Eikä tahto kuole. Kukapa tuntee tahdon ja sen
salaperäisen voiman? Sillä itse Jumala on vain
suuri tahto, joka lujuudellaan ja voimallaan
hallitsee kaikkea. Ainoastaan tahtonsa heikkouden
vuoksi ihmisen täytyy alistua kuolemaan.
_Joseph Glanvill_.
En kuolemaksenikaan voi muistaa, miten, milloin tai tarkalleen edes
missä ensin tutustuin lady Ligeiaan. Pitkiä vuosia on kulunut siitä,
ja monet kärsimykset ovat heikentäneet muistini. Taikka kenties en
nyt voi muistaa näitä seikkoja, senvuoksi että toden sanoakseni
rakastettuni luonne, hänen tavaton oppineisuutensa, hänen erikoinen,
mutta leppeä kauneutensa ja hänen matalan, sointuvan äänensä lumoava
sulo tunkeutuivat sydämeeni niin hitaasti ja varkain, etten aluksi
huomannut niitä. Luulen kuitenkin, että tapasin hänet ensimmäisen
kerran ja sitten hyvin usein eräässä suuressa, vanhassa, rappeutuneessa
kaupungissa Reinin varrella. Olen varmasti kuullut hänen puhuvan
suvustaan. Epäilemättä se on ikivanha. Ligeia! Ligeia! Syventyneenä
tutkimuksiin, jotka enemmän kuin mikään muu ovat omiaan tekemään
minut välinpitämättömäksi ulkomaailman vaikutelmille, ei minulla ole
muuta kuin tuo suloinen sana — Ligeia — jolla voin silmieni eteen
saada kuvan hänestä, jota ei enää ole. Ja nyt, tätä kirjoittaessani,
mieleeni välähtää, että _en milloinkaan ole tietänyt_ hänen sukunimeään
— hänen, joka oli ystäväni ja kihlattuni ja josta tuli minun
tutkimustoverini ja vihdoin aviopuolisoni. Oliko se Ligeian pilaa, vai
oliko todistus rakkauteni voimasta, etten koskaan kysynyt häneltä sitä,
vai oliko se pikemmin minun oikkuni — romanttinen uhri intohimoisen
kiintymyksen alttarille? Muistan koko asian vain hämärästi — onko
sitten ihmeellistä, etteivät siihen liittyvät sivuseikat tule lainkaan
mieleeni? Ja, totisesti, jos se henki, jota nimitetään _romantiikaksi_,
— jos se, epäjumalia palvelevan Egyptin riutunut ja usvasiipinen
_Ashtophet_, milloinkaan on leijaillut onnettomin entein syntyneen
avioliiton yllä, niin se leijaili meidän avioliittomme yllä.
On kuitenkin eräs suloinen kohta, missä muistini ei minua petä. Se
on Ligeian ulkomuoto. Hän oli pitkä, hiukan hento ja loppuaikoina
laihakin. Minun olisi turha yrittää kuvata hänen esiintymisensä
majesteettisuutta ja rauhallista vaivattomuutta ja hänen jalannousunsa
käsittämätöntä keveyttä ja pehmeyttä. Hän tuli ja meni kuin varjo. En
milloinkaan huomannut hänen tuloaan työhuoneeseeni, ennen kuin kuulin
hänen suloisen, matalan äänensä, kun hän laski marmorivalkean kätensä
olkapäälleni. Kasvojen kauneudessa ei kukaan neito milloinkaan ole
voinut kilpailla hänen kanssaan. Hän oli kuin opiumiunen näky, ilmava
ja tenhoava harhakuva, ja kuitenkaan eivät hänen piirteensä olleet
sitä säännöllistä tyyppiä, jota meidät klassillisten veistosten mukaan
on väärin opetettu palvomaan kauneimpana. »Ei ole olemassa mitään
valikoitua kauneutta», sanoo Bacon, lordi Verulam, puhuessaan kauneuden
eri ilmenemismuodoista, »johon ei liity jokin outous suhteissa».
Mutta vaikka minä näin, etteivät Ligeian piirteet olleet klassillisen
säännölliset, vaikka käsitin, että hänen kauneutensa todellakin oli
»valikoitua», ja tunsin, että siinä oli paljon »outoa», olen turhaan
koettanut keksiä, mikä siinä oli säännötöntä, ja määritellä, mistä
»outouden» vaikutelmani johtui. Minä katselin hänen ylevän ja kalpean
otsansa muotoa — se oli virheetön; miten heikko tämä sana sentään
onkaan niin jumalaiseen majesteettisuuteen sovitettuna! Hipiä kilpaili
puhtaimman norsunluun kanssa, ja runsas, korpinmusta, säihkyvä ja
tietysti kihara tukka oli todella ainutlaatuinen. Minä katselin nenän
ylhäisiä viivoja, ja vain viehättävissä hebrealaisissa mitaleissa
olen nähnyt yhtä suurta täydellisyyttä; siinä oli sama pehmeä kaarros
ja samat vapaudenjanoiset sieraimet. Katselin hienosti piirtynyttä
suuta. Se oli totisesti kaiken taivaallisen ihanuuden riemuvoitto:
lyhyen ylähuulen jalo kaarros, alahuulen pehmeä, hekumallinen uinahdus,
kujeelliset hymykuopat, hampaiden kiilto ja hymy, niin loistava,
että se oli melkein tuskallinen. Ja minä tarkastelin leuan muotoa —
ja siinäkin havaitsin kreikkalaisen pehmeyden ja majesteettisuuden,
täyteläisyyden ja henkevyyden — sen viivan, jonka Apollo-jumala itse
eräässä unessa näytti Kleomeneelle, ateenattaren pojalle. Ja sitten
katsoin Ligeian suuriin silmiin.
