En odota enkä pyydä ketään uskomaan sitä kaameaa ja kuitenkin varsin
arkipäiväistä kertomusta, jonka nyt aion kirjoittaa muistiin.
Olisin todellakin mielenvikainen, jos odottaisin jotakin sellaista
tapauksessa, missä aistimeni kieltävät oman todistuksensa. En
kuitenkaan ole mielenvikainen — enkä varmasti myöskään uneksi.
Mutta huomenna minä kuolen ja tänään tahdon keventää omaatuntoani.
Aikomukseni on esittää yksinkertaisesti ja selvästi, ilman mitään
selityksiä, sarja tavallisia tapahtumia. Näiden tapahtumien seuraukset
ovat kauhistuttaneet — ovat kiduttaneet — ovat saattaneet minut
perikatoon. Kuitenkaan en tahdo niitä selittää. Minulle ne ovat
tuottaneet ainoastaan kauhua, toisista ne voivat tuntua vähemmän
pelättäviltä kuin eriskummallisilta. On kenties olemassa jotkin viisaat
aivot, vähemmän pingoitetut kuin minun, jotka minun houreistani tekevät
jokapäiväisiä mitättömyyksiä — jokin rauhallisempi ja kirkkaampi järki
kuin minun, joka siinä tapaussarjassa, minkä minä vavisten kuvaan, on
näkevä vain hyvin tavallisen syyn ja seurauksen ketjun.
Lapsuudestani asti olin tunnettu lempeästä ja taipuvaisesta
luonteestani. Tunteellisuuteni pisti silmään jopa siinä määrin,
että saattoi minut toverieni ilvehdittäväksi. Ennen kaikkea minä
pidin eläimistä, ja vanhempani antoivat minulle monta erilaista
lemmikkieläintä. Niiden seurassa vietin suurimman osan aikaani enkä
milloinkaan ollut niin tyytyväinen kuin ruokkiessani ja hyväillessäni
niitä. Vuosien kuluessa tämä taipumus vahvistui, ja kun olin kasvanut
mieheksi, oli se parhain huvini. Niille, jotka ovat olleet kiintyneinä
viisaaseen ja uskolliseen koiraan, minun ei tarvitse selittää sen
tyydytyksen laatua ja voimakkuutta, minkä tuollainen taipumus voi
tarjota. Eläimen epäitsekkäässä ja uhrautuvaisessa rakkaudessa on
jotakin, mikä menee suoraan sellaiseen sydämeen, jolla on ollut
tarpeeksi tilaisuuksia koetella pelkän ihmisen laihaa ystävyyttä ja
haurasta uskollisuutta.
Menin nuorena naimisiin, ja minulla oli onni havaita vaimoni
sukulaisluonteekseni. Kun hän huomasi minun heikkouteni kotieläinten
suhteen, ei hän laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta hankkia niitä mitä
miellyttävimpiä lajeja. Meillä oli lintuja, kultakaloja, kaunis koira,
kaniineja, pieni marakatti ja kissa.
Viimeksimainittu oli huomattavan iso ja kaunis eläin, kokonaan musta
ja hämmästyttävän viisas. Kissan viisaudesta puhuttaessa vaimoni,
joka oli melkoisesti taikauskoon taipuvainen, usein viittasi vanhaan
kansanomaiseen uskomukseen, että kaikki mustat kissat ovat salapukuisia
noitia. Ei niin, että hän olisi sitä todella tarkoittanut, ja minä
mainitsen tämän vain sen vuoksi, että se juuri nyt sattuu juolahtamaan
mieleeni.
Pluto — se oli kissan nimi — oli minun suosikkini ja toverini. Minä
yksin ruokin sitä, se seurasi minua kaikkialle, minne vain kotona
menin. Vaivoin saatoin estää sitä seuraamasta minua kaduillakin.
Meidän ystävyytemme kesti monta vuotta, jona aikana kuitenkin
luonteessani — kohtuuttomuuspaholaisen avulla — oli (minä punastun
tunnustaessani sen) tapahtunut täydellinen muutos pahempaan.
