuna sitä kuunteli. Se lauloi oman
kodin ylistystä. Sen laulu lienee liikuttanut kalastajankin hellempiä
tunteita, koskapa hän laskettuaan verkkonsa koivun kohdalle käänsi
airot veneeseen ja istui kauan liikkumatta.
Koivu oli koko ajan tekeytynyt mykäksi, mutta nyt se ei enää voinut
vaieta.
— Minä olen nähnyt, että te olette linnuista onnellisimmat. Mielelläni
suon teille suojaa lehvistöni varjossa. Mutta yhtä teiltä pyytäisin.
Tahtoisin tietää, että elättekö aina yhtä iloista elämää ja onko teillä
koskaan huolia?
— Paljonkin, vastasi kuhankeittäjä. — Saat tänä kesänä itse nähdä, että
elämämme ei ole aina ruusujen ja kukkaisten päällä käymistä, niinkuin
laulustani voisi päätellä.
Ja koivu seurasi sitten tarkasti lintuparin elämää edelleen.
Eräänä aamuna, kun naaraslintu lensi pois pesästä ravintoa etsimään,
näki koivu pesän pohjalla kirjavan munan, toisena aamuna kaksi,
kolmantena kolme ja niin edelleen, kunnes pesässä oli niitä kuusi.
Silloin asettui naaras niiden päälle levitetyin siivin ja makasi siinä
täsmälleen kolme viikkoa; ainoastaan kerran päivässä se käväsi vettä
noukkimassa. Toinen lauloi usein ylemmällä oksalla ja näytti siltä
kuin lintupari olisi jotain odottanut. Ja kun lintuemo eräänä aamuna
nousi pesänsä reunalle, olivat munat muuttuneet untuvapeitteisiksi
poikasiksi. Tyhjät munankuoret nakkeli emo pois pesästä. Poikaset
piipittivät ja aukoivat keltaisia suitaan. Ne tahtoivat ruokaa. Silloin
molemmat linnut läksivät ruoanhakuun ja kun ne palasivat, oli niillä
nokassa matoja ja hyönteisiä, joita ne pistelivät poikasten avattuihin
suihin. Koivu huomasi, että sen jälkeen ei enää uroslintukaan joutanut
laulamaan. Aika meni ravinnon haussa nälkäisille poikasille.
— Miksi ette enää laula? kysyi kerran koivu kuhankeittäjältä.
— Emme kerkiä. Näethän, että meillä on kiire, meillä on perhehuolia.
Emme jouda itse syömäänkään.
Eikä siinä kyllin, että lintuvanhempien piti ruokkia lapsiaan, niitä
täytyi myös suojella vihollisilta.
Kerran eräänä heinäkuun iltana, kun oli jo vähän hämärä, istui
koivun latvaan suurisilmäinen lintu, pöllö, joka ahnaasti katseli
ympärilleen keksiäkseen saalista. Emo makasi hiljaa pesässä poikasiaan
lämmittämässä oman ruumiinsa lämmöllä, kun huomasi vaaran ja hypähti
aivan pöllön eteen. Se suurisilmäinen kummitus alkoi emoa tavoitella
terävin kynsin mutta emo väisti iskut ja vietteli vihollisen perässään
kauas poikasien lähettyviltä. Henkeä pidättäen seurasi koivu
kuhankeittäjäemon notkeita väistöjä ja vihollisen harhaan osuneita
iskuja. Tuntui oikein hyvältä, kun emo jonkun ajan perästä tuli
vahingoittumattomana takaisin.
Toisen kerran nuolihaukka koetti tavoitella koreahöyhenistä
koiraslintua, mutta sekin hyökkäys meni hukkaan. Kovin hengästyneenä ja
peloissaan palasi se pesäänsä.
— Minä en haluaisi olla lintu, tunnusti silloin koivu kuhankeittäjälle.
