Tällä tavoin keskustelin monsieur Maillardin kanssa tunnin tai pari,
jona aikana hän näytteli minulle laitoksen puistoja ja kasvihuoneita.
»En voi», sanoi hän, »näyttää teille potilaitani juuri tällä hetkellä.
Herkkätunteista mieltä sellaiset näyt aina jossakin määrin kuohuttavat,
enkä tahtoisi pilata ruokahaluanne. Kohta syömme päivällistä.
Voin tarjota teille vasikkaa, _à la Menehoult_ kukkakaalin kera
_veloute_-kastikkeessa — senjälkeen lasillinen _Clos de Vougeôta_ — ja
silloin hermonne ovat tarpeeksi lujat.»
Kello kuudelta ilmoitettiin päivällinen, ja isäntäni johti minut
suureen ruokasaliin, jonne oli jo kokoontunut hyvin lukuisa seurue —
kaksikymmentäviisi tai kolmekymmentä henkilöä. He olivat ilmeisesti
säätyläisihmisiä — varmasti ylhäistä sukua — vaikkakin heidän
pukunsa olivat mielestäni huikentelevaisen komeat vivahtaen hiukan
liiaksi hovilaisten kerskailevaan hienosteluun. Huomasin, että
ainakin kaksi kolmasosaa vieraista oli naisia; ja muutamat näistä
jälkimmäisistä olivat koristetut sellaiseen tapaan, jota pariisilainen
ei mitenkään pitäisi hyvää makua todistavana. Esimerkiksi monet
naiset, joiden ikä ei voinut olla alle seitsemänkymmenen vuoden,
olivat suorastaan peitetyt runsailla jalokivillä koristettuihin
sormuksiin, kaulaketjuihin ja korvarenkaisiin, ja he pitivät rintansa
ja käsivartensa häpeällisen paljaina. Huomasin myöskin, että näistä
puvuista varsin harvat olivat hyvin tehdyt — tai ainakin varsin
harvat olivat tehdyt kantajiaan varten. Silmäillessäni seuruetta
huomasin sen mielenkiintoisen tytön, jonka monsieur Maillard oli
esitellyt minulle pienessä vierashuoneessa; mutta hämmästykseni oli
suuri nähdessäni hänet puetuksi vannehameeseen, korkeakantaisiin
kenkiin ja brysselinpitseistä tehtyyn likaiseen hilkkaan, joka oli
aivan liian suuri hänelle; hänen kasvonsa näyttävätkin jonkinlaiselta
naurettavalta pienoiskuvalta. Kun ensimmäistä kertaa olin nähnyt
hänet, oli hänen yllään ollut hyvin kaunis surupuku. Lyhyesti sanoen,
koko seurueen pukeutumisessa oli jotakin outoa, joka aluksi sai
minut muistamaan alkuperäisen ajatukseni »rauhoittamissysteemistä»
ja kuvittelemaan, että monsieur Maillard oli tahtonut pettää minua,
kunnes päivällinen olisi ohi, etten saisi mitään epämiellyttäviä
tunteita syödessäni mielipuolten kanssa; mutta muistaessani, että
Pariisissa minulle oli huomautettu eteläranskalaisten erikoisesta
omituisuudesta ja heidän vanhanaikaisista tavoistaan, ja keskusteltuani
seurueen muutamien jäsenten kanssa minun kuvitelmani aivan heti ja
täydelleen karkoittuivat. Itsessään ruokailuhuoneessa, vaikkakin
se ehkä oli tarpeeksi mukava ja laaja, ei ollut paljon hienoutta.
Lattialta esimerkiksi puuttui matto; Ranskassa kuitenkin alituisesti
tullaan toimeen ilman mattoja. Ikkunoissa ei ollut verhoja; suljetut
luukut olivat kiinnitetyt rautaisilla halkaisijan suuntaan kulkevilla
tangoilla. Huomasin, että tämä huone muodosti päärakennuksen siiven ja
ikkunat olivatkin kolmella seinällä, ovi neljännellä. Huoneessa oli
kaikkiaan kokonaista kymmenen ikkunaa.
Pöytä oli uhkea. Se oli kuormitettu lautasilla ja enemmän kuin
kuormitettu herkuilla. Yltäkylläisyys oli aivan barbaarista. Ruokaa
oli aivan tarpeeksi Enakiminkin juhlaa varten. En vielä ikänä ollut
nähnyt niin tuhlaavaista, niin valtavaa pöydänherkkujen kulutusta. Koko
järjestely todisti kuitenkin hyvin vähäistä makua; ja silmäni, jotka
olivat tottuneet hillittyyn valoon, kärsivät kovasti lukemattomien
vahakynttilöiden omituisesta loistosta. Niitä oli hopeaisiin jalkoihin
pistettynä sijoitettu pöydälle ja kaikkialle huoneeseen, missä vain
saattoi tilaa olla. Monta palvelijaa oli meillä tarjoilemassa, ja
eräällä suurella pöydällä, huoneen kaukaisimmassa nurkassa, istui
seitsemän tai kahdeksan ihmistä viuluineen, huiluineen, pasuunoineen
ja rumpuineen. Nämä veitikat kiusasivat minua kovasti silloin tällöin
aterian aikana lukemattomilla sävelsekoituksilla, joiden mukamas piti
olla musiikkia ja jotka näyttivät tuottavan suurta iloa kaikille
läsnäolijoille paitsi minulle.
