Vaari, kerroppa minulle jännittävä satu!
Tämän pyynnön tein taas eräänä tuiskuisena talvi-iltana, kun olin jo
läksyni lukenut enkä tiennyt, miten saisin ajan nopeimmin kulumaan.
Saman pyynnön olin hänelle tehnyt satoja kertoja ennen milloin
paremmalla, milloin huonommalla tuloksella. Ja minä olin vähitellen
kehittynyt huomaamaan, koska ukko oli kertomatuulella, koska hän
herkimmin aukaisi satulippaansa, josta loppumattomat tarujen langat
juoksivat?- ainakin meidän lasten mielestä loppumattomat, sillä meillä
oli se käsitys, että vaari olisi voinut hyvin päästä sadunkertojaksi
itse Harun-ar-Rashidin hoviin, jos siihen aikaan olisi elänyt.
Vaari oli juuri nuottaa kutomassa takkavalkean loisteessa. Hän
kiinnitti kävyn kudokseensa, otti lankavyyhdin verkkopöydän laatikosta
ja virkahti hymyillen:
— Jos tulet vyyhteä pitämään, niin olkoon menneeksi. Istahdamme vain
satuvenhoon ja viilettelemme ensin vaikkapa Hiipinätunturille; sieltä
nyt alkavat tarujen langat juosta kilvan tämän kerittävän rihman kanssa.
— Missä on Hiipinä?
— Kuollan niemimaalla, Imandra-järven itäpuolella. Se on kohtalaisen
salamyhkäinen satujen vuori, jota he kunnioittavat ja kammoavat.
Poropaimen ei mielellään jää yksin sen liepeille ja sivuuttaessaan tuon
mahtavan, kesälläkin lumilakisen tunturin, tekee hän ristinmerkin.
Ja Imandraa porolla ajellessaan, varsinkin pimeällä, katsahtelee hän
huolestuneena aavemaista tunturia ikäänkuin odottaen sieltä jonkun
tulevan.
— Miksikä he sitä pelkäävät?
— Syynä lienee eräs tarina vanhoilta ajoilta, joka on siellä kulkenut
polvesta polveen ja kodasta kotaan. Kerron sen tässä illan kuluksi: —
Hiipinässä oli muinoin suuri, moniosainen luola, jonka käytävä johti
erääseen syvään rotkoon; mutta muutamina syysöinä aukeni sen kattoon
myös leveä rako aina tunturin laelle saakka. Sen reunalta näkyi
silloin kaikki luolan osat kummallisine asukkaineen ja satumaisine
rikkauksineen, mutta aamun ensimmäisten valonsäteiden langetessa
tunturille sulkeutui railo, ja suuret kivilohkareet siirtyivät kuin
näkymättömien käsien kuljettamina luolan suulle, niin että kulkija ei
siinä nähnyt vuoren rinnettä kummempaa.
Mutta kerran, kerran saatiin kuitenkin luolan salaisuus selville aivan
sattumalta.
Nuori poropaimen Uula Kero oli kerran Mikkelin päivän aattona
vanhempiensa varoituksista huolimatta vienyt laumansa Hiipinälle.
Pimeän tultua oli hän tehnyt pienen nuotiotulen koivunrisuista,
kääriytynyt peskiinsä ja asettunut nukkumaan nuotion loisteeseen. Vielä
kerran oli hän kohottanut päänsä kuulostamaan, mutta kun hän kuuli vain
liekkien lipajamista, tunturituulen hiljaista huminaa varvikossa ja
poron kellon kalkahtelua, niin kohta
paimen nukkui makehinta unta,
vaikk' ol' alla jätin valtakunta.
Heräs' yöllä jylinään ja pauhuun,
mutt' ei tullut siitä pakokauhuun,
vaan hän kohta nousi kuulostamaan,
onko ehkä susi tullut laumaan...?
Porot polki jäkälien kukkaa,
näkynyt ei ilvestä, ei hukkaa.
Hiljentyi taas kaikki; tähdet paloi
kirkkahasti, revontulet valoi
tunturille ihmevaloansa,
kuunkin sirppi siinti radaltansa.
Vaiti istui loukussansa haukka...
Uula: — Unta lienen nähnyt, houkka.
Hän painautui uudestaan sammalvuoteelleen, mutta hetken kuluttua nousi
hän taas istualleen kuiskaten:
— Mitä tunnen? Täriseekö vuori,
halkeileeko kallioiden kuori?
Tunturissa jylisee ja jyskää.
Suu nyt poikki, henget täällä ryskää.
Kohinalla ukkosmyrsky tuulen
pajan palkeet lietsovan ma kuulen.
Ihmeissään Uula istui ja kuuli edelleen, kuinka vuoreen halkesi rako
aivankuin pakkasella heikkoon jääkuoreen. Siten auenneesta railosta
heijastui taivaalle kirkas valo kuin palavasta pätsistä. Silmiänsä
hieroen Uula nousi ja aikoi ottaa selon siitä, mistä valo loisti.