Päivä päivältä kävin yhä oikukkaammaksi, yhä ärtyisemmäksi ja yhä
hävyttömämmäksi toisia kohtaan. Soin itselleni oikeuden käyttää
hillitöntä kieltä vaimolleni puhuessani. Vihdoin tein hänelle
jopa ruumiillista väkivaltaa. Kotieläimeni saivat tietysti tuta
tämän muutoksen. En ainoastaan laiminlyönyt niitä, vaan myöskin
pahoinpitelin. Plutosta välitin kuitenkin edelleen sen verran,
että pidätyin pahoinpitelemästä sitä, vaikka en lainkaan hävennyt
pahoinpidellä kaniineja, marakattia ja koiraakin, kun ne sattumalta
tai kiintymyksensä ajamina osuivat tielleni. Mutta sairauteni paheni —
mikäpä sairaus vetäisi vertoja alkoholille! — ja vihdoin Plutokin, joka
nyt alkoi käydä vanhaksi ja senvuoksi hiukan ärtyisäksi — Plutokin sai
vihdoin kokea minun pahan tuuleni seurauksia.
Eräänä iltana, kun kovin päihtyneenä palasin kotiin eräästä
oleskelupaikastani kaupungissa, minusta tuntui, että kissa väitteli
minua. Kävin siihen käsiksi, ja silloin se säikähtyneenä minun
väkivaltaisuudestani veti hampaillaan käteeni pienen haavan. Jouduin
kohta pirullisen raivon valtaan. En tuntenut itseäni enää. Alkuperäinen
sieluni tuntui samassa pakenevan ruumiistani, ja saatanallistakin
väkevämpi viinan ruokkima ilkeys saattoi jokaisen hermoni vapisemaan.
Otin kynäveitsen liivintaskustani, avasin sen, tartuin eläin raukkaa
kurkusta ja kaivoin ehdoin tahdoin sen toisen silmän kuopastaan!
Minä punastun, palan, vapisen kirjoittaessani tästä inhoittavasta
julmuudesta.
Kun seuraavana aamuna nukuttuani humalan pois, tulin jälleen järkiini,
tunsin puoleksi kauhua, puoleksi katumusta, mutta se oli korkeintaan
vain heikko ja vähäpätöinen tunneailahdus, ja minun sieluni pysyi
välinpitämättömänä. Heittäydyin jälleen hurjasteluihin ja varsin pian
upotin viiniin jok'ainoan muiston teoistani.
Sillävälin kissa vähitellen parani. Sen tyhjä silmäkuoppa oli tosin
kauhea katsella, mutta se ei enää näyttänyt kärsivän tuskia. Se
kuljeskeli niinkuin ainakin pitkin taloa, mutta niinkuin saattoi
odottaa, se pakeni hirveästi säikähtäen, heti kun minä lähestyin
sitä. Minulla oli vielä sen verran vanhaa sydäntäni jäljellä, että
tunsin aluksi tuskaa, kun eläin, joka kerran oli rakastanut minua
niin suuresti, nyt noin ilmeisesti kammoksui minua. Mutta tämä tunto
väistyi pian ärtyisyyden tieltä. Ja sitä seurasi, minun lopulliseksi
ja auttamattomaksi perikadokseni, paatumuksen henki. Tätä henkeä ei
ole filosofien järjestelmissä. Mutta minä en ole elävämmin vakuutettu
siitä, että sieluni elää, kuin siitä, että paatumus on ihmissydämen
alkuperäisimpiä kannustimia — eräs niitä perusvaistoja, jotka antavat
suunnan ihmisluonteelle. Kukapa ei olisi satoja kertoja tehnyt huonoja
tai ilkeitä tekoja vain sen tiedon vuoksi, että hänen ei pitäisi tehdä
niin? Eikö meillä ole vakituinen vietti rikkoa lakia, vain senvuoksi
että tiedämme sen siksi. Niinkuin sanottu, sielun selittämätön halu
kiduttaa itseään — tehdä väkivaltaa itselleen — tehdä väärin vain
vääryyden itsensä vuoksi — se juuri pakotti minut jatkamaan ja vihdoin
saattamaan loppuun sen pahan, minkä olin tehnyt viattomalle eläimelle.
