ELÄINTEN OLYMPIALAISET.

Eläinten olympialaiset.

Tasalakinen tunturi metsäisen kiveliön keskellä, jota kesäinen

aamupäiväaurinko valaisi. Taustalla näkyi korkeita Petsamon tuntureita

lumilaikkurinteineen, sivuilla matalampia, köyryselkäisiä vaaroja,

metsäisiä kankaita, soita ja järviä.

Tunturilla oli vilkasta liikettä ja hyörinää, sillä karhu,

kiveliönkuningas, oli kutsunut Suomen eläimet tärkeään neuvotteluun.

Karhuja, susia, ilveksiä, ahmoja ja kettuja parveili siellä hyvässä

sovussa sonnien, lampaiden, hirvien ja jänisten kanssa; oravat

kurahtelivat, kärpät puikkelehtivat ja mehiläiset, kärpäset ja paarmat

surisivat; taivaalla leijaili lintuja, niitä istui myöskin maassa,

missä vain tilaa oli. Korvia särkevä kirkuna, ammonta, määkinä, mörinä

ja murina kuului eläinjoukosta.

Karhu nousi korkeimman kiven päälle, röyhisti rintaansa, kakisti

kurkkuaan ja virkkoi:

— Kuuluttajat, julistakaa kokous alkaneeksi.

Viisi kurkea kohotti kaulansa suoraksi ja huusi:

— Kru'uu, kruu'uu, kruu'uu!

Senjälkeen karhu nousi kahdelle jalalle, röyhisti uudelleen rintaansa,

kakisti kurkkuansa ja luki tuohilevystä:

— Minä kiveliönkuningas, ikuisten metsien majesteetti, susien, ahmojen

ja ilvesten suuriruhtinas, kaikkien eläinten hallitsija y.m., y.m. teen

tiettäväksi:

Ihminen, meidän kaikkien yhteinen vihollisemme, tulee päivä päivältä

yhä vaarallisemmaksi. Hän harjoittelee lakkaamatta ruumistaan

tullakseen voimassa, nopeudessa ja kestävyydessä meidän vertaiseksemme

(— — Oikein puhuttu, mylvivät eläimet). Joka neljäs vuosi ihmiset

viettävät olympialaisia kisoja nähdäkseen, ketkä ihmisistä ovat

vahvimmat, nopeimmat, kestävimmät ja taitavimmat. Näihin tilaisuuksiin

tulee osanottajia kaikista maista. Vuosien kuluessa ihminen on tullut

niin nopeaksi juoksemaan, että hän ottaa kilpajuoksussa suden kiinni (—

— Uuuu, uuuu, ulvoivat sudet kauhistuneina); kohta hän painissa kaataa

itsensä metsänkuninkaan (karhut vihelsivät ihmeissään), eikä kauan

kulune, ennenkuin hän kiipeilee ja hyppii puissa yhtä keveästi kuin

orava (— — Kurr, kurr, kurrrrrr, kurisivat oravat) ja ui vedessä kuin

hylje.

Kun karhu vähän keskeytti puheensa, kuului eläinten joukosta:

— Ihminen meidät kohta surmaa sukupuuttoon! Korvia vihlova murina,

marmatus, haukunta, ammuminen, vihellys ja piipitys kuului

eläinryhmistä. Kaikki näyttivät olevan raivoissaan ihmiselle; karhu

yksin säilytti mielenmalttinsa. Kiveliönkuningas jatkoi:

— Minä, metsien majesteetti ja kaikkien eläinten kuningas olen

neuvotellut suurvisiirini suden ja salaneuvos ketun kanssa asioista

ja olen päättänyt pitää eläinten olympialaiset kisat osittain tällä

tunturilla, osittain Pummankivuonon rannalla Petsamossa; ne olkoot

kuudentena päivänä tuohikuuta ensi vuonna. Lähettilääni vieköön tästä

sanan kaikkiin maanosiin ja kaikille eläinluokille ja tärkeimmille

lahkoille, että ne puolestaan lähettäisivät tänne edustajiaan. Muut

alamaiseni menkööt kotiseuduilleen harjoittelemaan. Vain neuvonantajani

ja lähettilääni jääkööt olympialaiskomiteaksi järjestelemään kisoja.

— Hyvä, hyvä, mylvivät eläimet. — Me vietämme täällä sellaiset juhlat,

ettei milloinkaan ennen ole ollut kiveliössä. Ja ennen sitä me

harjoittelemme niin, ettei ihminen enää milloinkaan meistä kostu!

— Kuuluttajani ilmoittakoot kokouksen loppuneeksi, lisäsi karhu.

Kurjet asettuivat taas riviin metsänkuninkaan eteen ja huusivat:

Kruu'u, kruu'u...

Eläimet alkoivat sulassa sovinnossa laskeutua tunturilta hajaantuen eri

suunnille.

Olympialaistoimikunta.

Kun tunturi oli tyhjentynyt, alkoi toimikunta työnsä. Siihen kuului

paitsi puheenjohtajaa, kuningas karhua: susi, kettu, ilves, hirvi,

jänis, orava, pässi ja sonni; sitäpaitsi kotka ja lähettiläslinnut:

pääskynen, tervapääskynen, nuolihaukka, muutamia lokkilintuja ja

kurkia; selkärangattomia edustivat heinäsirkka, kirppu ja etana.

— Meidän on nyt laadittava kilpailuohjelma. Se ei ole niinkään helppo

tehtävä, sillä eläinkunnassakin on monta urheilunalaa ja monenlaisia

taitureita. Omasta puolestani ehdotan painia tärkeimmäksi numeroksi.

Paini on miesten urheilua. Olen synnynnäinen painimestari. Poikasena

en paljon muuta tehnytkään kuin kellistelin nurin kasvinkumppaneitani,

pikkuotsoja ja vieläpä aikamiehenäkin olen joskus käynyt käsirysyyn

vertaisteni kanssa. Minulla on yhdeksän miehen voima. Muurahaiset,

putkenjuuret ja metsämarjat, jotka ovat pääravintonani, kehittävät

lihaksiini pelottavan voiman. Toisinaan käyn ihmisen karjaan, otan

suurinta sonnia tai lehmää niskasta kiinni ja nujautan kuin tallukan

maahan, puhui karhu.

— Muistat väärin, herra kuningas, toisinaan sonni lävistää sinut

sarvillaan, huomautti kettu.

— Ei mitään keskeytyksiä! kivahti karhu. — Näillä töppösillä kellautan

kumoon vaikka jalopeuran, joka siellä Afrikassa kerskailee voimistaan

ja sanoo olevansa eläinten kuningas.

— Herra kuningas, tirskui pääskynen. — Minä näin viime talvena

Sudanissa jalopeuran hyppäävän korkean aidan yli lehmänhieho suussa.

Jalopeuralla on hirmuiset voimat. Mutta vielä väkevämpi on gorilla,

jonka näin Kongojoen varsilla. Hänestä saa Teidän Majesteettinne

oivallisen vastustajan varsinkin vapaassa painissa.

— Tulkoot vain gorillat, jalopeurat ja tiikerit kanssani rehelliseen

suomalaiseen sylipainiin, sittenpä nähdään, kuka on oikea eläinten

kuningas, murisi karhu. — Sittenpä nähdään!

— Minä ehdottaisin, että juoksu otettaisiin toiseksi numeroksi,

sanoi susi. — Minä olen arojen ja aavojen tuntureiden juoksumestari.

Näettehän sen jo pitkistä jaloistani, solakasta ruumiistani ja keveästä

käynnistäni. Ruokanani on vain liha, jota hankin usein yhteistoimintaa

käyttäen. Näkisittepäs, kuinka me pyydystämme poroja Lapin tuntureilla

sekä lampaita ja hevosia Siperian aroilla; me asetumme ensin ketjuun ja

ajamme laumaa niin kauan, että useimmat siitä joutuvat paistiksemme.

Se on ainakin rehellistä ajojahtia eikä salakavalaa väijymistä,

niinkuin kissojen ja ilvesten tapana on pyydystää. Toisinaan ajaa minua

metsästäjä hiihtäen, mutta harvoin hän saa minun kalliin turkkini.

Ihminen on minulle vihainen siitäkin, kun minä syön toisinaan pieniä

lapsia, jotka ovat yksinään menneet metsään. Tahtoisin siis koetella,

kuka on eläinkunnan nopein juoksija.

— Erehdytpä susi, jos luulet, että olet maailman nopein juoksija, sanoi

kurki. — Viime syysmuuton aikana näin, kuinka kaksi kasakkaa Venäjän

aroilla sutta metsästi. He seurasivat sitä nopeilla ratsuhevosillaan;

heidän vinttikoiransa kiisivät suden perässä sellaista vauhtia, että

saivat sen kiinni korvista ja pitelivät sitä, kunnes miehet ennättivät

paikalle. Ja onpa Aasian ja Afrikankin aroilla hyviä juoksijoita:

antilooppeja, kirahveja, kamelikurkia. Juoksusta tulee sentähden

jännittävä kilpailu.

— Otetaan vain juoksu yhdeksi numeroksi, myönsi karhu.

— Pituushyppy on varmaankin eläinten hyödyllisin urheilu, sanoi orava

kapsahtaen istumaan karhun eteen ja nostaen tuuhean häntänsä ylös.

Pitkällä pituushypyllä olen minä usein pelastanut itseni varmasta

kuolemasta. Olen oikea hyppymestari. Sinä, herra kuningas, olet monta

kertaa huviksesi katsellut, kun minä puusta puuhun loikkailen ja

hyppelen oksalta oksalle. Minä syön puiden silmuja ja siemeniä, siksi

ovat lihakseni voimakkaat. Minä olen ensiluokkainen voimistelija,

mutta kyllä minä harjoittelenkin ahkeraan aamusta iltaan. Toisinaan

joudun ainaisen viholliseni mäntynäädän kanssa hirvittävään kilpailuun

hyppimistaidossa. Silloin on henki kysymyksessä, sillä jos näätä tapaa

minut, syö se minut kohta suuhunsa.

— Herra kuningas, sanoi jänis, kapsahtaen takajaloilleen ja heilutellen

etukäpäliään kuin rumpupalikoita.

— Sukulaiseni orava kehuu itseään metsien parhaaksi hyppymestariksi.

Minä olen lumihankien hyppelijä. Katsokaa minun käyriä takajalkojani,

nehän ovat aivan kuin jouset. Luoja on luonut minut laukkoen kulkemaan.

Helposti hyppään korkean aidan yli varsinkin silloin, kun ajokoira on

kintereilläni. Kun talviaamuna palaan ruislaiholta tai heinäsuovalta

syönnökseltä, hyppään polulta syrjään niin kauas, ettei ihminenkään

huomaa, minkä kuusen juurelle olen loikannut. Toisinaan tiheässä

katajikossa, kun en muuten saa selville, mitä on minun ympärilläni,

loikkaan pystysuoraan ylös. Minä syön lehtiä, ruohoa ja jyrsin haavan

kuorta, siksi jäseneni ovat voimakkaat. Salaneuvos kettu ja suurvisiiri

susi kyllä todistavat, että olen ensiluokan vauhditon hyppääjä.

Karhu murisi hyvillä mielin:

— Mum, mum... minäkin olen huomannut, että te molemmat, orava ja

jänis, olette hyppytaitureita. Otava edustakoon Suomea ja Eurooppaa

pituushypyssä, jänis korkeushypyssä.

— Herra otso, sirisi heinäsirkka — minä luulen myös olevani

hyppytaitoinen.

— Ja minä myös, ehätti kirppu.

— Viisainta on jättää kehumiset siksi, kun olette koetelleet ensin

voimianne Austraalian kenkurujen, Afrikan antilooppien ja Alppien

kemsien kanssa, puhui kurki.

— Kirppu ja heinäsirkka kilpailkoot omassa sarjassaan, julisti karhu.

Yhtäkkiä jänis ja orava tulivat hyvin hätäisiksi. Jänis työnsi päänsä

pensaaseen, orava laukkasi sonnin vatsan alle, ja kurjetkin katselivat

levottomina ylös.

— Mikä nyt tuli? kysyi karhu.

— Kotka tulee, kotka tulee, puputti jänis. — Sen edessä ei ehdi mikään

pakoon.

— Tänä päivänä ja olympialaisjuhlien aikana ei mikään eläin saa tehdä

pahaa toiselleen. Johan minä olen sen kuuluttanut.

Kotka laskeutui arvokkaasti liidellen karhun eteen ja sanoi sille:

— Sinä olet metsien majesteetti, minä ilmojen. Oikeastaan minun ei

tarvitseisi totella maassa maleksijaa, mutta yhteisen asian tähden

alistun noudattamaan käskyjäsi eläinten olympialaisissa. Minä lintujen

ja kaikkien siivekkäiden puolesta tahtoisin, että olympialaisissa

kilpaillaan myös lentonopeudessa ja korkeuslennossa. Me linnut olemme

luodut lentämään. Sentähden on pukunamme höyhenpeite, sentähden

ovat eturaajamme muuttuneet siiviksi, sentähden on ruumiimme käämin

muotoinen. Ilma, vapaa ilma on meidän kulkutienämme.

— Salaneuvos, merkitse, lento ja korkeuslento, sanoi karhu.

Sillävälin oli etana kömpinyt varvulle metsän kuninkaan eteen.

— Herra tirehtööri, minäkin tahtoisin kilpailla.

— Hö, hö, höö... vai sinäkin! Mihin urheiluun muka sinäkin ottaisit

osaa? kysyi karhu.

— En suinkaan kilpajuoksuun nopeudessa, vaan — hitaudessa. Kuka

kauimmin viipyy määrätyllä matkalla, saakoon kultamitalin. "Ei ole

hoppu hyväksi eikä kiire kunniaksi." Kun Jumala loi maailman, ei Hän

puhunut kiireestä mitään, eikä Hän sitä ajatellut minua luodessaan.

Minä olen maailman hitaimpia eläimiä, mutta silti en ole mistään

myöhästynyt. Minulla on vain yksi jalka, jonka avulla luistan eteenpäin

kuin suksella sitä mukaa, kuin ehdin rasvata tieni. Minunkin ruokanani

ovat lehdet, joihin pitkällä kielelläni sahailen pyöreitä reikiä.

— Saakoon etanakin mieluisensa kilpailun, myönsi karhu. Totta on, että

eräissä tapauksissa hitaus on parempi avu kuin nopeus. Eläintenkin

pitäisi olla nopeat hyvällä, mutta hitaat kuin etana pahalla tiellä.

— Herra kuningas, sanoi pässi, minua ei ole luotu painikilpailuja enkä

kilpajuoksuakaan varten, mutta minä olen ensiluokan kaksintaistelija.

Katseleppas minun käyriä sarviani ja koettele lujaa otsaluutani. Minä

kilpailisin mieluimmin pökkäämisessä.

— Ja minä puskemisessa, ehätti sonni.

— Jos minulla olisi sarvet, ottaisin osaa pökkäys- ja

puskukilpailuihin, sanoi karhu.

— Ehdotetaanko vielä muita kilpailuja? lisäsi karhu.

— Eihän täällä ole vielä mitään mainittu merieläinten urheilusta,

sanoi harmaa hylje, joka suurin ponnistuksin ja paljon aikaa kuluttaen

oli tunturille kavunnut. Uinti, pituusuinti on meidän kilpailujamme.

Näettehän kohta, etten ole kilpajuoksijaksi luotu. Raajani ovat lyhyet

ja evämäiset, ruumiini sukkulan muotoinen, ettei se vastustaisi pahasti

vedessä liikkumista, karvani on lyhyt, ettei sekään pidättäisi, ja koko

olemukseni on suunniteltu vesielämää varten. Väärin tehtäisiin, jos ei

meille hylkeille ja kaloille järjestettäisi mitään kilpailuja.