Hiljaa, tuskin kuuluvin askelin konttasi hän kuilun reunalle, jonne
päästyään puheli itsekseen:
— Vaiti suu ja sydän! Hiiden kuilun
reunamalta katson alas, hullu!
Mitä kuulen, mitä näen, siitä sanan
takertavat kieleen kauhut manan.
Näin hän kuiski, äyrähältä kurkki;
jättiläisten mailta tiedot urkki.
Jättiläisen Lumi-Lokan luola loisti kaikessa komeudessaan. Minne vain
silmänsä loi, näki kullan ja hopean hohdetta, timanttien tuiketta ja
selittämättömän koreita värivivahduksia. Luolan keskiosa oli' laajin
ja komein; siinä oli pajan sisustus: ahjo, jossa hirmuiset palkeet
hehkuttivat hiiliä puhaltaen niihin myrskyn voimalla; lattialla
oli suuri rautainen alasin ja sen vieressä hirmuisen suuri vasara,
lisäksi oli siellä valtavan iso valinkauha täynnä sulaa kultaa, jota
jättiläinen juuri kaateli rautaisiin muotteihin. Kilisten valuivat
muotista kultarahat kuin loppumattomana virtana alasimen juurelle,
josta ne kannettiin sivuluolien varastoholveihin.
Mutta jos työkalut olivat suuret, niin suuri oli käyttäjäkin.
Jättiläinen oli ainakin keskikokoisen kirkontornin korkuinen. Hänellä
oli kaksi saavinpohjan suuruista silmää, paria metriä pitkä nenä ja
suu niin avara, että siitä varmaan lehmän hieho olisi luiskahtanut
alas kuin muikku ihmisen kurkusta. Ja samassa mittasuhteessa olivat
hänellä muutkin ruumiinosat kehittyneet. Jalkateräkin oli niin suuri,
että tavallisen kokoinen mies olisi voinut jättiläisen kenkää käyttää
sänkynään.
Uula ihmetteli, että jättiläinen ei ollut nokinen niinkuin sepät ja
metallin valajat tavallisesti, vaan hänellä oli hohtavan valkoinen iho.
Päässään kantoi hän kultaista, jalokivin koristettua kruunua, saman
värinen oli haarniskakin, mutta säärystimet olivat hopeanhohtoiset.
Sanalla sanoen, uljas oli Lumi-Lokka kuninkaallisissa varustuksissaan.
Hänen ympärillään hääri laumoittain punaviittaisia ja punahilkkaisia
tonttuja, jotka pienillä koreilla kantoivat valmiit kultarahat
varastoihin sekä valkoviittaisia maahisia, jotka yhtenään juoksuttivat
raakaa malmia ulkoa ahjon viereen. Mutta palkeen vipuvarressa
ponnisteli kuusi kalvakkaa prinssin pukuun puettua miestä. He raatoivat
yhtenään kuin kaleeriorjat; hiki valui virtanaan heidän hiuksistaan
ja syvälle kuoppiinsa painuneista silmistä hehkui voimaton viha, kun
he välistä katsahtivat alasimen ääressä työskentelevää kiduttajaansa.
Uulakin huomasi, että he eivät olleet alkuaan maanalaista väkeä, mutta
miten olivat nuo prinssiparat luolaan joutuneet, siitä hänellä ei ollut
aavistustakaan.
Kun Lumi-Lokka oli kaatanut kaiken sulatetun metallin muotteihin,
täytti hän kohta kauhansa uudestaan malmilohkareilla ja alkoi taas
ahjossa sulattaa. Silloin Uula tarkasteli muita luolan osia.
Uula ei ollut aluksi huomannut, että keskiluolaa valaisivat paitsi
hehkuva ahjo, myös seinustalla kultapatsaiden päihin kiinnitetyistä
kupeista nousevat tulisoihdut, joita eräs pitkäpartainen, nokinaamainen
tonttu hoiteli, kiipeillen milloin minkin kupin reunalle rautapuikolla
hämmentämään palavaa ainetta.
Keskiosaan johti pitkä holvikäytävä, jonka kohdalla ei ollut katossa
rakoa vuoren päälle. Holvi oli paljon hämärämpi kuin keski-osa, sillä
sitä valaisivat vain tuhannet kiiltomadot, jotka pieninä tähtinä
loistivat lattialla ja seinissä.
Uulan niitä ihmetellessä saapui käytävää pitkin toinen jättiläinen
ajaen edellään raskaita taakkoja kantavia maahisia. Vaikka hän
näytti lyhyemmältä kuin Lumi-Lokka, täytyi hänen kulkea kumarassa
holvikäytävän kohdalla. Hänellä oli kädessään pitkä piiska, jolla hän
huitoi nääntyneitä maahisia. Kun saattue tuli keskiluolaan kajahuttivat
tontut kuorossa:
— Kinkanokka tulee, terve Kinkanokka!
Samassa lakkasivat kaikki muut työnsä paitsi lietsovat orjaprinssit.