Silmien kauneudelle ei antiikin taideteoksissa ole lainkaan esikuvia.
Saattaa senvuoksi olla, että näissä minun rakastettuni silmissä piili
se salaisuus, josta lordi Verulam puhuu. Minun täytyy uskoa, että ne
olivat paljon suuremmat kuin meidän rotumme silmät tavallisesti. Ne
olivat säihkyvämmät säihkyvältäkin Nourjahadin laakson gasellinsilmää.
Ja kuitenkin vain joskus — kiihkeän mielenliikutuksen hetkinä — tämä
Ligeialla tuli näkyviin. Ja sellaisina hetkinä hänen kauneutensa —
ainakin minun kiihtyneessä mielikuvituksessani — tuntui ylimaalliselta
tai yliluonnolliselta turkkilaisten tarunomaisten hourien kauneudelta.
Silmäkehät olivat loistavan mustat, ja niitä reunustivat pitkät
sysimustat silmäripset. Hiukan säännöttömät kulmakarvat olivat
samanväriset. Se, mikä näissä silmissä oli »outoa», ei kuitenkaan
johtunut enempää niiden muodosta kuin väristäkään, vaan oli
varmastikin peräisin niiden ilmeestä. Ah, mikä merkityksetön sana,
jonka tyhjän kaiun taakse me kätkemme tietämättömyytemme sielun ja
hengen maailmasta! Ligeian silmien ilme! Miten monet pitkät tunnit
olen pohtinut sitä! Kokonaisen pitkän kesäyön olen yrittänyt luodata
sitä. Mikähän kuilu, syvempi kuin Demokritoksen kaivo, piili minun
rakastettuni silmäterissä? Mitä se oli? Tunsin kiihkeätä halua saada
tietää sen. Nuo silmät — ah, nuo suuret, säteilevät, jumalaiset silmät!
Minulle ne muuttuivat Ledan tähtien kaksoisiksi, ja minusta tuli niille
astrologeista kaikkein hartain.
Sielutieteen monien käsittämättömien kysymysten joukossa ei ole
ainoatakaan viehättävämpää kuin se tapaus — jota luullakseni ei
koulukirjoissa ole milloinkaan mainittu — että me yrittäessämme
palauttaa mieleemme jotakin kauan sitten unohdettua olemme _aivan
muistamaisillamme_ emmekä kuitenkaan kykene muistamaan. Kuinka monta
kertaa olenkaan kiihkeästi tarkastaessani Ligeian silmiä luullut
olevani vähällä löytää täydellisen selityksen niiden ilmeeseen — olen
tuntenut, että selitys lähestyi — mutta ei vielä tullut — ja yht'äkkiä
se oli taas kokonaan poissa. Ja (merkillinen, kaikkein merkillisin
mysteeri!) minä saatoin jokapäiväisimmissäkin seikoissa havaita
sellaista, mikä muistutti tuota ilmettä. Tarkoitan näet, että siitä
ajasta lähtien, jolloin Ligeian kauneus oli vallannut mieleni, missä
se asusti alituisesti niinkuin pyhäinjäännöslippaassa, saattoi useiden
esineiden ja ilmiöiden näkeminen aiheuttaa minussa samantapaisen tunnon
kuin se, jonka koin hänen suurten, säihkyvien silmiensä edessä. En
kuitenkaan voinut määritellä tai eritellä tai edes selvästi punnita
sitä tunnetta. Saatoin kokea sen nähdessäni nuoren viiniköynnöksen
tai perhosen tai sudenkorennon tai virtaavan veden. Minä olen kokenut
sen nähdessäni valtameren tai tähdenlennon. Olen tuntenut sen hyvin
vanhojen ihmisten katseissa. Taivaalla on tähti tai kaksi (ennen
kaikkea eräs kuudennen suuruusluokan tähti lähellä Lyyran sikermän
suurta tähteä), jotka ovat herättäneet minussa saman tunnon, kun olen
tarkastanut niitä teleskoopilla. Ja tämä tunto on yllättänyt minut
kuunnellessani eräitä kielisoittimia ja lukiessani muutamia harvoja
kohtia kirjoista. Lukemattomien muiden joukosta tahdon vain mainita
eräästä Joseph Glanvillin kirjasta kohdan, joka (ehkä omituisuutensa
vuoksi — kuka tietää?) aina aiheutti tuon tunnon: »Eikä tahto kuole.
Kukapa tuntee tahdon ja sen salaperäisen voiman? Sillä itse Jumala on
vain suuri tahto, joka lujuudellaan ja voimallaan hallitsee kaikkea.
Ainoastaan tahtonsa heikkouden vuoksi ihmisen täytyy alistua kuolemaan.»
Monien vuosien kokemukset ja mietiskely ovat opettaneet minut
todellakin löytämään kaukaisen yhteyden näiden englantilaisen filosofin
sanojen ja eräiden Ligeian ominaisuuksien välillä. Hänen ajatustensa,
sanojensa ja tekojensa _kiinteys_ oli kenties seuraus tai ainakin
merkki valtavasta tahdonvoimasta, joka meidän pitkän yhteiselämämme
aikana ei kuitenkaan ilmennyt muulla tavoin. Kaikista naisista, mitä
milloinkaan olen tuntenut, oli hän, tämä ulkonaisesti niin tyyni ja
arvokas Ligeia, mitä suurimmassa määrässä ankarien intohimojen uhri.