Kaiken kaikkiaan en voinut olla ajattelematta, että kaikessa tässä
oli paljon outoa — mutta maailmahan on kokoonpantu kaikenlaisista
ihmisistä, jotka edustavat kaikkia ajatus- ja kaikkia seurustelutapoja.
Olin myöskin matkustanut liian paljon oppiakseni olemaan mitään
ihmettelemättä ja niinpä istuuduinkin hyvin tyvenesti isäntäni oikealle
puolen, ja kun ruokahaluni oli suurenmoinen, tein oikeutta hyville
ruokalajeille.
Keskustelu oli vilkasta, ja kaikki ottivat siihen osaa. Naiset niinkuin
tavallista puhuivat suurimman ajan. Huomasin pian, että melkein
kaikki seurueen jäsenet olivat hyvin kasvatettuja; ja isäntäni itse
oli kokonainen varasto hyväntuulisia juttuja. Hän näytti erittäin
halukkaalta puhumaan asemastaan _Maison de Santén_ johtajana; ja
mielisairas oli minun ihmeekseni kaikkien keskustelujen lempiaihe.
Monta hupaista juttua kerrottiin potilaitten päähänpistoista.
»Meillä oli täällä kerran veitikka», sanoi eräs paksu, pieni
herrasmies, joka istui oikealla puolellani, »veitikka, joka kuvitteli
olevansa teekannu; eikö muuten ole omituista, miten usein juuri tämä
erikoinen päähänpinttymä on iskeytynyt mielipuolen aivoihin? Ranskassa
on tuskin ainoatakaan hulluinhoitolaa, jossa ei olisi inhimillistä
teekannua. Tämä meidän herrasmiehemme oli englantilainen teekannu
ja puhdisti itseään joka aamu hyvin huolellisesti pukinnahalla ja
saippuajauheella.»
»Ja sitten», sanoi aivan vastapäätä istuva pitkä mies, »meillä oli
täällä aivan äskettäin eräs henkilö, joka oli saanut päähänsä, että
hän oli aasi — mikä kuvannollisesti puhuen olikin aivan totta. Pitkään
aikaan hän ei tahtonut syödä muuta kuin takkiaisia; mutta tästä
aatteesta me paransimme hänet hyvin pian sillä, ettemme antaneet hänen
syödä mitään muuta. Sitten hän rupesi alituisesti potkimaan — näin —
näin —»
»Herra de Kock, olisin kiitollinen, jos käyttäytyisitte
inhimillisesti!» keskeytti vanha rouvashenkilö, joka istui puhujan
vieressä. »Olkaa ystävällinen ja pitäkää jalkanne aloillaan! Te olette
pilannut minun brokaadini. Onko tarpeellista havainnollistaa juttua
niin käytännöllisellä tavalla? Tämä ystävämme tässä ymmärtää varmasti
teitä ilman näitä eleitäkin. Kautta kunniani, te olette melkein yhtä
suuri aasi, kuin miksi tuo onneton ihminen kuvitteli itsensä. Teidän
liikehtimisenne on hyvin luonnollista, uskokaa pois.»
»_Mille pardons! Ma’m’selle!_» vastasi monsieur de Kock — »tuhannesti
anteeksi! En ollenkaan aikonut loukata. Ma'm'selle Laplace — monsieur
de Kock pyytää kunniaa saada kilistää kanssanne.»
Tässä monsieur de Kock kumarsi syvään, suuteli kättään hyvin
juhlallisesti ja kilisti ma'm'selle Laplacen kanssa.
»Sallikaa _mon ami_», sanoi monsieur Maillard minuun kääntyen,
»sallikaa minun lähettää teille palanen tätä vasikkaa _à la St.
Menehoult_ — huomaatte sen erikoisen hienoksi».
Tällä hetkellä oli kolmen tukevan tarjoilijan juuri onnistunut
sijoittaa turvallisesti pöydälle suunnaton tarjotin tai leikkuulauta,
jonka sisällön otaksuin olevan »_monstrum horrendum, informe, ingens,
cui lumen ademptum_». Tarkempi silmäys todisti kuitenkin, että se oli
vain pieni, kokonaisena paistettu vasikka, joka oli asetettu polvilleen
omena suussa, niinkuin Englannissa on tapana tehdä jäniksille.