Eräänä aamuna panin kylmäverisesti silmukan kissan kaulaan ja hirtin
sen puuhun; hirtin sen kyynelten valuessa virtanaan ja sielussani mitä
katkerin tuska; hirtin sen, koska tiesin sen rakastaneen minua, ja
koska tiesin, ettei se ollut tehnyt minulle mitään pahaa; hirtin sen,
koska tiesin tekeväni synnin — kuolemansynnin, joka oli työntävä minun
sieluni — jos se oli mahdollista — ulkopuolelle Jumalan, laupiaan ja
ankaran Jumalan loppumattoman armon.
Tämän julman tekoni jälkeisenä yönä heräsin huutoon, että tuli oli
irti. Vuodeverhoni olivat liekeissä. Koko talo paloi. Suurella vaivalla
onnistui vaimoni, palvelijan ja minun itseni pelastautua liekeistä.
Hävitys oli täydellinen. Olin menettänyt kaikki mitä omistin ja vaivuin
epätoivoon.
Minä en lankea kiusaukseen yrittää asettaa onnettomuuttani ja
julmuuttani keskenään mihinkään syy- ja seuraus-yhteyteen. Mutta
minun tehtäväni on kertoa ketju tapahtumia, ja minä en tahdo jättää
ainoatakaan mahdollista rengasta epätäydelliseksi. Tulipalon jälkeisenä
päivänä kävin katsomassa taloni raunioita. Yhtä ainoata lukuunottamatta
olivat kaikki seinät sortuneet. Poikkeuksena oli eräs sangen ohut
väliseinä talon keskikohdalla, ja tämän seinän vieressä oli minun
vuoteeni ollut. Rappaus oli tällä kohtaa erittäin hyvin vastustanut
tulen vaikutusta, minkä arvelin johtuneen siitä, että seinä äskettäin
oli rapattu uudestaan.
Tähän paikkaan oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä, ja monet niistä
näyttivät huolellisesti ja innokkaasti tarkastavan perästä seinän
osaa. Sanat sellaiset kuin: »Omituista!» ja: »Merkillistä!» sekä muut
samantapaiset herättivät minun uteliaisuuteni. Menin lähemmäksi ja
näin tavattoman ison _kissan_ kuvan ikäänkuin _reliefinä_ seinässä.
Tämä kuva oli merkillisen luonnonmukainen, ja kissalla oli kaulassaan
köydenpätkä.
Kun näin tämän ilmestyksen — muuna en sitä juuri voinut pitää — minä
ensin pelästyin ja hämmästyin hirveästi. Mutta vihdoin tuli harkinta
minulle avuksi. Muistin selvästi, että olin hirttänyt kissan erääseen
taloon rajoittuvaan puutarhaan. Kun tulipalosta hätyytettiin, oli tuo
puutarha kohta tullut täyteen väkeä, ja joku joukosta oli varmasti
leikannut kissan irti ja heittänyt sen avoimesta ikkunasta minun
huoneeseeni. Tämä oli luultavasti tehty siinä tarkoituksessa, että minä
heräisin. Toisten seinien sortuessa oli kissa, julmuuteni uhri, sitten
varmaankin puristunut seinän vastarapattua kohtaa vasten, ja laasti
ja raadon ammoniakki olivat yhdessä tulen kanssa aikaansaaneet kuvan,
sellaisen kuin nyt näin.
Vaikka siis harkinnan avulla saatoin varsin helposti selittää tuon
kummallisen kuvan synnyn, teki se minuun kuitenkin syvän vaikutuksen.
Kuukausiin en päässyt vapaaksi kissan kammottavalta haamulta, ja
tänä aikana tuli sieluuni takaisin epämääräinen tunto, joka näytti
katumukselta, mutta ei kuitenkaan ollut sitä. Minä jopa valittelinkin
eläimen menetystä ja niissä rähjäisissä paikoissa, joissa nyt aloin
käydä, etsiskelin samanlaista kissaa ottaakseni sen kuolleen sijaan.
Eräänä iltana istuessani puolihumalaisena muutamassa perin kurjassa
luolassa, kiintyi huomioni äkkiä mustaan olioon, joka lepäsi eräällä
niistä isoista rommi- ja katajaviinatynnyreistä, jotka olivat huoneen
pääasiallisena sisustuksena. Olin istunut kauan noihin tynnyreihin
tuijottaen, ja senvuoksi minua hämmästytti, etten aikaisemmin ollut
keksinyt oliota. Menin lähemmäksi ja kosketin sitä kädelläni. Se oli
musta kissa — tavattoman iso — aivan yhtä iso kuin Pluto ja kaikissa
suhteissa suuresti sen kaltainen, yhtä seikkaa lukuunottamatta. Pluton
ruumiissa ei ollut ainoatakaan valkeata karvaa, mutta tällä kissalla
oli iso, muodoltaan epämääräinen valkea läikkä, joka peitti melkein
puolen rintaa.
Minun kajotessani siihen se heti nousi jaloilleen, kehräsi
tyytyväisenä, hankasi itseään kättäni vasten ja näytti olevan
ihastuksissaan minun huomiostani. Tässä minulle siis oli juuri
sellainen eläin kuin olin etsinyt. Tarjouduin heti ostamaan sen
krouvarilta; mutta tämä ei tehnyt minkäänlaisia vaatimuksia sen suhteen
— ei tietänyt siitä mitään — ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sitä.
Jatkoin hyväilyjäni, ja kun valmistauduin lähtemään kotiin, osoitti
se ilmeistä halua seurata minua. Sallin sen tehdä niin ja pysähdyin
silloin tällöin sitä taputtelemaan. Kun tulimme asunnolleni, koteutui
kissa viipymättä sinne ja pääsi heti vaimoni ilmeiseksi suosikiksi.
Minä sensijaan aloin pian tuntea vastenmielisyyttä eläintä kohtaan.
Tämä oli aivan toista kuin olin odottanut — en tiedä, mistä se johtui —
mutta kissan ilmeinen kiintymys minuun herätti minussa vain harmia ja
vastenmielisyyttä. Vähitellen nämä harmin ja vastenmielisyyden tunteet
muuttuivat katkeraksi vihaksi. Minä välttelin elukkaa; jonkinlainen
häpeäntunne ja muisto edellisestä julmuudestani kuitenkin estivät minua
pahoinpitelemästä sitä. En muutamiin viikkoihin lyönyt sitä enkä tehnyt
sille minkäänlaista väkivaltaa, mutta vähitellen — hyvin hitaasti —
rupesin inhoamaan sitä kuvaamattomasti ja välttelemään kuin ruttoa.
Eräs seikka, joka epäilemättä lisäsi minun vihaani eläintä kohtaan,
oli, että minä ensimmäisenä aamuna sen jälkeen kuin olin tuonut sen
kotiini, havaitsin, että siltä, aivan niinkuin Plutoltakin, oli
riistetty toinen silmä. Mutta juuri tämän vuoksi vaimoni piti siitä
vieläkin enemmän, sillä hänessä oli, niinkuin jo olen maininnut,
suuressa määrin sitä inhimillistä tunneherkkyyttä, joka kerran oli
ollut silmäänpistävä piirre minussa ja joka oli hankkinut minulle
yksinkertaisimmat ja puhtaimmat iloni.
Mutta mitä enemmän aloin inhota kissaa, sitä enemmän se tuntui
kiintyvän minuun. Se seurasi jäljissäni kuvaamattoman itsepintaisesti.
