Son coeur est un luth suspendu;
Sitôt qu'on le touche il résonne.
_De Béranger_.
Koko ikävän, pimeän ja äänettömän syyspäivän, jona pilvet riippuivat
painostavan alhaalla, olin aivan yksin, ratsain, matkannut läpi
aivan erikoisen aution seudun ja lopulta illan varjojen pidentyessä
kavahdin Usherin alakuloisen talon lähettyvillä. En tiedä, miten
oli — mutta kohta nähdessäni ensimmäisen vilahduksen rakennuksesta
mieleeni tunki sietämätön alakuloisuus. Sanon sietämätön, sillä
tunne ei ollut lainkaan sukua tuolle runollisuudessaan puoliksi
miellyttävälle aistimukselle, jonka ankarimmatkin hävityksen ja kauhun
kuvat tavallisesti tuovat mieleen. Katselin eteeni avautuvaa näyttämöä
— pelkkää taloa ja maiseman yksinkertaisia viivoja — synkkiä seiniä —
tyhjiä silmännäköisiä ikkunoita — muutamia reheviä saraheinäniittyjä —
ja muutamia kaatuneitten puiden valkoisia runkoja — katselin sielu niin
masentuneena, etten sellaista voi verrata mihinkään muuhun maalliseen
tunteeseen selvemmin kuin oopiumihekumoitsijan jälkiunelmaan — katkera
herääminen arkielämään ‒ kamala unihunnun häviäminen. Sydän jäätyi,
painostui, sairastui — mieli painostui niin synkäksi, ettei mikään
mielikuvituksen ruoskiminen, voinut sitä vähääkään ylentää. Mikä —
minä pysähdyin miettimään — mikä minut niin lamautti ajatellessani
Usherin taloa? Arvoitus oli ratkaisematon; en voinut tarttua kiinni
niihin varjomaisiin haaveisiin, jotka mietiskellessäni tulivat mieleen.
Minun oli pakko palata siihen epätyydyttävään johtopäätökseen, että
vaikka epäilemättä on varsin yksinkertaisia luonnollisten asianhaarojen
yhdistelmiä, jotka kykenevät meihin niin vaikuttamaan, niin kuitenkaan
meidän terävyytemme ei pysty niitä selittämään. Oli mahdollista,
mietin minä, että pelkästään näyttämön osien, kuvan yksityiskohtien
toisenlainen järjestely saattaisi olla tarpeeksi lieventämään tai
ehkäpä suorastaan lakkauttamaan sen mahdollisuudet surulliseen
vaikutelmaan; ja toimien tämän ajatuksen mukaan minä ohjasin hevoseni
pikimustan ja synkän metsälammen äkkijyrkälle partaalle — se välkehti
tyynenä asunnon luona — ja katselin, vavahtaen entistä karmivammin,
alaspäin harmaan saraheinän, aavemaisten puunrunkojen ja tyhjien silmää
muistuttavien ikkunoitten ylösalaiseen kuvajaiseen.
Mutta kuitenkin tämän synkän maatalon aioin ottaa oleskelupaikakseni
muutamaksi viikoksi. Sen omistaja, Roderick Usher, oli ollut hyvä
poikuusaikojen toverini; mutta monet vuodet olivat kuluneet viime
tapaamisestamme. Kirje oli äsken kuitenkin saapunut minulle erääseen
kaukaiseen maankolkkaan — kirje häneltä minulle — jonka hillittömän
rukoileva sisällys ei sietänyt muuta kuin henkilökohtaista vastausta.
Kirjoitus todisti hermokiihoitusta. Kirjoittaja kertoi tilapäisestä
ruumiillisesta sairaudesta — henkisestä häiriöstä, joka painosti
häntä — ja hartaasta halusta tavata minut, hänen parhaan, jopa ainoan
henkilökohtaisen ystävänsä, sillä hän toivoi, että minun seurani
tuottama hupi lieventäisi hänen sairauttaan. Juuri tapa, millä tämä ja
paljon muuta oli sanottu — sydän, joka niin silminnähtävänä paljastui
hänen pyynnöstään — oli se, mikä ei sallinut minun jäädä epäröimään, ja
siksipä tottelinkin kohta tuota mielestäni hyvin omituista kutsua.