— Salaneuvos, merkitse ohjelmaan vielä lisäksi uintikilpailut. Ne

pidetään Pummankivuonon rannalla, käski karhu jatkaen hetkisen

vaitiolon jälkeen:

— Merkillisen monimuotoinen on eläinkunta! Toiset eläimet on luotu

yksinomaan maalla liikkumaan, toiset vedessä elämään, ja paljon

on niitä, jotka ovat ilmassakin kuin kotonaan. Mutta juuri siitä

syystä tulevat eläinten olympialaiset olemaan hyvin monipuoliset.

Meidän kaikkien on puolustettava Suomen värejä ja Euroopan mainetta.

Puolustakoot aasialaiset, afrikkalaiset, austraalialaiset ja pohjois-

ja eteläamerikkalaiset eläimet omia maanosiaan!

— Suomi ja Eurooppa voittoon! huusivat kaikki eläimet kuorossa. Ja

kaiku vastasi ylt'ympäri tuntureista:

— Voittoon!

— Ja nyt, lisäsi kuningas, pääskyset, tervapääskyset, kotkat ja lokit

viekööt tiedon tämän kokouksen päätöksistä kaikkiin maanosiin.

— Herra kuningas, sanoi kettu, minulla on vielä eräs asia. Ketkä

raivaavat ja tasoittavat kilpailuradat? Kun minä viime kesänä kävin

kaupungin laidassa, näin ihmisten juoksevan kilpaa vartavasten tehtyjä

teitä pitkin.

— Afrikassa on hyviä tiemestareita, ehätti kurki. Viime syksynä näin,

kuinka norsut raivasivat itselleen tietä aarniometsissä. Siitä oli

leikki kaukana. — Amerikassa ja Aasiassa on myöskin raivaajaeläimiä,

nimittäin majavia, joita myös voitaisiin käyttää apuna.

— Lähettilääni, käskekää tulemaan sata norsua ja viisikymmentä majavaa

raivaus- ja tietöihin noin kaksi viikkoa ennen kilpailujen alkua. Minä

voin myös heitä autella, sillä ei minullakaan ole peukalo keskellä

kämmentä, varsinkin maankaivutöissä. — Menkää!

Karhu viittasi etukäpälällään linnuille.

Kaikki muut komitean jäsenet lähtivät tunturilta; ainoastaan

suurvisiiri ja salaneuvos jäivät kuninkaan neuvonantajiksi.

Norsut raivaustöissä. Ajan ja matkan mittarit hankitaan.

Lähettiläät lensivät valtakunnasta valtakuntaan ja maanosasta toiseen

kuuluttaen eläinten olympialaisten alkamisesta Petsamossa. Innostus

oli kaikkialla suuri. Vain Saharan leijona ja Bengalin tiikeri

vastustelivat, mutta päättivät hekin lähteä kilpasille kukistamaan

uutta nousukasta, kiveliön karhua, joka niin julkeasti kehtasi

julistautua eläinten kuninkaaksi.

— Minä pehmitän sen kanankaaliksi! marisi jalopeura.

— Minä syön sen uuden kuninkaan suuhuni, uhkasi tiikeri.

Mutta kuultuaan, että siellä kaikki eläimet sulassa sovinnossa

harjoittelivat voimiaan voidakseen menestyksellä taistella ihmistä

vastaan, rauhoittuivat vanhat eläinten kuninkaat jonkun verran.

Norsutkin estelivät ensin, että kuka sinne rengin töihin lähtee toiseen

maanosaan. Myöntyivätpä nekin viimein, koska lopullisena tarkoituksena

olivat toimenpiteet ihmistä vastaan.

Täsmälleen kaksi viikkoa ennen kilpailujen alkua, kun kiveliönkuningas

neuvonantajineen käveli Jauritunturilla huolestuneena ja odotellen,

kuului vuorenrinteeltä ryskettä ja jalkojen töminää. Karhu ensin

kauhistui nähdessään noin sata suurta eläintä kärsät pystyssä juosta

porhaltavan rinnettä ylös ja aikoi kiireen vilkkaa kiivetä honkaan,

mutta huomasi sitten, ettei kuninkaan sovi alamaisiaan pelätä. Karhu

rohkaisi luontonsa ja meni tulijoita vastaan. Kettu ja susi pitivät

viisaimpana pysyä syrjemmällä ja tarkastelivat uteliaina norsuja.

— Tervetuloa, rakennusmestarini, sanoi karhu, odotimme teitä jo

ikävöiden, kun meidän maanosassamme ei ole eläinten keskuudessa

tiemestareita.

Norsut asettuivat piiriin karhun ympärille. Johtajanorsu nosti yksin

kärsänsä ilmaan sanoen:

— Olemme käytettävissänne, Teidän Majesteettinne. Mutta ensin

kaipaisimme lepoa, sillä matka Afrikasta tänne. Palestinan, Syyrian,

Mesopotamian ja Armenian kautta, Kaukason yli ja Venäjän maan halki, ei

ollut leikintekoa.

— Olkaa niinkuin kotonanne. Kun olette levänneet, alatte tehdä tietä

tältä tunturilta tuolle toiselle. Kaikki puut, juuret ja kivet on

tarkoin kannettava pois; muun tasoitustyön tehkööt majavat.

Karhusta oli mieluistakin päästä joksikin aikaa erilleen noista

suurista eläimistä, joiden voimaa hän ei tuntenut. Hän ihmetteli, miten

leijona saa tottelemaan tuollaisetkin jättiläiset.

— Taitaa sittenkin leijona olla vahva eläin, arveli karhu itsekseen.

Mutta neuvoksilleen ei siitä mitään virkkanut, ei virkkanut, etteivät

luulisi esimiestään pelkuriksi.

Norsut asettuivat ympyrään tunturin laelle ja nukkuivat seisaallaan

päät vähän nuokuksissa. Kaukaa katsoen olisi niitä luullut kallioiksi.

Yksi vain makasi kyljellään sammalikossa.

Kettu, joka on useimmiten lapsellisen utelias, päätti käyttää

tilaisuutta hyväkseen tutkiakseen tarkemmin noita outoja eläimiä.

Se tulla sipsutteli aivan norsujen luo ihmettelemään niiden vahvoja

töppöjalkoja, vahvaa löntterömäistä ruumista, vasikannahkan kokoisia

korvia, suuria syöksyhampaita ja ennen kaikkea vahvaa, pehmeätä kärsää,

joka riippui päästä kuin vahva makkara. Sen päässä oli pienempi

lisäke ikäänkuin sormi tai nakkimakkara. Hyvin uteliaana tarkasteli

kettu kyljellään makaavaa eläintä, joka ei vähääkään liikahtanut.

— Onkohan se kuollut? tuumi repolainen itsekseen. Ja kun kettu on

toisinaan herkkusuu, heräsi siinä halu maistaa norsun kärsälihaa. Tämän

kettumaisen halunsa se heti tyydytti puraisten palasen sormimaisesta

lisäkkeestä ja luikki sen kanssa tiehensä, kun huomasi pahasti

erehtyneensä.

Norsu murahti vihaisesti ja löi sivujaan verisellä kärsällään. Siihen

toisetkin heräsivät ja raivostuivat nähdessään toverinsa verissään.

Vähällä oli koko lauma lähteä takaisin, mutta pitkien neuvottelujen

jälkeen jäi, kun karhu lupasi ankarasti rangaista sitä, joka oli

puraissut norsun kärsää. — Kukaan ei tiennyt, että se oli kettu.

Seuraavana päivänä norsut alkoivat työnsä. Ryskyen katkeilivat

ja juurineen kaatuivat isoimmatkin männyt, kun yksikin norsu

kietoi kärsänsä niiden ympäri ja kiskoi syrjään. Toiset työnsivät

syöksyhampaansa kivien ja juurien alle ja vääntelivät niitä pois tieltä

kuin vivuilla. Muutamat kantoivat kaadettuja puita kärsällään syrjään.

Karhunkin täytyi tunnustaa, että norsut ovat oivia tientekijöitä.

Viikossa saivat norsut tien raivatuksi tunturien välille, vieläpä

peratuksi suuren kentän hyppyharjoituksia ja painia varten. Majavat

sitten niitä tasoittelivat toisen viikon taputellen leveillä hännillään

ja nakertaen pois pienehköjä juuria, joita kaikkia norsut eivät olleet

viitsineet poistaa. Ja hyvä siitä tulikin. Kun kiveliönkuningas

suurvisiirinsä suden ja sihteerinsä, salaneuvos ketun kanssa tietä

ja kenttää vähää ennen kilpailuja tarkasteli, kiitti hän norsuja ja

majavia hyvästä työn suorituksesta.

Lisäksi karhu antoi rakentaa vielä kuusista kunniaportin tien toiseen

päähän ja hongan juurista kunniaistuimen itselleen maaliviivan

läheisyyteen.

— Kaikki on valmista, lausui karhu kämmeniään yhteen hieroskellen.

— Ei vielä, Herra Majesteetti. Eihän meillä ole vielä mitattu

matkaakaan eikä ole kelloa, jolla mittaisimme aikaa niinkuin ihmiset.

Jollemme saa niitä, niin emme voi merkitä ennätyksiä.

— Mistä saamme mitan ja kellon?

— Ei hätää, sanoi kettu, et ole turhan tähden minua salaneuvokseksesi

ottanut. Minä hankin ne. Me emme välitä ihmisten mitoista ja kelloista,

vaan teemme oman järjestelmämme. Matkoja mitatkoon kukko; sillä on

aivan yhtä pitkät askeleet, kun se vapaudessaan marssii, vaikka se

kyllä osaa harpatakin, varsinkin nähdessään minut kanatarhassa.

Aikaa mitatkoon käki kukkumisellaan. Matkan pituuden mittana olkoon

kukonaskel, ajan mittana käen kukahdusväli eli "kukkuu".

— Olkoon niin, sanoi karhu.

Mitä teitä ja miten eläimet matkustivat kilpailuihin.

Siitä alkaen kun lähettiläät olivat eri maissa julistaneet

kiveliönkuninkaan kuulutuksen, vallitsi eläinkunnassa oikea

olympialaiskuume. Missä kaksi tai kolme eläintä sattui yhteen,

puhuttiin tulevista suurkilpailuista; niitä varten järjestettiin eri

maanosissa ja eri eläinten kesken karsintakilpailuja, sillä vain

parhaat kyvyt pääsivät koettelemaan. Eri maanosien mahdollisuuksista

väiteltiin ja lyötiin vetoja. Muuttolinnut eivät aluksi olleet selvillä

siitä, minkä maanosan värejä puolustaisivat: senkö, jossa talvet asuvat

tai senkö, jossa olivat syntyneet. Viimein selvisi, että syntymämaan

kunniaa on puolustettava. Kussakin maanosassa valittiin ylikomentaja,

jonka huolena oli maanosan eläinjoukon johto ja ylin valvonta.

Afrikassa oli leijona itseoikeutettu johtaja, Aasiassa tiikeri,

Pohjois-Amerikassa harmaakarhu, Etelä-Amerikassa puuma, ja Austraalian

eläimet valitsivat paremman puutteessa dingokoiran.

Valtamerien pinnalla näkyi myös liikehtimistä, kun valaat, hylkeet ja

hait pitivät karsintakilpailujaan uinnissa.

Eläinten olympialaiset tulivat erittäin jännittäviksi senkin tähden,

että oli päätetty painissa ratkaista, kuka on oikea eläinten kuningas.

Eläinkunnassa kyllä tapahtuu säännöllisiäkin joukkovaelluksia.

Matkustaja-antioloopit tekevät tuhatlukuisiksi laumoiksi keräytyneinä

pitkiä vaelluksia Kalaharissa, samoin peurat Pohjois-Amerikan

arktisilla seuduilla, sopulit Europan pohjoisosissa ja heinäsirkat

aroseuduilla; muuttolintujen syksyin keväin suorittamat matkat ovat

myös joukkovaelluksia. Mutta ei milloinkaan ennen oltu Lapissa nähty

eläinten vaeltavan sellaisessa kiihkossa ja sekaisin kuin näiden

kilpailujen edellä. Se muistutti eläinten pakoa takana räiskyvän ja

kintereillä kiitävän aronpalon edessä.

Austraalian eläimet olivat ensin kerääntyneet Austraalian mantereen

pohjoisimpaan kohtaan, mutta siinä näytti nousevan tie pystyyn, kun

meri tuli vastaan. Dingo käski albatrossien lentää Tyynelle merelle

hakemaan salmen yli saattajia. Albatrossit toivatkin sieltä kymmenen

pottivalasta, samanverran vasaravalaita ja lauman haikaloja laivoiksi.

Kun puuha oli eläinkunnalle yhteinen, ei kenenkään sopinut kieltäytyä.

Arafurameren rannalla kengurut, dingot, Austraalian strutsit ja

pussihukat istuivat valaiden selkään — ja niin sitä mentiin salmen

yli Timorsaareen, joka kuuluu Pieniin Sundasaariin. Monia eri saaria

pitkin ja monen salmen yli äsken kerrotulla tavalla kuljettuaan seurue

saapui Jaavalle; sieltä edelleen Sunda-salmen yli Sumatralle, josta

Malakan salmen yli Malakan niemimaalle. Sen rannalla erosivat valaat

ja haikalat maaeläimistä ja lähtivät uida porhaltamaan aikoen ehtiä

meritietä Etelä-Kiinanmeren, Ison valtameren, Beringin salmen ja

Pohjoisen jäämeren kautta Petsamoon yhtäaikaa edellisten kanssa.

Saaristosta oli seurueeseen liittynyt useita eläinlajeja:

Uudesta Guineasta loistovärisiä paratiisilintuja ottaakseen osaa

kauneuskilpailuihin, Borneosta oli tullut oranki eli metsäihminen

aikoen painikilpailuihin muiden ihmisenmuotoisten apinain kanssa,

Uudelta Guinealta oli tullut myös emu juoksukilpailuja varten ja

monta eri lintulajia oli joukkoon yhtynyt siinä tarkoituksessa, että

ottaisivat osaa nopeuslentoon. Joukossa nähtiin myös salangaaneja,

joiden pesiä kiinalaiset syövät herkkunaan.

Brahmaputrajoen mutkaan oli tiikeri kerännyt kaikki kilpailuihin

osaaottavat Aasian maanosan eläimet. Apinoita, villihevosia, aaseja,

kameeleja, vuohia ja lampaita oli joukottain. Osa niistä oli kuitenkin

eväsvaroiksi tarkoitettu, sillä tiikeri ei vielä tietänyt, että

eläinkunnassa kilpailujen aikana oli täydellinen rauha, eikä toinen

eläinlaji saanut silloin toisensa kimppuun hyökätä.

Tiikeri otti komentonsa alaiseksi myöskin Austraalian eläimet

väittäen, että Austraalia on kerran ollut maayhteydessä Aasian kanssa

ja silloin oli eläinkuntakin yhteinen. Dingo ei uskaltanut vastustella

röyhkeää petoa, vaan totteli nöyrästi, kun tiikeri hänelle kiljahteli

milloin mitäkin määräyksiä.

