Syksyllä vuonna 18—, eräällä matkalla läpi Ranskan eteläisimpien
maakuntien, minun tieni johti muutamien mailien päähän eräästä
määrätystä _Maison de Santésta_ eli yksityisestä hulluinhuoneesta,
josta olin Pariisissa, lääketiedettä harrastavilta ystäviltäni, kuullut
hyvin paljon. Kun en milloinkaan ollut käynyt sellaisessa laitoksessa,
arvelin, että tilaisuus oli liian hyvä hukkaan heitettäväksi; ja
niinpä ehdotin matkatoverilleni (herrasmiehelle, johon muutamia päiviä
aikaisemmin olin sattumalta tutustunut), että poikkeaisimme tunniksi
tai pariksi syrjään katselemaan tuota parantolaa. Hän vastusti tätä
ehdotusta — syyttäen ensiksikin kiirettä ja toiseksi aivan tavallista
kammoa, jonka mielipuolten näkeminen herättää. Hän pyysi kuitenkin,
etten mistään pelkästä kohteliaisuudesta kieltäytyisi tyydyttämästä
uteliaisuuttani, ja sanoi ratsastavansa hiljaa edelleen, niin että
minä saisin kiinni hänet samana päivänä tai ainakin seuraavana. Hänen
hyvästellessään tulin ajatelleeksi, että laitokseen pääsy voisi
kohdata vaikeuksia, ja mainitsin hänelle tämän pelkoni. Hän vastasi,
että ellen minä todellakaan tuntenut johtajaa, monsieur Maillardia,
tai ellei minulla ollut jotakin suosituskirjettä tai muuta sellaista,
niin vaikeuksia saattoi todellakin syntyä, sillä näiden yksityisten
hulluinhuoneiden säännöt olivat ankarammat kuin julkisten hospitaalien.
Itse, hän lisäsi, oli hän muutamia vuosia sitten tutustunut Maillardiin
ja auttaisi kyllä minua sen verran, että ratsastaisi portille ja
esittelisi minut, vaikkakaan hänen kammonsa mielisairautta kohtaan ei
sallisi hänen astua itse sisään.
Kiitin häntä, ja käännyttyämme valtatieltä tulimme eräälle
ruohottuneelle syrjäpolulle, joka puolen tunnin kuluttua melkein
hävisi tiheään, vuoren juurta peittävään metsään. Tämän sankan ja
hämärän metsän läpi me ratsastimme parisen mailia, kunnes _Maison de
Santé_ tuli näkyviin. Se oli haaveellisen näköinen herraskartano,
kovin rapistunut, jonka aika ja hoidon puute olivat saattaneet tuskin
asuttavaan kuntoon. Sen ulkonäkö täytti minut kammolla, ja pysähdyttäen
hevoseni päätin puolittain palata takaisin. Pian kumminkin häpesin
heikkouttani ja jatkoin matkaani.
Kun ratsastimme portille, huomasin sen olevan hiukan raollaan ja
raosta näin miehen kasvojen kurkistavan. Hetkistä myöhemmin tämä mies
astui esiin, puhutteli toveriani nimeltä, pudisti sydämellisesti
hänen kättään ja pyysi laskeutumaan maahan. Siinä oli itse monsieur
Maillard. Hän oli ryhdikäs, hienon näköinen vanhan koulun herrasmies,
jonka käytös oli hyvin kohteliasta ja huokui eräänlaista hyvin tehoavaa
juhlallisuutta, arvokkuutta ja arvovaltaisuutta.
Kun ystäväni oli esitellyt minut, maininnut minun haluni katsella
laitosta ja saanut monsieur Maillardin vakuutuksen, että minulle
osoitettaisiin kaikkea mahdollista huomaavaisuutta, sanoi hän
jäähyväiset ja katosi ainaiseksi näkyvistäni.
Hänen mentyään johtaja ohjasi minut pieneen ja erittäin somaan
vierashuoneeseen, jossa muiden hienostuneen maun todisteitten joukossa
oli paljon kirjoja, piirroksia, kukkaruukkuja ja soittokoneita. Uunissa
paloi iloinen tuli. Pianon ääressä istui laulaen erästä Bellinin aariaa
nuori ja hyvin kaunis nainen, joka minun saapuessani keskeytti laulunsa
ja otti minut vastaan viehättävän kohteliaasti. Hänen äänensä oli
matala ja koko hänen käytöksensä korutonta. Luulin myöskin näkeväni
surun merkkejä hänen kasvoillaan, jotka olivat erittäin, vaikkakaan
minun makuni mukaan eivät epämiellyttävän, kalpeat. Hän oli puettu
syvään surupukuun ja herätti rinnassani kunnioituksen, mielenkiinnon ja
ihailun tunteita.