Vaikka poikasina olimme hyvin läheisesti seurustelleet, tiesin
oikeastaan hyvin vähän ystävästäni. Hänen pidättyväisyytensä oli ollut
synnynnäistä ja suorastaan liioiteltua. Tiesin kuitenkin, että hänen
hyvin vanha sukunsa oli ylimuistoisista ajoista tunnettu tavattoman
tunneherkästä mielenlaadustaan, joka oli pitkien aikakausien kuluessa
osoittautunut ylevissä teoissa ja viimeaikoina ilmennyt monesti
runsaassa, mutta hienotunteisessa laupeudenharjoituksessa samoin kuin
intohimoisessa antautumisessa soittolaiteen vaikeuksiin, ja niihin ehkä
enemmän kuin sen oikeaoppisiin ja helposti havaittaviin kauneuksiin.
Olin myöskin saanut tietää sen merkittävän seikan, että Usherin suvun
runko, niin ikivanha kuin se olikin, ei milloinkaan ollut työntänyt
mitään pysyvää oksaa; toisin sanoen koko suvun oli aina, mitättömin
ja tilapäisin muunnoksin, muodostanut suora päälinja isästä poikaan.
Ilmeisesti tämä puutteellisuus, minä päättelin pohtiessani, miten
kartanon luonne täydelleen sopeutui sen ihmisten luonteeseen, ja
harkitessani sitä mahdollista vaikutusta, jota toinen on vuosisatojen
kuluessa saattanut tartuttaa toiseen — ehkäpä tämä sivuhaarojen puute
ja siitä seuraava katkeamaton perinnön ja nimen siirtyminen isältä
pojalle oli ajan pitkään yhtäläistänyt molemmat sulattaen tilan
alkuperäisen nimen outoon ja kaksimieliseen nimitykseen »Usherin talo»
— nimitykseen, joka sitä käyttävien talonpoikien mielestä näytti
merkitsevän sekä perhettä että perhetaloa.
Olen sanonut, että ainoa seuraus hiukan lapsellisesta kokeestani —
tuosta lampeen-katsomisesta — oli vain syventänyt ensimmäistä omituista
vaikutelmaani. Epäilemättä juuri tieto taikauskoisuuteni — miksipä
en nimittäisi sitä niin? — nopeasta kasvamisesta enimmin kiiruhti
sen kasvamista. Sellainen, olen kauan tietänyt, on kaikkien kauhuun
perustuvien tunteitten paradoksaalinen laki; ja se mahtoi olla ainoana
syynä, että kun jälleen kohotin katseeni taloon sen kuvajaisesta, niin
mielessäni kasvoi omituinen kuvitelma — niin naurettava kuvitelma,
että kerron sen vain osoittaakseni, miten väkeviä olivat ne tunnelmat,
jotka minua painostivat. Olin niin kannustanut mielikuvitustani,
että tosiaankin luulin näkeväni, kuin koko talon ja sen alueen
yllä olisi ollut oma ilmakehänsä — ilmakehä, jolla ei ollut mitään
yhteyttä taivaan vapaaseen ilmaan, vaan joka huokui noista lahonneista
puista ja harmaista seinistä ja hiljaisesta lammesta — myrkyllinen
ja salaperäinen huuru, raskas, liikkumaton, heikosti huomattava ja
lyijynkarvainen.
Ponnistautuen irti näistä mietelmistä, joiden täytyi olla unta, minä
silmäilin tarkemmin talon todellista ulkonäköä. Huomattavin piirre
näytti olevan sen tavaton vanhuus. Aikakaudet olivat sitä suuresti
muokanneet. Pienet sienimäiset kudokset peittivät koko ulkoseinän ja
riippuivat hienona, sotkuisena ripsuna räystäistä. Mutta tämä kaikki ei
merkinnyt mitään varsinaista rappeutumista. Muuraus ei ollut lainkaan
sortunut missään paikoin, ja raivokas erimielisyys näytti vallitsevan
eri osien kestävyyden ja yksityisten kivien rappeutuneen tilan välillä.