Kun oli mahdotonta päästä sellaisen seurueen kanssa maailman korkeimman

lumi- ja jääpeitteisen vuoriston, Himalajan yli, oli tiikeri valinnut

juuri Brahmaputran laakson kulkutieksi; sitä seuraten pääsivät eläimet

korkealle Tibetin ylängölle, mutta kaljun ja korkean Kuenlunin yli oli

kavuttava. Paljon helpommin sujui matka Gobin erämaassa ja Kirgiisien

aroilla, joilla kuivien seutujen eläimet olivat kuin kotonaan. Mutta

Venäjällä oli tämän vaeltavan lauman kuljettava suurien jokien yli. Kun

eivät suuret merinisäkkäät enää olleet auttamassa, täytyi kenkurujen,

antilooppien ja lampaidenkin koetella uimataitoaan. Huonosti olisi

käynyt useille eläimille, elleivät toiset olisi auttaneet niitä.

Monta kertaa tiikeriä nauratti makeasti, kun venäläiset pakokauhun

valtaamina pakenivat lauman edestä. Sammen kalastajat Volgan rantamilla

jättivät veneensä ja pyydyksensä veteen ja juoksivat tiehensä

nähdessään oudon kulkueen. Kun lauma sattui kylään, piilottautuivat

asukkaat majoihinsa päätellen, että maailmanloppu on käsissä. Ja

tiikeri lisäsi heidän pelkoaan kiljaisten talojen kohdalla.

Afrikan eläimet vaelsivat kuningas leijonan opastamina melkein

samaa tietä, jota norsut olivat käyttäneet. Se joukkue oli vielä

kirjavampi kuin edellinen. Jalopeurojen, leopardien, gorillain,

simpanssien ja marakattien seassa nähtiin seebroja, kvaggoja ja useita

antilooppilajeja. Omana joukkueenaan kulkivat kamelikurjet, jotka

uskoivat saavansa ensi palkinnon juoksukilpailuissa.

Etelä- ja Pohjois-Amerikan eläimet olivat kulkeneet omia maanosiaan

pitkin ja kerääntyneet Alaskaan miettimään miten pääsisivät Beringin

salmen yli Vanhan mantereen puolelle. Edellisestä maanosasta oli puuma,

joka oli sen maanosan eläinten johtaja, tuonut mölyapinoita, joita

aiottiin käyttää ammattihuutajina kiihoittamaan urheilijoita, lisäksi

laamaeläimiä, jäniksiä, kamelikurkia, kondoorikotkia ja koreahöyhenisiä

kolibreja; viimemainitut tulivat kauneuskilpailuja varten.

Mielipahakseen oli puuma huomannut jo kilpailijoita koetellessaan, että

hänen maanosassaan on vähän kykyjä. Eihän esimerkiksi laiskiaisista,

kilpikonnista ja käärmeistä ollut kilpailijoiksi missään ottelulajissa.

— Pohjois-Amerikan joukkue oli jo monipuolisempi ja hyvin harjoitettu.

Mustia ja harmaita karhuja, susia, piisonihärkiä, hirviä, peuroja

ja antilooppeja oli lähtenyt maataan edustamaan, lisäksi useita

lintulajeja.

Beringin salmen rannalla eläimet tapasivat ajelehtivan jäävuoren,

jonka päälle ne asettuivat ja joka tuulen ja merivirtain kannattamana

kulkeutui Aasian rannalle. Vaivalloinen oli amerikkalaisten eläinten

matka Aasian tundroillakin, kun niiden piti uida kaikkien Jäämereen

laskevien jokien yli.

Kun Lappiin oli tulossa myös Intianmeren ja Atlantin eläimiä sekä

napaseutujen edustajia meriteitse, voimme jossain määrin kuvitella

sitä eläinten paljoutta ja niitä valtavia laumoja, jotka silloin eri

puolilta lähestyivät Petsamoa.

Vastaanotto.

Eipä liene ihmistenkään olympialaisissa monesti valmistettu vieraiden

maiden edustajille juhlallisempaa vastaanottoa kuin oli Jauritunturilla

kilpailupäivän aamuna. Kiveliönkuningas tahtoi näyttää, että osataan

sitä Lapissakin komeilla. Hän laittoi havuportin eteen valtavan

kunniakujan asettaen tien molemmille sivustoille riveihin norsut,

hirvet, peurat, jääkarhut, sudet ja ketut; hän käski vieraiden

saapuessa kotkien, haukkojen, kurkien ja joutsenten leijailla

ilmalaivueina tunturin yläpuolella, ja ketun neuvosta hän oli pitänyt

myös musiikkipuolesta huolta.

Etujoukkojen ilmaantuessa tielle nousi kiveliönkuningas

kunniaistuimelleen ja viittasi käpälällään. Norsut nostivat

kärsänsä, sonnit ja hirvet turpansa ja petoeläimet kuononsa ylös ja

tervehdyssoiton sijasta mörisi, ammui tai ulvoi kukin voimiensa mukaan.

Tulijat vastasivat samalla tavoin, niin että kaiku vastasi seitsemästä

tunturista. Kotkat ja haukat kirkuivat, joutsenet joikuivat ja hanhet

tatattivat korkeudessa. Pienempien lintujen ääntä ei erottanut, ei

kukonkaan, jonka kettu oli vartavasten hankkinut matkojen mittaajaksi,

ei käenkään, joka koetti ylläpitää edes jonkinlaista tahtia.

Etujoukkona tulivat amerikkalaiset eläimet pää pystyssä ja koppavin

elein. — Johtaja, harmaakarhu tuskin huomattavasti nyökäytti päätään

tervehdykseksi marssiessaan kiveliönkuninkaan sivu, sillä omahyväiset

amerikkalaiset pitävät kaikkien muiden maanosien asukkaita alempina

luontokappaleina.

Karhusta se oli paha merkki, ja hänessä syntyi jo pahoja aavistuksia.

Toisena ryhmänä tulivat Afrikan edustajat, leijona etunenässä.

Harjaansa puistellen ja hännällään vihaisesti kylkeään pieksäen,

samalla syrjäsilmin kyräten karhua, asteli se ohitse ylevin askelin

osoittaen jo käytöksellään halveksimista korvenkuningasta kohtaan.

— Mikähän tästä tulee, jupisi karhu itsekseen paha-enteisenä.

— Näetkö, kuinka jalopeura on kiukkuinen; se kynii sinut vielä,

kuiskasi kettu.

Kolmantena joukkueena tulivat aasialiset eläimet, joiden kärjessä

tiikeri kulki joustavin askelin ja itsekseen maristen suomatta

katsettakaan karhulle tervehdykseksi.

Neljäntenä saapuivat etelä-amerikkalaiset ja viidentenä

austraalialaiset. Niiden johtajat puuma ja dingo nyökäyttivät sentään

päätään karhulle.

Kun kaikki eläinryhmät olivat asettuneet niille osoitetuille paikoille,

ja kurjet huutaneet tavanmukaisen tervehdyshuutonsa, suoristtautui

karhu juhlalliseen asentoon pitäen seuraavan puheen:

— Minä kiveliön kuningas, metsien majesteetti, kaikkien eläinten

kuningas (— — Valehtelet! ärjäsivät leijona ja tiikeri), minä olen

kutsunut teidät kaikkien maiden etevimmät eläimet jaloon kilpailuun,

suuriin olympialaiskisoihin näyttämään kuntoanne. Näinä päivinä täällä

ratkaistaan, mikä on paras urheilumaa maailmassa. Meidän eläinten

pitäisi kehittyä nopeammiksi, voimakkaammiksi ja taitavimmaksi kuin

ihminen, joka myös pitää tällaisia kisoja.

(— — Hyvä, hyvä! huusivat eläimet.) Julistan nämä ensimmäiset eläinten

olympialaiset kisat avatuiksi ja kehoitan kunkin maanosan edustajia

valitsemaan palkintotuomarinsa.

— Johtajat palkintotuomareiksi! huusivat eläimet kuin yhdestä suusta.

Kettu pyysi kohteliaasti palkintotuomareita paikoillensa kuninkaan

istuimen sivulle, mutta jalopeura, tiikeri ja harmaakarhu nousivat

kunniaistuimelle kiveliönkuninkaan viereen eikä viimemainittu

uskaltanut estellä. Puuma ja dingo jäivät alas, sillä lavalle ei

enempää mahtunut.

Vaikka ketun kirjoittamassa ohjelmassa paini oli ensimmäisenä,

päätettiin se yhteisestä sopimuksesta jättää viimeiseksi, koska siinä

etupäässä kilpailtiin siitä, kuka on oikea eläinten kuningas, ja sen

kilpailun ratkaisu olisi jo alussa tehnyt kilpailijat riitaisiksi.

Kilpajuoksu.

— Juoksijat esille, huusi karhu, kun oli päästy ohjelmasta selville.

Tielle ryntäsi paljon eläimiä eri ryhmistä. Kettu ja susi asettivat ne

riveihin, viisi rinnakkain mitaten rivien väliksi kaksikymmentä kukon

askelta. Kukin maanosa sai asettaa viisi edustajaa eli yhden rivin, ja

rivit seurasivat aakkosjärjestyksessä. Ensimmäiseksi tulivat Aasian

edustajat: villihevonen, peura, maralhirvi, saiga-antilooppi ja kulaani

eli aroaasi.

— Huomio, huomio! huusi tiikeri niin käskevästi, että hälinä eläinten

parissa lakkasi kuin suulle lyödyillä. — Aasian suunnattomat erämaat

ja aroaavikot ovat eläinkunnalle kasvattaneet hyviä juoksijoita.

Niistä näette tässä muutamia edustajia. Ensimmäisenä on tarpaani

eli villihevonen, aito juoksijan esikuva. Katselkaa sen siroja,

yksikavioisia jalkoja, jotka ovat vain juoksemista varten kehittyneet,

sen solakkaa pyöreätä vartaloa, kaarevaa kaulaa ja pientä päätä. Toiset

väittävät, että tarpaani olisi kaikkien ihmisten kesyttämien hevosten

esi-isä.

Toinen edustajamme, aroaasi eli kulaani, on ruumiinrakenteeltaan

edellisen kaltainen. Molemmat ovat kotoisin Keski-Aasian aroseuduilta.

Tuo haarasarvinen, harmaa eläin on villipeura, kotoisin

tundra-alueelta. Hyvä juoksija sekin, vaikka sillä on joka jalassa

neljä kaviota.

Neljäs on edellisen sukulainen, maral-hirvi, kotoisin Keski-Aasian

vuoristoista.

Viides on saiga-antilooppi, kotoisin Länsi-Aasiasta.

— Eläköön Aasian eläimet! huusivat kaikki eläimet.

— -köön, — — - köön! vastasi kaiku tuntureista.

— Afrikan juoksijat esiin! huusi kettu. Riviin tuli viisi eläintä.

— Hei, hei! huusi leijona niin kimakasti, että selkäpiitä karmi. —

Afrikan juoksijoilla on kyllä vanhastaan hyvä maine, mutta tämän päivän

kilpailu saa varmaan näyttää kaikille eläimille, minkälaisia menijöitä

Saharan erämaa sekä Sudanin ja Kalaharin lakeudet kasvattavat.

Kirahvi, lähes kuuden metrin korkuinen, pitkäkaulainen eläin puolustaa

Sudania ja Itä-Afrikkaa. Se on hyvä juoksija, vaikka se painaakin lähes

viisisataa kiloa.

Nuo juovikkaat eläimet, seepra ja kvagga, ovat hevosen sukulaisia ja

kotoisin samoilta seuduilta.

Neljäs edustaja, matkustaja-antilooppi on kotoisin Kalaharin

reuna-alueilta. Nimikin osoittaa, että se on hyvä juoksija.

Viides edustajamme on kamelikurki.

— Kurki! ihmettelivät oikeat kurjet ääneen.

— Me panemme vastalauseemme sen johdosta, että lintuja käytetään

edustajina juoksussa, huomautti harmaakarhu.

— Eihän sillä ole kelvon siipiä, vaikka kuuluukin lintuihin. Se kulkee

aina juosten tai kävellen. Kamelikurki, joka on laajalle levinnyt

maamme aavikoille, on aina mukana suurissa juoksukilpailuissa seeprain,

kvaggain ja antilooppien kanssa.

— Kilpailkoon vain kamelikurki, myönsi karhu.

— Eläköön Afrikan edustajat!

— Eurooppalaiset esiin! huusi taas kettu.

Riviin astuivat hevonen, hirvi, saksanhirvi, susi ja vinttikoira.

— Saanen luvan esitellä Euroopan edustajat, sanoi karhu.

— Hevonen on oikeastaan edelläesitetyn tarpaanin jälkeläinen niinkuin

ruumiinrakenteestakin näkyy, mutta ihmisen kouluuttamana on siitä

tullut mainio juoksija. Varokoon henkeään sekä hirvi että susi silloin,

kun ihminen hevosellaan ratsastaen käy niitä ahdistamaan.

Hirvi on vanhastaan juoksijan maineessa, samoinkuin saksanhirvikin.

Minä luulen, että suurvisiirini susi on ollut niiden harjoitusmestarina

kautta aikojen. Monta kertaa olen jännityksellä seurannut hirven tai

saksanhirven vimmattua pakoa susilauman edessä. Mutta olenpa nähnyt

susienkin hengenhädässä, kieli pitkällä karkaavan vinttikoiran edessä.

Nyt saatte näyttää, kuka on nopein. Puoltakaa kunnialla Eurooppaa.

Täältä Suomesta ovat ihmistenkin parhaat juoksijat kotoisin.

— Pohjois-Amerikan juoksijat esiin, ilmoitti salaneuvos.

Vapiti, virginianhirvi, hanka-antilooppi, harmaasusi ja piisonihärkä

astuivat esiin.

— Täällä on taidettu unhoittaa, että Amerikan urheilijamme ovat aina

antaneet päihin muiden maanosien edustajille, mörisi harmaakarhu.

Luulenpa niin käyvän näissäkin kilpailuissa. Siitä tulette melkein

vakuutetuiksi katsellessanne joukkuettamme, jonka tässä esittelen:

Vapiti, komeasarvinen ja sirojalkainen Kanadan hirvi on maankuulu

nopeudestaan. Usein olen saanut vatsaani pidellen nauraa intiaanille,

joka on sen jäljessä lumikengillä varustettuna turhaan juossut.

Virginianhirvi, tuo sirojalkainen sarvipää on myös mainio menijä.

Hanka-antiloopista olette kai kuulleet, kun on ollut puhe preerioiden

nopeimmista juoksijoista.

Tämä harmaasusi kyllä kokemuksestaan tietää, että vauhtia on liikaakin,

kun se parhaansa panee.

Piisonista luulisi, että se on kömpelö eläin, mutta kaukana siitä. Se

on kyllä tullut tänne etupäässä pusku-urheilua varten, mutta ottakoon

nyt osaa juoksuun.

— Eläköön Pohjois-Amerikan urheilijat! esitti kettu.

— Eläköön, eläköön, eläköön! mylvivät eläimet.

— Seuraa Etelä-Amerikka! kuulutti kettu.

Laama, huanakko, vikunja ja Etelä-Amerikan kamelikurki astuivat tielle.

Puuma nosti kuonoaan ja puhui:

— Meidän maanosamme on myös kasvattanut hyviä kilpajuoksijoita, vaikka

meillä ei olekaan niin suuria erämaita eikä heinäaroja kuin Aasiassa ja

Afrikassa; meillä on enimmäkseen aarniometsiä ja korkeita vuoristoja.

Aarniometsissä ei käy juokseminen, siellä lyö heti päänsä puuhun tai

tarttuu liaaniverkkoon. Maanosamme mainetta puoltavat nyt laama,

huanakko ja vikunja, nuo pientä kamelia muistuttavat eläimet, jotka

kaikki ovat toisilleen läheisiä sukulaisia. Niiden jäljessä tarkenee

ratsuhevonenkin, kun intiaanit ratsastaen niitä ajavat. Lisäksi on

meillä tuo siivetön lintu, kamelikurki; sekin mainio juoksija.