— Ei tämä vielä mitään ole niihin vaaroihin verraten, joita meillä on
muuttomatkoilla. Harva meistä sieltä takaisin tulee.
— Mutta miksi te lähdette muuttomatkoille?
— Etkö sitä tiedä? Nälkä ja kylmä ajavat meidät pois, kun täällä ei
ole talvella toukkia syödäksemme. Jos eläisimme siemenistä kuin nuo
käpylinnut, niin tänne jäisimme talveksikin, sillä ei ole meistä
kauniimpaa maata kuin tämä Suomi on eikä kauniimpaa pesäpuuta kuin
sinä, koivuista sorein. Älä tule itserakkaaksi jos sanon, että niin
valkokuorista puuta kuin sinä olet, en nähnyt matkoillani.
Alkoi tulla syksypuoli. Kuhankeittäjän pojat olivat saaneet kasvaa
rauhassa pesässään, kun koivun tuuheat lehvät suojelivat niitä
vihollisen silmältä. Niistä oli tullut iloisia vekkuleita. Jo
uskalsivat ne nousta pesän reunalle istumaan siipiään räpyttelemään ja
tarkastelemaan ympäristöä. Koivunkin täytyi niitä lehvillään hosua,
kun vanhemmat olivat ruokaa hakemassa ja varoittaa, että pysykäähän
vielä kotona. Ja poikaset tottelivat vielä vähän aikaa, vaikka niitä
kovasti halutti maailmalle. Mutta eräänä aamuna ne kaikki pyrähtelivät
emonsa perässä lentoon. Puusta puuhun ne ensin lentelivät, mutta sitten
uskalsivat nousta ylemmäksikin, ja koivu kuuli niiden haastelevan
ylhäältä.
— Ah, kuinka suuri ja ihana onkaan tämä maailma, ah, kuinka tuntuu
hauskalta päästä itse liikkumaan ja näkemään ja tuntemaan.
Nämä iloiset pikku kuhankeittäjät eivät olleet ennen aavistaneetkaan,
että maailma on niin monipuolinen.
Ja koivulle tuli taas ikävä, kun ei päässyt sinne korkeuksiin. Mutta
sen ei tarvinnut kauan istua, kun ilmasta kuului suhinata, aivankuin
pieni tuulispää olisi lähestynyt.
— Herra varjele, mitä nyt on kuhankeittäjille tapahtunut, kerkisi koivu
sanoa kun samassa syöksyi koko kuhankeittäjän poikue sen lehvistöön
turvaa hakemaan, Samassa syöksyi ilmasta se suurisilmäinen pöllö ja
nappasi kynsiinsä pienimmän, joka ei kyllin nopeasti kerinnyt lehvien
varjoon. Se kerkisi vain pari kertaa piipittää, kun pedon terävät,
koukkuiset kynnet puristivat sen kuoliaaksi.
Kuhankeittäjän perhe oli pakahtua surusta, ja koivustakin tuntui niin
pahalta semmoinen petomaisuus.
Kun koivun lehdet jo olivat kellastuneet, jättivät kuhankeittäjät
hyvästit ystävälliselle pesäpuulleen ja liittyivät suureen
muuttoparveen, jonka koivu näki katoavan eteläisen taivaanrannan taakse.
Seuraavana päivänä puhkesi rankkasade ja rajuilma, joka puisteli
koivusta kaikki lehdet. Koivu ihan värisi kylmästä kun pohjoisviima
piiskasi ilmaa sen hienoilla virvoilla. Vain muutamia kuivia ja
kellastuneita lehtiä jäi sen latvaan. Kun järvi sen jälkeen tyyntyi,
tuo solakka solkikoivu ei tahtonut tuntea kuvajastaan omakseen, niin
paljon se oli muuttunut. Koivu ei kehdannut sitä kauan katsoakaan.