Tässä kohden mieleeni muistui vanhan, jossakin hylätyssä kellarissa
vuosia, vailla ulkomailman turmelevaa vaikutusta lahonneen puuteoksen
silmäänpistävä täydellisyys. Paitsi tätä laajalle ulottuvan rappion
todistusta rakennuksessa näkyi kumminkin vain vähäisiä kestämättömyyden
merkkejä. Ehkäpä tottuneen tarkastelijan silmä olisi voinut huomata
päädyssä tuskin näkyvän halkeaman, joka alkaen katonrajasta jatkui
sotkuisena juovana, kunnes hukkui lammen synkkään veteen.
Pantuani merkille nämä asiat minä ratsastin lyhyen sillan yli talon
luo. Eräs palvelija otti hevoseni, ja minä astuin goottilaiseen
eteishuoneeseen. Eräs sisäpalvelija, joka käveli kuin varkain, johdatti
minut sitten monien hiljaisten, hämärien ja sokkeloisten käytävien
kautta herransa _studioon_. Monet seikat, jotka tapasin matkalla,
lisäsivät — en tiedä miten — sitä epämääräistä tunnelmaa, josta olen
jo puhunut. Vaikka esineet ympärilläni — vaikka kattokoristukset,
tummalla verhoillut seinät, eebenpuunmustat lattiat ja oudonmuotoiset
asevarustukset, jotka ratisivat minun kulkiessani, olivat asioita,
joihin tai joiden kaltaisiin olin tottunut jo lapsuudessani — vaikka
en hetkeäkään epäröinyt tunnustaa, miten tuttua tämä kaikki oli — niin
kuitenkin ihmettelin huomatessani, kuinka outoja olivat ne kuvitelmat,
joita nämä tavalliset seikat synnyttivät. Eräissä portaissa tuli
vastaan perheen lääkäri. Hänen piirteensä, ajattelin minä, kuvastivat
sekaisin luihuutta ja ällistystä. Hän lähestyi minua pelokkaasti ja
pujahti ohi. Sitten palvelija työnsi erään oven auki ja ilmoitti minut
isännälleen.
Tämä huone oli hyvin avara ja korkea. Ikkunat olivat pitkät, kapeat
ja suippopäiset ja niin korkealla mustasta tammilattiasta, että
niihin oli aivan mahdotonta ylettyä. Heikko punertava valo tunkeutui
lyijylasiruutujen lävitse, juuri niin voimakas, että saattoi erottaa
huoneen suurimmat esineet; turhaan silmä sai kuitenkin ponnistella
tunkeutuakseen kaukaisimpiin nurkkiin tai korkokuvilla koristetun
holvikaton korkeuksiin. Seinillä riippui tummia verkakudoksia.
Huonekaluja oli paljon, ja kaikki ne olivat epämukavia, vanhanaikaisia
ja kuluneita. Pitkin huonetta oli useita kirjoja ja soittokoneita,
mutta ne eivät voineet antaa sille mitään elokkuutta. Tuntui, kuin
olisin hengittänyt murheen kyllästämää ilmaa. Tuikea, synkkä,
parantumaton kolkkous väikkyi hävittävänä kaiken yllä.
Minun astuessani sisään Usher nousi sohvalta, jolla hän oli loikonut,
ja tervehti minua niin vilkkaan ja paljonsanovan lämpimästi,
että ensiksi pidin sitä liioitellun sydämellisenä — ikävystyneen
maailmanmiehen teeskenneltynä ponnistuksena. Kuitenkin eräs hänen
ilmeensä todisti hänen täydellistä vilpittömyyttään. Me istuuduimme;
ja kotvasen, jona aikana hän ei puhunut mitään, minä silmäilin häntä
puoleksi säälien, puoleksi kauhuissani. Varmasti ihminen ei ole
milloinkaan niin peloittavasti muuttunut ja niin lyhyessä ajassa
kuin Roderick Usher! Vain vaivalloisesti saatoin tämän edessäni
istuvan riutuneen olennon todeta poikuustoverikseni. Kuitenkin hänen,
kasvojensa sävy oli aina ollut erikoinen; kalmankalpea iho, suuret,
kosteat, verrattoman kirkkaat silmät, hiukan kapeat ja hyvin vaaleat,
mutta harvinaisen kauniisti kaartuvat huulet, siro hebrealaismallinen
nenä, jonka sieraimet kuitenkin olivat laajat, hienosti muovailtu
leuka, jonka ulkonemisen puute puhui siveellisen tarmon puutteesta,
hiukset, joiden pehmeys ja ohuus muistutti hämähäkin lankaa — näitä
kasvoja, jotka kohtuuttomasti levisivät ohimojen seutuvilla, ei ollut
helppo unohtaa. Ja nyt vallitsevien piirteiden pelkkä korostaminen
ja tästä johtunut ilme olivat aiheuttaneet sellaisen muutoksen, että
epäilin kenelle puhuin. Ihon nykyinen aavemainen kalpeus ja silmien
nykyinen yliluonnollinen kimallus ne ennen kaikkea vavahduttivat,
vieläpä kammottivat minua. Silkinhieno tukkakin oli saanut kasvaa ihan
mielensä mukaan, ja kun se villinä lukinseittinä pikemminkin tulvi kuin
valui hänen otsalleen, niin en voinut parhaalla tahdollanikaan yhdistää
sen arabeskimaista vaikutusta mihinkään inhimilliseen.