Lumi-Lokkakin jätti valinkauhansa hiillokselle ja suoriutui hetkeksi.
— Tervetuloa eukkoseni, sanoi hän jylisevin äänin. — Oletko saanut
metallia kerätyksi?
— Etkö näe ukkoseni, etten tyhjänä tule, mutta enemmän ja enemmän
pitäisi kuitenkin saada; se on ikuinen intohimoni. Vähän on meillä
vielä kultaa kasassa.
Kinkanokka oli laiha, tihrusilmäinen, terävänenäinen akankääkkänä,
joka isosti muistutti noita-akkaa. Hänellä oli kuivan luisevat sormet
kuin petolinnulla ja niissä oli pitkät ja käyrät kynnet. Hänen pukunsa
oli kuin kerjäläisen vaatetus: risainen, likainen, paikkailtu ja
monivärinen. Tuskin tiesi minkälaista vaatetta se alkujaan oli ollut.
Päässä oli hänellä poronkoivista tehty lakki ja jaloissa kallokkaat.
— Hänen äänensä oli kuiva kuin ruisrääkän ja ruikuttava kuin itaran
ihmisen, eikä hän näyttänyt ollenkaan pitävän hiljaisuudesta.
— Minusta näyttää, että täällä tuhlataan ja laiskotellaan! Mihin tämä
mässäys johtaa? Tuolla prinssit, entiset kuninkaan kakarat ovat muka
lietsovinaan, vaikka palkeista ei tule ilmaa enempää kuin kääpiön
keuhkoista, mutta kyllä minä saan työnhalun teille, te laiskimukset.
Hän kohotti ilmaan pitkän piiskansa ja sivalteli sillä kalvakoita
prinssejä, joiden kädet olivat palkeen tankoon kiinni sidotut. Ruoska
vingahteli ilmassa niin ilkeästi, että Uulankin selkäpiitä karmi.
Sitten kääntyi eukko tonttujen puoleen ja uhkaili:
— Samallaiset sivaukset saatte tekin, tontut, laiskuudestanne. Täällä
on vielä varastoon kantamattomia kolikoita kasoittain, täällä on
sulattamattomia malmimurusia lattia luokonaan. Mitä luulette tästä
tulevan? Entäpä täällä — kynnen kokoinen leivän murunen ajelulla.
Mikä tuhlaus ja mässäys! Minä näen, että te minun poissaollessani
näpistelette ruokaakin. Ettekö muista, että varastoihin ei saa koskea,
ennenkuin minä tulen jakamaan. Tästä saatte senkin itikat.
Hän nosti hirmuisen piiskansa ilmaan, mutta samalla lankesivat kääpiöt
maahan kasvoilleen kuin yhtenä miehenä ruikuttaen:
— Armoa Kinkanokka, armoa!
— Älä lyö noita pikku raukkoja! kielsi Lumi-Lokka. He kyllä ovat
parhaansa koettaneet. Eivät he itse ole ruokavaroissa käyneet, vaan
minä annoin heille ja muillekin vähän ravintoa, kun viivyit niin kauvan
eukkoseni. Me söimme täällä välipalan. Minäkin nielaisin kokonaisen
poron, mutten muistanut, että sillä on sarvet. Tuntuvat pistelevän
vatsassani.
— Olikohan se minun porojani, kuiskasi Uula kuilun reunalla.
Sillävälin purkivat maahiset kantamuksiaan lattialle ahjon viereen ja
siihen kasaantui aikamoinen röykkiö kiiltävää malmia.
— Vai syöneet! jahkaili Kinkanokka laskien piiskansa maahan. — Ja me
saamme vain nälkäisinä juosta pitkin Lapin tuntureita etsimässä vuorien
aarteita. Nämäkin tuomiseni kaivoin Ivalojoen hiekkatörmistä; siellä
on vieläkin kultaa. — Mutta onko kummempaa, luolan katto on taas auki
(Kinkanokka killisteli railoa kohti) ja samalla vetäisi Uulakin päänsä
pois kuilun reunalta, ettei noita näkisi häntä.
— Täytyyhän joskus luolaa tuuleuttaa ja laskea savun haiku pois. Minä
tahdon elää terveenä.
— Ja tuhlata lämpöä taivaalle, lisäsi eukko yhä tirkistellen ylös ja
sieraimet levällään nuuskien ilmaa. — Sieltä tuntuu tulevan ihmisen
hajua, sanoi hän hetkisen kuluttua.
— Enpä tiedä Hiipinällä ihmisen käyneen moneen aikaan. Nenäsi
valehtelee, vaikka onkin terävä.
Uulaa alkoi jo pelottaa, vaikka hän oli jo näkymättömissä kiven takana.
Hän supatteli itsekseen:
— Mitä teen mä? Poisko hiljaa hiivin
porokarjaan; sieltä tuulen siivin
kiidän kotiin, pyydän taaton mukaan,
näytän hälle mit' ei ennen kukaan
nähnyt ole niemimaalla Kuolan,
näytän hälle jättiläisen luolan.