Olin Pariisissa kuullut, että monsieur Maillardin laitoksessa
käytettiin hoitotapaa, jota yleisesti nimitetään »rauhoitussysteemiksi»
— kaikki rangaistukset ovat poistetut — kopissa-pitoonkin turvaudutaan
harvoin — salaisesti vartioiduille potilaille jätetään paljon
näennäistä vapautta, ja useimpien sallitaan maleksia pitkin taloa ja
sairaalan aluetta, aivan kuin he olisivat selväjärkisiä ihmisiä.
Muistellen näitä seikkoja pidin hyvin varani kaikessa mitä sanoin
neidolle, sillä enhän voinut varmasti tietää, oliko hän terve; ja
tosiaankin hänen silmissään väikkyi määrätty rauhaton loiste, joka sai
minut kuvittelemaan, ettei hän ollut. Sen vuoksi rajoitin seurusteluni
yleisiin keskustelunaiheisiin ja sellaisiin, joista arvelin,
etteivät ne tekisi levottomaksi tai kiihdyttäisi mielipuoltakaan.
Hän vastaili aivan järkevästi kaikkiin minun puheisiini; ja vieläpä
hänen omituisimmatkin huomautuksensa todistivat mitä terveintä älyä;
mutta pitkä mielisairausilmiöiden harrastus oli opettanut minulle,
ettei voinut luottaa sellaisiin terveystodistuksiin, ja niinpä koko
keskustelun ajan jatkoin yhtä varovaisesti, kuin olin aloittanut.
Hetken kuluttua koristeltuun liveriin puettu lakeija tuli kantaen
tarjotinta, jolla oli hedelmiä, viiniä ja muita virvokkeita; otin
niistä osani, ja pian sen jälkeen nainen läksi huoneesta. Hänen
poistuttuaan käänsin katseeni kysyvästi isäntääni kohden.
»Ei», sanoi hän, »oh, ei — perheeni jäsen — sisarentyttäreni ja aivan
terve nainen».
»Suokaa tuhannesti anteeksi epäluuloni», vastasin, »mutta
luonnollisesti voitte antaa anteeksi. Tämän teidän laitoksenne loistava
järjestely tiedetään hyvin Pariisissa, ja minä ajattelin mahdolliseksi,
näettekös...»
»Niin, niin — älkää sanoko enempää — tai oikeastaan minun pitäisi
kiittää teitä suurenmoisesta viisaudestanne. Harvoin tapaamme
niin paljon älyä nuoressa miehessä; ja useammin kuin yhden
kerran on tapahtunut onnettomia rettelöitä joidenkin vierautemme
ajattelemattomuuden takia. Edellisen hoitotapani aikana, jolloin
potilaani saivat maleksia kaikkialla mielensä mukaan, heitä usein
raivostuttivat ymmärtämättömät ihmiset, jotka tulivat laitosta
katsomaan. Siksi minun oli pakko turvautua ankaraan pääsy kielto on,
eikä laitokseen sallittu tulla kenenkään, jonka tahdikkuuteen en voinut
luottaa.»
»_Edellisen_ hoitotapanne aikana!» sanoin minä toistaen hänen sanojaan
— »pitääkö minun siis ymmärtää, että 'rauhoittamissysteemi', josta olen
kuullut niin paljon, ei ole enää käytännössä?»
»Niin», vastasi hän, »muutamia viikkoja sitten päätimme luopua siitä
ainaiseksi».
»Todellakin! Te saatte minut hämmästymään!»
»Havaitsimme, herraseni», sanoi hän huoahtaen, »aivan välttämättömäksi
palata vanhoihin menettelytapoihin. Rauhoittamissysteemin
_vaarallisuus_ on aina ollut ilmeinen, ja sen etuja on paljon
yliarvioitu. Uskon, herraseni, että tässä talossa on kokeiltu
tarpeeksi, jos missään. Me teimme kaiken minkä ihmisjärki saattoi
keksiä. Olen pahoillani, ettette voinut käväistä luonamme aikaisemmin,
jolloin olisitte itse voinut päätellä. Mutta otaksun, että olette
tutustunut rauhoitusmenetelmään — yksityiskohdittain.»
»En aivan. Olen kuullut siitä vain muilta henkilöiltä — enimmäkseen
kolmannen tai neljännen käden tietoja.»
»Tietäkää siis, että tämä systeemi yleensä sopii niille potilaille,
jotka ovat _menagés_ — eriskummallisia. Me emme vastustaneet
_ainoatakaan_ kuvitelmaa, mikä juolahti hullun aivoihin. Päinvastoin,
emme niitä ainoastaan sietäneet, vaan vieläpä rohkaisimmekin; ja
useat pysyväisistä parannuksistamme saatiin sillä tavalla. Ei ole
olemassa todistelutapaa, joka koskisi mielipuolen heikkoon järkeen
niinkuin _reductio ad absurdum_. Meillä on esimerkiksi ollut ihmisiä,
jotka ovat kuvitelleet itseään kananpojiksi. Parannuskeino oli, että
itsepintaisesti pidettiin tätä kuvitelmaa tosiasiana — potilas ei
käsitä sitä tarpeeksi selvästi tosiasiaksi, jos häntä sen vuoksi
syytetään järjettömyydestä — ja siis viikon ajan häneltä kiellettiin
kaikki muu ruoka kuin se mitä käytetään, kananpojalle. Tällä tavoin
pieni jyvä ja hiukan hiekkaa tekivät suoranaisia ihmeitä.»
»Mutta oliko tällainen parannuskeino ainoa?»
»Ei lainkaan. Luotimme paljon yksinkertaisiin huvituksiin, sellaisiin
kuin musiikki, tanssi, ruumiinharjoitukset yleensä, kortinpeluu,
määrätynlaiset kirjat ja niin poispäin. Me pyrimme kohtelemaan jokaista
yksilöllisesti aivan kuin jonkin tavallisen ruumiillisen sairauden
uhrina; ja sanaa 'mielisairaus' ei mainittu milloinkaan. Tärkeä kohta
oli järjestää jokainen mielipuoli vartioimaan kaikkien muiden tekoja.
Tämä tällainen luottaminen hullun ymmärrykseen on hänen auttamistaan
sekä ruumiillisesti että sielullisesti. Sillä tavoin me saatoimme
huomattavasti vähentää vartijoita.»
»Eikä teillä ollut minkäänlaisia rangaistuksia?»
»Ei minkäänlaisia.»
»Ettekö te milloinkaan sulkeneet potilaitanne koppiin?»
»Kyllä silloin tällöin, kun jonkun mielisairaus kypsyi kohtaukseksi tai
äkisti muuttui raivoksi, me veimme hänet salaiseen koppiin, ettei hänen
sairautensa tarttuisi toisiin. Ja pidimme siellä, kunnes saatoimme
lähettää hänet takaisin ystäviensä luokse, sillä raivohullujen kanssa
meillä ei ole mitään tekemistä. Tavallisesti heidät siirrettiin
yleisiin sairaaloihin.»
»Ja nyt te olette muuttaneet kaiken tämän — ja pidätte muutosta
parempana?»
»Ehdottomasti. Systeemillä oli varjopuolensa ja myöskin vaaransa. Nyt
se on onneksi poistettu Ranskan jok'ikisestä _Maison de Santésta_.»
»Olen totisesti hämmästynyt tästä kaikesta», sanoin, »sillä olin varma,
ettei nykyjään muuta hoitotapaa käytetäkään tässä maassa».
»Olette vielä nuori, ystäväiseni», vastasi isäntäni, »mutta aika tulee,
jolloin opitte itse arvostelemaan mitä maailmassa tapahtuu luottamatta
toisten juttuihin. Älkää uskoko mitään mitä kuulette ja vain puolet
siitä, mitä näette. Mitä tähän _Maison de Santé_-juttuun tulee,
niin ilmeisesti joku asioita tuntematon on johtanut teitä harhaan.
Päivällisen jälkeen, kun olette tarpeeksi levännyt ratsastuksenne
vaivoista, minä erittäin mielelläni näytän laitosta ja tutustutan
teitä systeemiin, joka minun ja kaikkien silminnäkijöiden mielestä on
verrattomasti vaikuttavin kaikista tähän saakka käytetyistä.»
»Teidän omanneko?» kysyin — »onko se systeemi aivan omaa keksintöänne?»
»Olen ylpeä», vastasi hän, »voidessani tunnustaa, että se on omani —
ainakin jossakin määrin.»