Niin pian kuin minä istuuduin, loikoi kissa tuolini alla tai hyppäsi
minun polvilleni ja tuhlasi minulle tympäiseviä hyväilyjään. Jos nousin
lähteäkseni, pujahti kissa jalkojeni väliin, ja minä olin monesti
kaatua sen päälle — taikka sitten se iski pitkät ja terävät kyntensä
minun vaatteisiini ja kapusi rinnalleni. Sellaisissa tilaisuuksissa,
vaikka minua halutti tuhota se siihen paikkaan, minua pidätti niin
tekemästä osaksi edellisen rikokseni muisto, mutta etupäässä — minun
täytyy myöntää se — todellinen pelko tuota eläintä kohtaan.
Tämä pelko ei oikeastaan ollut mitään fyysillistä pelkoa — enkä minä
kuitenkaan tiedä, miten muuten voisin sen selittää. Minua melkein
hävettää tunnustaa se — niin, tässä vankikomerossakin se hävettää
minua — tätä pelkoa ja inhoa oli vielä lisännyt pahin hourekuva,
mitä ajatella saattaa. Vaimoni oli useammin kuin kerran huomauttanut
minulle kissan valkean rintaläikän omituisesta muodosta, tuon läikän,
joka oli ainoa eroavaisuus tämän ihmeellisen kissan ja sen välillä,
jonka minä olin tappanut. Lukija muistanee, että tällä sangen laajalla
läikällä oli alkujaan ollut hyvin epämääräiset ääriviivat — mutta nyt
se vähitellen, melkein huomaamatta, oli saanut varsin selvän muodon,
vaikkakin minun järkeni tahtoi leimata sen kuvitteluksi. Se kuvasi
erästä esinettä, jonka nimi saattaa minut vapisemaan — ja ennen kaikkea
juuri siitä syystä minä inhosin ja vihasin tuota petoa, josta kernaasti
olisin vapauttanut itseni — jos olisin uskaltanut — kuvasi nyt erästä
hirveätä, kammottavaa kapinetta — _hirsipuuta!_ — Oi, sinä kauhun ja
rikoksen, tuskan ja kuoleman murheellinen, kammottava ase!
Olin nyt onnettomampi ja kurjempi kuin kukaan ihminen koskaan ennen
on ollut. Ja _sieluton eläin_ — jonka toverin minä olin tappanut —
_sieluton eläin tuotti minulle_ — ihmiselle, Jumalan kuvaksi luodulle
— niin hirvittävää tuskaa. Ah, minulla ei enää ollut lainkaan rauhaa,
en saanut lepoa yöllä enkä päivällä! Päivällä ei kissa hetkeksikään
väistynyt luotani; ja yöllä minä joka hetki heräsin kamalista unista
tuntiessani tämän olennon hengityksen kasvoillani — ja sen suunnattoman
painon — lihaksi ja vereksi tulleen painajaisen, josta minä en jaksanut
enkä uskaltanut vapauttaa itseäni — makaavan iankaikkisesti sydämelläni.
Tällaisten kidutusten puristuksessa hävisivät vähitellen alkuperäisen,
paremman minäni viimeisetkin jätteet. Pahat ajatukset tulivat ainoaksi
seurakseni — ja ne olivat erittäin pimeitä ja pahoja. Ärtyisyyteni
kasvoi suoranaiseksi vihaksi ihmiskuntaa ja koko maailmaa kohtaan,
ja minulla oli usein äkillisiä, hillittömiä raivokohtauksia, joiden
valtaan antauduin sokeasti ja mistään välittämättä; ja vaimo parkani,
joka ei koskaan valittanut, oli useimmiten näiden purkausten
kärsivällisenä uhrina.
Eräänä päivänä hän jonkin talousasian vuoksi seurasi minua kellariin
sen vanhan talon alle, jonne me köyhyytemme tähden olimme muuttaneet.