»Ei kiitoksia», vastasin, »sillä totta puhuakseni en ole erikoisen
ihastunut vasikkaan _à la St._ — — — mikä se olikaan? — en näet luule,
että se on oikein terveellistä minulle. Otan kuitenkin uuden lautasen
ja maistan vähän kaniinia.»
Pöydällä oli muutamia pikkukulhoja, jotka sisälsivät nähdäkseni oikeata
ranskalaista kaniinia — varsin herkullinen _morceau_, jota voin
suositella.
»Pierre», huusi isäntä, »vaihda tämän herran lautanen ja anna hänelle
kylkipala tätä kaniinia _au-chat_ [kissan malliin. Suom.].»
»Tätä mitä?» kysäisin.
»Tätä kaniinia _au-chat_.»
»Kiitoksia paljon — kun tarkemmin ajattelen, niin en taida
välittääkään. Otan kinkkua.»
Ei näy lainkaan tietävän, ajattelin itsekseni, mitä näiden
etelämaakuntain ihmisten pöydissä joutuu syömään. En totisesti välitä
heidän kaniinistaan _au-chat_ — ja jääköön minun puolestani myöskin
heidän _katti-au-kaniininsa_.
»Ja sitten», sanoi eräs hauskalta näyttävä pöydän alapäässä istuva
mies tarttuen keskustelun lankaan siinä kohden mistä se oli katkennut,
— »ja sitten muiden eriskummallisuuksien joukossa meillä oli kerran
potilas, joka hyvin itsepintaisesti väitti itseään Kordovan juustoksi
ja kuljeskeli veitsi kädessä pyytäen, että ystävät koettaisivat pientä
palaa hänen säärestään».
»Hän oli epäilemättä suuri hölmö», huomautti eräs, »mutta häntä ei
voi ollenkaan verrata erääseen vissiin henkilöön, jonka me kaikki
tunnemme paitsi tämä vieras herra. Tarkoitan miestä, joka piti itseään
samppanjapullona ja alituisesti kuljeskeli poksahdellen ja sihisten,
tähän tapaan.»
Tässä puhuja, mielestäni hyvin karkeasti, pisti vasempaan poskeensa
oikean peukalonsa ja vetäisi sen pois, jolloin syntyi korkin
poksahtamista muistuttava ääni, ja sitten hyvin harjaantuneesti
läpättämällä kieltä hampaitaan vasten sai aikaan terävän sihinän, jota
kesti minuutin verran ja joka jäljitteli samppanjan kuohumista. Näin
selvästi, että tällainen käytös ei lainkaan miellyttänyt monsieur
Maillardia; mutta tämä herrasmies ei sanonut mitään, ja keskustelua
jatkoi eräs hyvin laiha pikku mies, jolla oli iso tekotukka.
»Ja sitten täällä oli eräs tyhmyri», sanoi hän, »joka kuvitteli itseään
sammakoksi; ja kyllä hän muistuttikin sitä kokolailla. Toivoisin, että
olisitte nähnyt hänet, herra» — tässä puhuja kohdisti sanansa minulle
— »teidän sydämellenne olisi tehnyt hyvää nähdä, miten luonnollisesti
hän käyttäytyi. Herrani, jos se mies ei ollut sammakko, niin voin
pitää vain suurena vahinkona, ettei hän ollut. Hänen kurnutuksensa —
näin — u-u-u-u-r-r — u-u-u-r-r-! oli maailman hienoin ääni ja kun hän
asetti kyynärpäänsä pöydälle näin — saatuaan lasin tai pari viiniä —
ja aukoili suutansa, näin, ja pyöritteli silmiään, näin, ja räpytteli
niitä suunnattoman nopeasti, näin, niin herrani, uskallanpa sanoa, että
varmasti olisitte ihaillut sen miehen neroa.»
»En lainkaan epäilekään», vastasin.
»Ja sitten», sanoi joku muu, »oli Petit Gaillard, joka piti itseään
nuuskahiutaleena ja oli aivan suunniltaan, koska ei voinut ottaa
itseään oman peukalonsa ja etusormensa väliin».
»Ja sitten oli Jules Desoulières, joka oli hyvin omituinen nero ja
hullutteli päähänpinttymällä, että hän oli kurpitsa. Itsepintaisesti
hän pyysi kokkia tekemään hänestä piirakoita — mistä kokki ehdottomasti
kieltäytyi. Minä puolestani en ole aivan varma, vaikka kurpitsapiirakka
_à la Desoulières_ olisikin ollut ensiluokkaista syötävää!»
»Te saatatte minut hämmästymään!» sanoin minä ja katsoin kysyvästi
monsieur Maillardiin.
»Haa-ha-haa!» sanoi tuo herrasmies — »he-he-he! — hi-hi-hi! — ho-hoho!
— hu-hu-hu! — hyvä juttu! Teidän ei pidä hämmästyä, _mon ami_; tämä
ystävämme on humoristi — _drôle_ — teidän ei pidä ymmärtää häntä
kirjaimellisesti.»