Ystäväni käyttäytyminen iski mieleeni heti vaikutelman jostakin
ristiriitaisesta ja epävarmasta; ja pian huomasin tämän johtuvan
heikoista ja turhista yrityksistä kukistaa uusiutuvaa värähtelyä —
seuraus liiallisesta hermokiihoituksesta. Johonkin tämäntapaiseen
oli kyllä minua valmistanut kirje ja eräät poikuusajan muistot sekä
johtopäätökset hänen erikoisesta ruumiinrakenteestaan ja luonteestaan.
Hänen liikkeensä olivat vuoroin eloisia, vuoroin hitaita. Hänen äänensä
vaihteli nopeasti vapisevasta epävarmuudesta (jolloin elinvoimat
tuntuivat aivan olevan loppumaisillaan) sellaiseen tarmokkaaseen
suppeuteen — tuohon jyrkkään, painavaan, kiirehtimättömään ja
onttokaikuiseen puhetapaan — tuohon synkkään, tasaiseen ja
mittamääräiseen huudahteluun, jonka tapaa vanhalla juopporatilla tai
parantumattomalla oopiuminsyöjällä hänen syvimmän humaltumisensa aikana.
Tällä tavoin hän puhui minun vierailuni tarkoituksesta, hartaasta
halustaan tavata minut ja siitä lievityksestä, jota hän odotti minulta.
Jotenkin perusteellisesti hän selitteli sitä, mitä luuli tautinsa
luonteeksi. Se oli, sanoi hän, synnynnäinen ja peritty sairaus ja
sellainen, jolle hän ei uskonut parannusta olevan — pelkkää hermoista
johtuvaa mielikuvitusta, lisäsi hän kohta, joka epäilemättä pian
menisi ohi. Se ilmeni monina luonnottomina aistimuksina. Jotkut
niistä, sellaisina kuin hän ne kuvasi, olivat mielenkiintoisia ja
hämmästyttäviä; vaikka ehkäpä olosuhteet ja hänen kertomistapansa
vaikuttivat myös omalta osaltaan. Hän kärsi kovin aistien
sairaalloisesta herkkyydestä; vain kaikkein mauttominta ruokaa hän
saattoi sietää; hän saattoi käyttää vain määrätyllä tavalla kudotusta
kankaasta tehtyjä pukuja; kukkien tuoksu oli tukahduttavaa; heikkokin
valo kidutti hänen silmiään, ja oli vain eräitä ääniä, ja ne olivat
jouhisoitinten, jotka eivät häntä kauhistuttaneet.
Huomasin, että hän oli oudonlajisen kauhun ehdoton orja. »Minä sorrun»,
sanoi hän, »minun täytyy sortua tähän surkuteltavaan hulluuteen. Niin,
juuri niin minä joudun perikatoon. Minua kammottavat tulevat tapaukset,
eivät itsensä, vaan seuraustensa vuoksi. Vapisen ajatellessani jotakin
vaikkapa vain maailman jokapäiväisintä tapausta, joka vaikuttaisi tähän
sietämättömään sielulliseen jännitykseen. En pelkää lainkaan itse
vaaraa, vaan sen ehdotonta seurausta — kauhua. Tässä hermostuneessa
— tässä kurjassa tilassa minusta tuntuu, että ennemmin tai myöhemmin
tulee hetki, jolloin minulta menee sekä henki että järki koettaessani
kukistaa hirveätä aivohouretta, _Pelkoa_.»