— Eläköön Etelä-Amerikka!

— Austraalian edustajat esiin!

Tielle hypähti vain yksi ihmeellinen eläin. Se hyppi takajaloillaan,

etujalat ilmassa ja nojaten maahan tullessaan vahvaan ja pitkään

häntäänsä. Eläin muistutti jänistä, mutta oli kymmeniä kertoja sitä

suurempi.

Dingo nosti nyt kuononsa ylös huutaen:

— Kenkuru edustaa yksin Austraaliaa. Tuleva kilpailu näyttäköön, mihin

se pystyy.

— Eläköön Austraalia! huusivat eläimet.

Tämän esittelyn jälkeen ne eläimet, jotka eivät ottaneet osaa

kilpailuun, hajaantuivat pitkin tien vartta kunniakujan jatkoksi.

Suuret eläimet asettuivat maahan, pienemmät kapusivat puihin paremmin

nähdäkseen. Mölyapinat olivat valinneet suuret hongat jokseenkin

puolimatkassa tähystysasemakseen ja hännästään riippuen seurasivat

kilpailua.

Kiveliönkuningas korotti äänensä:

— Koska nyt on kaikki valmiina, kilpailijat paikoillaan, käki

aikaa kukkumassa kunniaportin päällä ja salaneuvokseni ennätyksiä

merkitsemässä, niin juoksijat lähtekööt silloin, kun minä sanon kolme,

käykööt tietä myöten toisen tunturin laelle ja palatkoot tänne. Kuka

ensin ennättää, sille kakku leivotaan.

— Yyks, kaaks, kolm!

Juoksijat rynnistivät matkalle ja kavioiden läiskeen seasta kuului käen

kukunta, kun se kunniaportin päällä aikaa mittasi, ja kettu tuohilevy

käpälissä luki kukahduksia. Kaulat suorina johtajat kunniaistuimellaan

katselivat tielle, jossa myllertäen ja tomupilviä nostattaen juoksijain

sekava parvi eteni joutuen tien käänteessä metsän suojaan. Henkeään

pidättäen katselivat tien varrelle joutuneet eläimet sitä menoa,

sellaista hurjaa vauhtia, eivätkä huomanneet omilleenkaan huutaa

menomatkalla.

Lähettiläät seurasivat lentäen kilpailijoita ja toivat tietoja

kilpailun kulusta. Puolimatkasta toi haarapääskynen seuraavat tiedot:

— Kamelikurki, vinttikoira ja kenkuru sivuuttivat puolivälimerkin

ja lähtivät paluumatkalle, niitä seuraa lähinnä juoksijahevonen,

hanka-antilooppi ja hirvi. Toiset tulevat jäljempänä. Piisoni, laama ja

sudet keskeyttäneet. Kamelikurki johtaa...

Jalopeura kiljaisi ihastuksesta. Saapui toinen lähetti, tervapääskynen

tuoden tiedon:

— Kolmen ensimmäisen välillä syntynyt hirmukilpailu, mutta vinttikoira

on hiukan edellä.

Siitä tiedosta iloitsi kiveliönkuningas.

Hetken perästä kuuluu kujanteelta huudon pauhina. Sen alkavat

mölyapinat, mutta siihen yhtyvät sadat muut eläimet: härät, norsut,

gorillat, hirvet, kurjet, varikset, harakat ja räkättirastaat. Se

paisuu ja lähenee, se tekee eläinten kuninkaat levottomiksi.

Jo erottaa sanoja: "Hei, hei, hei!... Suomi, Suomi, Suomi!" Toisinaan

taas: "Amerikka voittoon..." "Afrikka, Afrikkaa..."

— Jo tulevat! huudahtaa kettu ja unohtaa ajan lukemisen.

— Kolme rinnakkain, huudahtaa käki unohtaen kukkumisen.

— Kenkuru on edellä! riemuitsee dingo.

Vihaista murinaa kuuluu kunniaistuimelta.

— Kiri, kiri, kamelikurki, kiri, kiri! huutavat norsut.

— Hei, hei, hei! huutaa karhu nähdessään vinttikoiran hurjassa

vauhdissa sivuuttavan kamelikurjen ja saavuttavan kenkurun.

Näiden viimemainittujen välillä syntyy hurja loppukiri: Eurooppako vai

Austraalia ensimmäiseksi?

Jo nousevat tunturin rinnettä ylös yhä rinnakkain. Minkä kenkuru

voittaa hyppyjen pituudessa, sen vinttikoira laukkojen luvussa. Kieli

on molemmilla suusta ulkona, ja vaahto tippuu vatsan alta.

Palkintotuomarit seuraavat jännityksestä mykistyneinä äärimmilleen

kiristynyttä kamppailua.

Mutta ihan maaliviivan edessä painautuu vinttikoira puolen pituuttaan

kenkurun edelle. Kolmantena tulee kamelikurki, neljäntenä hevonen,

viidentenä hanka-antilooppi j.n.e.

— Eläköön, eläköön! karjuivat eurooppalaiset, ja karhukin tuli

niin innostuneeksi, että loikkasi istuimeltaan alas tervehtimään

vinttikoiraa.

Kaikki eläimet kerääntyivät aukion ympärille. Äänen melu oli niin

kova, että karhu tuskin sai äänensä kuuluviin julistaessaan seuraavaa

voittajien luetteloa:

1. Vinttikoira, Eurooppa.

2. Kenkuru, Austraalia.

3. Kamelikurki, Afrikka.

4. Hevonen, Eurooppa.

5. Hanka-antilooppi, Pohjois-Amerikka.

— Mitkä ovat ajat? kysyi jalopeura kuivasti ja terävästi.

— Niin, mitkä ovat ajat? ärähti harmaakarhu.

— Tässä tuohilevyssä ei olekaan aikoja merkitty.

— Miten ovat ne jääneet pois? kysyi karhu ketulta.

Ketun täytyi selittää, että koko ajanottopuuha meni lopussa myttyyn,

kun sekä käki että hän itse olivat innoissaan sen unohtaneet. Siitä

syntyi hirmuinen riita.

— Sellaista on se kehuttu eurooppalainen järjestys! kiljui harmaakarhu

kiukkuisena.

Hitauskilpailu.

Tyynnyttääkseen liiaksi kiihtynyttä mielialaa järjesti karhu vielä

samana iltana hitauskilpailun. Kaikki osanottajat olivat hyvin pieniä

eläimiä: etanoita, simpukoita, matoja, punkkeja ja satajalkaisia.

Kilpailupaikaksi valittiin sileä kallio, jonka päälle eläimet

asettuivat suoraan riviin toisella kivellä piirretylle suoralle

viivalle; toinen viiva vedettiin noin kahden desimetrin etäisyydelle

edellisestä.

— Se on kilpailun voittaja, kuka viimeksi saapuu maaliin, huusi karhu.

— Mutta kukaan ei saa välillä pysähtyä, lisäsi kettu.

Palkintotuomarit asettuivat kiven ympärille silmät kiinnitettyinä

pienten eläinten ryhmään, joka ei suinkaan hehkunut kilpailuhalusta,

vaan laiskana ja välinpitämättömän näköisenä odotti lähtökäskyä.

— Yyks', kaaks', kolm'.

Kilpailurivissä huomasi pienen pientä liikettä tuskin suurempaa kuin

seinäkellon tuntiviisarissa. Onkimato ja jalaton, valkea kärpäsentoukka

olivat muihin kilpailijoihin verraten melkoisen nopeita, vaikka ei

niidenkään liikkeestä paljon saanut selvää.

— Etanahan seisoo paikoillaan, huomautti jalopeura.

'- Kyllä se kulkee, etkö näe märkää juovaa sen takana kivessä; se on

voidetta, jota se erittää ruumiistaan luistaakseen nopeammin. Mutta

minkä sille mahtaa kun se on hitaaksi luotu, väitti kettu.

Palkintotuomareilla ei ollut kelloa, jos olisi ollut, niin olisivat

kahden tunnin tarkkaamisen perästä voineet huomata, että ensimmäiset

lähenivät maaliviivaa, mutta etana ja punkki olivat vasta puolivälissä,

edellinen viimeisenä.

Tämä kilpailu ei ollut jännittävä, mutta se oli hermoja tyynnyttävä.

Viimein karhukin kyllästyi yhteenkohti tuijottamiseen ja ilmoitti:

— Kilpailu lopetetaan, sillä tulokset ovat jo näkyvissä. Ensimmäisen

palkinnon hitaudessa saakoon etana, toisen punkki, kolmannen

kärpäsentoukka, neljännen täi.

— Eläkööt maailman hitaimmat eläimet, huusivat kilpikonnat ja

laiskiaiset.

Toinen kilpailupäivä.

Kirpun urotyö.

Seuraava kilpailupäivä oli yhtä kirkas ja aurinkoinen kuin ensimmäinen.

Suuri kiveliö loisti keskikesän vihannin värein synnyttäen osaltaan

juhlamieltä. Tunturileivoset livertelivät aamuvarhaisella, käet

kukkuivat, sinirintasatakieliset lauloivat koivuvyöhykkeessä ja niihin

yhtyivät yörastaat alhaalla havumetsässä.

Tapion linnassa tunturin juurella ei nukuttu, sillä ukko Tapio

oli huolissaan kilpailujen johdosta, huolissaan siitä, että

selviytyvätköhän eläimet ilman riitoja näistä kisoista. Hän käski

Mielikin, metsän emännän koristella metsän parhaimpaan juhla-asuun,

lähetti sinipiiat, metsän keveät keijukaiset, soittelemaan

simapilliään, ja itse hän Nyyrikin ja Tellervon kanssa kaunisteli

Tapion linnaa.

Suuret eläimet nukkuivat aamulla pitkään tunturin päivänpuoleisella

rinteellä, kun olivat valvoneet myöhään keskiyön aurinkoa katsellen.

Herätessään hienon soitannon säveliin tunsivat kuninkaatkin edellisen

päivän erimielisyyden lientyneen.

Karhu nousi ensin, kutsui luokseen olympialaistoimikunnan ja viittasi

käpälällään kurjille, jotka heti kuuluttivat:

— Kruu'u, kruu'u, kruu'u!

Se oli merkki juhlien alkamisesta. Pian alkoivat kilpailijat ja muut

juhlavieraat kokoontua aukean kentän ympärille. Tiikeri, leijona,

gorilla ja oranki värisivät vilusta, koska aamuyö oli ollut koleahko.

Sellaiseen eivät päiväntasaajan eläimet olleet tottuneet.

Kuninkaat nousivat kunniaistuimelleen, ja karhu piti seuraavan

alkajaispuheen:

— Eläinkunnan olympialaisten kisain toisena päivänä ovat pituushyppy,

korkeus- ja pituuslento, sekä pökkäys- ja puskukilpailut. Nämä molemmat

urheilut ovat yhtä vanhat kuin eläinkuntakin. Pituushypyt kuuluvat

monen eläimen jokapäiväiseen elämään. Muutamat eläimet ovat siinä

taidossa pitkälle kehittyneet, pitemmälle kuin ihminen. Rohkeat, pitkät

hyppäykset pelastavat usein eläimen, kun ihminen hätyyttää. Näyttäkää,

kuka on paras hyppääjä ja mikä maanosa on hänen kotimaansa.

— Hyppääjät esiin! kuulutti kettu.

Viivalle tuli vain muutamia eläimiä, joilla kaikilla oli hyvin

kehittyneet takaraajat. Joukossa nähtiin kenkuru, jänis, hyppyrotta,

orava, näätä, heinäsirkka ja kirppu.

— Eläimillä on sellaiset hyppysäännöt, että mittana on käytettävä

hyppääjän ruumiin pituutta. Kuka useimmat ruumiinsa pituudet hyppää, se

on voittaja.

— Se on oikea kilpailutapa, myönsivät eläimet.

— Valmiit, varoitti kettu.

Karhu:

— Yyks, kaaks, kolm!

Hyppääjät ponnahtavat ilmaan, tekevät loivan kaaren ja putoavat maahan

jääden istumaan siihen, mihin putosivat.

Kettu ja susi mittasivat matkat, ja karhu kuulutti tulokset pisteissä:

Kirppu 250 ruumiinsa pituutta. ?

Heinäsirkka 150 " " Aasia.

Orava 20 " " Eurooppa.

Hyppyrotta 20 " " Eurooppa.

Jänis ja orava olivat ihmeissään, sillä he olivat luulleet olevansa

maailman parhaimpia pituushyppääjiä. Pettyneinä olivat katselijatkin,

kun voiton vei eläin jota etäämpää ei nähnytkään.

— Sinä olet pieni, mutta pippuri; sinä näytät, että maastahan

se pienikin ponnistaa ja ponnistaa, että paukkuu, muhoili

kiveliönkuningas. — Sanohan toki, mistä olet kotoisin, kun ei näy

kirjoissa.

Kirppu hypähti aivan karhun eteen ja vikisi:

— Me kirput asumme kaikissa maan osissa niinkuin ihminenkin, jonka

vannoutuneita verivihollisia me olemme; me olemme hänen verensä

imijöitä, lämmittelemme hänen povellaan ja makaamme hänen vuoteessaan.

Ihmisen ja meidän välillä on aina sota. Jos hän saa kiinni kirpun,

tappaa hän sen armotta, mutta me häntä vain kiusaamme ja syömme

vähitellen. Kun hän on makeimmassa unessa, alamme me verityömme. Siitä

huolimatta on ihminen meitä kuljettanut mukanaan kaikkiin maihin.

— Eläköön kirppu, eläköön ihmisen vihollinen! huusivat eläimet

innostuneina.

Mutta kesken kaiken kettu alkoi purra natustella selkäkarvojaan, sillä

sen turkissa liikkui ihmisen kirpun läheinen sukulainen.

Korkeuslento.

Kiveliönkuningas jatkoi:

— Kuinka kaunis onkaan maailma korkeudesta katsottuna. Kuta

korkeammalle nousemme, sitä laajempi on näköala ja sitä

viehättävimmältä näyttävät maisemat. Minäkin olen suurten näköalojen

ihailija. Usein nousen tunturin laelle katselemaan maailmaa. Silloin

usein ajattelen: "Oi, jospa olisi minulla siivet, niin silloin minä

lentäisin aina pilviin saakka."

Mutta yhtä hyvä näinkin. Luoja on jaellut antimiaan siten, että eri

eläimet ovat tulleet erilaisista taidoista ja kyvyistä osallisiksi.

Toiset Hän on luonut maassa liikkumaan, toiset vedessä ja eräät

ilmassa. Emme siis kadehdi lintuja, vaikka niillä onkin lentotaito,

vaikka ne eivät olekaan yhtä kiinteästi sidotut tähän maan kamaraan

kuin me. Ihailkaamme tänään niiden taitoa, joilla ilma on kulkutienä.

Karhu viittasi ketulle käpälällään.

— Korkeuslentäjät esiin, kuulutti kettu.

Ensi kutsunnalla ei ilmaantunut ketään muuta kuin ystävämme

peltoleivonen, jonka niin monesti kesäaamuina olemme nähneet kiirivän

taivaalla ja katoavan taivaan sineen. Leivonen istahti lähtöviivalle.

— Eivätkö muut uskallakaan lähteä yläilmoihin? kyselivät eläimet

toisiltaan.

Silloin puuma nousi kunniaistuimelle ja kiljui:

— Harpyia, harpyia!