Ja näistä intohimoista saatoin minä saada käsityksen paitsi hänen
ihmeellisten silmiensä ilmeestä — noiden silmien, jotka samalla kertaa
hurmasivat ja peloittivat minua, hänen hyvin matalan äänensä melkein
maagillisesta soinnusta ja siitä ylpeästä tarmosta (kaksinkertaisesti
vaikuttavasta, kun se oli vastakohtana hänen tavalliselle
puhetavalleen), mikä piili niissä hillittömissä sanoissa, joita hän
toisinaan lausui.
Olen maininnut Ligeian oppineisuudesta; se oli valtava — en sellaista
milloinkaan ole naisessa tavannut. Hän tunsi perusteellisesti
klassilliset kielet, ja sikäli kuin minä puutteellisine taitoineni
saatoin arvostella, hän ei milloinkaan tehnyt virheitä nykyaikaisissa
eurooppalaisissa kielissä. Niin, minä havaitsin hänen olevan
yhtä hyvin perillä kaikista yliopiston vaikeimmista ja senvuoksi
suurimmassa arvossa pidetyistä tieteistä. Kuinka syvälle onkin tämä
hänen ominaisuutensa tähän päivään asti syöpynyt minun muistiini!
Sanoin, etten koskaan ole tuntenut niin oppinutta naista kuin hän,
mutta missä hengittää se mies, joka yhtä menestyksellisesti olisi
tutkinut _kaikki_ nuo filosofian, fysiikan ja matematiikan laajat
alat? En silloin käsittänyt yhtä selvästi kuin nyt, että Ligeian
tiedot yksinkertaisesti olivat jättiläismäiset, hämmästyttävät;
mutta kuitenkin käsitin hänen ylivoimaisuutensa siksi hyvin, että
antauduin lapsellisen luottavaisesti hänen opastettavakseen halki sen
metafyysillisen tutkimuksen sekavan maailman, jota minä avioliittomme
aikaisempina vuosina äärimmäisen innokkaasti harrastin. Miten
voitonriemuisena — miten ihastuneena — millaisen kuolemattoman toivon
täyttämänä minä tunsin, kun hän kumartui kanssani tutkimaan vain vähän
etsittyjä — mutta vähemmän tunnettuja — asioita, että ihanat näköalat
hitaasti avautuivat minulle, ja niistä läksi pitkiä, loistavia ja aivan
astumattomia teitä, jotka lupasivat johtaa minua kohden viisautta niin
korkeata ja jumalaisen kallisarvoista, että sen täytyi olla kiellettyä!
Miten rajaton täytyi siis minun suruni olla, kun muutaman vuoden
kuluttua näin loistavien toiveitteni kohottavan siipensä ja pakenevan
luotani! Ilman Ligeiaa minä olin vain pimeässä haparoiva lapsi. Pelkkä
hänen läsnäolonsa, pelkkä hänen äänensä saattoi valaista minulle
kirkkaasti transcendentalismin monet mysteerit, joihin me syvennyimme.
Vailla hänen säteilevien silmiensä valoa, kävivät kirjaimet, leimuavat
ja kultaiset, hämärämmiksi kuin yö. Ja nyt alkoivat nämä silmät yhä
harvemmin valaista sivuja, joita minä tutkin. Ligeia tuli sairaaksi.
Nuo tummat silmät paloivat liiaksi — liian voimakkaasti loistaen;
valkeat sormet kävivät vahamaisen läpikuultaviksi; ja siniset suonet
jalolla otsalla paisuivat ja laskivat jokaisella heikoimmallakin
hengenvedolla. Näin, että hänen täytyi kuolla — ja minä kamppailin
epätoivoisesti synkän Azraelin kanssa. Ja hellän vaimoni kamppailu
hänen kanssaan oli hämmästyksekseni vielä tarmokkaampaa kuin minun.
Hänen voimakkaassa luonteessaan oli ollut paljon sellaista, mikä oli
saanut minut uskomaan, että hän kohtaisi kuoleman pelotta, mutta niin
ei käynyt. Sanat eivät kykene edes likimäärin kuvaamaan sitä raivoisaa
vastarintaa, jota hän teki Varjolle. Minä voihkin tuskasta tätä
murheellista näytelmää katsellessani. Olisin tahtonut häntä lohduttaa
ja tyynnyttää; mutta kiihkeässä halussaan elää — elää — vain elää, hän
äärimmäisenä typeryytenä halveksi kaikkea lohdutusta ja tyynnyttelyä.
Eikä hän kuitenkaan ennen viimeistä epätoivoista kamppailua kadottanut
arvokasta käytöstään. Hänen äänensä kävi yhä lempeämmäksi — yhä
matalammaksi — mutta minä en halua viipyä näiden tyynesti lausuttujen
sanojen rajussa sisällössä. Aivojani huimasi kuullessani näitä
arveluita ja toivomuksia, jollaisia ei vielä kukaan kuolevainen ollut
lausunut.