Mutta Uulan uteliaisuus voitti hänen pelkonsa. Kaikki se, mitä
hän oli nähnyt ja kuullut, veti häntä vastustamattomalla voimalla
kuten kynttilän liekki kärpästä puoleensa. Ja hänen täytyi vaarasta
välittämättä taas pistää päänsä kallion reunan yli kurkistelemaan.
Luolassa oli sillä välin tilanne muuttunut: tontut olivat nousseet
maasta ja ryhmissä seisoen odottivat he jotakin; Lumi-Lokka ja
Kinkanokka näyttivät hiljaa keskustelevan, mutta orjat lietsoivat vihan
vimmassa, niin että hiilet ahjosta lentelivät ympäristöön.
Onnettomuudeksi irtautui Uulan kyynärpään alta kiven mukula ja putosi
aivan jättiläisten eteen. Koko luolan väki kääntyi katsomaan ylös,
että mikä sen kiven pudotti ja nähtyään vilaukselta ihmisen kasvot,
Lumi-Lokka huusi, niin että luola tärisi:
— Ihminen, ihminen!
— Ihminen, kristitty ihminen, kertasi tonttujen joukko kuorossa.
Lumi-Lokka nenäänsä nyrpistellen:
— Nenässäni tuntuu tuore liha,
rinnassani raivo, ihmisviha.
Kinkanokka, kynnelläsi koukkaa
tänne alas poikahoukka.
Kinkanokka:
— Sanoinhan mä äsken neuvon, kuoma,
suljettava oisi luolan uoma.
Joku kurkki äyrähällä koron,
karhun haju ollut ei, ei poron.
Sieraimeni äskettäin jo haisti,
että siell' on oiva ihmispaisti.
Silloin Uula nousi ja alkoi pimeässä juosta, mutta jalat eivät
tuntuneet kannattavan; polvet vapisivat, ja niistä tuntui tarmo
vuotaneen pois. Hän lankeili sileällä tunturilla ja hänestä tuntui
kuin luola olisi vetänyt häntä niinkuin magneetti rautaa puoleensa.
Hän oli jo kuitenkin pääsemäisillään omalle nuotiolleen, kun kuuli
suhinata ilmasta ja samalla tunsi hän koukkukynsien tarttuvan peskin
kaulukseen. Ja kauhukseen hän näki takanaan Kinkanokan kipenöivät
silmät. Läähättäen sanoi noita hänelle:
— Ken sä oot, mi äyrähältä kurkit?
Mitä näit sä, sano, mitä urkit?
Manalaanko ennen kuolemaasi
halus on, sä pölkkypää ja aasi.
Aarteheni näitkö? Koura niskaan,
kuiluhun sun kohta täältä viskaan.
Ja niin lensi noita kuin suuri haukka varpunen kynsissään, ja ennenkuin
Uula ennätti mitään ajatellakaan, seisoi hän jo luolan pohjalla
jättiläisten edessä tonttujen ja maahisten ympäröimänä.
— Ken sa oot? karjui Lumi-Lokka.
— Paimen olen pienen porotokan,
tiennyt en ma ennen luolaa Lokan.
— Kuinka uskallat tulla urkkimaan meidän luolaväen asioita? kysyi
Kinkanokka.
— Korkeimman suojeluksess' olen
siksi pelkäämättä vuorta polen.
Armoa en sulta ano, noita musta;
kirousta kylvät, etkä lohdutusta.
Lumi-Lokka nyrkkiään heristellen:
— Mikä röyhkeys ja mikä uhma?
Etkö tiedä kuka oon, sa tuhma?
Uula urhoolliseksi tekeytyneenä seisoi suorana kuin tikku jättiläisen
edessä ja silmiin katsoen sanoi:
— Vaikka oletkin jättiläinen, voimasi ovat heikot väkevän rinnalla.
Päästä minut porokarjaani, muuten peittoan selkäsi ja toimitan, että
tämä koko luolasi häviää tomuksi. Valtaa sull' ei, ken ei itse anna,
ken ei sua suosi, uhrit kanna.
Kinkanokka kynsiään heristellen kähisi Uulalle:
— Voimihisko luotat, miehen muru?
Tässä aukee sulle kuolan kuru.
Uulan rohkeus kasvoi hetki hetkeltä. Hän tiesi, että hätätilassa
pelko vain pahentaa tilannetta ja että parempi on silloin tekeytyä
urhoolliseksi. Hän karjui Kinkanokalle minkä kurkusta läksi:
— Tuki suusi, taikka pilkka
sattuu kohta omaan nilkkaan.
Siinä silmänräpäyksessä Lumi-Lokka tarrasi Uulan takinkaulukseen ja
kantoi hänet erääseen luolan sivukomeroon, jossa oli ristikoilla
varustettu ovi.
— Et ikinä pääse näiden seinien sisältä, sanoi jättiläinen. — Voisin
sinut nyt syödä illallisekseni, mutta lietsojat alkavat jo väsyä
ja tarvitsen uutta työvoimaa; siksi saat elää. — Ja onhan sinulla
porokarja; siitä saan useamman illallisen, huomautti hän lopuksi.
— Porokarja on isäni, siihen ei saa koskea, ja minua syytöntä
suojelevat korkeammat voimat.
Jättiläinen palasi ahjonsa luo. Uula käveli ensin levottomana häkissään
miettien pelastuskeinoja, mutta kun niitä ei näyttänyt ilmaantuvan,
alistui hän hetkeksi kohtaloonsa ja tarkasteli, mitä luolassa tapahtui.
Siihen olikin hyvä tilaisuus, kun ristikkojen läpi näki selvästi luolan
keskiosaan.
Tämän välikohtauksen jälkeen jatkui ahjon luona työ tulisella
vauhdilla. Kauha toisensa perään sulatettiin ja valettiin. Ja
Kinkanokka oli kaikkialla kiirehtimässä, milloin ruoskalla, milloin
uhkauksilla. Mutta puoliyön tienoilla Lumi-Lokka heitti valinkauhansa
ahjolle ja samalla muutkin lakkasivat työstään.
— Nyt juhlitaan tämä loppuyö, sanoi Lumi-Lokka käskevästi.
Vastahakoisesti näytti Kinkanokka siihen esitykseen taipuvan, mutta
antoi kuitenkin käskyn tontuille ja maahisille alkaa juhlavalmistukset.
Lattialta kannettiin pois valamaton malmi ja rahat, työkalut
siirrettiin erityiseen komeroon, ahjo sammutettiin ja sen sijalle
asetettiin soihtuja; orjaprinssit vapautettiin raskaasta työstään ja
saivat mennä koppeihinsa levähtämään. Näiden valmistusten aikana pääsi
Uula keskusteluun erään orjaprinssin kanssa, jonka asunto oli aivan
hänen komeronsa vieressä.
Tervehdittyään valitti prinssi Uulan kovaa kohtaloa. Hänen mielestään
ei Uula milloinkaan pääsisi ihmisten ilmoille, vaan häntä odottaisi
ainainen orjan työ jättiläisten varastojen kartuttamiseksi. Mutta
kuultuaan, että Uula oli vain uteliaisuutensa tähden luolaan joutunut,
peruutti hän ennustuksensa ja sanoi Uulalla olevan eräissä tapauksissa
karkaamisen mahdollisuuksia.
— Jos olisit tullut tänne ahneutesi tähden niinkuin me kuusi
kuninkaallista prinssiä, niin ei olisi enää paljon toiveita. Et taida
tietääkään, että jättiläisillä on toinenkin nimi: Kinkanokka on
oikeastaan Ahneus ja Lumi-Lokka Mammona. Eivät he ole aina täällä,
vaan vaeltelevat vuoron perään ympäri maailmaa. Varsinkin heidän
lähettiläänsä ovat aina matkoilla etsimässä uusia uhreja. Näitä
jättiläisiä jumaloidaan siellä maan päällä, mutta me tunnemme heidät
tarkemmin.
— Ettekö voi neuvoa minulle mitään pelastuskeinoa? kysyi Uula.
— Tiedän ainakin yhden, mutta me emme ole saaneet välineitä siihen.
Niinkuin näet, ulottuu luolan katossa oleva rako meidän koppimme
kohdalle, sen läpi näkyy vähän vapaata taivasta, jota emme ole,
kolmeenkymmeneen vuoteen nähneet kuin muutamia kertoja tuon saman raon
kautta. Näethän sieltä tähden vilkuttavan meille. Jos olisi pitkä
nuora, niin voisit heittää sen silmukan kuten lasson kiinni äyrämän
reunaan ja kiivetä sen avulla ulos tästä rotanluolasta. Ja sitten
voisit vetää meidätkin yksitellen ylös.
— Poromiehellä on aina suopunki eli lasso mukana, sanoi Uula vetäen
sileän ja pitkän suopunkivyyhden peskinsä alta.
Orjaprinssi ei ollut uskoa silmiään nähdessään nuoran, jota monta
kymmentä vuotta oli toivonut.
— Pane piiloon, pane piiloon, vielä ei ole sopiva aika.
Ja Uula kätki nuoransa uudestaan peskinsä laskoksiin.
Luolassa alkoi juhla. Lumi-Lokka ja Kinkanokka asettuivat
keskilattialle seisomaan ja tontut maahisten kera pyörivät piirissä
heidän ympärillään laulaen. Säestyksestä huolehti käytävää pitkin
humiseva tuuli, joka varsinkin kultapylväikössä valittavasti, mutta
hiljakseen ulvahteli. Uula kuuli tonttujen kuoron laulavan:
Hei nyt, tontut, laulakaamme
vuoren alla;
juhlatanssit tanhutkaamme
lattialla!
Pyöri, pyöri piiri nopsa,
kenkä kopsa!