Ilmasta kuului kohinaa kuin tuulispään kiitäessä. Huanakot tulivat

rauhattomiksi; mölyapinat, jotka muiden puiden puutteessa olivat

hännästään kiikkumassa kunniaportin kaaressa, vetäytyivät portin pielen

suojaan; jänis ja orava piilottautuivat suurempien eläinten alle.

Lampaan kokoinen, valkeavatsainen ja tummarintainen lintu laskeutui

loivin kaarroksin leivosen viereen. Sillä oli kankeat, kaarevat kynnet,

koukkuinen kotkan nenä ja töyhtö päässä.

— Harpyia, maailman julmin petolintu on kotoisin Etelä-Amerikasta.

Se on lainannut nimensä kreikkalaisten kuoleman haltijattarilta,

harpyioilta, sillä mihin eläimeen tämä lintu iskee, se on kuoleman oma.

Minä olen nähnyt harpyian kantavan kynsissään ihmisen lasta, selitti

puuma.

— Hyvä on, ettei tiikerillä ja leijonalla ole siipiä, puhelivat

antiloopit.

— Kondori, kondori! huusi taas puuma.

Ilmassa liiti kohisten mahtava petolintu, niinkuin satujen vaakalintu,

laskeutuen majesteetillisin kääntein edellisen viereen. Se oli

paljaskaulainen, väriltään sinertävän musta, ja sen kurkkua ja otsaa

koristivat veripunaiset heltat.

Puuma esitteli:

— Etelä-Amerikkaa edustaa täällä toinenkin korkeuslentäjä,

kondorikotka, kotoisin Aconcagualta. Kondori syö kuolleitten

eläinten lihaa, mutta nälissään iskee eläväänkin. Harpyia ja kondori

puolustakoot maanosamme mainetta.

— Missä ovat Euroopan kotkat? huusi karhu.

— Ja Aasian? lisäsi tiikeri.

— Ja Pohjois-Amerikan? ärähti harmaakarhu.

— On niitä Austraaliassakin korkeuslentäjiä, väitti dingo.

Harpyian ja kondorin viereen lensi joukottain kotkia, korppikotkia ja

haukkoja, sillä pitihän koetella, kun johtajat vaativat. Joukossa oli

meidän maakotkammekin.

Karhu oli juuri antamaisillaan lähtömerkin, kun kettu hätääntyneenä

huomautti:

— Miten voimme mitata, kuka käypi korkeimmalla?

— Aivan oikein, siihen meillä ei ole mittoja eikä mittaajia.

Korkeuksissa kuuluvat ihmistenkin mitat käyvän mitättömiksi, myönsi

karhu, eikä meistä nelijalkaisista voi kukaan seurata mukanakaan, että

edes silmämääräisesti erottaisimme voittajan.

Mutta kettu pelasti taas eläimet pälkähästä. Hän kutsui lapintiaisen

luokseen, asetti sen kondorin harteille ja varoitti:

— Pidä nyt lujasti kiinni höyhenistä, ja kun nousette yläilmoihin, niin

katsele silloin tarkasti, ketkä näistä linnuista käyvät korkeimmalla.

— Uskaltaisinkohan? epäili lapintiainen.

— Pienuutesi sinua suojelee ja sitäpaitsi nyt on rauha eläinkunnassa.

— Olkoon menneeksi, vaikka tämä "ratsu" ei näytäkään oikein

hyväntahtoiselta. Näenpähän minäkin kerran oikein laajalti maailmaa.

Karhu antoi lähtömerkin. Leivonen hypähti keveästi ilmaan ja alkoi

tapansa mukaan laulaen kohota korkeutta kohti. Kotkat läiskäyttelivät

siipiään harvakseen, ja kondorin täytyi ensin hyppiä maassa saadakseen

kylliksi ilmaa siipiensä alle. Mutta päästyään vähän ylemmäksi harpyia,

kondori ja kotkat nousivat nopeammin kuin leivonen. Hetken kuluttua ne

näkyivät vain tummina pisteinä poutapilven reunaa vastaan. Viimein ne

kaikki katosivat silmistä taivaan sineen.

Niinä hetkinä tähysteli lukemattomia silmäpareja Jauritunturilla

taivaan korkeuksiin odottaen alastulijoita. Kirahvien kaulat olivat

kuin puhelinpylväitä, ja karhu oli noussut innoissaan takajaloilleen.

Hetket olivat jännittäviä.

— Sinneköhän ne jäivät? kaipaili karhu hetken kuluttua.

— Yläilmoissa on kylmä; parta kuurassa ne sieltä tulevat. Minä luulen,

että sillä kondorilla kaula paleltuu, jos kovin korkealle nousee,

pakisi kettu.

Silloin alkoi näkyä taas taivaalla kuin mustia alas kiitäviä palloja.

Siivillään pidätellen pudottautuivat korkeuslentäjät tunturille.

Ensin tuli leivonen, sitten kokonainen rykelmä korppikotkia, kotkia

ja viimeisenä kondori, jonka höyhenet olivat vieläkin kuurassa.

Lapintiainen oli niin kohmettunut, että ei kyennyt aluksi karhulle

selvittämään tuloksia. Huimaavasta alastulosta oli se myöskin

pökerryksissä, mutta kun kettu vei sen karhun korvan juureen, sai se

ilmoitetuksi parhaimmat tulokset.

Karhu:

— Maailman mestari: kondori, Etelä-Amerikka, toinen harpyia,

Etelä-Amerikka, kolmas maakotka, Eurooppa.

— Eläköön... köön... köön!

Karhu:

— Lisäksi saanen kertoa, että lapintiainen, jolla oli kunnia olla

mukana ennätyslennossa, sanoi olleen ylhäällä niin vähän ilmaa, että

veri tihkui sieraimista ja silmistä ja ilma oli niin kylmää, että sylki

jäätyi hetkessä kovaksi jääksi.

Puuma oli mielissään, sillä Etelä-Amerikan voitto oli loistava, ja

mölyapinat huusivat niin vimmatusti, ja samalla niin rumasti, että

karhun täytyi lopuksi niitä kieltää.

Etelä-Amerikka oli voittanut.

Pituuslento.

Karhu jatkoi hetken kuluttua:

— Niinkuin olemme nähneet, on eläinkunnassa mainioita nelijalkaisiakin

menijöitä, jotka "lentävät jaloillaan", jos on hitaitakin, Nyt

näyttäkööt siivelliset lentonopeuttaan. Lentäkööt kilpailijat täältä

Heinäsaarelle, ottakoot sieltä kukin nokkaansa höyhenen ja tuokoot

tänne. Kuka ensin ennättää tänne, se on maailman paras lentäjä.

— Heinäsaaret niinkuin koko Petsamokin liitettiin äsken Suomeen.

— Tuolla pohjoisessa siintää Jäämeri lahtineen; näemme selvästi

Petsamovuonon ja Pummankivuonon, ja sen lähellä häämöittävät myöskin

Heinäsaaret tuolla suunnalla (kettu viittasi sinne käpälällään). Siellä

asuu niin paljon lintuja, että maa on valkeanaan höyheniä. Ei siis

tarvitse höyhentä etsiä. Tulkoot kaikki kilpailijat esiin, huusi kettu.

Hoikkaruumiisia ja hyvin pitkäsiipisiä lintuja laskeutui lähtöviivalle.

— Koska kilpailijoista näkyy olevan suurin osa Euroopasta, niin saanen

niistä muutamia esitellä, puhui karhu, saksipyrstöinen lintu, jonka

sinertävänmusta selkä ja valkea vatsa niin jyrkästi toisistaan eroavat.

Kesäilloin istuu se mielellään jonkun kelopuun nenässä lörpötellen:

"Neitsytmaaria, Neitsytmaaria sanoi minun varastaneen sakset ja

silkkikerän lammasnavetan laudalta, mutta kyllä Herra Jeesus tietää."

— Se on meidän Suomen linnuista nopeimpia lentäjiä, esitteli karhu.

— Valehtelet taaskin, murjaani, kiljasi jalopeura. Haarapääskynen

on afrikkalainen lintu. Viime talvena näin saman saksiniekan Niilin

keskijuoksun varsilla.

— Taaskin suuri erehdys! Pääskyset käyvät teillä vain talvella

lämmittelemässä, mutta heti kun maa sulaa, palaavat ne tänne.

Haarapääskynenkin on syntynyt tuolla kylässä, navetan kattovuolen

päälle rakennetussa pesässä. — Salaneuvos merkitse kirjoihin, että

pääskynen on suomalainen lintu.

— Niin on, vakuuttivat kaikki muut Suomen eläimet.

— Tämä musta, pitkäsiipinen lintu on tervapääskynen, kotoisin Suomesta.

Se on syntynyt jossain linnan muurin halkeamassa tai jyrkällä kallion

riutalla, se syöpi hyönteisiä samoinkuin haarapääskynen, ja sillä on

niin heikot jalat, että se pääsee vain ryömimällä maassa kulkemaan,

mutta lentäjä se on maan mainio, selitti karhu.

— Albatrossi! kiljasi leijona käskevästi.

Ilmassa kuului humaus, kun valkea, vasikankokoinen lintu, jolla oli

vain siipisulat mustat ja siipien kärkien väliä noin neljä metriä,

laskeutui lähtöviivalle.

— Tämä on meidän Afrikkamme lintuja, sanoi jalopeura ylpeästi päätään

nostaen.

— Meidänhän se on, väitti dingo.

— Yhtä hyvin se on Etelä-Amerikan, sanoi puuma.

— Minä olen merien asukas, syntynyt Eteläisen jäämeren saarella,

selittu jättiläislintu.

— Salangaani esiin! kiljui tiikeri. — Minä näytän, että Aasiakin on

kasvattanut hyviä lentäjiä. Tämä pääskystä muistuttava lintu elää

Itä-Intian saarilla. Sen pesiä syövät kiinalaiset parhaana herkkuna,

mutta sepä ei teekään pesäänsä mullasta ja savesta niinkuin teidän

räystäspääskysenne, vaan syljestään, joka ilmassa kovettuu.

— Muuttohaukka viivalle! huusi karhu vuorostaan.

Harmaanruskean ja vaaleankirjava, keltajalkainen petolintu kiiti

viivalle niin vinhaa vauhtia, että ilma viuhui. Karhu ei voinut olla

edeltäpäin kehumatta nopealiikkeistä haukkaa, jonka saaliiksi oli

joutunut monta sataa riekkoa ja teertä.

— Siinä se on lentäjä! kehui kontio. — Kun minä eräänä kesäiltana

istuin Karilompolon rannalla, niin kuulin ilmasta kuin ukkosen nuolen

suhahduksen. Katsahtaessani ylös näin sorsan ojossa kauloin ja siivet

kuperina syöksyvän ilmasta lampea kohti, ja perässä tulla vihelsi

muuttohaukka. Sorsa paiskautui lampeen niin, että vesi posahti, mutta

samassa syöksyi siihen myöskin tämä haukka kouristaen sorsan selkään

koukkuiset kyntensä. — Pidäppä nyt, muuttohaukka, sinäkin Euroopan

puolta!

Vielä lensi lähtöpaikalle erilaisia lokkilintuja, haukkoja ja

pääskysiä. Kaikkia ei tarvinnut kutsuakaan, niin suuri oli innostus.

Viimeisenä lentää laahusteli varis lähtijäin riviin sanoen:

— Minäkin palan halusta saada kerran kilpailla toisten lintujen kanssa.

Kun toisinaan laskettelen myötätuuleen, varsinkin hämärissä, niin

tuntuupa, ettei maailmassa ole ainoatakaan parempaa lentäjätä.

— Krakk, krak, krak, krak — — —, nauroivat harakat.

— Vai sinäkin muka olympialaiseksi! Pysy vain ihmisten tunkioilla,

kujilla ja pelloilla matosia tonkimassa, oraita syömässä ja paljaita

linnunpoikasia ja sammakoita popsimassa. Harmaat liivisi ja housusi

sekä musta frakkisi eivät oikein sovi kilpailupuvuksi, ivaili karhu.

— Kruu'uu, kruu'uu, huusivat kurjet varoitukseksi, että kaikki olisivat

valmiit.

— Yyks', kaaks' kolm!

Ja lentoon pelmahtivat kohta linnut kuin pulmusparvi, johon haukka

iskee. Vain hetkisen kuului siipien vihinä ja havina, kun lentäjät

ilmaa halkoen kiisivät pohjoista kohti kadoten tunturien taa.

Eläimet järjestäytyivät riviin pohjoiseen päin ja taivaalle

tirkistellen. Jänö ja kenkuru istuivat vierekkäin etukäpälät ilmassa;

orava oli puiden puutteen tähden kapsahtanut hirven sarviin, kärppä ja

ahma norsujen selkään, sillä mölyapinat ja marakatit olivat vallanneet

kunniaportin tähystyspaikakseen.

Jäykistyttävä, sydäntä kouristava olympialainen odotustunnelma kahlehti

monimuotoisen eläinkunnan.

— Jo tulevat, jo tulevat! huudahti kondorikotka, jolla on erittäin

kauas kantavat silmät.

Hetkisen kuluttua näkivät sen muutkin eläimet, näkivät melkein mustan

linnun kiitävän ilmassa kuin raketin.

— Terve, tervapääsky! Terve! Hei, hei, hei, Suomi voiton vei!

— Eläköön, eläköön! huusivat kaikki Euroopan eläimet.

Tervapääskynen toi karhulle haahkan untuvan, jonka se oli napannut

Heinäsaarelta haahkan pesästä.

— Mutta mikä kummitus sieltä nyt tulee! huudahti kettu.

Katsojat terästivät silmiään. Kauan ei tarvinnut arvella, sillä

jättiläislintu albatrossihan sieltä porhalsi ja päästyään karhun luo

päästi se suustaan elävän lapintiiran. Ei ollut kerinnyt hakemaan

yksinäistä höyhentä, vaan oli napannut hautovan tiiran siivestä

nokkaansa ja tuonut sen vapaalla kyydillä Jauritunturille. Tiira oli

kyllä toisella siivellä vastaan räpistellyt ja tehnyt lentäjälle kiusaa.

Päästyään pintehestä lapintiira kirkasi kiukuissaan, hypähti lentoon

pudottaen samalla valkean läjän karhun naamalle.

Eläimet eivät oikein tienneet hurratako albatrossille tai nauraa

lapintiiran kujeelle.

Kolmantena tuli perille salangani, neljäntenä nuolihaukka ja sitten

palasi niitä rykelmissä, jonka tähden ei saatu selvää niiden

saapumisjärjestyksestä. Karhu jakoi jalomielisesti muuttolinnuista

tulevan kunnian jalopeuran kanssa.

— Eläköön Eurooppa ja Afrikka! mylvivät norsut.

Pökkäyskilpailut.

Pituuslennon jälkeen eläimet kerääntyivät tasoitetun aukean ympärille

pökkäyskilpailuja katsomaan. Niihin kisoihin ilmoittautui vain lampaan-

ja vuohensukuisia eläimiä, sellaisia lujakalloisia, joiden haarattomat,

ontot sarvet ovat taapäin kääntyneet. Kettu järjesti kilpailijat

kahteen riviin, vastakkain ja noin neljän metrin päähän toisistaan.

Joukossa nähtiin meidän kaikkien hyvä tuttu jäärämme, jonka sarvista

joskus saa aikamoisen muksauksen; siellä oli myös hoikkasarvinen

vuohipukki, vahvasarvinen vuorivuohi, aasialainen Marco-Polon lammas

ja useita muita pökkäysmestareita. Kaksi aina kerrallaan sai koetella

voimiaan. Ensimmäisenä parina olivat lammas ja vuohi.