Hänen rakkauttaan en olisi milloinkaan epäillyt; ja helppo olisi
ollut nähdä, että hänen kaltaisensa rinnassa rakkaus olisi herättänyt
aivan epätavallisen intohimon. Mutta vasta kuoleman tullen tajusin
täydelleen hänen kiintymyksensä väkevyyden. Tuntikausia hän kädestäni
kiinni pitäen saattoi purkaa tulvivaa sydäntään, jonka kaikkinielevä
rakkaus kohosi aivan epäjumaloinniksi. Miten olin ansainnut sellaisten
tunnustusten autuuden? — Miten olin ansainnut sen kirouksen, että
rakastettuni riistettiin minulta noiden tunnustusten hetkellä? Mutta en
kestä puhua enempää tästä. Tahdon vain sanoa, että Ligeian naisellista
väkevämmässä antautumisessa rakkauteen — voi, niin ansaitsemattomasta
lahjoitettuun! — minä huomasin ainoan syyn hänen kaipuuseensa, hänen
raivokkaan vakavaan haluunsa pysyä kiinni elämässä, joka nyt niin
nopeasti läheni loppuaan. Tätä villiä kaipuuta — tätä hänen rajua
kiihkoaan saada elää — vain elää — en kykene kuvaamaan — minulla ei ole
ilmaisukeinoja sen selittämiseen.
Kahdentoista aikaan samana yönä, jona hän kuoli, hän viittasi minut
käskevästi vuoteensa ääreen ja pyysi minua lukemaan eräät säkeistöt,
jotka hän vain muutamaa päivää aikaisemmin oli kirjoittanut. Minä
tottelin. Ne olivat tällaiset:
Kas! näyttämöllä juhlitaan,
on vuotten murheet poissa!
Taas enkelparvi hunnuissaan
on katsomon aitioissa
ja näkee lävitse kyynelten,
miten vaihtuu toiveet ja surut,
ja säveltä outoa huokuen
soi sfäärien urut.
Isän Jumalan näköiset nuket vain
mumisten kuiskivat siellä
ja kiitävät eestaas kiiruhtain
toinen toisensa tiellä.
Niit' ohjaa hahmo muodoton,
joka kulissit vaihtaa salaa,
ja mustista kondoorinsiivistään
alas tuskaa se valaa.
Kovin sekava draama! — milloinkaan
ei unohtaa voida tätä!
Iankaikkisesti tuskassaan
väki kiertää ympyrätä;
mut aina alkuun palaten
on aaveenajo turhaa.
On draama pelkkää kauhua
ja hulluutta ja murhaa!
Mut katso! kesken näytelmää
joku hirviö esiin mataa!
Verenkarvaisena se liekehtää
ja sen suusta myrkkyä sataa!
Kaikk' ahmien, musertain hampaissaan
pian näyttämön tyhjäks se pyyhkii;
mut verta ihmisen nähdessään
vavisten seraafit nyyhkii.
Valot sammuvat — myrskynä yllättäin
pimeys näyttämön peittää
ja verhoks sydänten väriseväin
sysimustan viittansa heittää —
mut enkelit todistaa kalveten:
on julma kuoleman sato,
se oli murhenäytelmä »Ihminen»
ja sen sankari: Voittaja Mato.
»Oi Jumala!» Ligeia melkein kirkaisi hypähtäen pystyyn ja ojentaen
kätensä kouristuksenomaisesti korkeutta kohden, kun olin lukenut nuo
viimeiset rivit — »oi Jumala! Oi Taivaallinen Isä, pitääkö tämän
olla järkähtämättömästi näin? Eikö voittajaa kerran voiteta? Emmekö
me ole osia Sinusta? Kuka, kuka tuntee tahdon salaisuudet, kun se
on väkevimmillään? Ihmisen ei tarvitse antautua enkeleille _eikä
kuolemallekaan kokonaan_ muun kuin voimattoman tahtonsa heikkouden
vuoksi.»
Ja kuin menehtyneenä mielenliikutuksesta hän antoi vaikeitten
käsivarsiensa vaipua ja palasi hitaasti kuolinvuoteelleen. Ja kun hän
huokasi viimeisen kerran, liikkuivat hänen huulensa hiljaa. Kumarruin
hänen puoleensa ja erotin — taas — Glanvillin loppusanat: »_Ainoastaan
tahtonsa heikkouden vuoksi ihmisen täytyy alistua kuolemaan_.»
Hän kuoli, ja minä olin niin murtunut surustani, etten enää voinut
kestää kotini yksinäisyyttä tuossa hämärässä, rappeutuneessa
kaupungissa Reinin varrella. Minulla ei ollut puutetta siitä, mitä
maailma nimittää rikkaudeksi. Ligeia oli myötäjäisinään tuonut
enemmän, paljon enemmän kuin tavallisesti lankeaa kuolevaisen osaksi.
Muutamien kuukausien rasittavien ja päämäärättömien matkojen jälkeen
ostin senvuoksi vanhan luostarin tai linnan, jonka nimeä en halua
mainita, eräästä Englannin koskemattomimmasta ja autioimmasta seudusta
ja korjautin ja laitatin sen asuttavaan kuntoon. Rakennuksen synkkä
ja autio suurenmoisuus, jylhät ympäristöt ja ne monet surulliset
muistot, jotka niihin liittyivät, sopivat hyvin siihen epätoivoon ja
alakuloisuuteen, joka oli ajanut minut etsimään tätä yksinäistä ja
syrjäistä seutua. Vaikka jätin linnan vihreän peittämät ulkoseinät
melkein koskematta, ryhdyin lapsellisen innokkaasti ja kenties
heikosti toivoen lievitystä suruuni luomaan sen sisäpuolelle
todella kuninkaallista loistoa. Minulla oli jo lapsuudessani ollut
taipumuksia tällaisiin hullutuksiin, ja nyt tämä taipumus heräsi
jälleen surun mukana. Ah, tiedän kyllä, miten paljon todellista
mielenvikaisuutta saattoi vainuta kaikista noista upeista ja
haaveellisista verhoista, juhlallisista egyptiläisistä veistoksista,
eriskummallisista huonekaluista ja kullalla kirjailluista matoista.