— Oletpa sinä nyt kaunis! ilkkui sille teeri syysaamuna makeasti
nauraen, mutta sen pulleat, nuoret urvut kelpasivat sille aamiaiseksi.
— Ilkeä lintu, ajatteli koivu. — Kostaisin mielelläni tuolle
lyyräpyrstölle, jos voisin.
Ja koivun mieli kävi entistä apeammaksi. Sen oksista hikoili öisin
kirkkaita kyyneleitä, jotka aamuisin putosivat maahan.
Talvi oli sentään vähän onnellisempaa aikaa, sillä pakkanen hyysi
mahlan sen suoniin, jäykistytti oksat tunnottomiksi ja koristeli ne
kuurakukkasin. Eikä sitä tuulikaan monesti muokannut, eivät myöskään
eläimet sen oksia ravistelleet. Vain kerran kävi valkea metsäkana
sen urpuja maistelemassa ja joskus pakkastiainen heikolla nokallaan
hakkasi kuorta. Mutta lauhalla ilmalla aavisteli se jo kevättä ja alkoi
odotella kuhankeittäjien paluuta.
Vihdoin taittui talvi ja vaihtui kevääksi. Mahla alkoi virrata koivun
suonissa notkeana kuin nuori veri, etelätuuli toi sille terveisiä
lämpimämmiltä mailta tanssittaen sen notkeita ritvoja kevään iloisissa
karkeissa, ja katso, kohta alkoivat urvut aueta niissä hiirenkorvalle.
Usein katsoi koivu taivaalle, että eivätkö ne jo tule.
— Ovatkohan ne menneet toisiin metsiin, tehneet pesänsä toisiin puihin
ja pettäneet lupauksensa? — — Niin käy usein maailmassa.
— Eivät, eivät, huudahti koivu hetken perästä vastaten omaan
kysymykseensä.
Sillä ilmasta laskeutui koivun lehville kolme koreata lintua, kolme
kuhankeittäjää. Sitä iloa, sitä jälleennäkemisen riemua on vaikea
kuvailla. Linnut toivat terveisiä kaukaisilta mailta, ja koivu taas
kertoi kokemuksiaan ja omia elämyksiään. Ja linnut virittivät sitten
hymnin Suomen keväälle ja valkotuohiselle koivulle, jonka vertaista
ne turhaan olivat etsineet etelän aarniometsistä. Väleen siinä kului
kirkas keväinen ilta ja yökin laulaessa.
Kalastaja-ukko laski taas ruuhensa koivun alle, istui purtensa perälle
ja alkoi onkia. Mutta ahvenet saivat iltikseen vedellä hänen kohojaan,
sillä mies istui syvissä mietteissään muistellen omaa nuoruuttaan ja
kuunnellen kuhankeittäjän sulosäveleitä.
— Minne ovat joutuneet sinun toiset poikasesi, kun vain yksi palasi
muuttomatkalta, kysyi koivu kuhankeittäjältä seuraavana päivänä.
— Se on surullinen tarina, älä muistuta minua koskaan siitä enää, mutta
nyt voin tässä kertoa sydämeni suuren surun:
— Toiset poikaseni kuolivat, lausui lintuemo huokaisten. —
Ensimmäisen tappoi haukka menomatkalla Liivinmaalla, toinen lensi
metsästäjän verkkoon Italiassa ja minun piti katsoa kuinka julmuri
käänsi lapseltani niskat nurin, kolmannen nieli myrkyllinen käärme
Atlasvuorilla ja neljäs lensi sumussa sähkölankoihin paluumatkalla.
— Onhan siinä surua yhden vuoden osalle.
— Minä en tahtoisi olla lintu, sanoi koivu ottaen osaa lintuemon
suruun. — Mieluimmin olen koivu ja tyydyn kohtalooni.
Sen jälkeen ei koivu koskaan valittanut kohtalonsa kovuutta. Sen ja
kuhankeittäjäin välit tulivat entistä lämpimämmiksi.