Kilpailujen ylituomarit kiipesivät kunniaistuimelleen. Karhu antoi

merkin. Kuului kova lasaus aivan kuin kahta lautaa olisi yhteen lyöty,

ja sen jälkeen kuului kuin tahdissa jymäys toisensa perästä, kun jäärä

ja vuohi vuoroin perääntyivät, vuoroin iskivät otsaluunsa ja sarvensa

vastakkain, niin että molempien silmissä taivaan tähdet leiskahtelivat,

mutta kumpikaan ei antanut perään.

— Hei, hei, hei! huusivat eläimet innoissaan.

Jäärä kokosi kaikki voimansa viimeiseen iskuun — — —.

Yhä vimmatummin puskivat eläimet. Katselijoista näytti siltä, että

molemmat alkoivat tyrmistyä ja vuohen toinen silmä muurautui melkein

kiinni. Silloin tuli ratkaisu. Jäärä kokosi kaikki voimansa viimeiseen

iskuun ja antoi vastustajalleen sellaisen täräyksen, että vuohen toinen

sarvi muljahti irti ja sen alta paljastui verinen tolho eli verisarvi.

Vuohiparka lysähti aivan pyörtyneenä kentälle.

— Jäärä voitti, ilmoitti karhu.

— Vuohi on, kuten amerikkalainen sanoo, "knock out", lisäsi harmaakarhu.

Vuohi kannettiin syrjään. Jonkun ajan perästä se virkosi

pyörtymyksestään ja kysyi ketulta:

— Voitinko minä?

Salaneuvos kettu painoi päänsä alas, kohteliaasti tekeytyi pää

kallellaan osaaottavan näköiseksi siinä määrin kuin naamansa salli ja

sitten pudisti päätänsä.

Häpeissään meni vuohi eläinlaumaan varoen arkaa verisarveaan

kolahduksilta.

Toisena parina vuorivuohi ja Marco Polon lammas alkoivat koettaa

kallojaan. Viimemainittu, Keski-Aasian vuorimaiden kasvatti, oli

hirvittävän suurisarvinen ja antoi vastustajalleen heti ensi iskulla

sellaisen täräyksen, että vuorivuohi päätään ravistellen poistui

näyttämöltä.

— Aasia voitti! kiljui tiikeri silmät säihkyen ja niin vimmatusti, että

vuoret kaikuivat.

Kun muut kilpailijat katsoivat parhaaksi poistua näyttämöltä peläten

tuon aasialaisen oinaan hirmuisia iskuja, asetti kettu molemmat

voittajat vastakkain. Jäärä ja Marco Polon lammas katselivat toisiaan

kyräten, sillä he tiesivät ratkaisevan hetken lähenevän, jolloin Aasian

ja Euroopan maine on kysymyksessä.

— Muista, jäärä, että olet Euroopassa kasvanut! huusi karhu.

Karhu vihelsi merkiksi, että saavat alkaa koetuksen. Kuului loksahdus,

toinen, kolmas... säännöllisin väliajoin. Kumpikaan ei antanut perään.

Silmä kovana, sarvet tanassa ja vihankiukussa maailman parhaat

pökkääjät iskivät siinä yhteen, kunnes jäärä sai niin kovan iskun

silmäänsä, että pyörtyi kentälle.

— "Knock out!" huusi harmaakarhu.

— Aasia voitti! totesi karhu.

Mutta tiikeri ja muut Aasian eläimet nostivat vuorostaan niin kovan

metelin, että pauhina kuului monen peninkulman päähän; sellaista

ei kuulla edes ihmisolympialaisissakaan. Se häiritsi tulosten

kuuluuttamista, ja sentähden salaneuvos järjesti kiireen vilkkaa

seuraavan kilpailun.

Puskusilla.

Lampaiden ja vuohien voimannäytteet olivat kuitenkin lasten leikkiä

siihen verrattuna, mitä ohjelmassa seurasi. Sen jälkeen kävivät

nimittäin piisonihärät, visentit, Kapinpuhvelit, sonnit ja hirvet

koettelemaan niskalihaksiensa jäykkyyttä ja sarviensa terävyyttä.

Tuskin olivat pökkääjät päässeet sivulle siirtymään, kun ketun

kehoituksesta karhu jo kuulutti:

— Puskijat heti kentälle!

Mainitut suuret sarvipäänisäkkäät astuivat piirin keskelle asettuen

vastakkain seuraavassa järjestyksessä: piisoni — visentti ja sonni —

Kapinpuhveli. Hirvi jäi odottamaan, koska peura ja muutkaan hirvet

eivät uskaltaneet tulla sen kanssa puskusille.

Harmaakarhu esitteli:

— Piisoni, rannattomien preerioiden valtias, ei ole ennen puskusilla

löytänyt vertaistaan, lukuunottamatta junan veturia, jonka kanssa

se myös on koetellut voimiaan. Huonosti on käynyt sonnille, joka on

uskaltanut käydä sen kanssa kamppailuun, huonosti myös metsästäjälle,

jonka luoti ei ole piisonia heti tappanut. Katselkaa sen vahvaa

eturuumista, jäykkää niskaa, teräviä ja koukkuisia sarvia. Kuka

uskaltaa käydä sen kanssa puskusille?

— Visentti uskaltaa, huusi karhu. — Eurooppa on myös kasvattanut

lujaniskaisia eläimiä. Visentti eli ennen Liettuan metsissä ja

Kaukasian vuoristoissa, mutta nyt sitä on vain vähän jäljellä.

Karhu löi etukäpälänsä yhteen ilmoittaen siten, että ensimmäinen pari

saa yrittää.

Mutta härät eivät hätäilleet. Luontoaan kiihdyttääkseen mörisivät ne

paikoillaan, nuuhkivat maata ja kuopivat jaloillaan sammalia, niin

että ne tuiskuna pölisivät eläinten ympärillä. Silmät muljahtelivat

ilkeästi, ja valkea vaahto pursusi suusta, kun ne hitaasti ja kyräten

lähenivät toisiaan ja sopivan matkan päähän päästyään sarvet tanassa

iskivät yhteen. Sarvet ristissä ja otsakamarat vastakkain seisoivat

molemmat eläimet työntäen toisiaan taapäin, niin että jokainen lihas

oli jännittyneenä kuin kanteleen kieli, vaikka eivät suinkaan kaikki

huomanneet, minkälaiset voimapanokset tuolloin olivat pelissä. Visentin

pää muljahti sivulle; sitä tilannetta käytti piisoni hyväkseen iskien

sarvensa vastustajansa rintapäähän. Vaikka visentti painaa puolisen

tonnia, nosti piisoni vastustajansa puoleksi ilmaan ja hieroi käyriä

sarviaan yhä taaemma sen rinnuksiin. Samalla täytyi visentin perääntyä

voittoisan hyökkääjän edessä. Hyvää onneaan se sai kiittää, että

äkillisellä hyppäyksellä pääsi vapaaksi ja että kerkisi laukata

syrjään, kun piisoni uudisti rajun hyökkäyksensä.

Eläimet olivat jännittyneinä seuranneet ottelua, mutta sen päätyttyä ne

huusivat, vihelsivät ja luikkasivat kuin hullut. Harmaankarhun riemulla

ei ollut rajoja. Se tanssi kahdella jalalla ja huusi:

— Pohjois-Amerikka voitti, voitti, voitti — — —

Kun korvia särkevä melu oli vähän heikennyt, antoi karhu merkin uudelle

parille. Härkä ja Kapinpuhveli kävivät silloin kilpasille.

— Seis! kiljasi leijona. Täällä on ollut tapana esitellä kilpailijat

arvoisalle yleisölle; ei kai tämänkään parin suhteen poiketa

käytännöstä.

— Esittele omasi, minä omani, sanoi karhu.

— Kapinpuhveli elää Etelä-Afrikan ruohosavanneilla ja metsiköissä

suurina laumoina. Se on pahasisuinen ja vahva eläin. Moni mustaihoinen

neekeri ja valkoinenkin metsästäjä on sen sarvissa saanut heittää

henkensä. Ja tunnustaa täytyy, että me leijonatkin kernaammin kierrämme

sitä kuin käymme sen kanssa kamppailuun.

— Tämä sonni, vaikka onkin kasvanut ihmisen navetassa, ei ole kooltaan

ja voimiltaan maatiaismullikoiden kaltainen, niiden, joiden lihalla

minä välistä herkuttelen, sanoi karhu. — Tämä on oikea ayrshiresonni,

joka on vasikkana tuotu Suomeen Skotlannista. Aika jukuripää se on ja

teräväsarvinen. Koetelkoon nyt voimiaan villin puhvelin kanssa.

Karhu viittasi käpälällään.

Sonni alkoi möristä ja kuopia maata, mutta rajupäinen Kapinpuhveli ei

välittänyt mitään niistä valmisteluista, vaan syöksyi koko voimallaan

vastustajaansa kohti iskien sarvensa sonnin lapaan. Tämä sydämystyi

moisesta menettelystä ja sysäsi sivuiskulla sarvensa puhvelin

lapaan. Kumpikin koetti sarvillaan viiltää toisen lapalihaksia ja

niitä tavoitellen joutuivat taistelijat paikallaan pyörimään kuin

pyörremyrsky. Se oli töminää, jota satojen eläinten huudot säestivät.

— Afrikka vai Eurooppa? kuului susi ulvovan väliin.

Kapinpuhveli oli voimakkaampi ja rajumpi. Se iski sonnin kylkeen niin

syviä haavoja, että verenvuodon heikentämänä sen täytyi keskeyttää ja

antaa voitto puhvelille.

Silloin leijona kiljui äänensä käheäksi, ja norsut äänekkäin

toitotuksin kehuivat Kapinpuhvelin urotyötä.

Hirvi huomasi vasta viimehetkessä, että sen sarvet olivat vielä pehmeät

ja keskenkasvuiset, eivätkä vielä sopineet taisteluun. Sen tähden oli

hirven luovuttava koko yrityksestä.

Mutta kahden voittajan välillä oli vielä ratkaistava, kumpi on

väkevämpi, piisoniko vai Kapinpuhveli. Kun karhu käski niiden ratkaista

välinsä, kävi humaus eläinten parvessa ja arveluita kuului puoleen

ja toiseen. Harmaakarhu ja leijona olivat niin hermostuneina, että

hyppäsivät alas kunniaistuimeltaan muiden eläinten sekaan ollakseen

lähellä kilpailijoita.

Kapinpuhveli oli pitkän elämänsä aikana oppinut sen, että usein on

parempi itse hyökätä vihollista vastaan kuin odottaa sen hyökkäystä.

Sitä tapaa se nytkin käytti. Häntä suorana ja sarvet ojona se laukkasi

piisonia kohti aikoen sen lävistää terävillä aseillaan. Mutta

ensikerran eläessään lienee puhveli niin perinpohjin pettynyt. Heti

ensi hyökkäyksellä tarttuivat sen sarvet käyriin piisonin sarviin niin

lujasti, etteivät mitenkään päässeet irti. Pahinta oli, että piisoni,

joka oli vahvempi, alkoi tanssittaa puhvelia aivan armottomasti; se

vuoroon peräytti takaperin, vuoroon veti eteenpäin, välistä väänsi

oikealle, välistä vasemmalle, toisinaan se nosti päätä ylös, toisinaan

painoi maata kohti, miten milloinkin halusi.

Möyryten ja häntäänsä leiskuttaen koetti Kapinpuhveli seisauttaa sitä

hoijakkaa, mutta turhaan; preerioiden valtias tanssitti sitä mielensä

mukaan.

Harmaakarhu nauroi sille makeasti, mutta jalopeura huitoi vihaisesti

häntäänsä.

Viimein Kapinpuhveli väsyi peräti ja lysähti maahan. Sen kiukku oli

talttunut ja puhkuttaen, kieli ulkona se makasi voittajansa edessä,

joka ei myöskään voinut voitostaan iloita, sillä sarvet olivat

tarttuneet lujaan. Aina viisas salaneuvos kettu, mielevä Mikko

Repolainen pelasti neuvokkuudellaan tämänkin tilanteen. Se kutsui

avuksi kaksi norsua, jotka syöksyhampaillaan väänsivät sarvia yksi

yhtäälle toinen toisaalle. Ja pian puhvelin sarvet nuljahtivat erilleen

piisonin sarvista.

Silloin vasta amerikkalaiset nostivat aito intiaanikarjunnan,

säestäjinään mölyapinat, jotka sanoivat olevansa voittajan kanssa saman

mantereen asukkaita.

Piisoni oli päivänsankari ja amerikkalaisten ylpeys.

Juhlat Tapiolassa.

Iltapäivällä ei enää kilpailtu, sillä Mielikki metsän emäntä ja ukko

Tapio olivat kutsuneet eläimet yhteiseen illanviettoon Tapion linnaan,

jonka monitorninen harja näkyi Jauritunturille. Kun puskemiskilpailu

oli päättynyt, kuului tunturilla niin sorea soitto, että kaikki

eläimet, itse kuninkaatkin heristelivät korviaan ja katselivat

ympärilleen saadakseen selville, mistä se kuului. Kukaan ei osannut

aavistaakaan, että Tapiolan ihanat immet, metsän kautokenkäiset

keijukaiset olivat kätkeytyneet kivien taa ja siellä simapilliään

soittelivat herättääkseen huomiota. Silloin kuin kaikki oli pelkkänä

korvana, nousi Nyyrikki, Tapion poika, suuren kiven päälle puhumaan

näin:

— Tapio, minun isäni ja Mielikki, minun äitini, ovat monta päivää

valmistaneet juhlia teitä varten. He tahtoisivat kerran nähdä kaikkien

maanosien eläimiä luonaan ja kestitä vierainaan. Tulkaa siis heidän

luokseen täksi illaksi.

— Me tulemme kaikin, huusivat eläimet kuorossa.

Ei näet kukaan tahtonut olla pahoissa väleissä metsänhaltiain kanssa,

joilla oli suuri vaikutusvalta eläinten kohtaloihin, vaikka niillä

olikin oma kuninkaansa. Oli myöskin paras aika yhteisten juhlien

pitämiseksi, koska vielä oli ratkaisematta, kuka oli eläinten kuningas;

sehän aiottiin ratkaista painimalla vasta seuraavana päivänä.

Suurena olympialaiskulkueena vaelsivat eläimet kuninkaiden johtamina

Tapion linnalle, ei juhlallisen hiljaisena hautajaissaattueena,

vaan iloisesti keskustellen, nauraen ja laulaen. Sini- ja

punarintasatakielet, laulurastaat, leivoset, peipposet ja uunilinnut

livertelivät parhaan taitonsa mukaan; käet kukkuivat ja väliin kurjet

luikauttelivat. Mutta harakat, varikset, korpit ja räkättirastaat

saivat pitää koreasti suunsa kiinni. Sellaista kulkuetta ei sinä

ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana oltu Lapin tuntureilla nähty.

Entäpä itse linna? Kuinka juhlallinen se oli sinä iltana! Kultaisena

katto loisti, hopeaisena ikkuna hohti, ja ilta-auringon purppurapuna

loi hohdettaan syvimpäänkin soppeen. Siitä näki, että metsänhaltiat

olivat mielissään ja vieraat tervetulleita.

Tapio emäntänsä Mielikin ja tyttärensä Tellervon kanssa tuli portaille

vieraita tervehtimään. Mielikin kasvot loistivat paljaana hymynä, ja

Tapio nauraa hörähteli vanhanmiehen naurua kuninkaita tervehtiessään

virkkaen:

— Olipa se meille suuri kunnia, että jalopeura, tiikeri, puuma,

harmaakarhu ja muut vieraiden maiden kuuluisat eläimet ilahduttavat

meitä läsnäolollaan. Olkaa niinkuin kotonanne: syökää, juokaa ja

levätkää.