Sillä minä olin joutunut oopiumin orjaksi, ja minun uneni olivat
vaikuttaneet askareisiini ja minun tapoihini. Mutta en tahdo viipyä
näissä järjettömyyksissä. Tahdon kertoa vain yhdestä huoneesta,
ikuisesti kirotusta, johon minä eräänä mielenhäiriön hetkenä
johdatin morsiamenani ja unohtumattoman Ligeian seuraajana Tremainen
kultakutrisen ja sinisilmäisen lady Rowena Trevanionin.
Voin vielä tällä hetkellä selvästi nähdä tämän morsiushuoneen jokaisen
yksityiskohdan. Missä olivat morsiamen ylhäisen perheen sielut, kun
he kullanhimosta sallivat rakkaan tyttärensä ja tahrattoman neidon
astua _sellaiseen_ morsiushuoneeseen? Tämä huone, joka sijaitsi
korkeassa tornissa, oli muodoltaan viisikulmainen ja hyvin iso. Koko
viisikulmion eteläisen seinän täytti huoneen ainoa ikkuna, yksi ainoa
valtava ruutu venetsialaista peililasia, — yksi ainoa, tummaksi
väritetty, niin että auringon ja kuun säteet huoneeseen tunkeutuessaan
loivat kaikkiin siellä oleviin esineisiin aavemaisen hohteen. Tämän
ikkunan yläosan päällä riippui verkkona mahtava viiniköynnös, joka
kapusi pitkin tornin paksuja muureja. Korkea, holvattu katto oli
koristettu tummalla tammipaneililla, johon oli leikattu ihmeellisimpiä
ja eriskummallisimpia kuvioita, mitä goottilainen tai druidilainen
puunleikkaustaide milloinkaan oli keksinyt. Tämän kattoholvin
korkeimmasta pisteestä riippui pitkärenkaisessa kultaketjussa samasta
metallista valmistettu valtava, saraseeninen suitsutusastia, johon
leikatuista rei'istä tunkeutui monivärisiä käärmemäisiä valonsäteitä.
Muutamia leposohvia ja korkeita, kullasta tehtyjä itämaisia
kynttilänjalkoja oli sijoitettu eri paikkoihin, ja sitten siellä oli
vuode, morsiusvuode, matala, intialainen sänky veistellystä ebenpuusta
ja sen yläpuolella upea vuodekatos. Huoneen jokaisessa nurkassa oli
mustasta graniitista tehty jättiläismäinen, kuninkaallinen sarkofagi
Luxorin kuningashaudoista. Mutta haaveellisinta huoneen sisustuksessa
oli tapa, millä se oli verhottu. Suhdattoman korkeilla seinillä
riippui katosta lattiaan runsain laskoksin raskaasta ja paksusta
kankaasta tehtyjä verhoja, ja samaa kangasta oli myöskin mattona
lattialla, päällyksenä leposohvissa ja peittona ebenpuuvuoteessa
sekä vuodekatoksena sen yläpuolella ja vihdoin myöskin verhoina,
jotka osaksi peittivät ikkunat. Tämä kangas oli kudottu oikeista
kultalangoista, sen koko pintaa peitti sommitelma, joka muodosti jalan
mittaisia arabeskeja. Mutta nämä kuviot näyttivät arabeskeiltä vain
määrätystä kulmasta katsoen. Ne oli kudottu sillä tavoin, että ne eri
suunnilta katsottuina näyttivät erimuotoisilta. Kun astui huoneeseen,
näyttivät ne muodottomilta pedoilta, mutta vähitellen liikkuessaan
vierailija havaitsi, että häntä ympäröivät lukemattomat hahmot, jotka
kuuluvat vanhojen normannien taikauskoon tai ilmestyvät munkkien
rikollisissa unissa. Tämän sommitelman aavemaista vaikutusta korosti
vielä voimakas veto, joka kävi pitkin seiniä verhojen takana ja sai
nämä kammottavan rauhattomasti liikkumaan.