Kissa tuli meidän perässämme jyrkkiä portaita myöten, ja kun
kompastuin siihen ja olin kaatua, jouduin mielettömän raivon valtaan.
Raivossani unohdin kokonaan sen lapsellisen pelon, joka tähän saakka
oli lamauttanut minun käteni, kohotin kirveen ja tähtösin tuohon
kirottuun eläimeen kuolettavan iskun. Mutta vaimoni käsi esti iskun.
Tämä väliintulo kohotti raivoni pirulliseksi hulluudeksi, minä tempasin
käteni irti ja upotin kirveen terän hänen aivoihinsa. Päästämättä
ääntäkään hän vaipui kuolleena lattialle.
Kun tämä kamala murha oli tehty, ryhdyin heti aivan rauhallisesti
kätkemään ruumista. Tiesin, etten voinut paremmin päivällä kuin
yölläkään viedä sitä talosta naapurien näkemältä. Useita suunnitelmia
tuli mieleeni. Ensin ajattelin leikata ruumiin pieniksi palasiksi ja
polttaa ne. Sitten aioin kaivaa kuopan kellarin lattiaan ja haudata
ruumiin siihen. Tuumiskelin myöskin upottaa sen pihalla olevaan kaivoon
tai sulloa laatikkoon ja lähettää rahtitavarana jollekin etäiselle
paikkakunnalle. Vihdoin keksin keinon, jota pidin kaikkia edellisiä
parempana. Päätin muurata ruumiin kellarin seinään — niinkuin keskiajan
munkkien väitetään muuranneen uhrejaan.
Tällaiseen tarkoitukseen oli tämä kellari hyvin sovelias. Sen seinät
oli kyhätty huolimattomasti, ja se oli äskettäin rapattu karkealla
laastilla, joka kostean ilman vuoksi ei vielä ollut ennättänyt kuivua.
Sitäpaitsi oli eräässä nurkassa ulkoneva tai uunin perusmuuri, joka
oli täytetty ja saatettu yhdenmukaiseksi kellarin muun asun kanssa.
Olin varma siitä, että tältä kohdalta saatoin irroittaa tiilet, työntää
ruumiin aukkoon ja muurata seinän jälleen umpeen, niin että se oli
aivan saman näköinen kuin ennenkin, eikä ainoakaan silmä voinut havaita
mitään epäilyttävää.
Tämä laskelma pitikin paikkansa. Sorkkaraudalla mursin tiilet vaivatta
irti, minkä jälkeen asetin ruumiin aukkoon huolellisesti seinää vasten.
Senjälkeen panin tiilet takaisin paikoilleen, hankin salaa hiekkaa ja
laastia, millä rappasin seinän, niin että se tuli aivan samanlaiseksi
kuin muutkin seinät. Kun työ oli tehty, oli kaikki mielestäni mitä
parhaassa järjestyksessä. Vastamuuratusta seinästä ei voinut havaita
merkkiäkään siitä, että se oli äskettäin murrettu auki. Roskat kokosin
lattialta erinomaisen huolellisesti. Katselin voitonriemuisena
ympärilleni ja sanoin itsekseni: »Tällä kertaapa en olekaan tehnyt
turhaa työtä!»
Lähin toimenpiteen! oli katsoa, minne oli joutunut eläin, joka kaiken
tämän kurjuuden oli saanut aikaan, sillä minä olin vihdoinkin lujasti
päättänyt tappaa sen. Jos sillä hetkellä olisin löytänyt kissan, olisi
sen kohtalo ollut ratkaistu, mutta näytti siltä kuin tuo viekas eläin
olisi ottanut onkeensa vihanpurkaukseni: se pysytteli näkymättömissä.
On mahdotonta kuvitella tai kuvata sitä suloisen vapautuksen ja
helpotuksen tuntoa, jonka tuon inhoittavan eläimen katoaminen
herätti minussa. Se ei näyttäytynyt koko yöhön — ja minulla oli siis
rauhallinen yö ensimmäisen kerran sen jälkeen kuin kissa oli tullut
meille; niin, minä nukuin, vaikka tuo murha painoi sieluani.