Lisäksi pääsin silloin tällöin hänen suustaan pujahtaneista
katkonaisista ja epämääräisistä vihjauksista selville eräästä toisesta
hänen henkisen tilansa piirteestä. Häneen oli piintynyt eräänlaisia
taikauskoisia kuvitelmia siitä talosta, jossa hän asui ja josta hän ei
moneen vuoteen ollut uskaltanut poistua — eräänlaisesta vaikutuksesta,
jonka kuviteltu pakko kuvattiin liian hämärillä sanoilla tässä
toistettaviksi — vaikutus, jota hänen kotitalonsa pelkän muodon ja
aineen erikoisuudet, niinkuin hän sanoi, ulottivat hänen sieluunsa —
ja vaikutus, jota harmaiden vallien ja tornien ja niitä kuvastelevan
synkän lammen pelkkä olemassaolo oli ulottanut hänen sisäiseen
elämäänsä.
Kuitenkin hän myönsi, tosin epäröiden, että paljon tuosta häntä
vaivaavasta omituisesta synkkyydestä saattoi johtaa luonnollisemmasta
ja paljon ilmeisemmästä aiheesta — hänen hellästi rakastetun
sisarensa, hänen ainoan monivuotisen toverinsa, hänen viimeisen ja
ainoan sukulaisensa vaikeasta ja pitkällisestä sairaudesta, joka
ilmeisesti pian päättyisi kuolemaan. »Hänen kuoltuaan» sanoi Usher niin
katkerasti, etten unohda sitä milloinkaan, »olen minä (niin toivoton ja
heikko) vanhan Usherin suvun viimeinen». Hänen puhuessaan lady Madeline
(sillä siksi häntä nimitettiin) kulki huoneen kaukaisimman osan poikki
hitaasti ja huomaamatta minun läsnäoloani. Katselin häntä äärettömän
kummastuneena ja ehkä hiukan kauhuissani — ja kuitenkin huomasin
mahdottomaksi selittää noita tunteita. Jonkinlainen ahdistus painosti
minua, kun seurasin katseellani hänen askeleitaan. Kun ovi lopulta
sulkeutui hänen jälkeensä, etsi katseeni vaistomaisen innokkaana hänen
veljensä kasvoja — mutta hän oli haudannut ne käsiinsä, ja saatoin vain
havaita, että tavallista kelmeämpi kalpeus oli peittänyt nuo kuihtuneet
kädet, joiden välistä tihkui kuumia kyyneleitä.
Lady Madelinen sairaus oli kauan uhmannut hänen lääkäriensä taitoa. Sen
epätavalliset oireet olivat piintynyt välinpitämättömyys, asteettainen
riutuminen ja usein uudistuvat vaikkakin ohimenevät osittaisen
katalepsian kohtaukset. Tähän asti hän oli tarmokkaasti taistellut
sairauttaan vastaan eikä ollut asettunut vuoteeseen; mutta samana
iltana, jona minä saavuin taloon, hävittäjän musertava voima (niinkuin
hänen veljensä kertoi yöllä sanomattoman kiihtyneenä) lannisti
hänet; ja sain kuulla, että tuo vilahdus, jonka olin hänestä nähnyt,
olisi luultavasti viimeinen — että ladya, ainakaan elävänä, en enää
milloinkaan saisi nähdä.
Muutamina seuraavina päivinä ei hänen nimeään maininnut Usher
sen enempää kuin minäkään; ja tuona aikana ponnistelin kovasti
hälventääkseni ystäväni synkkämielisyyttä. Maalailimme ja luimme
yhdessä, tai minä kuuntelin kuin unessa hänen elävän kitaransa villejä
improvisatioita. Ja sillä tavoin, mitä täydellisemmin yhä läheisempi
ystävyys salli minun tunkeutua hänen henkensä lymypaikkoihin, sitä
katkerammin havaitsin, miten hyödyttömiä olivat yritykset elähdyttää
sielua, josta pimeys, niinkuin synnynnäinen välttämätön ominaisuus,
valui synkkämielisyyden loppumattomana säteilynä koko hänen sisäiseen
ja ulkonaiseen maailmaansa.