Riemun aik' ei riitä;
nauttikaamme siitä.
Kilvan Lumi-Lokkaa kiittäkäämme.
Tontut kultalankaa kerii
vuoren alla;
ihmiskunnan hukka perii
kaikkialla;
tuskaa kiertyy kultakankaan
joka lankaan.
Siispä riemuitkaamme,
huomenna jo saamme
alkaa taaskin työn
jälkeen juhlayön.
Riemumme on murhe ihmiselle.
Jättiläiset kertasivat kaksi viimeistä säettä käsiään hykerrellen:
— Ilomme on murhe ihmiselle.
Uula kuiskaili:
Laulu tuo on julma — eikö totta?
Jättää sit' en voi ma huomiotta.
Ihmisvihollisten luola, tämä,
pahojen on voimain synnyttämä.
Hengen kahlehia Lokka takoo
ihmiselle. — Tässä paimen vakoo...
— Hiljaa, nuori mies! Jättiläisten juhlaa ei saa häiritä, muuten meille
tulee siitä ikävyyttä. Et ole vielä tainnut maistaa Kinkanokan ruoskaa,
jolla hän välistä kurittaa koko maailmaa. Minun selkääni kirvelevät
vielä piiskan jäljet, puhui orjaprinssi ristikon läpi. — Meidän pitää
hiljaa seurata tapahtumia suuriin syöminkeihin saakka, sitte saat
koettaa onneasi. Nyt seuraa ohjelmassa aarteiden kirkastaminen. Muistan
nämä seremoniat jo ulkoa, kun olen jo kolmenakymmenenä vuonna joka
mikkelinyö niitä seurannut.
Tanssi taukosi. Kinkanokka viittasi kädellään nurkkaan päin, ja kohta
kiiti sinne joukko tonttuja, jotka kantoivat sieltä suuren padan
keskilattialle asettaen sen matalien patsaiden päälle. Muudan maahinen
kaatoi siihen öljyä ja sytytti sen palamaan. Kohta kohosi padasta
sinisenvihreä liekki niinkuin viinavalkea, jolloin luolan väki asettui
piiriin padan ympärille. Lumi-Lokka viittasi kädellään varastoihin
päin, ja sieltä tontut kohta kantoivat korillisen vanhoja vaski-,
kulta- ja hopearahoja ja -kappaleita.
— Aarnitulet puhdistakoot pois kuonan ja ruosteen aarteistani, sanoi
Lumi-Lokka heitellen lantteja milloin yksitellen, milloin kahmaloittain
pataan.
Joukossa oli myös paljon muistorahoja ja -esineitä, joita jättiläinen
hypisteli hetkisen käsissään selittäen niiden menneisyyttä.
— Tässä ovat ne hopeapenningit, joilla Juudas Iskariot möi mestarinsa
— ja mies poloinen meni sitten ja hirtti itsensä, sanoi jättiläinen
hymyillen.
— Tässä on se kultapuikko, joka kerran valettiin erään itämaisen
kuninkaan kurkkuun. Oli nähty, että tämä kuningas halusi koota kultaa
ja jotta hän kuollessaan saisi sitä tarpeeksi, sulattivat viholliset
tämän metallimöhkäleen ja kaasivat valinkauhasta avattuun kitaan, jossa
se varmaan kihisi ja puhisi ennenkuin se jähtyi tämmöiseksi. Pahaksi
onneksi kuningas ei tietänyt, että Kuollan niemimaalla on Lumi-Lokan
valtakunta, jossa on maailman suurin aarreaitta. Jos hän sen olisi
tiennyt, niin olisi hän tehnyt sotaretken tänne ja nyt kauniisti
istuisi tuolla rautahäkissä ja päivät lietsoisi palkeitani niinkuin
prinssit, jotka ahneus myös ajoi tänne.
— Tässä taas on mitättömän näköinen hopearaha, mutta tämänkin tähden on
mies lyönyt toverinsa kuoliaaksi. Tämäkin on veren hinta.
— Entäpä tämä, sanoi hän ottaen korista pienen jalokivillä varustetun
sormuksen. Kadulla käyvää nuorukaista kiihoitti tämän kiilto kultasepän
akkunasta niin, että hän seuraavana päivänä teki varkauden ja sai
rautaiset renkaat kalvosimiinsa. Ihminen näet pyrkii kaikin voimin
kantamaan kultakahleita, mutta saa usein rautaiset niiden sijaan,
vaikka edelliset voivat usein olla yhtä tuskalliset.
Hetken aikaa esiteltyään ja kerrottuaan vanhoja muistoja kaatoi Lokka
koko korin sisällyksen pataan. Siitä hulmahti silloin korkealle luolan
kattoon yltävä vihreä liekki. Vähän perästä näki hän taas tonttujen
kauhalla ammentavan padasta kirkkaita rahoja ja kantavan takaisin
varastoihin.