»Ja sitten», sanoi joku, »täällä oli Bouffon Suuri — aivan erikoinen
omalla tavallaan. Hän tuli hulluksi rakkaudesta ja kuvitteli, että
hänellä oli kaksi päätä. Toista hän väitti Ciceron pääksi ja toista hän
kuvitteli yhdistetyksi; otsasta suuhun se oli Demosteneen ja suusta
kaulaan lordi Broughamin. Mahdollisesti hän oli väärässä; mutta hän
olisi saanut teidät vakuutetuksi väitteensä oikeutuksesta, sillä hän
oli suunnattoman kaunopuheinen mies. Häntä vaivasi ehdoton intohimo
puhetaiteeseen eikä hän voinut pidättyä esiintymästä. Esimerkiksi hän
pyrki hyppäämään päivällispöydälle näin ja — ja —»
Tässä puhujan vieressä istuva mies pani kätensä hänen olkapäälleen ja
kuiskasi muutamia sanoja hänen korvaansa, jolloin hän äkkiä lopetti
puheensa ja vaipui takaisin tuoliinsa.
»Ja sitten», sanoi mies joka oli kuiskaillut, »täällä oli Boullard,
hyrrä. Nimitän häntä siksi, koska häntä vaivasi hullunkurinen,
vaikkakaan ei aivan järjetön piintymä, että hän oli muuttunut hyrräksi.
Olisitte suorastaan ulvonut naurusta nähdessänne hänen hyrräävän. Hän
saattoi pyöriä toisella kantapäällään kokonaisen tunnin, tällä tavoin —»
Tässä ystävä, jonka hän juuri oli keskeyttänyt kuiskuttelemalla, teki
aivan samanlaisen palveluksen hänelle.
»Mutta», huusi eräs vanha rouva kimakalla äänellään, »teidän monsieur
Boullardinne oli hullu ja vielä hyvin typerä hullu, sillä kuka,
jos sallitte minun kysyä, on milloinkaan kuullut puhuttavankaan
inhimillisestä hyrrästä? Sellainen on aivan järjetöntä. Madame
Joyeuse oli tuntehikkaampi henkilö, niinkuin tiedätte. Hänellä
oli oikkunsa, mutta siinä oli tervettä järkeä, ja siitä oli hupia
kaikille, joilla oli kunnia tuntea hänet. Hän havaitsi kypsän
harkinnan jälkeen muuttuneensa tapaturmasta kukonpoikaseksi; mutta
sellaisena hän käyttäytyi säädyllisesti. Hän lepatti siipiään
suunnattoman vaikuttavasti — näin — näin — näin — ja hänen
kiekumisensa oli ihastuttavaa! Kukko-kiekuu! — kukko kiekuu! — kukko
kiekuu-kuu-kuu-kuuu-ku-uuuuu!»
»Madame Joyeuse, olisin kiitollinen, jos käyttäytyisitte
säädyllisesti!» keskeytti hänet meidän isäntämme hyvin ankarasti. »Joko
käyttäydytte niinkuin rouvashenkilön tulee tai poistutte pöydästä —
voitte valita.»
Nainen (jota hämmästyksekseni kuulin nimitettävän madame Joyeuseksi
tuon hänen antamansa madame Joyeusen kuvauksen jälkeen) punastui aivan
kulmakarvojaan myöten ja näytti äärettömästi häpeävän tätä ojennusta.
Hän painoi päänsä alas eikä sanonut tavuakaan vastaukseksi. Mutta eräs
toinen ja nuorempi nainen otti asian käsiteltäväksi. Hän oli tuo minun
kaunis tyttöni, jonka olin tavannut vierashuoneessa.
»Oi, madame Joyeuse oli hölmö!» huudahti hän, »mutta totisesti paljon
enemmän tervettä järkeä oli Eugénie Salsafetten mielipiteessä. Hän oli
hyvin kaunis ja tuskallisen säädyllinen nuori nainen, joka ajatteli,
että yleinen pukeutumistapa on säädytön ja halusi aina pukeutua
vuoripuoli ulospäin. Ja se on hyvin helposti tehty. Tarvitsee vain
tehdä näin — ja sitten näin — näin — näin — ja siten näin — näin ja
sitten —»
»_Mon Dieu! Ma'm'selle! Salsafette!_ huudahti kymmenkunta ääntä. »Mitäs
te nyt? — hillitkää itsenne! — riittää jo! — näimme aivan selvästi,
miten se tehdään! — pidättäkää! pidättäkää!» ja useat henkilöt
hyppäsivät jo paikoiltaan pidättämään ma'm'selle Salsafetteä kohoamasta
mediciläisen Venuksen tasolle, kun kohtausta hyvin vaikuttavasti
ja äkkiä täydensivät pitkälliset huudot tai kiljahdukset joistakin
päärakennuksen osista.
Nuo kiljahdukset koettelivat kovin hermojani, mutta seuruetta minä
suorastaan säälittelin. En milloinkaan ole nähnyt järkeviä ihmisiä niin
täydelleen pelästyneinä. Kaikki kalpenivat niin, että olisi luullut
näkevänsä yhtä monta ruumista, ja kyyristyneinä tuoleihinsa vavisten ja
kauhusta huohottaen kuuntelivat äänen uudistumista. Se kuului uudelleen
— äänekkäämpänä ja aivan kuin lähempää — ja sitten kolmannen kerran
_hyvin_ äänekkäänä ja sitten neljännen kerran ilmeisesti hiljempänä.
Tämä äänen huomattava hiljentyminen palautti seurueen mielialan kohta
ennalleen; kaikki vilkastuivat, ja kasku seurasi toistaan. Uskalsin nyt
kysyä häiriön syytä.
»Pelkkä mitättömyys», vastasi monsieur Maillard, »me olemme tottuneet
sellaisiin ääniin, emmekä välitä niistä juuri lainkaan. Mielipuolet
rupeavat silloin tällöin ulvomaan kuorossa; toinen saa toisen yltymään,
niinkuin joskus käy koiralauman öisin. Välistä tapahtuu, että näitä
konserttikuntoja seuraa yhteinen murtautumisyritys; silloin tietenkin
on pieni vaara tarjona.»
»Ja montako heitä nyt on lukkojen takana?»
»Tällä hetkellä meillä ei ole kaikkiaan enempää kuin kymmenen.»
»Enimmäkseen kai naisia?»
»Oh, ei — kaikki ovat miehiä ja tukevia poikia, uskokaa pois.»
»Todellakin! Ja minä kun olen aina luullut, että mielipuolten enemmistö
olisi kauniimpaa sukupuolta.»
»Yleensä on niin, mutta ei aina. Jokin aika sitten täällä oli
kaksikymmentäseitsemän potilasta, ja siitä joukosta kokonaista
kahdeksantoista oli naisia; mutta myöhemmin asiat ovat muuttuneet hyvin
paljon, niinkuin huomaatte.»
»Niin — ovat muuttuneet hyvin paljon niinkuin huomaatte», keskeytti se
herrasmies, joka oli särkenyt ma'm'selle Laplacen sääriluut.
»Niin — ovat muuttuneet hyvin paljon, niinkuin huomaatte!» sanoi koko
seurue kuorona.
»Pitäkää kielenne kurissa jok'ainoa!» sanoi isäntäni hyvin
raivostuneena. Ja koko seurue vaipui ainakin minuutin kestävään
syvään hiljaisuuteen. Eräs nainen totteli monsieur Maillardia
kirjaimellisesti: työnsi ulos kielensä, joka oli harvinaisen pitkä, ja
piti sitä hyvin alistuvaisena molemmin käsin kiinni päivällisen loppuun
saakka.
»Entä tämä vallasnainen?» kuiskasin minä monsieur Maillardin puoleen
kumartuen — »tämä rouva, joka on juuri puhunut ja joka päästelee
kukko-kiekuuuu-uuta — hän luultavasti on vaaraton — aivan vaaraton, vai
mitä?»
»Vaaraton!» huudahti isäntä teeskentelemättömän kummastuneena, »mitä —
mitä voitte tarkoittaa?»
»Vain lievästi sekaisin?» vastasin koskettaen otsaani. »Olen varma,
ettei hän ole erikoisesti — ei vaarallisesti sairas.»
»_Mon Dieu!_ Mitä ihmettä te _voitte_ kuvitella? Tämä rouva, erikoinen
vanha ystäväni, madame Joyeuse, on ehdottomasti yhtä terve kuin
minä itse. Hänellä on tietysti omat pikku omituisuutensa — mutta
tiedättehän, että kaikki vanhat naiset — kaikki hyvin vanhat naiset
ovat enemmän tai vähemmän omituisia!»
»Varmasti», sanoin minä, »varmasti — ja sitten nämä muut naiset ja
herrat —»
»Ovat minun ystäviäni ja hoitajia», keskeytti monsieur Maillard
suoristautuen hyvin ylhäisestä, — »hyvin hyviä ystäviä ja apulaisia».
»Kuinka! kaikkiko?» kysyin minä, — »naiset ja kaikki?»
»Luonnollisesti», vastasi hän, — »me emme voisi tehdä juuri mitään
ilman naisia; he ovat maailman parhaita hullujenhoitajia; heillä on
omat tapansa; heidän kirkkailla silmillään on ihmeellinen vaikutus —
vähän siihen suuntaan kuin käärmeen lumoavalla katseella, tiedättehän?»
»Varmasti», sanoin minä, »varmasti! He käyttäytyvät hiukan omituisesti,
vai mitä? — he ovat hiukkasen _kummallisia?_ — eivätkö teistäkin?»
»Omituisia! — kummallisia! — ajatteletteko _tosiaankin_ niin? Varmasti
me emme ole kovin turhankainoja täällä etelässä — teemme paljon
sellaista mikä meitä huvittaa — iloitsemme elämästä ja niin poispäin,
ymmärrättehän —»
»Varmasti», sanoin minä — »varmasti».
»Ja sitten ehkä tämä _Clos de Vougeôt_ on vähän huumaavaa,
ymmärrättehän — hiukan _väkevää_ — tiedättehän?»
»Varmasti», sanoin, »varmasti. Muuten, monsieur, ettekö te
sanonut, että se hoitotapa, jonka olette ottanut tuon kuuluisan
rauhoittamissysteemin sijaan, on erittäin ankara?»
»Ei lainkaan. Kopissa-pidon täytyy tietysti olla ankaraa, mutta
käsittely — lääketieteellinen käsittely, tarkoitan — on enemmän
potilaitten mielenmukaista kuin mikään muu.»
»Ja tämä uusi systeemi on teidän omaa keksintöänne?»
»Ei kokonaan. Muutamista seikoista tulee ansio professori Tarrille,
josta varmasti olette kuullut puhuttavan; ja minun käsittelyssäni on
sovellutuksia, joista minun oikeuden mukaan täytyy antaa tunnustus
kuuluisalle Fetherille, joka, ellen erehdy, teillä on kunnia tuntea
aivan läheisesti.»
»Suureksi häpeäkseni», vastasin, »täytyy minun tunnustaa, etten
milloinkaan ole kuullut kummankaan herrasmiehen nimeä».
»Laupias taivas!» huudahti isäntäni työntäen tuokaan äkkiä taaemmaksi
ja kohottaen käsiään. »Kuulenko aivan oikein? Ette kai tarkoittanut
sanoa, ettette milloinkaan ole _kuullut_ oppineesta tohtori Tarrista
tai kuuluisasta professori Fetheristä?»
»Minun on pakko», vastasin, »tunnustaa tietämättömyyteni, mutta
totuutta ei saa loukata missään asiassa. Yhtä kaikki, tunnen vaipuvani
tomuun, koska en ole tutustunut näiden epäilemättä suurenmoisten
miesten tuotteisiin. Tahdon emien pitkää etsiä heidän teoksensa ja
syventyä niihin huolellisesti. Monsieur Maillard, olette totisesti —
minun täytyy se tunnustaa — olette _totisesti_ — saanut minut häpeämään
itseäni!»
Ja totta se olikin.
»Älkää sanoko enempää, hyvä nuori ystäväni», sanoi hän sydämellisesti
ja puristi kättäni, — »vaan kilistäkäämme».
Me joimme. Pöytäkunta seurasi meidän esimerkkiämme aivan hillittömästi.
He lörpöttelivät — pilailivat — nauroivat — tekivät tuhansia
hullutuksia — viulut kiljuivat — rumpu mäikyi — pasuunat pauhasivat
niinkuin yhtä monta Phalariksen vaskihärkää — ja koko näytelmä paheni
asteettain sitä mukaa kuin viinit nostivat mieltä, ja vähitellen se
muuttui jonkinlaiseksi virkaatekeväksi hornaksi. Sillä välin monsieur
Maillard ja minä, muutamia Sauterne- ja Vougeôt-pulloja välissämme,
jatkoimme keskustelua huutaen voimiemme takaa. Tavallisella äänellä
ei ollut enää mahdollisuutta päästä kuuluville sen enempää kuin kalan
huokauksella Niagaran pohjasta.
»Ja, hyvä herra», ulvoin hänen korvaansa, »te sanoitte ennen
päivällistä jotakin sellaista, että vanha rauhoitussysteemi oli
vaarallinen. Miten sen asian laita on?»
»Niin», vastasi hän, »välistä se kävi hyvin vaaralliseksi. Ei voinut
lainkaan laskea mielipuolten oikkuja; ja minun mielestäni niinkuin
tohtori Tarrin ja professori Fetherinkin _ei milloinkaan_ ole
turvallista antaa niiden ajan pitkään juoksennella vartioimattomina.
Mielipuoli voidaan 'rauhoittaa', niinkuin sanotaan, hetkiseksi,
mutta lopulta hän on hyvin taipuvainen käymään äänekkääksi. Hänen
viekkautensakin on suuri, niinkuin jo sananlasku toteaa. Jos hänellä
on jokin asia tekeillä, niin hän salaa halunsa aivan ihmeteltävän
viisaasti; ja taitavuus muka parantuneen osan esittämisessä on
filosofille eräs sielun omituisimpia probleemeja. Kun mielipuoli
näyttää täydelleen terveeltä, niin on jo aika pistää hänet
pakkopaitaan.»
»Mutta _vaara_, parahin herra, josta puhuitte — oman kokemuksenne
mukaan — hoitaessanne tätä laitosta — onko teillä käytännöllistä
aihetta ajatella, että vapaus on liian vaarallista mielisairaille?»