Muistan aina monta juhlallista tuntia, jotka sillä tavoin »vietin
Usherin talon isännän seurassa. Ja kuitenkin epäonnistuisin
yrittäessäni kertoa tarkalleen niitä tutkimuksia tai askareita,
joihin hän takerrutti tai johti minut. Kiihtynyt ja ylipingoittunut
mielikuvitus loi niihin kaikkiin kammottavan hohteen. Hänen pitkät,
improvisoidut hautalaulunsa soivat iankaikkisesti korvissani. Muun
muassa on mieleeni jäänyt tuskallisesti väräjämään eräs omituinen
turmeltu muunnelma Weberin viimeisen valssin villistä sävelestä.
Maalauksista, joita hänen mielikuvituksensa vaivalloisesti kypsytteli
ja jotka veto vedolta kävivät yhä epämääräisemmiksi, mikä pöyristytti
minua sitä enemmän, koska en tietänyt miksi — näistä maalauksista
(niin eloisina kuin ne yhä mielessäni ovatkin) koettaisin turhaan
selittää muuta kuin pientä osaa, joka ulottui pelkästään kirjoitetun
sanan alueelle. Niiden paljas yksinkertainen piirustus kiinnitti ja
kammotti mieltä. Jos kuolevainen on milloinkaan maalannut ajatusta,
niin se kuolevainen oli Roderick Usher. Ainakin minuun — niissä silloin
ympäröivissä oloissa — huokui noista aineettomista kuvitelmista, joita
synkkämielinen heitteli kankaalle, sietämättömän väkevä kauhu, jonka
kaltaistakaan en milloinkaan ole tuntenut katsellessani Fuselin tosin
hehkuvia, mutta kuitenkin liian kouraantuntuvia unelmia.
Erästä ystäväni aivokummitusta, joka ei ole niin ankarasti
aineettomuuteen kallistuva, koetan vaikkakin heikosti esittää
sanoin. Tämä pieni kuva esitti suunnattoman pitkää ja suorakulmaista
kellariholvia tai tunnelia, jonka seinät olivat matalat, valkeat ja
vailla mutkia tai tunnuslauseita. Muutamat piirustuksen syrjäseikat
kuitenkin ilmaisivat, että tämä luola oli syvällä maanpinnan alla. Niin
valtavan pitkä kuin se olikin, ei missään näkynyt ulkomaailmaan vievää
tietä; ja vaikka mitään soihtua tai muuta keinotekoisen valon lähdettä
ei voinut huomata, virtasi tunnelin läpi voimakas sädevuo ja kietoi sen
kokonaan aavemaiseen ja luonnottomaan kirkkauteen.
Olen jo maininnut tuosta kuulohermojen sairaalloisesta tilasta,
joka teki potilaalle sietämättömäksi kaiken musiikin paitsi
muutamia kielisoitinten ääniä. Ehkäpä juuri noista ahtaista
rajoista, joihin hänen täytyi kitaraansa käsitellessään tyytyä,
aiheutui suureksi osaksi hänen esityksiensä haaveellinen luonne.
Mutta hänen valmistelematta-säveltämisensä tulista _helppoutta_
ei voi sillä selittää. Hänen säveltensä samoinkuin hänen villien
fantasioittensa sanojenkin (sillä hän joskus säesti itseään hetken
luomilla loppusoinnuilla) täytyi johtua tuosta kiihkeästä henkisestä
kokoontumisesta ja keskityksestä, jota niinkuin aikaisemmin olen
huomauttanut saattaa havaita vain korkeimman keinotekoisen kiihtymyksen
hetkinä. Erään tällaisen laulun sanat ovat helposti tarttuneet
muistiini. Ehkä ne tehosivat minuun tavallista voimakkaammin,
koska ajatuksen salaperäisen verhon alta olin ensimmäisen kerran
havaitsevinani Usherin täydelleen tajuavan, että hänen ylpeä
järkensä horjui valtaistuimellaan. Säkeistöt, joiden nimenä oli
»Kummituspalatsi», olivat suunnilleen, elleivät aivan tarkalleen,
tällaiset: