Olin sairas — pitkällinen kauhu oli tehnyt minut kuolemansairaaksi; ja
kun he lopulta irroittivat kahleeni ja antoivat minun istua, tunsin
että aistimeni olivat pettämäisillään. Tuomio — kamala kuolemantuomio
— oli viimeinen selvä ääni, jonka korvani erottivat. Senjälkeen
tuntuivat inkvisiittorien äänet sulautuvan unen kaltaiseksi epäselväksi
sorinaksi. Se herätti sielussani ajatuksen _vallankumouksesta_ — ehkäpä
siksi, että mielikuvitukseni yhdisti sen myllynkiven kuminaan. Tätä
kesti vain vähän aikaa, sillä pian en kuullut enää mitään. Kuitenkin
näin vielä jonkin aikaa — mutta miten kammottavan liioiteltuja näkyjä!
Näin mustaviittaisten tuomarien huulet. Ne näyttivät minusta valkeilta
— valkeammilta kuin liuska, jolle piirrän näitä sanoja — ja ohuilta
aivan irvokkuuteen asti; ohuutta, joka ilmaisi intohimoista lujuutta
— järkähtämätöntä päättäväisyyttä, häikäilemätöntä halveksuntaa
inhimillisiä tuskia kohtaan. Näin, että minulle kohtalokkaita sanoja
vuosi noilta huulilta. Näin niiden käyristyvän kuolinsanomaan. Näin
niiden muodostavan nimeni tavuja; ja minua pöyristytti, koska mitään
ääntä ei kuulunut. Näin myöskin muutamina mielipuolisen kauhun hetkinä,
miten huoneen mustat seinäverhot hiljaa ja melkein huomaamatta
liikkuivat, ja sitten katseeni sattui seitsemään pöydällä seisovaan
pitkään kynttilään. Aluksi ne tuntuivat heijastavan ihmisrakkautta
ja näyttivät hennoilta, valkoisilta enkeleiltä, jotka tahtoivat
minut pelastaa; mutta sitten äkkiä sieluni valtasi kuolettava
kuvotus ja jokainen hermoni tuntui värisevän, aivan kuin olisin
koskettanut sähköpatteriin, ja enkelit muuttuivat tarkoituksettomiksi
liekkipäisiksi aaveiksi, ja näin, etten niiltä mitään apua voinut
odottaa. Ja sitten mieleeni hiipi ihanan sävelen lailla ajatus, miten
suloista lepoa on makaaminen haudassa. Tämä ajatus tuli hiljaa ja
varkain, ja tuntui kuluneen pitkä aika, ennenkuin se kypsyi aivan
selväksi; mutta juuri kun mieleni kykeni kirkkaasti sen tuntemaan
ja siitä iloitsemaan, katosivat tuomarien hahmot edestäni kuin
taikaiskusta; pitkät kynttilät vaipuivat olemattomiin; liekit sammuivat
kokonaan; musta pimeys vallitsi kaikkialla; kaikki aistimukset
tuntuivat vajoavan hillitöntä vauhtia kuiluun niinkuin sielu Hadekseen.
Hiljaisuus ja yö tunkeutui läpi kaiken.
Olin pyörtynyt; mutta en sano, että kaikki tietoisuus oli hävinnyt. En
tahdo koettaa määritellä enkä edes kuvailla mitä oli jäänyt jäljelle;
mutta kaikki ei ollut hävinnyt. Syvimmässä unessa — ei! Kuumehoureessa
— ei! Tainnoksissa — ei! Kuolemassa — ei! edes haudassakaan _ei kaikki
ole hävinnyt_. Muuten ei ihmisen kuolemattomuutta olisi olemassakaan.
Syvimmästäkin unesta herätessämme me särjemme _jonkin_ unen
lukinseitin. Kuitenkaan sekuntia myöhemmin (niin ohut on tuo seitti
voinut olla) me emme enää muista, että olemme uneksineet. Tointuessamme
pyörtymyksestä koemme kaksi astetta; ensiksikin henkisen ja sitten
ruumiillisen olemassaolon tunteet. Näyttää otaksuttavalta, että jos
palatessamme toiselle asteelle me voimme muistaa ensimmäisen asteen
vaikutelmat, niin voisimme havaita, että näissä vaikutelmissa olisi
eläviä muistoja tuosta takana olevasta kurimuksesta. Ja tuo kurimus on
— mikä? Miten ainakin erottaisimme sen varjot haudan varjoista? Mutta
vaikk'emme mielemme mukaan voi palauttaa muistiin tuon ensimmäisen
asteen vaikutelmia, niin eivätkö ne pitkän ajan kuluttua tule
kutsumattomina ja meidän ihmetellessä, mistä ne tulevat? Se, joka ei
ole milloinkaan pyörtynyt, ei kuulu niihin, jotka löytävät ihmeellisiä
palatseja ja omituisia tuttuja kasvoja hehkuvista hiilistä; ei niihin,
jotka huomaavat avaruudessa liehuvan noita laumaihmisiltä salattuja
synkeitä näkyjä; ei niihin, jotka humaltuvat jonkin uuden kukan
tuoksusta; ei niihin, jotka hätkähtävät musikaalisesta ajatuksesta,
joka milloinkaan aikaisemmin ei ole kiinnittänyt heidän huomiotaan.
Monissa syvällisissä ponnistuksissani muistella, vakavissa
pyrkimyksissäni palauttaa mieleen jälkiä tuosta näennäisestä
olemattomuudesta, johon sieluni oli vajonnut, on ollut hetkiä,
jolloin olen uneksinut onnistuneeni: on ollut lyhyitä, hyvin lyhyitä
ajanjaksoja, jolloin olen saanut puserretuksi esiin muistoja, joiden
suhteen myöhemmin kirkas järki on saanut minut vakuutetuksi, että
ne voidaan johtaa vain tuon näennäisen tiedottomuuden tilasta. Nämä
muistin varjot kertovat hämärästi pitkistä hahmoista, jotka nostivat
ja kantoivat minut läpi hiljaisuuden alas — alas — vielä alemmas —
kunnes hirvittävä pyörrytys ahdisti minua pelkästään ajatellessani
laskeutumisen loppumattomuutta. Ne kertovat myöskin sydäntäni
painostavasta epäselvästä kauhusta, joka johtui sydämen luonnottomasta
hiljaisuudesta. Sitten tulee tunto äkillisestä liikkumattomuudesta
läpi kaiken, aivan kuin ne, jotka kantoivat minua (aavemainen
joukkio) olisivat laskeutuessaan sivuuttaneet rajattomuuden rajat
ja lepäilisivät vaivalloisen ponnistuksen jälkeen. Sitten muistan
tyhjyyden ja kosteuden tunteen; ja sitten kaikki on _hulluutta_ —
rangaistus hengelle, joka ahkeroitsee kiellettyjä asioita. Hyvin äkkiä
palasi sieluuni liikettä ja ääntä — sydämen rauhatonta liikuntaa ja
korviini sen tykytyksen ääntä. Sitten väliaika, joka on aivan tyhjä.
Sitten ääni jälleen ja liikuntaa ja kosketus — vihlova tunne, joka
kävi läpi ruumiini. Sitten pelkkä olemassaolon tietoisuus ilman
ajatuskykyä — tila, joka kesti kauan. Sitten, hyvin äkkiä, ajatus,
ja pöyristyttävä kauhu ja kiihkeä ponnistus päästä oikeasta asemasta
selville. Sitten ankara kaipuu vaipua tunteettomuuteen. Sitten elämän
raju palaaminen ja onnistunut yritys liikkua. Ja nyt täydellinen muisto
oikeudenkäynnistä, tuomareista, mustista seinäverhoista, tuomiosta,
sairaudesta, pyörtymyksestä, sitten unohtui kaikki mikä seurasi, kaikki
minkä myöhemmin ja suurin ponnistuksin olen kyennyt heikosti muistamaan.
En vielä ollut avannut silmiäni. Tunsin maksavani selälläni,
sitomattomana. Ojensin käteni ja raskaasti se putosi johonkin kosteaan
ja kovaan. Annoin sen jäädä siihen muutamiksi minuuteiksi, jolla aikaa
koetin kuvitella, missä ja _mikä_ minä olin. Tahdoin mielelläni, mutta
en uskaltanut käyttää silmiäni. Kauhistuin ensimmäistä silmäystä
esineisiin, joita ympärilläni olisi. Ei niin, että olisin pelännyt
näkeväni joitakin kamalia esineitä, vaan minua hirvitti ajatus,
ettei olisi mitään nähtävää. Lopulta epätoivosta villinä avasin
äkkiä silmäni. Pahimmat epäluuloni saivat vahvistuksen. Iankaikkisen
yön pimeys ympäröi minua. Huohotin; läpitunkematon pimeys tuntui
painavalta ja tukehduttavalta. Makasin yhä hiljaa paikoillani ja koetin
saada järkeäni toimintaan. Muistelin inkvisition menettelytapoja ja
yritin sitä tietä päästä selville oikeasta tilastani. Tuomio oli
julistettu; ja minusta tuntui, kuin siitä olisi pitkä aika kulunut.
Mutta hetkeäkään en ajatellut itseäni todellakin kuolleeksi. Sellainen
otaksuma, huolimatta kaikesta mitä romaaneissa kerrotaan, ei lainkaan
sovi todellisuuteen; — mutta missä paikassa ja asemassa minä olen?
Tiesin, että kuolemaantuomitut tavallisesti nieli _autodafea_, ja eräs
sellainen oli pidetty samana iltana, jona minut tuomittiin. Oliko
minut lähetetty takaisin vankilaan odottamaan seuraavia uhraajaisia,
jotka eivät tapahtuisi ennenkuin monen kuukauden kuluttua? Huomasin
kohta, ettei niin voinut olla asianlaita. Uhrit oli vaadittu
viipymättä. Sitäpaitsi minun koppini — niinkuin Toledon kaikkien
kuolemaantuomittujen — lattia oli ollut kivinen, ja valoakin oli ollut
vähäisen.
Hirvittävä ajatus ajoi äkkiä veren koskena sydämeeni, ja hetkiseksi
taas vaivuin tunnottomuuteen. Toinnuttuani ponnahdin kohta jaloilleni
kaikki jäsenet kouristuksenomaisesti vavisten. Työntelin käsiäni
raivokkaasti joka suunnalle. En tuntenut mitään; pelkäsin kuitenkin
astua askeltakaan, etteivät _haudan_ seinät estäisi kulkuani. Hiki
valui joka huokosesta ja kokoutui suuriksi kylmiksi pisaroiksi
otsalleni. Tämä tuskallinen epävarmuus kävi lopulta sietämättömäksi,
ja varovasti liikuin eteenpäin kädet ojennettuina, ja silmäni
ponnistelivat nähdäkseen jonkin heikon valonsäteen. Etenin monta
askelta; mutta kaikkialla oli vain pimeyttä ja tyhjyyttä. Hengitin
vapaammin. Näytti varmalta, että minun kohtaloni ei ainakaan ollut
kamalinta laatua.
Ja nyt, yhä jatkaessani varovaista etenemistäni minun muistiini
tunkeutui tuhansia hämäriä huhuja Toledon kauhuista. Sen vankiloista
kerrottiin ihmeellisiä seikkoja — olin niitä aina pitänyt satuina,
mutta kumminkin omituisina ja liian kammottavina toistaa muuten kuin
kuiskaten. Oliko minut jätetty nääntymään nälkään tänne maanalaisen
pimeyden valtakuntaan, vai mikä kohtalo, ehkäpä hirvittävämpi, minua
odotti? Tuomarieni luonteesta tiesin varsin hyvin, että lopputulos
olisi kuolema ja tavallista paljon katkerampi kuolema. Tapa ja
hetki olivat ainoat, jotka kiinnittivät mieltäni tai tekivät minut
levottomaksi.
Lopulta ojennetut käteni törmäsivät johonkin kiinteään esteeseen.
Se oli seinä, ilmeisesti kivistä muurattu — hyvin tasainen, tahmea
ja kylmä. Seurasin sitä astellen hyvin epäluuloisen varovasti, mikä
johtui eräistä vanhoista tarinoista. Kuitenkaan tämä tutkimusretki
ei antanut minulle minkäänlaista käsitystä vankilani mittasuhteista,
sillä seinät näyttivät olevan niin täydellisen yhdenmuotoisia, että
saatoin kulkea sen ympäri ja palata lähtöpaikkaani huomaamatta sitä.
Etsin sen vuoksi veistä, joka oli ollut taskussani, kun minut vietiin
inkvisitiohuoneeseen; mutta se oli kadonnut. Vaatteeni oli vaihdettu
karkeasta sarssikankaasta tehtyyn viittaan. Olin ajatellut tehdä sen
terällä kolon muurilaastiin, jotta voisin todeta lähtökohtani. Vaikeus
oli kuitenkin mitätön, vaikka se minun hämmentyneelle mielelleni aluksi
näyttikin aivan voittamattomalta. Repäsin suikaleen viittani helmasta
ja asetin sen pitkin pituuttaan lattialle suorassa kulmassa seinää
vastaan. Kuljettuani vankilan ympäri ja saavuttuani lähtöpaikkaani
en voisi olla huomaamatta tätä räsyä. Niin ainakin ajattelin; mutta
en ollut ottanut huomioon koppini suuruutta tai omaa heikkouttani.
Lattia oli märkä ja liukas. Hoipertelin eteenpäin kotvan aikaa, kunnes
kompastuin ja kaaduin. Äärimmäinen väsymys pakotti minut jäämään siihen
paikkaan; ja maatessani uni pian yllätti minut.
Herätessäni ja ojennettuani käsivarttani löysin viereltäni leipäkyrsän
ja vesiruukun. Olin liian uupunut ajatellakseni tätä seikkaa, söin vain
ja join ahneesti. Pian sen jälkeen jatkoin kierrostani kopin ympäri ja
lopulta vaivalloisesti tulin sarssisuikaleen luokse. Siihen paikkaan,
johon kaaduin, olin laskenut viisikymmentäkaksi askelta, ja jatkettuani
vaellusta laskin vielä neljäkymmentäkahdeksan askelta ennenkuin saavuin
perille; siis sata askelta kaikkiaan. Olin kuitenkin tavannut monta
kulmaa seinässä enkä siis voinut arvata holvin muotoa; en näet voinut
olla otaksumatta, että se oli holvi.
Ylen vähän tarkoitusta — eikä tietystikään mitään toivoa — oli
näissä tutkimuksissa; mutta epämääräinen uteliaisuus pakotti minut
niitä jatkamaan. Jättäen seinän päätin kulkea suoraan kopin poikki.
Aluksi etenin äärimmäisen varovasti, sillä vaikka lattia näytti
olevan kiinteätä ainetta, oli se kuitenkin pettävän liukas. Lopulta
kuitenkin rohkaisin mieleni enkä epäröinyt astella tukevasti — koettaen
kulkea niin suoraa suuntaa kuin mahdollista. Olin edennyt kymmenen,
kaksitoista jalkaa tähän tapaan, kun viittani revennyt lieve sotkeutui
jalkoihini. Astuin sille ja kaaduin äkkiä kasvoilleni. Kaatumisen!
aiheuttamassa hämmennyksessä en aivan heti huomannut erästä jotenkin
yllättävää seikkaa, joka muutamia sekunteja myöhemmin vielä maatessani
siinä herätti huomioni. Se oli tällainen: leukani oli kopin lattialla,
mutta huuleni ja pääni yläosa, vaikka ne selvästi olivat alempana
kuin leukani, eivät koskettaneet mihinkään. Samalla tunsin, miten
otsani kylpi tahmeassa höyryssä, ja sieraimiini kohosi mädänneitten
sienten omituinen haju. Ojensin käteni ja vapisin huomatessani, että
olin kaatunut juuri pyöreän kuilun reunalle; sen suun laajuutta en
tietenkään voinut sillä hetkellä määritellä. Hapuillen rappausta juuri
reunan alapuolelta minun onnistui irroittaa pieni palanen, jonka
annoin pudota kaivoon. Monta sekuntia kuuntelin, miten se pudotessaan
kimmahteli kuilun seiniin; ja lopulta kuului synkkä loiskahdus, jota
seurasivat äänekkäät kaiut. Samalla hetkellä kuulin äänen, joka
muistutti yläpuolella olevan oven nopeata avaamista ja sulkemista, ja
samalla pimeyden läpi tunkeutui äkkiä heikko valonsäde, joka yhtä äkkiä
hävisi.
Näin nyt selvästi kohtalon, joka oli minulle valmistettu, ja onnittelin
itseäni tästä ajoissa sattuneesta tapaturmasta, joka oli minut
pelastanut. Vielä toinen askel ennen kaatumista, ja maailma ei minua
olisi enää milloinkaan nähnyt. Ja kuolema, jonka äsken olin väistänyt,
oli juuri sellainen, jota olin pitänyt pelkkänä satuna kuullessani
kertomuksia inkvisitiosta. Sen hirmuvallan uhreilla oli valittavana
hirveimpiin ruumiillisiin tuskiin tai kaameimpiin henkisiin kauhuihin
kuoleminen. Minulle oli jätetty jälkimmäinen tapa. Pitkälliset
kärsimykset olivat niin pingoittaneet hermoni, että vapisin omankin
ääneni kaikua, ja joka suhteessa olin kypsynyt sopivaksi siihen
kidutukseen, joka minua odotti.
Kaikki jäsenet vavisten minä ryömin takaisin seinän luo — päättäen
mieluummin kuolla siellä, kuin uhmailla noita kauheita kaivoja, joita
mielikuvitukseni nyt maalaili eri paikkoihin pitkin vankilaa. Toisessa
mielentilassa minulla ehkä olisi ollut rohkeutta lopettaa kurjuuteni
kerta kaikkiaan hyppäämällä johonkin tuollaiseen kaivoon, mutta nyt
olin oikea raukkojen raukka. Enkä myöskään voinut unohtaa, mitä olin
lukenut näistä kuiluista — että elämän _äkillinen_ hävittäminen ei
lainkaan kuulunut heidän hirvittävimpään suunnitelmaansa.
Kiihtymys piti minua hereillä monta tuntia; mutta lopulta nukahdin
taasen. Herätessäni löysin niinkuin aikaisemminkin vieressäni
leipäkyrsän ja vesiruukun. Polttava jano kalvoi minua, ja astian
tyhjensin yhdellä siemauksella. Siihen oli varmasti sekoitettu jotakin
— sillä tuskin olin juonut, kun vastustamaton uneliaisuus rupesi
painamaan silmäluomiani. Vaivuin syvään uneen — kuoleman kaltaiseen.
Luonnollisesti en voi tietää, miten kauan sitä kesti; mutta kun jälleen
avasin silmäni, saatoin nähdä ympärilläni olevat esineet oudossa,
rikinkaltaisessa valossa, jonka aiheuttajasta en ensin voinut päästä
selville. Saatoin nähdä vankilan laajuuden ja muodon.
Sen kokoon nähden olin kovasti erehtynyt. Seinien ympärysmitta ei
voinut ylittää kahtakymmentäkahta metriä. Muutamaksi minuutiksi tämä
seikka aiheutti minulle koko joukon turhaa huolta; turhaa tosiaankin
— sillä mikä voisi olla vähemmän tärkeätä näissä kamalissa oloissa
kuin pelkät koppini mittasuhteet? Mutta sieluani kiinnostivat
kovin pikkuseikat, ja ponnistelin suunnattomasti yrittäessäni
selittää erehdystä, johon mittauksessani olin päätynyt. Lopulta
totuus kirkastui. Ensimmäisellä tutkimusretkelläni olin laskenut
viisikymmentäkaksi askelta, kunnes kaaduin; silloin olin varmasti
askelen tai kahden päässä sarssisuikaleesta; tosiasiallisesti
olin melkein kulkenut holvin ympäri. Sitten nukuin ja herätessäni
varmaankin olin kääntynyt vanhoille jäljilleni ja sillä tavoin joutunut
kuvittelemaan ympärysmitan kahta kertaa suuremmaksi. Hämmentynyt
mielentilani oli estänyt minut huomaamasta, että aloitin matkani seinä
vasemmalla kädellä ja lopetin sen seinä oikealla.
Olin myöskin erehtynyt kopin muodon suhteen. Hapuillessani tietä
olin tavannut monta nurkkausta ja sillä tavoin saanut käsityksen
jostakin epäsäännöllisestä; niin voimakas on täydellisen pimeyden
vaikutus ihmiseen, joka herää pyörryksistä tai unesta! Kulmat olivat
vain muutamia pieniä epäsäännöllisten välimatkojen päässä olevia
syvennyksiä. Kopin muoto oli ylipäätänsä neliömäinen. Se, mitä
olin luullut rappaukseksi, näytti nyt raudalta tai joltakin muulta
metallilta — valtavia laattoja, joiden yhtymäkohdat aiheuttivat
syvennyksiä. Koko tämän metalliholvin pinta oli karkeasti koristettu
kaikilla niillä hirvittävillä ja mitoittavilla tunnuskuvilla, joita
munkkien ruumishuone-taikausko on synnyttänyt. Uhkaavannäköisiä
paholaisenkuvia, luurankoja ja muita vielä hirveämpiä maalauksia oli
seiniä peittämässä ja rumentamassa. Huomasin, että näiden epäsikiöitten
ääriviivat olivat kohtalaisen selvät, mutta värit näyttivät
himmenneiltä ja kuluneilta aivan kuin kostean ilman vaikutuksesta.
Katselin myöskin lattiaa, joka oli kivinen. Keskellä ammotti
ympyrämäinen kuilu, jonka kidasta olin pelastunut; mutta se olikin
ainoa lajiaan.
Tämän kaiken näin epäselvästi ja suurin ponnistuksin — sillä
ruumiillinen asemani oli kovin muuttunut nukkumisen aikana. Makasin nyt
selälläni pitkin pituuttani jonkinlaisella matalalla puulavitsalla.
Siihen olin lujasti sidottu munkin vyötä muistuttavalla pitkällä
hihnalla. Se kulki monin kierroksin jäsenteni ja ruumiini ympäri
jättäen vapaaksi vain pääni ja vasemman käteni niin kauaksi, että
suurin ponnistuksin saatoin ylettyä ruokaan, jota oli lattialla
savilautasella. Näin kauhukseni, että ruukku oli poissa. Sanon
kauhukseni — sillä minua vaivasi sietämätön jano. Tätä janoa näyttivät
vainoojani haluavan yhä kiihdyttää — sillä lautasella oleva liha oli
ylenmäärin höystettyä.
Katselin ylöspäin ja tarkastelin vankilani kattoa. Se oli noin kolme
tai neljäkymmentä jalkaa korkealla ja laitettu hyvin seinien tapaan.
Eräässä näistä levyistä oli varsin omituinen kuva, joka naulitsi
katseeni. Se oli maalaus Ajasta sellaisena kuin se tavallisesti
esitetään, paitsi että viikatteen sijasta se piti esinettä, jonka
ensinäkemältä otaksuin kuvaavan valtavaa heiluria, samanlaista kuin
joskus näkee vanhanaikaisissa seinäkelloissa. Tämän laitteen muodossa
oli kuitenkin jotakin, mikä sai minut katselemaan sitä tarkemmin.
Tuijottaessani suoraan siihen (sillä se oli aivan yläpuolellani)
kuvittelin näkeväni, että se liikkui. Sekuntia myöhemmin totesin tämän
kuvitelman oikeaksi. Sen heilaus oli lyhyt ja tietenkin hidas. Katselin
sitä muutamia minuutteja hiukan peloissani, mutta enemmän ihmetellen.
Lopulta väsyneenä seuraamaan sen uneliasta liikettä käänsin katseeni
kopin muihin esineisiin.
Hiljainen melu sai huomioni heräämään, ja katsellessani lattialle näin
sillä muutamien suunnattomien rottien juoksentelevan. Ne olivat tullet
kaivosta, joka oli oikealla puolen juuri näköpiirissäni. Vielä minun
tuijottaessani tuli niitä joukoittain, kiireesti, silmät ahneudesta
palaen ruoan tuoksun houkuttelemina. Karkoittamaan niitä sen kimpusta
vaadittiin paljon ponnistuksia ja tarkkaavaisuutta.
Lienee kulunut puoli tuntia, ehkäpä kokonainenkin (sillä ajasta voin
saada vain epätäydellisen käsityksen), ennenkuin jälleen loin silmäni
ylöspäin. Se mitä näin, hämmästytti ja pelästytti minua. Heilurin
heilahdusväli oli kasvanut melkein metrillä. Luonnollisena seurauksena
tästä oli vauhdinkin lisääntyminen. Mutta eniten minua vavahdutti
ajatus, että se oli huomattavasti _laskeutunut_. Huomasin nyt —
tarpeetonta sanoa, miten kauhistuneena — että sen alaosa oli tehty
kiiltävästä teräksestä puolikuun muotoiseksi; sarvet, joiden kärkien
väliä oli jalan verran, kaartuivat ylöspäin ja alareuna oli ilmeisesti
yhtä terävä kuin partaveitsen terä. Partaveitsen tapaan se myöskin
näytti tukevalta ja raskaalta, kasvaen terästä lähtien lujuutta ja
paksuutta. Se oli kiinnitetty vahvaan messinkitankoon ja _suhisi_ ilmaa
viiltäessään.
En voinut enää epäillä kohtaloa, jonka munkkien nerokkuus kidutusten
keksimisessä oli minulle valmistanut. Inkvisition kätyrit olivat
huomanneet, että minä tunsin kuilun — _kuilun_, jonka kauhut oli
määrätty niin rohkealle kerettiläiselle kuin minulle — _kuilun_,
tyypillisen helvetin, jota huhut kuvasivat heidän rangaistustensa
Ultima Thuleksi. Tuohon kuiluun putoamisen olin välttänyt vain
pelkän sattuman avulla, ja tiesin, että yllätykset tai kidutuksiin
johtavat ansat muodostivat tärkeän osan kaikista näistä irvokkaista
vankilamestauksista. Koska en ollut pudonnut, ei heidän saatanalliseen
juoneensa kuulunut heittää minua syvyyteen; ja siis (muuta
mahdollisuutta ei ollut) minua odotti erilainen ja lempeämpi
kuolemantapa. Lempeämpi! Puolittain hymyilin tuskissani, kun ajattelin
sellaisen sanan sellaista käyttöä.
Mitäpä maksaa vaivaa kertoa niistä pitkistä, pitkistä yli-inhimillisen
kauhun tunneista, joiden aikana laskin teräksen viuhahtavia
heilahduksia! Tuuma tuumalta niin hitaasti, että laskeutumisen havaitsi
vain pitkien väliaikojen jälkeen, jotka tuntuivat vuosilta — alaspäin,
aina vain alaspäin se laskeutui! Kului päiviä — ehkä montakin päivää
— ennenkuin se laskeutui niin lähelleni, että löyhytteli kasvoilleni
katkeria henkäyksiään. Terävän teräksen haju tunkeutui sieraimiini.
Minä rukoilin — minä väsytin taivaan rukouksillani, että se laskeutuisi
nopeammin. Tulin raivoisan hulluksi ja ponnistelin päästäkseni tuon
kamalan käyrämiekan heilausta vastaan. Ja sitten äkkiä muutuin aivan
levolliseksi ja makasin hymyillen tuolle kimaltelevalle kuolemalle
niinkuin lapsi harvinaiselle leikkikalulle.
Sitten taas vaivuin äärimmäiseen välinpitämättömyyteen; aika oli lyhyt,
sillä uudelleen herättyäni elämään ei heiluri näyttänyt huomattavasti
laskeutuneen. Mutta aika saattoi olla pitkäkin — sillä tiesin, että
siellä oli demooneja, jotka pitivät silmällä pyörtymiskohtauksiani
ja jotka saattoivat mielensä mukaan hoidella heilurin liikkeitä.
Herätessäni tunsin itseni hyvin — oi! niin kuvaamattoman — sairaaksi
ja heikoksi, aivan kuin olisin kauan kärsinyt nälkää. Kesken noita
vaivojakin ihmisluonto vaati ravintoa. Tuskallisesti ponnistaen ojensin
vasemman käsivarteni niin pitkälle kuin siteet sallivat ja otin
haltuuni sen vähäisen jäännöksen, minkä rotat olivat minulle jättäneet.
Kun panin suupalan huulieni väliin, värähdytti mieltäni puolittainen
riemu ja toivo. Mutta mitä toivolla oli minun kanssani tekemistä? Koko
tunne oli niinkuin sanoin puolittainen — ihmisellä on paljon sellaisia,
jotka eivät milloinkaan tule täydellisiksi. Tunsin, että se oli riemua
ja toivoa, mutta tunsin myöskin, että se oli kuollut syntyessään.
Turhaan ponnistelin täydellistääkseni sen — pitääkseni sen. Pitkälliset
kärsimykset olivat melkein tuhonneet kaikki tavalliset hengenkykyni.
Olin tylsä — olin idiootti.
Heilurini liikkui suorakulmaisesti ruumiini pituussuuntaa vasten, ja
näin, että puolikuu oli tarkoitettu kohtaamaan sydämeni seutuja. Se
leikkaisi sarssiviittaani — palaisi ja uudistaisi leikkauksensa —
uudelleen — ja taas uudelleen. Huolimatta sen kammottavan laajasta
heilahdusvälistä (noin kolmekymmentä jalkaa tai enemmän) ja sen
putoamisten suhisevasta voimasta, joka riittäisi särkemään vaikka nämä
rautaseinät, ei se kuitenkaan moneen minuuttiin voisi tehdä muuta
kuin viiltää viittaani. Ja tähän ajatukseen pysähdyin. En uskaltanut
jatkaa pitemmälle. Viivyttelin siinä kohdassa itsepintaisesti —
aivan kuin niin viivyttelemällä olisin _täältä_ voinut pysähdyttää
terän laskeutumisen. Pakottauduin kuvittelemaan puolikuun ääntä, kun
se kulkisi läpi vaatteen — sitä omituisen hykähdyttävää tunnetta,
jonka vaatteen hankaaminen tekee hermoihin. Kuvittelin näitä kaikkia
mitättömyyksiä, kunnes hampaani rupesivat kalisemaan.
Alas — järkähtämättä alas se ryömi. Raivoisa ilo täytti mieleni
ajatellessani vastakohtaa sen hitaan alastulon ja nopean sivusuunnan
välillä. Oikeaan — vasempaan — laajalle ja leveälle — kiljaisten
kuin kadotettu sielu! kohden sydäntäni varkain kuin tiikeri! Nauroin
vuoroin, vuoroin ulvoin — mikä ajatus milloinkin sattui saamaan
ylivallan.
Alas — varmasti, taipumattomasti alas! Se heilui kolmen tuuman päässä
sydämestäni! Taistelin kiivaasti — raivokkaasti — vapauttaakseni
vasemman käsivarteni. Se oli vapaa vain kyynärpäähän saakka. Saatoin
ponnistaen ulottaa sen vain vieressäni olevasta lautasesta suuhuni,
mutta en kauemmaksi. Jos olisin saanut siteet kyynärpääni yläpuolelta
irroitetuksi, olisin koettanut pysäyttää heilurin. Olisin yhtä hyvin
voinut koettaa pysäyttää lumivyöryn!
Alas — lakkaamatta — auttamattomasti alas! Huohotin ja vääntelehdin
joka heilahduksella. Vetäydyin kouristuksenomaisesti kasaan joka
pyyhkäisystä. Silmäni seurasivat sen heilahduksia poispäin ja
ylöspäin epätoivoisen kiihkeästi; ne sulkeutuivat vaistomaisesti
terän laskeutuessa, vaikka kuolema olisi ollut vapahdus, ah kuinka
sanomattoman suloinen! Kuitenkin jokainen hermoni vapisi, kun
ajattelin, miten helposti koneen laskeminen syöksisi tuon terävän,
kiiltävän kirveen rintaani. _Toivo_ se oli, joka sai hermoni
värisemään ja ruumiini kutistumaan. Se on _toivo_ — piinapenkillä
riemuitseva toivo — joka kuiskailee kuolemaantuomitulle inkvisition
vankiluolissakin.
Näin, että kymmenen tai kaksitoista heilahdusta toisivat terän kyllin
alas koskettamaan viittaani välittömästi — ja tämä huomio vuodatti
äkkiä sieluuni epätoivon koko rohkean, keskittyneen kylmäverisyyden.
Ensimmäisen kerran moneen tuntiin — tai ehkä päivään — minä
_ajattelin_. Koko side tai vyö, joka minua kietoi, sattui olemaan
_yhtenäinen_. En ollut sidottu eri köydenpätkillä. Partaveitsimäisen
puolikuun ensimmäinen isku siteen jonkin kohdan poikitse voisi sen
katkaista, niin että vasemmalla kädellä voisin vapauttaa koko ruumiini.
Mutta miten kauhistuttavan lähellä teräs oli! Miten kohtalokas olisi
pieninkin liikahdus! Oliko muuten luultavaa, että kiduttajien kätyrit
eivät olleet huomanneet ja estäneet tämän mahdollisuuden? Oliko
otaksuttavaa, että side kulki rintani poikki heilurin kohdalla? Peläten
huomaavani heikon ja ilmeisesti viimeisen toivoni tyhjäksi kohotin
päätäni sen verran, että selvästi näin rintani. Vyö ympäröi jäseneni
ja ruumiini tiukasti kaikkiin suuntiin — _paitsi murhaavan puolikuun
kohdalla_.
Tuskin olin laskenut pääni entiseen asentoon, kun mieleeni välähti
ajatus, jota en voi nimittää muuksi kuin siksi puolittaiseksi
pelastuksen ajatukseksi, johon olen jo viitannut ja joka epämääräisenä
tunkeutui aivoihini, kun nostin ruokaa palaville huulilleni. Kokonainen
ajatus välähti nyt mieleeni — heikko, tuskin terve, tuskin selvä —
mutta kuitenkin kokonainen. Rupesin kohta sovittamaan sitä käytäntöön
niin hermostuneen tarmokkaasti kuin vain epätoivoinen ihminen kykenee.
Monta tuntia oli aivan lähellä sitä matalaa puulavitsaa, jolla minä
makasin, suorastaan vilissyt rottia. Ne olivat villejä, kylmäverisiä,
ryöstönhaluisia — niiden punaiset silmät tuijottivat minuun, aivan
kuin ne vain olisivat odottaneet minun liikkumattomuuttani tehdäkseen
minusta saaliin. »Mihin ruokaan», ajattelut, »ne ovat tottuneet
kaivossa?»
Ne olivat huolimatta kaikista häätämisyrityksistäni ahmineet kaiken
muun paitsi pienen jäännöksen lautasen sisällyksestä. Tavakseni oli
tullut alituisesti huiskuttaa kättäni lautasen vaiheilla; ja lopulta
tämän liikkeen itsetiedoton yksitoikkoisuus oli siltä riistänyt kaiken
vaikutuksen. Ahneudessaan nuo elukat joskus tarttuivat terävillä
hampaillaan minun sormiini. Jäljelle jääneitten rasvaisten maustettujen
ruokien palasilla minä hieroin siteen perinpohjin joka paikasta mihin
yletin; sitten nostaen käteni lattialta makasin aivan hengähtämättä.
Aluksi nuo ryöstönhaluiset elukat hämmästyivät ja pelästyivät tätä
muutosta — liikkeen taukoamista. Ne vetäytyivät rauhattomina takaisin;
monet livahtivat kaivoon. Mutta tätä kesti vain hetken. En turhaan
ollut laskenut niiden ahneuteen. Huomatessaan, että minä jäin aivan
liikkumattomaksi, pari rohkeinta loikkasi lavitsalle ja haisteli
vyötä. Se näytti merkinannolta yleiseen hyökkäykseen. Kaivosta
kiiruhti tuoreita joukkoja. Ne iskeytyivät puuhun — tulvivat sen yli
ja juoksentelivat satamäärin ruumiillani. Heilurin mittamääräinen
liike ei häirinnyt niitä lainkaan. Vältellen sen iskuja ne pureutuivat
voideltuun siteeseen. Ne tunkeilivat — ne parveilivat päälläni kasvavin
joukoin. Ne kiemurtelivat kurkullani; niiden kylmät huulet etsivät
omiani; olin puoleksi tukehtunut niiden painosta; inho, jolle missään
kielessä ei ole nimeä, paisutti rintaani ja raskaan tahmeana kouristi
sydäntäni. Mutta minuutti vain, tunsin, niin taistelu olisi ohi.
Selvästi tajusin siteen heltiävän. Tiesin, että useampi kuin yksi kohta
oli varmasti jo katkaistu. Yli-inhimillisen päättäväisesti makasin
_hiljaa_.
En ollut erehtynyt laskelmissani — enkä ollut kestänyt turhaan. Lopulta
tunsin olevani _vapaa_. Vyö riippui palasina ruumiistani. Mutta
heilurin isku kohtasi jo rintaani. Se oli viiltänyt sarssiviittaani.
Se oli leikannut allaolevaa liinapaitaa. Kahdesti se jälleen heilahti,
ja terävä kipu viilsi joka hermoani. Mutta paon hetki oli saapunut.
Käteni kuiskauksesta vapauttajani syöksyivät suinpäin pakoon. Vakaasti
liikkuen — varovaisesti, sivuttain, vetäytyen kasaan ja hitaasti — minä
luikersin siteen syleilystä ja käyrämiekan ulottuvilta. Hetkiseksi
ainakin _olin vapaa_.
Vapaa! — ja inkvisition kynsissä! Tuskin olin astunut puiselta
kauhunvuoteeltani vankilan kivilattialle, kun tuon helvetillisen koneen
liikunta taukosi, ja se jonkin näkymättömän voiman avulla vedettiin
ylös katon läpi. Se oli opetus, joka tuntui epätoivoiseen sydämeeni
saakka. Epäilemättä jokaista liikettäni oli seurattu. Vapaa! — olin
vain paennut tuskallista kuolemaa joutuakseni johonkin vielä pahempaan.
Tätä ajatellessani silmäilin hermostuneesti rautaista vankilaani.
Jotakin outoa — jokin muutos, jota aluksi en voinut selvästi erottaa —
oli ilmeisesti huoneessa tapahtunut. Monta minuuttia minä uneksien ja
vavisten kiusasin itseäni turhilla, irrallisilla otaksumilla. Silloin
ensimmäistä kertaa havaitsin koppia valaisevan rikinkaltaisen loisteen
alkulähteen. Se lähti noin puolen tuuman levyisestä halkeamasta, joka
seinien alareunaa myöten kulkien ulottui ympäri koko kopin; seinät
olivat siis aivan kokonaan erossa lattiasta. Koetin, vaikka tietysti
turhaan, katsoa aukon läpi.
Tästä yrityksestä noustessani kopin muuttumisen salaisuus yht'äkkiä
selvisi. Olin havainnut, että vaikka seinille maalattujen hahmojen
ääripiirteet olivat verraten selvät, näyttivät värit kuitenkin
pilaantuneilta ja epämääräisiltä. Nämä värit olivat nyt saaneet ja
saivat joka hetki kauhistavan väkevän loisteen, joka lisäsi noiden
aavemaisten ja pirullisten kuvien tehoa, niin että lujemmatkin
hermot kuin minun olisivat vavahtaneet. Demooniset silmät, villin
ja aavemaisen elävät, tuijottivat minuun tuhansilta suunnilta,
sellaisiltakin, joissa niitä ennen ei ollut näkynyt, ja hehkuivat
kaameata tulta, jota en voinut pakottautua uskomaan epätodelliseksi.
_Epätodelliseksi!_ — Hengittäessäni tuli sieraimiini kuumennetun raudan
höyryä! Tukahduttava haju täytti koko vankilahuoneen! Joka hetki
syveni noiden silmien hehku, jotka tuijottivat tuskiani! Rikkaammat
punavivahdukset levisivät yli kuvien verihekkuman. Minä huohotin!
Haukkoilin ilmaa! Ei ollut epäilystäkään kiduttajieni tarkoituksesta
— voi, heltymättömimmät, saatanallisimmat ihmisten joukossa! Pakenin
hehkuvaa metallia koppini keskukseen. Kesken uhkaavaa tulikuoleman
ajatusta lievitti tieto kaivon viileydestä balsamin tavoin sieluani.
Hyökkäsin sen kammottavalle partaalle ja loin jännittyneen silmäyksen
syvyyteen. Hehkuvan katon heijastus valaisi sen kaikki loukot. Mutta
tänä sekavana hetkenä järkeni kieltäytyi tajuamasta sen tarkoitusta,
mitä näin. Lopulta se tunkeutui — taisteli tiensä minun sieluuni — se
kyteytyi vapisevaan järkeeni. Oi, kuinka siitä voisi kertoa! — oi,
kauhua! — mitkä tahansa muut kauhut paitsi tämä! Kiljahtaen riensin
pois partaalta ja hautasin kasvot käsiini — katkerasti itkien.
Kuumuus lisääntyi nopeasti, ja kerran vielä katsahdin ympärilleni
vavisten kuin horkassa. Koppi oli taas muuttunut — ja nyt ilmeisesti
_muodoltaan_. Niinkuin ennenkin minä aluksi turhaan koetin tajuta
mitä oli tekeillä. Mutta pitkäksi aikaa en jäänyt epätietoiseksi.
Inkvisition kostoa oli kiirehtinyt minun kaksinkertainen pakoni,
eikä kauhujen kuningas sallisi enää mitään leikinlaskua. Huone oli
ollut neliömäinen. Huomasin, että nyt kaksi sen rautakulmaa oli
teräviä — kaksi tietenkin tylsää. Tämä kamala erotus suureni nopeasti
matalan jyminän tai voihkinan säestämänä. Tuossa tuokiossa lattia oli
muuttunut vinoneliöksi. Mutta muuttuminen ei jäänyt tähän — enkä minä
toivonut tai halunnut sen jäävänkään. Olisin painanut nuo punaiset
seinät povelleni iankaikkisen rauhan vaatteina. »Kuolema», sanoin,
»mikä muu kuolema tahansa paitsi tuo kuilussa odottava!» Narri! eikö
minun olisi pitänyt tietää, että tämän hehkuvan raudan tarkoituksena
oli vain pakottaa minut _kuiluun_? Voisinko sietää tätä hehkua? ja
vaikka voisinkin, niin kykenisinkö kestämään sen puristusta? Ja aina
vain kapeammaksi kävi vinoneliö, niin nopeasti, ettei minulle jäänyt
harkinnan aikaa. Sen keskus ja tietysti levein kohta tuli juuri
ammottavan kuilun kohdalle. Vetäydyin taapäin — mutta sulkeutuvat
seinät painoivat minua vastustamattomasti eteenpäin. Lopulta
korventuneella ja kiemurtelevalla ruumiillani oli enää vain tuuman
verta jalansijaa vankilan lujalla lattialla. En kamppaillut enää, mutta
sieluni hätä puhkesi kovaan, pitkään ja viimeiseen epätoivon huutoon.
Tunsin horjuvani reunalla — käänsin katseeni pois —
Kuului epäsointuisaa ihmisäänten sorinaa! Kuului monien torvien kovaa
kohinaa! Kuului tuhannen ukkosen jyminää! Tuliset seinät vetäytyivät
kiireesti takaisin! Ojennettu käsi tarttui minun omaani, kun pyörtyen
putosin kuiluun. Se oli kenraali Lasallen. Ranskan armeija oli
marssinut Toledoon. Inkvisitio oli vihamiestensä vallassa.