»Täällä? — oman kokemukseni mukaan? — no niin, voin kyllä vastata
myöntävästi. Esimerkiksi — ei _kovin_ kauan sitten — juuri tässä
talossa sattui omituinen tapahtuma. 'Rauhoitussysteemi', tiedättehän,
oli silloin hoitotapana, ja potilaat olivat vapaalla jalalla. He
käyttäytyivät huomattavan hyvin — erikoisen hyvin — kuka tahansa
tervejärkinen olisi ymmärtänyt, että joitakin pirullisia tuumia
haudottiin — tietänyt vain siitä seikasta, että veitikat käyttäytyivät
niin _huomattavan_ hyvin. Ja sittenpä tapahtuikin, että eräänä kauniina
aamuna hoitajat löysivät itsensä kädet ja jalat sidottuina kopeista,
jossa heitä kohdeltiin, niinkuin he olisivat olleet mielipuolia, ja
vartijoina olivat mielipuolet itse, jotka olivat ottaneet itselleen
vartijain velvollisuudet.»
»Mitä te puhutte! En ikinä ole kuullutkaan mitään niin hullunkurista!»
»Se on aivan totta — kaikki tämä johtui erään hölmön toimesta — erään
mielipuolen — joka jotenkin oli saanut päähänsä, että hän oli keksinyt
paremman hallitustavan kuin kukaan milloinkaan — hullujenhallituksen,
tarkoitan. Hän tahtoi luultavasti panna keksintönsä käytäntöön ja niinpä
hän houkutteli muut potilaat yhtymään salaliittoon hallitsevien voimien
kukistamiseksi.»
»Ja häntä todellakin onnisti?»
»Ei epäilystäkään. Vartijat ja vartioidut olivat pian vaihtaneet
paikkoja. Tai ei aivan niin, sillä mielipuolet olivat olleet vapaina,
mutta vartijoita pidettiin kopeissa edelleen ja kohdeltiin, surullista
sanoa, hyvin ylimielisellä tavalla.»
»Mutta otaksun, että vastavallankumous pantiin pian toimeen. Tällainen
olotila ei ole voinut kauan jatkua. Ympäristön väki — laitoksen
vierailijat tekivät varmasti hälytyksen.»
»Erehdytte. Pääkapinoitsija oli liian ovela sellaiseen. Hän ei
päästänyt laitokseen keitään vierailijoita — paitsi eräänä päivänä
erään hyvin tyhmännäköisen nuoren herrasmiehen, jonka suhteen hänellä
ei ollut aihetta mitään pelätä. Hän päästi hänet laitokseen — vain
vaihtelun vuoksi — pitääkseen vähän hupia hänen kustannuksellaan.
Peijattuaan häntä tarpeeksi hän päästi hänet pois ja lähetti hänet
omille teilleen.»
»Ja _miten_ kauan nuo hullut sitten hallitsivat?»
»Oh, hyvin pitkän ajan — varmasti kuukauden — en tarkasti osaa sanoa
miten paljon kauemmin. Sillä välin hullut pitivät hauskaa, uskokaa
pois. He heittivät pois omat nukkavierupukunsa ja panivat tyhjäksi
pukusäiliöt ja jalokivilippaat. Talon kellarit olivat viinipulloja
täynnä, ja nämä mielipuolet ovat oikeita piruja tietämään, miten sitä
juodaan. He elivät hyvin, uskokaa pois.»
»Entä kohtelu — mitä erikoista kohtelutapaa kapinanjohtaja rupesi
käyttämään?»
»No niin, hullu ei ole välttämättömästi hölmö, niinkuin jo olen
huomauttanut; tämä hänen menettelytapansa oli paljon parempi kuin
aikaisempi. Se oli hyvin oivallinen systeemi — yksinkertainen — soma —
aivan vaivaton — se oli suorastaan herkullinen — se oli —»
Tässä isäntäni selitykset katkaisi äkkiä toinen sarja kiljahduksia,
aivan samanlaisia kuin ne, jotka olivat aikaisemmin heitä
huolestuttaneet. Tällä kertaa ne kuitenkin näyttivät lähtevän nopeasti
lähestyvien henkilöitten suista.
»Laupias taivas!» minä huudahdin — »mielipuolet ovat varmasti
murtautuneet irti».
»Minä kovasti pelkään samaa», vastasi monsieur Maillard muuttuen
nyt äärimmäisen kalpeaksi. Hän oli tuskin lopettanut lausettaan,
kun äänekkäitä huutoja ja sadatuksia kuului ikkunain alta, ja kohta
senjälkeen kävi selväksi, että muutamat ulkopuolella olevat ihmiset
yrittivät väkisin tunkeutua huoneeseen. Ovea taottiin ilmeisesti
moukarilla ja ikkunaluukkuja väännettiin ja pudisteltiin raivoisasti.