Sellaisessa ympäristössä, sellaisessa morsiushuoneessa minä vietin
epäpyhän kuherruskuukautena lady Tremainen kanssa, vietin ilman
erikoista levottomuutta. En voinut olla huomaamatta, että vaimoni
pelkäsi minun väkivaltaisen oikullista luonnettani, että hän väitteli
minua ja rakasti minua varsin vähän, mutta tästä olin pikemmin
tyytyväinen kuin tyytymätön. Tunsin häntä kohtaan vihaa, joka oli
paremmin paholaisen kuin ihmisen arvoinen. Alati ajatukseni palasi
(ah, miten väkevästi kaivaten!) Ligeiaan, rakkaaseen, jaloon, ihanaan,
hautaan laskettuun Ligeiaan. Minä hekumoin hänen puhtautensa, hänen
lahjakkuutensa, hänen ylevän mielenlaatunsa ja hänen intohimoisen,
jumaloivan rakkautensa muistoissa. Ja nyt minun sieluni paloi liekkinä,
joka oli vieläkin voimakkaampi kuin hänen. Oopiumiuneni kiihtymyksessä
(sillä minä olin yhä tämän myrkyn orjana) minä usein tapasin yön
hiljaisuudessa tai syrjäisissä vuorenrotkoissa päiväsaikaan huutaa
hänen nimeään, niinkuin minun raju kiihkoni, minun totinen intohimoni
ja minun hivuttava kaipaukseni olisi voinut kutsua hänet takaisin
niille poluille, jotka hän — ah ikuisiksiko? — ajoiksi oli jättänyt.
Avioliittomme toisen kuukauden alussa kohtasi lady Rowenaa äkillinen
sairaus, josta hän vain hitaasti parantui. Kuume teki hänen
yönsä levottomiksi; ja epämääräisessä horrostilassaan hän sanoi
tornihuoneessa kuuluvan ääniä ja liikettä, joiden minun täytyi katsoa
syntyneen sairaalloisesta kuvittelusta — tai ehkä huoneen fantastisen
sisustuksen vaikutuksesta.. Vähitellen hän alkoi toipua ja vihdoin
parani. Mutta pian sen jälkeen hän taas sai uuden ja ankaramman
sairauskohtauksen, ja tästä kohtauksesta hänen muutenkin heikko
ruumiinsa ei koskaan täydelleen tervehtynyt. Hänen sairautensa sai
tämän jälkeen levottomuutta herättävän luonteen, varsinkin alituisten
uusintojensa vuoksi, jotka uhmasivat hänen lääkäriensä ponnistuksia.
Kun sairaus oli saanut hänet siinä määrin valtaansa, ettei ilmeisesti
mikään ihmistaito tuntunut voivan parantaa häntä, havaitsin minä
hänessä kasvavaa hermostunutta ärtyisyyttä ja säikkyväisyyttä, joka
edistyi rinnan sairauden kanssa. Hän puhui taas ja entistä useammin
äänistä — noista hiljaisista äänistä ja merkillisistä liikkeistä
seinäverhojen takana, joihin hän jo aikaisemmin oli viitannut.
Eräänä iltana lähellä syyskuun loppua hän kohdisti tavallista
painokkaammin huomioni tähän epämiellyttävään seikkaan. Hän
oli juuri herännyt levottomasta unesta, ja minä olin puoliksi
huolissani, puoliksi epämääräistä kauhua tuntien tarkannut hänen
riutuneitten kasvojensa ilmettä. Istuin intialaisella leposohvalla
hänen ebenpuuvuoteensa vieressä. Hän nousi istumaan ja puhui hiljaa,
vakavasti kuiskaten äänistä, joita hän kuuli _juuri silloin_, mutta
joita minä en voinut kuulla — ja liikkeistä, joita hän näki, mutta
joita minä en kyennyt havaitsemaan. Tuulenhenki kahisi seinäverhojen
takana, ja minä tahdoin näyttää hänelle (minun täytyi tunnustaa, etten
itsekään oikein uskonut siihen), että nämä merkilliset aaltoliikkeet
ja nämä seinäverhojen kuvioiden muutokset johtuivat yksinomaan
vedosta. Mutta kuolemankalpeus, joka laskeutui hänen kasvoilleen,
osoitti minulle, että yritykseni rauhoittaa hänet olivat olleet
turhat. Hän näytti olevan pyörtymäisillään, eikä ketään palvelijaa
ollut käsillä. Muistin silloin, että minulla oli pullo mietoa viiniä,
jota lääkäri oli määrännyt hänelle, ja kiiruhdin suoraan lattian
poikki hakemaan sitä. Mutta kun tulin suitsutusastiasta lankeavan
valon kohdalle, herätti kaksi eriskummallista ilmiötä huomiotani.
Tunsin että jotakin käsinkosketeltavaa vaikkakin näkymätöntä liukui
ohitseni; ja kultaisella matolla, keskellä suitsutusastiasta tulvivaa
valoa, oli varjo — heikko, tuskin huomattava häivähdys — olisi voinut
sanoa sitä varjon varjoksi. Mutta minä olin päihtyneenä vahvasta
oopiumiannoksesta, enkä välittänyt näkemästäni, enkä myöskään maininnut
siitä lady Rowenalle. Kun olin löytänyt viinin, menin takaisin lattian
poikki, kaadoin pikariin ja asetin sen sairaan huulille. Hän oli nyt
hiukan toipunut ja otti itse pikarin, kun taas minä katse häneen
kiinnitettynä vaivuin leposohvalle. Ja nyt minä havaitsin selvästi
hiljaisia askeleita lattiamatolla lähellä vuodetta, ja hetkistä
myöhemmin, juuri kuin Rowena vei pikarin huulilleen, minä näin — tai
kenties minä uneksin näkeväni kahden tai kolmen suuren, kirkkaan,
verenpunaisen pisaran putoavan ikäänkuin näkymättömästä lähteestä
pikariin. Jos minä näin tämän — niin ei ainakaan Rowena. Hän joi
viinin epäröimättä, ja minä vältin puhumista asiasta, joka tarkemmin
ajatellen oli selvästi ollut vain vilkkaan mielikuvituksen tuote,
mielikuvituksen, jota vielä oopiumi, sairaan ladyn kuvittelut ja
myöhäinen aika olivat kiihoittaneet.