— Nyt alkakoon ateria. Tuolla vuoren rinteellä on lappalaisen porokarja
ja sen paimen on tuolla kopissa. Tontut ajakoot sisälle kymmenen
parasta porohärkää, vähempi ei riitä, ja maahiset valmistakoot niistä
aterian.
— Minä menen mukaan, sanoi Kinkanokka ottaen seinustalta piiskansa.
Sill'aikaa kun porojen noutajat olivat ulkona, siivottiin lattia, ja
pata siirrettiin pois. Hetken perästä kuului luolan suulta melua ja
poronkavioiden raksutusta. Läähättäen laukkasi käytävää pitkin kymmenen
lihavaa porohärkää tonttujen juostessa kintereillä ja Kinkanokan
huitoessa ilmaa hirmupiiskallaan. Kauhistuneena näki Uula, että hänen
lempiajokkaansa Päevi tuli edellä aivan jättiläisen eteen. Uula ei
malttanut vaieten sitä katsella.
— Päevi, Päevi, sanoi hän kuuluvasti.
Kuultuaan äänen Päevi ryntäsi Uulan häkin luo ja hetken ajan
kerkisivät ystävykset katsella toisiaan oven rautaristikkojen läpi
ihmetellen kumpikin, että olivat joutuneet sellaiseen paikkaan.
Kyyneleet kihosivat Uulan silmiin nähdessään lumivalkean ja viisaan
lemmikkinsä vapisevan pelosta ja tietäessään. että se hetken kuluttua
joutuu jättiläisten herkkupaloiksi. Mutta tässä suuressa hädässä
selkeni hänelle salaman nopeudella eräs keino, mitä hän heti koetteli
pelastaakseen lempiajokkaansa; hän sivalsi kaulastaan kultaisen ristin,
pujotti sen Päevin sarveen huudahtaen:
— Kotiin, kotiin... haree, haree...!
Samassa ajokas syöksyi huimin laukoin jättiläisten välistä ja ennen
kuin ne mitään kerkisivät tehdä, kiiti se käytävää pitkin luolan suulle
kaataen mennessään puolitusinaa tonttuja ja maahisen, joka koetti sitä
pidättää. Eivätkä tontut ulkonakaan saaneet vangituksi raisua poroa,
joka suoraa päätä nelisti isäntänsä kotiin.
Luolassa syntyi semmoinen melu ja hälinä, että korvat oli mennä
lukkoon. Jättiläiset syyttelivät ensin toisiaan ja sitten tonttuja
moisesta varomattomuudesta, ja Kinkanokka tuli viimein Uulan kopin
ovelle ja huusi:
— Senkin heittiö, sinä se ajoit poron täältä, mutta odotahan, kyllä
tulet saamaan siitä rangaistuksen. Täältä ei ole ennen yksikään elävä
päässyt pakoon.
Vähitellen meteli tyyntyi. Maahiset teurastivat porot ja keittivät
lihaa suuressa padassa. Kun keitos oli kypsynyt, alkoi ateria,
jonka aikana tuotiin lientä prinsseillekin pienillä kupeilla, mutta
Uulalle ei annettu mitään. Juuri kun jättiläiset nieleskelivät suuria
liharaajoja, viittasi viereisessä kopissa majaileva orjaprinssi Uulalle
merkin ja Uula kohta käsitti, että nyt oli koetettava pelastautua.
Uula viihtesi nopeasti suopunkinsa aivan kuin aikoessaan heittää sen
poron sarviin ja singautti nuoran sellaisella vauhdilla ylöspäin luolan
katossa olevan raon kautta, että silmukka lensi halkeaman äyrään yli
vuoren rinteelle ja tarttui siellä kiven särmään. Prinssit seurasivat
heittoa vapisevin jäsenin, koska hekin toivoivat Uulan kautta
pelastuvansa.
— Kiipeä heti, heti! kiirehtivät he kuiskaten.
Uula koetti kiivetä, mutta nuora oli liian ohut ja Sileä; se luisti
kourissa, ja luolan seinämässä ei ollut kylliksi ulkonemia, joista
olisi voinut ponnistaa jaloin. Kymmeniä kertoja turhaan yritettyään
väsyi Uula viimein ja jäi hengästyneenä istumaan luolan lattialle
nuoran jäädessä riippumaan raon reunalta aina luolan pohjalle saakka.
Ei kerinnyt Uula uudestaan koettaa, sillä aamun sarastus oli heittänyt
ensimmäiset valon säteet Hiipinän huipulle ja sieltä lienee jokunen
heijastanut alas Lumi-Lokan luolaankin, koska luolan katossa oleva
rako äkkiä sulkeutui; luolan väki korjasi kiireesti aterian tähteet
varastokomeroihin ja sammutti kaikki soihtuvalot. Jokunen kiiltomato
vain siellä täällä tuikehti ja niiden heikossa valossa asettautuivat
luolan asukkaat levolle suoristautuen kylmälle kivialustalle.