Syntyi mitä kauhein sekasorto. Monsieur Maillard ryömi minun suureksi
kummastuksekseni erään sivupöydän alle. Olin odottanut enemmän
päättäväisyyttä hänen puoleltaan. Orkesterin jäsenet, jotka viime
neljännestunnin olivat ilmeisesti olleet liiaksi humalassa täyttääkseen
velvollisuuttaan, ponnahtivat yht'äkkiä jaloilleen ja soittokoneittensa
luo ja kiiveten pöydälleen rupesivat soittamaan »Yankee Doodlea», jota
he jatkoivat, elleivät aivan puhtaasti, niin ainakin yli-inhimillisen
tarmokkaasti koko metelin ajan.
Ruokapöydälle pullojen ja lasien väliin hypähti herrasmies, joka niin
suurella vaivalla oli aikaisemmin saatu pidätetyksi hyppäämästä sille.
Ja heti päästyään hyvään asentoon, hän rupesi pitämään puhetta, joka
epäilemättä oli aivan mainio, jos sitä vain olisi voinut kuulla.
Samaan aikaan mies, joka oli erikoisesti mieltynyt hyrrään, rupesi
suunnattoman tarmokkaasti kehräämään kädet ojennettuina ruumiista
suorassa kulmassa; ja niinpä hän tosiaankin näytti hyrrältä ja
iski maahan jokaisen, joka sattui hänen tielleen. Ja kuullessani
uskomatonta samppanjan poksahtelua ja sihinää huomasin pian, että se
tuli henkilöstä, joka päivällisen aikana oli esittänyt samppanjapulloa.
Ja sitten sammakkomies kurnutti, aivan kuin hänen sielunsa autuus
olisi riippunut jokaisesta hänen äännähdyksestään. Ja kesken tätä
kaikkea muita korkeammalle kohosi aasin yhtämittainen kiljunta. Olisin
totisesti voinut itkeä vanhan ystäväni, madame Joyeusen puolesta, sillä
tuo naisparka näytti hirvittävän sekapäiseltä. Muuta hän ei kuitenkaan
tehnyt kuin seisoi nurkassa uunin vieressä ja lauloi yhtämittaa
kimakalla äänellään: »Kukko-kiekuu-uuuuuuuu!»
Ja sitten seurasi huippukohta — näytelmän katastroofi. Koska muuta
puolustusta paitsi kirkumista ja ulvomista ja kukonkiekuntaa ei
yritettykään ulkoapäin tunkeutuvia vastaan, niin kaikki kymmenen
ikkunaa murrettiin nopeasti ja melkein samanaikaisesti. Mutta ikinä en
unohda niitä ihmetyksen ja kauhun tunteita, joiden vallassa katselin,
kun näiden kymmenen ikkunan läpi hyökkäsi taistellen, repien ja ulvoen
kokonainen armeija olioita, joita luulin simpansseiksi, orangutangeiksi
ja Hyväntoivonniemen isoiksi mustiksi paviaaneiksi.
Sain hirvittävän iskun ja vierin erään sohvan alle, jossa makasin
hiljaa. Maattuani siellä noin neljännestunnin, jonka aikana kuuntelin
korvat hörössä mitä huoneessa tapahtui, sain kuitenkin tyydyttävän
loppuratkaisun tähän murhenäytelmään. Kävi selville, että kertoessaan
mielipuolesta, joka oli kiihoittanut toverinsa kapinaan, monsieur
Maillard oli vain kuvaillut omaa suoritustaan. Tämä herrasmies oli
pari kolme vuotta aikaisemmin ollut laitoksen johtajana; mutta hän
tuli hulluksi itse ja joutui potilaitten joukkoon. Tätä asiaa ei
ollut tietänyt matkakumppanini, joka oli minut esitellyt. Vartijat,
lukumäärältään kymmenen, oli äkkiä yllätetty, ensiksi hyvin tervattu,
sitten huolellisesti kieritetty höyhenissä [Kunnon monsieur
Maillardilta ei puuttunut huumorintajua: tohtori _Tarrin_ nimen
merkitys viittaa _tervaan_, professori _Fetherin_ taas _höyheneen_.
Suom.] ja sitten suljettu maanalaisiin koppeihin. He olivat olleet
vankeina yli kuukauden, jona aikana monsieur Maillard oli anteliaasti
jakanut heille ei vain tervaa ja höyheniä (jotka muodostivat hänen
»systeeminsä»), vaan myöskin leipää ja runsaasti vettä. Jälkimmäistä
pumpattiin heidän päälleen joka päivä. Lopulta eräs pääsi pakoon
viemärijohdon kautta ja vapautti kaikki muutkin.
Rauhoitussysteemi — tärkein rajoituksin — on jälleen otettu käytäntöön
tuossa laitoksessa; mutta en voi olla yhtymättä monsieur Maillardiin,
että hänen oma »hoitotapansa» oli omassa lajissaan hyvin oivallinen.
Se oli, niinkuin hän aivan oikein huomautti, »yksinkertainen — soma —
aivan vaivaton — aivan täydelleen vaivaton.»