Mutta en kuitenkaan voi kieltää enkä salata, että vaimoni sairaudessa
heti punaisten pisaroitten putoamisen jälkeen nopeasti tapahtui käänne
pahempaan päin; niin, kolmantena yönä sen jälkeen pukivat palvelijat
hänet käärinliinoihin, ja neljäntenä yönä istuin minä yksinäni kuolleen
kanssa samassa eriskummallisessa huoneessa, joka niin vähän aikaa
sitten oli ottanut hänet vastaan minun morsiamenani. Oopiumihumalan
villit uninäyt liihoittelivat kuin varjot minun ohitseni.
Levottomin katsein tarkkailin huoneen nurkissa olevia sarkofageja,
seinäverhojen vaihtelevia kuvioita ja suitsutusastian lepattavia
monivärisiä liekkejä. Palauttaessani muistiini, mitä edellisinä
öinä oli tapahtunut, osui katseeni siihen paikkaan lattiaa suoraan
suitsutusastian alla, missä olin nähnyt tuon heikon varjon. Se ei
kuitenkaan nyt ollut siinä, ja hengittäen vapaammin suuntasin katseeni
vuoteessa makaavaan jäykkään, kalpeaan hahmoon. Sitten ryöpsähti
mieleeni tuhansia muistoja Ligeiasta, ja minä tunsin jälleen väkevästi
koko sen kaipauksen sanomattoman tuskan, jonka olin kokenut, kun näin
hänen lepäävän samalla tavoin verhottuna. Yö kului hitaasti, ja rinta
täynnä katkeria ajatuksia minun ainoasta, verrattomasta rakkaudestani
minä istuin tuijottaen lady Rowenan ruumiiseen.
Ehkä puolenyön tienoissa, tai kenties aikaisemmin tai myöhemmin, sillä
minä en välittänyt ajasta, minut äkkiä herätti unelmistani heikko,
hiljainen, mutta kuitenkin selvästi kuuluva huokaus. Minä tunsin,
että se tuli ebenpuuvuoteesta — kuolleen vuoteesta. Minä kuuntelin,
taikauskoisen kauhun jäykistämänä — mutta ääni ei toistunut. Minä
jännitin silmäni äärimmilleen keksiäkseni kuolleessa ruumiissa jotakin
liikettä, mutta en voinut havaita pienintäkään merkkiä sellaisesta.
Kuitenkaan en ollut voinut erehtyä. Olin aivan varmasti kuullut
tuon äänen, niin heikko kuin se olikin, ja minun mielenkiintoni oli
herännyt. Päättäväisesti ja itsepintaisesti tarkkasin ruumista. Kului
monta minuuttia, ennenkuin sattui mitään, mikä saattoi helpottaa
mysteerin ratkaisemista. Vihdoin näin, että äärimmäisen heikko, tuskin
huomattava värinhäive oli levinnyt hänen poskilleen ja silmäluomien
sisäänpainuneisiin pieniin suoniin. Jonkinlaisen kuvaamattoman tuskan
ja kauhun valtaamana, jolle ihmiskielellä ei ole tarpeeksi voimakasta
ilmaisua, tunsin jäsenteni jähmettyvän ja sydämeni laukeavan lyömästä.
Mutta vihdoin sai velvollisuudentunto minut jälleen järkiini. En enää
voinut epäilläkään, että me olimme pitäneet liikaa kiirettä ja että
lady Rowena vielä eli. Oli välttämätöntä tehdä jotakin heti, mutta
torni sijaitsi aivan erillään siitä osasta linnaa, missä palveluskunta
asui — ketään ei ollut lähellä — enkä minä voinut kutsua ketään
jättämättä huonetta useiksi minuuteiksi — ja sitä en uskaltanut tehdä.
Sen vuoksi rupesin yksinäni yrittämään palauttaa vielä heikosti
lepattavaa elämää. Ennen pitkää kuitenkin näin, että oli tapahtunut
käänne. Väri katosi poskilta ja silmäluomista, jättäen jälkeensä
kalpeuden, joka oli valkeampi kuin marmori; huulet kävivät kahta kertaa
jäykemmiksi ja aavemaisemmiksi; kaamea kylmyys levisi nopeasti yli
koko ruumiin, ja tavallinen hirvittävä kuolemankankeus seurasi kohta
jäljestä. Väristen heittäydyin takaisin samalle leposohvalle, josta
minä näin säikähtyneenä olin ponnahtanut pystyyn, ja vaivuin jälleen
intohimoisiin unelmiini Ligeiasta.
Niin kului tunti, kunnes (oliko se todellakin mahdollista?)
vielä kerran kuulin heikon äänen vuoteen suunnalta. Kuuntelin —
äärimmäisen kauhun vallassa. Ääni kuului uudelleen — se oli huokaus.