Tervehtiminen kesti kauan, niinkuin ainakin suurissa kutsuissa.

Ja taisipa Mielikin kämmen heltyä kättelemisestä, Tellervon jalat

kipeytyivät niijaamisesta, sillä kuka vain voi, se kättä käpsähytti;

eivät kuitenkaan norsut, jotka vain kärsällään kättä koettelivat,

eivätkä hevoset ja puhvelit, joilla on kovat kaviokynnet; viimemainitut

vain päätään nyökäyttivät ja häntäänsä heilauttivat. Kun gorilla

paiskasi leveän kämmenensä Tapion käteen ja sitä lämpimästi puristi,

pääsi ukolta huuto:

— Elähän kuomaseni niin kovasti purista!

Kun oli ensin katseltu ja ihaeltu linnan eri huoneita ja komeroita,

ja kun sinipiiat salaisesta kätköpaikastaan olivat soittaneet

taikapillejään, joiden vaikutuksesta eläimet joutuivat hyvälle mielelle

unohtaen kaikki riitansa, käski Nyyrikki vieraat aterialle.

Kullekin eläinlajille oli hankittu mieleistään ruokaa: petoeläimille

saavittain lihaa, ruohoa syöville oli varattu makeita ruohoja,

oraville kuusen ja männyn käpyjä, jäniksille haavan kuorta ja

apinoille astioittain metsämarjoja mesimarjoista alkaen. Kirkkaissa

puroissa porisi raikasta vettä, ja ammeittain oli simaa kannettu

sammalpeitteiselle pihalle janoisten juotavaksi.

Eikä eläimiä tarvinnut kehoittaa syömään ja juomaan, sillä usealla

oli näköä haittaava ja suolia kurniva nälkä, koska ne olivat saaneet

melkein syömättä rehkiä.

— Mistä olet saanut näin makeata lihaa? kysyi leijona Tapiolta

syödessään.

— Enhän minä itse tapa mitään eläintä, mutta taitamattomat metsästäjät

haavoittavat niitä, sellaiset raanaeläimet kätken minä itselleni.

Turhaan niitä metsästäjät hakevat; ne korjaan minä, kun ne kuolevat.

— Käypikö ihminen usein täällä kiveliössä?

— Ei hyvin usein, eikä hän täältä mitään saa silloin, kun Mielikki

kerää metsän eläimet suojiinsa. Me tapionväki olemme eläinten

suojelijoita.

Syönnin jälkeen eläimet lepäsivät Tapiolan linnan tarjoamilla

sammalvuoteilla. Käki kukkui, sadat laululinnut visertelivät linnan

harjalla ja puissa merkiksi siitä, että eläinkunnassa ja Tapiolassa oli

suloinen rauha ja sovinto.

Pieni välikohtaus keskeytti kuitenkin eläinten unen. Gorilla oli

ahminut liiaksi Lapin lakkoja, mustikoita ja mesimarjoja, ja sen

vatsa alkoi arveluttavasti turpua. Ähkien ja ruumistaan käännellen se

makasi sammalikossa hampaitaan kiristellen, kun poltot vatsassa yhä

lisääntyivät, eikä se oudossa ympäristössä tuntenut yhtään lääkekasvia.

Mutta kun hätä on suurimmallaan, on useinkin apu lähinnä. Kun gorillan

vatsa oli paisunut tynnyrin kokoiseksi, tekeytyi kettu lääkäriksi.

— Onko talossa nuoraa? kysyi kettu Nyyrikiltä.

Olihan linnassa juurista tehtyä köyttä. Sitä kettu kiersi gorillan

vatsan ympärille ainakin kaksikymmentä kierrosta, asetti sitten

puukalikan yhden kierroksen alle köyden mutkaan ja alkoi kalikkaa

kiertäen kiristää gorillan vatsaa kuin vannehdittavaa astiaa. Se

auttoi; illansuussa oli sairas jo jokseenkin terve.

Eläimet viettivät seuraavan yönkin Tapion linnassa kooten voimia

seuraavan päivän kilpailuihin.

Uintikilpailut Petsamonvuonossa.

Seuraavana aamuna eläimet nousivat virkeinä ja iloisina pehmeiltä

sammal- ja naavavuoteiltaan. Aamu oli säteilevän kirkas, tuskin

poutapilven hattaraakaan taivaalla. Ilma oli lämpimämpi kuin

edellisenä päivänä. Laululinnut tekivät parastaan huvittaakseen

kaukaisia vieraita. Leivoset ja tunturileivoset kiirivät korkealla

taivaan autereessa, josta ei niitä näkynyt, ääni vain kuului;

sinirintasatakielet kilpailivat niiden kanssa metsikössä, laulurastaat

ja uunilinnut Tapion linnan harjalla.

— Oi, jospa aina olisi luonnossa ja eläinkunnassa näin suloinen sopu

ja rauha! huokasi peipponen. — Katsokaa, miten tuolla kotka istuu

kyyhkysen ja leijona lampaan vieressä. Minä luulen, ettei tämä rauha

enää kauan kestä.

— Nyt olisi katkottava haukoilta kynnet ja koukkuinen nokka, etteivät

ne enää koskaan voisi tehdä meille pahaa, sanoi uunilintu.

— Ja ilveksiltä ja näädiltä olisi leikattava kynnet ja hampaat, lisäsi

orava, joka oli kapsahtanut linnan katolle tanssimaan sukulaisensa

lento-oravan kanssa.

Puheen keskeyttivät kurjet, jotka karhun käskystä kajauttivat ilmoille

raikkaan aamutervehdyksensä kiveliön asukkaille, ja sen jälkeen

mölyapinat nostivat niin kamalan karjunnan, että selkäpiitä karmi.

Hännästään honganoksissa kiikkuen ja johtajansa viittauksia totellen

parkuivat ne kuorossa, niin että Tapion linnan seinät tärisivät.

Mölyapinat olivat ainoat tyytymättömät, koska Lapin marjat huonosti

sopivat heidän ravinnokseen, ja he muistelivat alinomaa herkkupöytiään

Brasilian metsissä.

Karhu, harmaakarhu, jalopeura, puuma ja tiikeri tulivat Tapiolan

takakamarista ulos, haukottelivat, venyttelivät jalkojaan ja

köyristivät unen pois selkärangastaan. Sitten keräsi kukin johtaja

karjansa ympärilleen. Kun karhu oli lyhyesti kiittänyt Tapion väkeä

ystävällisestä kestityksestä, esitti leijona eläköönhuudon.

— Eläköön metsänhaltia Tapio perheineen!

Ei milloinkaan ennen oltu kiveliössä kuultu sellaista äänen

pauhinaa, kun sadat eri eläimet yhtäaikaa kiristivät äänijänteitään.

Kolttalappalainen, joka oli noin penikulman päässä järvellä

kalastamassa, jätti pyydyksensä kokematta ja kiirehti kotiaan luullen

maailmanlopun tulevan.

Sitten eläinten monimuotoiset laumat lähtivät liikkeelle ja suuntasivat

kulkunsa Petsamonvuonoa kohti, sillä yhteisen päätöksen mukaan oli

kilpailtava aamupäivällä pituusuinnissa ja iltapäivällä Jauritunturilla

painissa.

Jääkarhu toimi oppaana, sillä kenelläkään muulla eläimellä eivät

meriasiat eivätkä merenrantamaisemat olleet niin selvillä. Ei

Nyyrikkikään, tuo tieto- ja taitoniekka Tapion poika viitsinyt lähteä

alastomille tuntureille eikä viileään Jäämeren henkeen; Tellervo,

Tapion tytär jäi niin ikään kotitanhuilleen kiveliöön.

Kun oli viisi tuntia kuljettu aukeita tuntureita tai koivikkoisia

laaksokuruja, välkkyi edessä suuri meri, Pohjoinen jäämeri, jylhän

alastoman kalliorannan alla. Peilikirkas, auringonkilon kirjailema

ulappa levisi silmänkantamattomiin, taivaanrantaan sulautuen. Etäämpänä

meren selällä ei näkynyt mitään elämää, mutta rannan lähellä,

Petsamovuonon suulla, valaat suihkuttelivat korkeita höyrypatsaita;

siellä leijaili myös merilintuja lukemattomin laumoin, ja kaikenlaisia

hylkeensukuisia eläimiä loikoili ja kieriskeli rantakallioilla.

Merieläimet odottivat jännittyneinä uintikilpailua, josta valaat olivat

kertoneet. Lähetit olivat meren eläimiäkin koolle kutsuneet, ja siksipä

vuonossa oli semmoisiakin eläimiä, joita ei kukaan Jäämeren asukas

ollut ennen nähnyt.

Kun maaeläimet olivat saapuneet rannalle, päästivät merieläimet

ilmoille tervehdyshuutonsa: valaat mölisivät, mursut mylvivät kuin sata

vihaista härkää ja hylkeet luikkasivat kurkun täydeltä.

Maaeläimet vastasivat samalla mitalla.

Jääkarhu komensi merieläimet riviin rannan lähelle; ja kun

maaeläimetkin olivat asettuneet aivan rantaäyräälle, piti jääkarhu

seuraavan puheen.

— Minä jääkenttien kuningas ja Jäämeren valtias olen kutsunut kansani

koolle jaloon kilpailuun, nimittäin näyttämään näille maaeläimille

miten meressä liikutaan ja näyttämään ihmisellekin, että vain

merieläimet ovat oikeita uimareita. Näissä olympialaisuintikilpailuissa

saatte näyttää nopeuttanne. Se on kilpailun voittaja, kuka ensin

käypi täältä Heinäsaarella.. Kotkat ja kalasääsket seuratkoot ilmassa

ja katsokoot, että jokainen kilpailuun ilmoittautunut käypi matkan

perillä. Asettukoot siis kaikki kilpailijat tänne toiseen riviin.

Merenpintaan syntyi melkoinen aallokko, kun suuret vesieläimet

heilauttelivat väkeviä pyrstöjään. Vain viisi kilpailijaa asettui

jääkarhun eteen, nimittäin Grönlanninvalas, pottivalas, sinivalas,

mursu ja sinihai.

Uteliaina katselivat maaeläimet näitä merien jättiläisiä, varsinkin

valaita. Kaikilla niillä ruumiinmuoto ja raajat paljon poikkesivat

maaeläinten vastaavista muodoista. Sukkulan muotoinen ruumis, lyhyet

raajat, paljas tai hyvin lyhytkarvainen iho olivat niille kaikille

ominaisia.

— Saanen luvan esitellä kilpailijat, virkkoi jääkarhu.

— Grönlanninvalas on suurin sekä maan että meren eläimistä; se vastaisi

painossa kahtatuhatta ihmistä tai kahtasataa härkää; pituutta sillä on

kaksikymmentäneljä metriä. Grönlanninvalas on mainio uimari. Senhän

näkee jo ruumiinmuodostakin.

— Taitaa puhua loruja, tuo valkea jääkarhu; eihän sillä ole edes

takaraajoja, epäili tiikeri.

— Eihän ihmisenkään laivoissa ole airoja, ainoastaan potkuri, mutta

kovasti ne silti menevät. Onhan valaalla eviksi muuttuneet eturaajat,

joilla se ohjaa kulkuaan ja viisi metriä leveä pyrstö, jolla se potkii

eteenpäin nopeammin kuin ehkä mikään muu merieläin.

— Toinen kilpailijoista on pottivalas, kotoisin Tyynenmeren ja

Atlannin ulapoilta. Se siis paremmin kuuluisi Austraalian, Afrikan ja

Etelä-Amerikan eläinten kuninkaiden alamaisiin, mutta minä olen saanut

tehtäväkseni esitellä kaikki merieläimet, sillä maaeläimillä on yleensä

hyvin vähän tekemistä merieläinten kanssa.

— Pottivalas on lähes Grönlanninvalaan kokoinen, ainakin kaksikymmentä

metriä pitkä. Se on hyvä uimari ja sukeltaja. Ihminen vainoaa sitä

alinomaa kuten Grönlanninvalastakin, saadakseen kuoria sen nahkan

alta vahvan ihrakerroksen ja ammentaa sen suurista pääonteloista

kallista öljyä. Mutta pottivalas ei läheskään aina anna henkeään ilman

taistelua. Toisinaan siinä ihminenkin häviää.

— Kuningas jääkarhu, saanko luvan kertoa erään kohtauksen pottivalaan

ja ihmisen välisestä taistelusta? kysyi albatrossi.

— Kerro! kehoitti jääkarhu.

— Seurailin kerran norjalaista valaanpyyntilaivaa. Laivan kapteeni

näki kaukoputkellaan, kuinka pottivalasperhe sukelteli suoraan edessä.

Laiva alkoi niitä seurata ja kun se pääsi lähelle, ammuttiin laivasta

omituisella kanuunalla köyteen sidottu väkäkeihäs eli harppuuni

valasemon selkään.. Silloin valaat sukelsivat syvyyteen, mutta laivasta

juokseva nuora merkitsi sitä, että keihäs oli lujasti kiinni valaan

selässä. Jonkun ajan perästä täytyi valaiden nousta hengittämään meren

pinnalle. Sitä odotellessa laivasta laskettiin vene mereen, ja kaksi

miestä oli siinä keihäät ojossa valmiina antamaan valaalle surmaniskun.

Mutta kuinkas kävi? Kiukustunut ja haavoittunut eläin puraisi veneen

mäsäksi, ja miehet hukkuivat. Harppuunista valas ei kuitenkaan päässyt

irti, vaikka toinen valas auttaakseen toveriaan puski turvallaan laivan

kylkeen niin kovasti, että siihen tuli paha vuoto. Hetkistä myöhemmin,

kun lentelin laivan ympärillä, näin kuinka muutamat laivamiehet

tappoivat väsyneen valaan ja kuinka he kappaleiksi silvottuna nostivat

sen laivaansa.

— Ihminen on pahin pedoista! huudahti hirvi.

— Niin on, todistivat toiset eläimet.

— Kolmas kilpailija on sinivalas. Se on täällä Jäämerellä kotonaan,

sillä täällä se on syntynyt ja kasvanut. Se on nykyisin maailman, pisin

eläin, noin kolmenkymmenen metrin mittainen, mutta painossa se ei voita

Grönlanninvalasta. Suiposta, sukkulamaisesta muodosta päättäen pitäisi

sinivalaan tulla uinnissa maailmanmestariksi. Saa nähdä, miten käy?

— Neljäs on — — —

Nyt vasta jääkarhu huomasi, että kilpailijain riviin oli tullut

kömpelöruumiinen ja hidas eläin, mursu, sentähden lause keskeytyi.

— Mitä sinä, mursu, ajattelet, kun tulet muka kilpailemaan

nopeusuinnissa. Sinähän olet kuokkamies, merenpohjan tonkija, etkä

ennätysmies. Kilpauinti on toista kuin jäälautoilla auringonpaisteessa

makaileminen.

— Mies on hävinnytkin, sanoi mursu. — Minä edustan hylkeitä.

Jääkarhu ei viitsinyt kinastella, vaan antoi kilpailla tuon

tuhatviisisataa kiloa painavan köntyksen, jolla on kaksi suurta

torahammasta yläleuassa, eikä ole siis ulkomuodoltaankaan pikauimarin

näköinen.