Kinkanokka oli viimeiseksi jalkeilla ja hänen silmänsä hehkuivat
kuin kissan silmät, kun hän komero komerolta tarkasteli vankejansa
katsahtaen sivumennen Uulaakin. Hetkistä myöhemmin nukkuivat
kaikki muut paitsi Uula, jonka aivot olivat liiaksi kiihtyneet yön
elämyksistä, ja orjaprinssit, jotka toivoivat hänen avullaan pääsevänsä
vapaiksi.
Aivan haudanhiljaisuutta ei luolaan kuitenkaan tullut, sillä sivulta
kuului maanalaisen puron solina ja jättiläisten kumea kuorsaus.
Kovasti säikähtivät Uulan vanhemmat Mikkelin päivän aamuna nähdessään
porokarjansa ilman paimenta ja Päevi etunenässä laukkaavan vuorelta
alas ja ahtautuvan tiheäksi rykelmäksi kodan ympärille. Mutta vielä
suuremmaksi tuli heidän hämmästyksensä, kun Keron ukko löysi ajokkaan
sarvista Uulan kultaristin.
— Voi poloista poikaa, vaikeroi hän — varmaankin on hänelle tullut joku
onnettomuus.
— Niinpähän kävi kuin ennustin, lisäsi muori. — Miksikä hän vei porot
Hiipinälle, vaikka kielsin.
Mutta vaikeroiminen ei auttanut; sen tiesivät Keron vanhukset
entisistä kokemuksistaan. Erämaa on armoton; se vie miehen, jolla ei
ole pelastajaa ja vielä armottomampi on Hiipinän väki, jonka uhreiksi
perintätietojen mukaan oli joutunut useita ihmisiä, vielä enemmän
poroja. Siksipä ukko otti pyssyn olalleen sekä suopungin olkaukseen ja
lähti tunturille poikaansa etsimään uskollinen ja viisas koiransa Killi
kumppaninaan.
Hyvin tiesi ukko Hiipinän jäkälämaat; suoraan meni porojen yöllisille
olinpaikoille ja tarkkanenäinen Killi vainusi heti suopungin silmukan,
joka oli kiinni tuskin sormen levyisen halkeaman reunassa.
— Tämä on Uulan suopunki, mutta missä on mies. Suopunki ja mies
kuuluvat yhteen. Mutta mitä ihmettä, suopunki on kuin pujottautunut
vuoren halkeamaan.
Lappalainen koetti sitä vetää, mutta se ei tullut, se oli kuin kiinni
naulattu.
Ukko teki ristinmerkin, kumartui maahan, asetti suunsa nuoran lähelle
ja puhui puoliääneen:
— Uula, Uula, missä sinä olet?
— Täällä vuoren halkeamassa, täällä jättiläisen luolassa, kuului
heikkoääninen vastaus. — Pelasta minut, isä, minä olen uteliaisuuteni
tähden tänne joutunut.
— Mistä sinne pääsen?
— Et mistään päivällä. Mene kiireesti kotiin ja tule ensi yönä, silloin
tämä railo on auki. Tule varovasti ja vedä minut täältä.
Isä palasi kotiin surren poikaansa ja miettien hänen pelastustaan.
Uula mietti samaa asiaa koko päivän neuvotellen väliin orjaprinssien
kanssa pilkkopimeässä, sillä luolaan ei yksikään päivänsäde ulottunut.
On sanomattakin selvää, että Uula ei milloinkaan ollut viettänyt niin
ikävää sunnuntaita. Iltapuoleen kasvoi jännitys, sillä jättiläiset
herättelivät jo väkeään öiseen työhönsä.
Tuskin oli luolan katto jälleen auennut ja Lumi-Lokka alkanut työnsä
ahjon ääressä, kun Uula tunsi nuoran värähtävän. Kun hän katsahti ylös,
näki hän käden ylhäällä kuilun reunalla antavan merkkejä. Uula sitaisi
köyden vyötäisilleen ja antoi vastamerkin, ja isä alkoi nopeasti
vetää poikaansa ylös kuilusta. Ja tuossa tuokiossa Uula tunsi taas
hengittävänsä raikasta ilmaa vapaan taivaan alla.
Ei kerinnyt Uula kiittämäänkään isäänsä pelastuksesta, sillä kiireesti
lähtivät he juoksemaan tunturilta kotiaan kohti. He olivat jo kerinneet
lähelle kotiaan, kun vuoresta alkoi kuulua kova jyrinä aivankuin
ukkosilmalla.
— Jättiläiset siellä metelöivät, kun meni hukkaan hyvä lietsoja.
Lappalainen virkkoi: — Kumma juttu,
vaikka vanhastaan on taru tuttu:
Hiipinästä hiiden valtakuntaan
tie on suorin kautta kultaluolan.
Usein sarastaissa syksyaamun näkyy Hiipinällä valkohaamu. Monesti
on minun muiston aikaan poropaimen kadonnut kuin hautaan; luun ei
murenetta koommin nähty. Maako nieli, taikka suohon lietty?
Viel' on ennustettu, että Herran
voima hävittää sen luolan kerran.