Syöksyin kuolleen luo ja näin — näin aivan selvästi hänen huultensa
värähtävän. Seuraavassa silmänräpäyksessä ne jälleen jäykistyivät,
paljastaen kirkkaan rivin helmenvalkeita hampaita. Hämmästys taisteli
vielä rinnassani kauhun kanssa, joka tähän asti oli ollut siellä
yksinvaltias. Minä tunsin, että näköni himmeni ja että järkeni horjui,
ja vain rajulla tahdonponnistuksella minun onnistui hillitä itseäni sen
verran, että saatoin ryhtyä niihin toimenpiteisiin, joita velvollisuus
vaati. Nyt näkyi heikko värinhäive kuolleen otsalla, poskilla ja
kaulassa; havaittava lämpö levisi hänen ruumiiseensa ja sydämen
kohdilla saattoi tuntea muutamia heikkoja sykähdyksiäkin. Lady _eli_;
ja kaksinkertaisen innokkaana ryhdyin palauttamaan häntä tajuihinsa.
Minä hankasin ja haudoin hänen ohimoltaan ja käsiään ja koettelin
kaikkia keinoja, joita kokemus ja kohtalaiset lääketieteelliset
tietoni minulle suosittelivat. Mutta turhaan. Äkkiä väri väistyi hänen
kasvoiltaan, valtimo taukosi, huulet saivat jälleen kuoleman ilmeen, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä uhosi koko ruumiista se jäinen kylmyys,
se taipumaton jäykkyys ja kaikki ne kaameat erikoisseikat, jotka ovat
ominaisia useita päiviä haudassa maanneelle vainajalle.
Ja jälleen minä vaivuin unelmiini Ligeiasta — ja jälleen (onko
ihmeellistä, että minä vapisen vielä tätä kirjoittaessani?) — _jälleen_
saapui korviini heikko huokaus eebenpuisen vuoteen vaiheilta. Mutta
miksi pitäisi minun viipyä kaikissa tuon hirvittävän yön tapahtumien
yksityiskohdissa? Onko minun kuvattava, kuinka minä kerran toisensa
jälkeen, aina aamun kalpeaan sarastukseen asti näin tuon kaamean
henkiinheräämisen uudistuvan; kuinka potilas jokaisen uusinnan jälkeen
näytti yhä auttamattomammin kuolleelta; miten jokainen tuollainen
kuolinkamppailu muistutti taistelua näkymätöntä vihollista vastaan
ja miten sitä seurasi jokin omituinen muutos kuolleen ilmeessä ja
ulkonäössä? Ei, minä tahdon rientää nopeasti loppuun.
Suurin osa tätä hirvittävää yötä oli kulunut, ja hän, joka oli ollut
kuollut, taas jälleen liikahti — ja tällä kertaa selvemmin kuin sitä
ennen, vaikka nousten kuolemasta, joka näytti toivottomammalta kuin
mikään muu. Olin luopunut kaikesta kamppailusta ja liikkumisestakin
ja jäin makaamaan leposohvalle, avuttomana uhrina voimakkaiden
mielenliikutusten pyörteessä, joista äärimmäinen kauhu ehkä oli
vähimmän pelättävä, vähimmän jäytävä. Kuollut liikahti, niinkuin
sanottu, ja tällä kertaa voimakkaammin kuin aikaisemmin. Elämän väri
syttyi hänen kasvoilleen — jäsenet ojentuivat — ja ellen olisi nähnyt
tiukasti suljettuja silmäluomia ja käärinliinoja, olisin voinut luulla,
että Rowena oli kokonaan kirvoittanut kuoleman kahleet. Mutta vaikka
en rohjennut uskoa tätä, en kuitenkaan enää voinut epäillä, kun tuo
käärinliinoihin puettu hahmo nousi vuoteesta ja kulki silmät ummessa ja
horjuvin askelin, unissakävijän tavoin, keskelle huonetta.
En vavissut — en liikahtanut — sillä sanomattomien ajatusten myrsky,
jonka tämän hahmon ulkonäkö, ryhti ja liikkeet olivat herättäneet,
syöksyi aivojeni läpi ja sai koko ruumiini kivettymään. Makasin
hievahtamatta — mutta tuijotin jäykästi tuohon eriskummalliseen
ilmestykseen. Ajatukseni olivat mielettömänä sekamelskana —
talttumattomassa kapinassa. Seisoiko minun edessäni todellakin _elävä_
Rowena? Vai oliko se _ollenkaan_ Rowena — Tremainen kultakutrinen,
sinisilmäinen lady Rowena Trevanion? Minkätähden, _minkätähden_ minun
pitäisi epäillä sitä? Liinat oli tiukasti kääritty hänen suulleen —
mutta minkätähden se ei olisi lady Tremainen suu? Ja posket — niillä
hehkuivat elämän ruusut — niin, nämä kauniit posket olivat varmasti
lady Tremainen. Ja leuka rakkaudenkuoppineen — eikö se ollut hänen? —
mutta _oliko hän siis sairautensa aikana kasvanut pitemmäksi?_ Mikähän
selittämätön hulluus minuun iski tuon ajatuksen mukana? Yksi loikkaus,
ja minä seisoin hänen edessään! Peräytyen hiukan minun kosketustani hän
pudotti päästään ne kammottavat liinat, jotka sitä olivat peittäneet,
ja nyt virtasi huoneen säihkyvään valaistukseen suunnaton määrä pitkää,
valtoimenaan valuvaa tukkaa; _se oli mustempi kuin keskiyön siivet!_
Ja nyt tuo kookas hahmo, joka seisoi minun edessäni, avasi hitaasti
_silmänsä_. »Nyt, vihdoinkin», minä huudahdin ääneen, »en enää — en
enää voi erehtyä — nämä syvät, mustat, säihkyvät silmät — ne ovat minun
kadotetun rakkaani — lady — _lady Ligeian!_»