— Viides ja viimeinen on sinihai, kotoisin lämpimistä meristä. Sitä

sanotaan myös ihmishaiksi, koska se mielellään parvissa seuraa laivoja

ja haukkaa suuhunsa ihmisiäkin, jos he sattuvat mereen putoamaan tai

menevät uhkarohkeasti uimaan liian kauas rannasta. Suikea muoto ja

joustava, vahva pyrstö osoittavat, että se on vesieläimistä nopeimpia.

— Anna jo lähtömerkki niille "kaloillesi", kiljui tiikeri, jota kylmä

Jäämeren ilma oli alkanut värisyttää.

— Etkö, hölmö, vielä tiedä, että ainoastaan sinihai on kala, valaat

ja mursu ovat lämminverisiä, eläviä poikasia synnyttäviä nisäkkäitä,

oikaisi jääkarhu.

Kun kaikki kilpailijat olivat rivissä valmiina, löi jääkarhu kämmeniään

yhteen lähtömerkiksi, ja samassa porhalsivat uimarit matkaan. Kuin

sotalaivojen suikeat torpeedot ne lähtivät halkomaan merta: ensin

pintaa pitkin, niin että vesi edessä vaahtosi, ja valtavat sivuaallot

levisivät kunkin kyljistä saattaen tyynen merenpinnan karehtimaan,

etäämpänä painuen syvemmälle näkymättömiin. Pitkien väliaikojen

perästä nousivat valaat ja mursu huokaisemaan ilmaa, ja silloin vahva

vesihöyrysuihku kohosi ilmaan.

Rannalla maaeläinten keskuudessa syntyi levotonta liikehtimistä,

sillä karhu muisti, että eihän siellä Heinäsaarilla ole ketään, kuka

panisi merkille, käyvätkö kaikki perillä. Jääkarhukin hätääntyi

sitä kuullessaan, mutta Mikko Repolaisen taas pelasti tottumattoman

kilpailunjärjestäjän pahasta pälkähästä.

— Lokit lentäkööt heti Heinäsaarille, istukoot rantakalliolla niin

kauan, että kaikki viisi kilpailijaa käyvät näyttäytymässä saaren

rannalla ja tulkoot sitten suoraan tänne.

— Menkää, menkää, lokit! kiirehti jääkarhu.

Kirkuen lähtivät lokit, tiirat ja raiskat lentää lekuttelemaan

albatrossin johdolla samaan suuntaan kuin uimarit olivat menneet.

Mutta rannalla ja vuonon perällä meressä odottavat eläimet ihmetellen

katselivat toisiaan. Merieläimet ihmettelivät maaeläinten rumaa ja

lyhyen löntterömäistä ruumista, pitkiä raajoja ja karvapeitettä.

Enimmän oli ihmettelemistä valkealaikkuisella Grönlanninhylkeellä,

joka oli syntynyt pohjoisnavan yli leviävän jääkentän reunalla. Kukapa

siellä olisi nähnyt maaeläimiä, jossa oli vain jäätä ja merta.

Toiset merien asukkaat näyttelivät "maanmoukille" konstejaan ja

voimistelutemppujaan ajankuluksi. Mustan- ja valkeankirjavat, noin

viiden metrin pituiset miekkavalaat kimmahtelivat ilmaan kuin salakat

kuturannalla, ja silloin maiskahti vesi kuin laudalla olisi sitä

lyöty. Mutta mahtavimman aallon nosti kuitenkin suuri uurteisvalas,

posauttaessaan vettä leveällä pyrstöllään.

Kalaa kaikennäköistä parveili rantavesillä rauhallisesti uiden

ja hopeisia kylkiään välkähytellen. Siinä merilohen venkaleita,

turskia, sillejä, suurisilmäisiä meriahvenia, vihaisia merikissoja,

latteamuotoisia paltaita sekä maariankaloja, villakuoreita ja — minkä

nimellisiä lienevät oudommat olleetkaan.

Vesilinnut olivat kerääntyneet tiheiksi parviksi. Oli haahkoja,

merimetsoja, meriteeriä, koisoja, hanhia ja joutsenia; oli alleja,

jotka vuoronperään hokivat "a, a, aalli, a, a, aalli", oli myöskin

kyömynokkaisia lunneja ja piikkinokkaisia kiisloja eri parvina.

— Katsopa veliseni, mikä on tuo valkea pilvi, tuolla vuonon suulla?

sanoi maakarhu jääkarhulle — se väliin nousee ja väliin laskee lähelle

merenpintaa, toisinaan se laajenee, toisinaan kapenee ja minä olen

kuulevinani siitä melua.

— Jo tulevat! huudahti jääkarhu, jolla on kauas kantavat silmät. —

Lokkiparvi seuraa ilmassa etumaisen kohdalla.

Eikä kauan tarvinnut katselijain odottaa, ennenkuin sinivalas tulla

porhalsi maaliin nostattaen jälkeensä korkeat aallot. Aivan sen

vanavedessä tuli Grönlanninvalas ja hiukan jäljempänä pottivalas ja

sinihai, mutta mursua ei vielä näkynyt eikä kuulunut.

Eläköönhuudot, valtavammat Imatran pauhinaa tärisyttivät ilmaa. Äänen

pauhina ja meteli oli niin voimakas, että pienemmiltä eläimiltä korvat

menivät lukkoon. Ja ken olisi innostukseltaan voinut panna merkille,

hän olisi kyllä huomannut, että merieläimet eivät paljoa äänen

voimassa jääneet jälkeen maaeläimistä. Suuriäänisimmät niistä olivat

mursut, nuo "jäämeren mölyapinat", jotka mylvivät vallan kamalasti,

kun heidän kotiseutujensa kasvatit veivät voiton. Karhu alkoi juuri

pitämään kiitospuhetta nopeille meren jättiläisille, kun eläimet

yllätti ihmeellinen näky. Vuonon keskelle nousi merenpohjasta suuri

punakattoinen, lasista tehty linna, suurempi kuin Olavin linna, ja

muodoiltaan vielä kauniimpi. Sen ympärillä sateenkaaren värit loistivat

utuisessa ilmassa. Ja linnan portaille astui vedenhaltija, itse Ahti

puolisonsa Vellamon keralla. Tulivatpa linnasta myöskin vaaleapukuiset

vedenneitoset ja istuivat alimmille portaille sitomaan seppeleitä

vihreistä merilevistä. Kun ne olivat valmiit, otti Ahti taikakanteleen

poikkipuolin polvilleen ja soitteli niin ihanasti, että kaikki eläimet

henkeään pidättäen kuuntelivat.

Kun hän lopetti soittonsa, kutsui hän kaikkia meren eläimiä luokseen

linnansa edustalle katsomaan, kuinka voittajat seppelöidään. Heti

tyhjenikin vuonon perä, kun kaikki vesieläimet kilvan riensivät

kristallilinnalle asettuen siellä kauniiseen kaareen. Jääkarhukin ui

sinne muiden mukana ja asettui Ahdin jalkojen juureen kuin uskollinen

koira.

Rannalle ei näkynyt, miten voittajat seppelöitiin, sillä heti

merieläinten lähdettyä sakea sumu täytti vuonon perän. Se pakotti

maaeläimet heti paluumatkalle; ja kiirekin alkoi jo olla, koska vielä

viimeinen ja tärkein ohjelmannumero, paini, oli suorittamatta.

Kun Suomen karhu voitti painimestaruuden ja tuli eläintenkuninkaaksi.

Jauritunturille palattuaan eläimet lepäsivät hetkisen

auringonpuoleisilla rinteillä aivastellen sieraimistaan pois Jäämeren

kylmänkostean ilman vaikutuksia. Pahin nuha oli tullut orangille,

tuolle Borneossa, päiväntasaajan kohdalla kasvaneelle metsäeläimelle,

joka oli hartaasti odottanut painia antaakseen Afrikan gorillalle

"päihin". Sen täytyi nyt kuumeen tähden luopua kilpailusta. Ei ollut

leijonakaan aivan terve, mutta sillä kova sisu voitti sairauden.

Eläimet olivat hiukan levottomia tulevasta ratkaisusta. Salavihkaa

kuiskailtiin ja ennusteltiin, kuka tuli suoriutumaan painissa

Voittajana. Orava oli varma siitä, että karhu voittaa mutta jänis

epäillen pudisteli pitkiä korviaan. Norsut olivat niin varmoja

leijonansa voitosta, että olisivat lyöneet sen puolesta kuinka

suuren vedon hyvänsä. Piisoni taas oli harmaankarhun voitosta varsin

vakuutettu. Mutta kukaan ei uskaltanut lujasti, kaikkien kuullen lausua

arvostelujaan.

Mikko Repolainen nykäsi karhua karvoista pyytäen tulemaan vähän

syrjemmälle.

— Kuulehan, kuomaseni, kun nyt lähestyy ratkaiseva hetki, jolloin

Euroopan ja Suomen maine on kysymyksessä, niin nämä loppukilpailut

olisivat viisaasti järjestettävät, puheli kettu. — Kun sinä olet näiden

kilpailujen järjestäjänä, niin anna muiden maanosien kuninkaiden ensin

keskenään kilpailla ja väsyttää toisensa ja käy sitten sinä viimeisen

voittajan kanssa kamppailemaan.

— Se on viisas neuvo, minä seuraan sitä tarkalleen, sanoi karhu ketulle

silmää iskien.

Kun kurjet olivat huutaa helähyttäneet tavanmukaisen alkajaishuutonsa,

nousi karhu kahdella jalalla kivelle lausuen:

— Arvoisat olympialaiskisojen osanottajat! Viimeinen kilpailu on

käsissä. Nyt käyvät kuninkaat keskenään kilpailemaan painissa,

suomalaisessa sylipainissa. Kuka siinä voittaa, hän olkoon kaikkien

maanosien eläintenkuningas.

— Hän olkoon kaikkien maiden eläintenkuningas, kertasi eläinten kuoro.

Karhu kuulutti edelleen:

— Kilpailujärjestys on seuraava: Ensin painivat parina leijona ja

gorilla, joka välttämättömästi haluaa olla voimamiesten joukossa,

toisena parina harmaakarhu ja tiikeri; näiden kilpailujen voittajat

ratkaisevat sitten välinsä, sekä voittaja käy viimein minun kanssani

otteluun voiton seppeleestä. — Hyväksytäänkö ehdotus?

— Hyväksytään, hyväksytään! huusivat eläimet.

Katsojat kerääntyivät raivatun kentän ympärille, suuremmat lähemmäksi,

pienemmät taakse, mutta osa pikkueläimistä kapusi isompien selkään

ikäänkuin olisivat olleet ratsumiehiä. Niinpä ahma istui kaikessa

rauhassa hirven selässä, orava ilveksen, kärppä karhun ja apinat

norsujen "lautasilla".

— Ensimmäinen pari esiin! huusi karhu.

Gorilla ja leijona lähestyivät toisiaan varovin, hitain askelin,

kumpikin vastustajaansa epäluuloisesti kyräten. Gorilla käveli

kahdella jalalla melkein suorana lyöden silloin tällöin hirmuisilla

nyrkeillään rintaansa ikäänkuin se olisi ollut rumpu; leijona hiipi

matalana ja pitkänä kuin kissa vaaniessaan. Sen silmät iskivät tulta,

mutta jonkunmoista epävarmuutta oli kuitenkin liikkeissä, mikä lienee

johtunut siitä, että leijona ja gorilla kotimaassaan karttavat

toisiaan. Lähelle päästyään leijona kapsahti takajaloilleen ja kiersi

käpälänsä gorillan lanteiden ympäri; samoin gorilla kiersi pitkät

eturaajansa leijonan ympäri.

Leijona on luonteeltaan tulinen, silloin kuin tosi on edessä. Vallan

vimmatusti se reuhtoi gorillaa puoleen ja toiseen kiljaisten välistä

sen korvaan. Taisipa painin tuoksinassa sen kynnetkin painautua liian

syvälle vastustajan selkälihaksiin, koska gorilla irvisti pahasti,

murahti vihaisesti ja puristi sitten petoa niin kovasti, että leijonan

silmät pullistuivat ja hengitys oli salpautua.

— Kas niin, gorilla! Näytä sille ryövärille, että et ole linnunluista

ja sammakon kudusta kokoonpantu, huusi leopardi, jolla oli leijonalle

vanhaa kaunaa.

Gorilla koetti keikauttaa leijonaa taapäin, mutta ei saanut kumoon.

Päinvastoin ote siinä löyhtyi ja leijona sai paremman asennon.

Seuraavassa tuokiossa leijona tanssitti vastustajaa niin armottomasti

ja pitkään, että apinan jalat väsyivät ja se keikahti kumoon aivan

selälleen leijonan alle.

— Eläköön leijona! huusivat eläimet.

Harjaansa pudistellen ja mahtavin askelin käveli voittaja

kunniaistuimelle.

— Toinen pari esiin, kuulutti karhu.

Tiikeri ja harmaakarhu astuivat ympyrään. Vaikka tiikeri Intian

viidakoissa ja harmaakarhu Pohjois-Amerikan metsissä ovat

kruunaamattomia itsevaltiaita ja tekevät mitä tahtovat, tuntui niistä

kummastakin oudolta käydä otteluun, kun ei tuntenut vastustajan

voimia. Varovasti nekin lähestyivät toisiaan, mutta tiikerin raju

luonto heräsi, kun se näki vastustajansa kiukkuisen katseen. Pitkällä

loikkauksella se hyppäsi harmaankarhun eteen, kiersi käpälänsä sen

vahvan ruumiin ympäri ja koetti kaikin voimin keikauttaa otson kumoon,

mutta pahaksi onneksi luiskahti jalka kiveltä, ja tiikeri lankesi omaan

heittoonsa. Harmaankarhun voitto oli näin ollen liian helppo.

Pohjois-Amerikan eläimet huusivat äänensä sorruksiin.

Karhu ei antanut aikaa levähdykseen, vaan komensi heti voittajat

matolle. Silloin leijona ja harmaakarhu kävivät käsirysyyn. Leijona

koetti aluksi vanhaa temppuaan, nimittäin vastustajansa väsyttämistä.

Se väänsi vuoroon sivulle, vuoroon koetti nostaa ilmaan, mutta

harmaakarhu oli kuin maahan iskeytynyt tervasjuurikka.

— Näytä sille amerikkalaiselle, että olet Afrikasta kotoisin, mylvi

Kapinpuhveli; — näytä, että yksin sinä olet oikea eläinten kuningas.

Mutta toisin kävi. Harmaakarhu sai vastustajastaan hyvän otteen ja löi

leijonan maahan, niin että tanner tömähti.

Eläimet eivät uskaltaneet iloita entisen eläintenkuninkaan häviölle.

Amerikan eläimet vain jonkunverran hurrasivat.

Vihaisesti häntäänsä punoen ja häpeissään meni leijona norsulaumaan

katsahtamatta ympärilleen.

— Meidän välimme on vielä ratkaisematta, huusi karhu voittajalle.

Suomatta hengähdysaikaa tarttui otso samassa harrnaankarhun vyötäisille

ja hyökkäsi rajusti eteenpäin; sitä ei harmaakarhu voinut kestää, vaan

kellahti kumoon muutamassa sekunnissa.

Euroopan eläimet nostivat hirveän intiaanikarjunnan.

— Eläköön karhu, eläinten kuningas! kuului joka taholta.

Mutta tiikeri, leijona, harmaakarhu, puuma ja dingo eivät tahtoneet

kauan olla pörrökarvaisen pohjolan karhun hallittavina, vaan kokosivat

laumansa ja lähtivät paluumatkalle tyytymättöminä koko olympialaisiin

kisoihin ja varsinkin karhun edesottamisiin.

Eikä sen koommin ole pidetty eläinten olympialaisia. Vain ihmiset niitä

viettävät.