Kului toinen päivä ja kolmaskin, eikä kiusanhenkeni näyttäytynyt.
Vihdoinkin taas hengitin vapaasti. Peto oli kauhuissaan paennut
näiltä mailta ikuisiksi ajoiksi! Minun ei enää milloinkaan tarvitse
nähdä sitä! Autuuteni oli täydellinen! Tietoisuus kauheasta teosta ei
minua paljon vaivannut. Muutamia harvoja kysymyksiä oli tehty, mutta
minä vastasin niihin helposti. Oli myöskin toimeenpantu virallinen
tarkastus, mutta mitään ei oltu havaittu. Katsoin tulevaisen onneni
taatuksi.
Neljäntenä päivänä murhan jälkeen taloon äkkiä ilmaantui poliisiosasto,
joka ryhtyi uuteen ja hyvin huolelliseen tarkastukseen. Kun kuitenkin
olin varma siitä, ettei piilopaikkaani voinut keksiä, pysyin täysin
levollisena. Poliisivirkailijat pyysivät minua saattamaan heitä heidän
kierroksellaan. He nuuskivat joka sopen. Vihdoin he menivät kolmannen
tai neljännen kerran kellariin. Ei ainoakaan lihakseni värähtänyt.
Sydämeni löi tasaisesti niinkuin ihmisellä, joka näkee viattomuuden
unia. Kuljimme kellarin läpi toisesta päästä toiseen. Kädet ristissä
rinnalla kävelin huolettomasti edestakaisin. Poliisivirkailijat olivat
aivan tyytyväisiä ja valmistautuivat lähtemään. Mutta minun sisäinen
riemuni oli niin suuri, etten voinut tukahduttaa sitä. Paloin halusta
sanoa vain yhden voitonriemuisen sanan ja saada heidät kahta vertaa
lujemmin vakuutetuiksi minun syyttömyydestäni.
»Hyvät herrat», sanoin viimein, kun nousimme portaita, »minä iloitsen
siitä, että olen voinut torjua teidän epäluulonne. Toivotan teille
kaikille runsaasti menestystä ja hiukan enemmän kohteliaisuutta.
Sivumennen sanoen, hyvät herrat, tämä on — varsin hyvin rakennettu
talo.» (Hurjassa halussani sanoa jotakin vaivatonta minä tuskin tiesin
mitä sanoin.) »Niin, uskallanpa väittää, että tämä on erinomaisen hyvin
rakennettu talo. Nämä seinät — joko te aiotte lähteä, hyvät herrat?
— nämä seinät ovat tukevaa tekoa» — ja samalla minä tolkuttomassa
ylimielisyydessäni kopautin kepillä, joka minulla oli kädessäni,
muutaman lujan iskun seinään juuri sille kohdalle, mihin olin muurannut
vaimo parkani ruumiin.
Jumala suojelkoon ja varjelkoon minua verivihollisen kynsiltä! Tuskin
oli iskujeni kaiku hälvennyt, kun niihin vastasi ääni haudasta! — ensin
särkynyt ja epäselvä vaikerrus, joka muistutti lapsen itkua, sitten
pitkä, kimeä, kestävä parku, eriskummallinen ja epäinhimillinen huuto,
valittava ulvonta, missä vaikerrus sekoittui voitonriemuun, ulvonta,
joka saattoi kohota vain helvetistä, paholaisten ja piinattujen
yhteinen kuoro.
Olisi turha yrittää kuvata minun tunteitani. Horjuin tajuttomana
vastakkaiselle seinälle. Hetken poliisit seisoivat hievahtamatta
portailla, kauhun ja vavistuksen vallassa. Seuraavassa
silmänräpäyksessä kaksitoista vankkaa kättä mursi seinää. Se särkyi
nopeasti. Silmiemme edessä seisoi vaimoni jo mädännyt ruumis, hyytyneen
veren peittämänä. Hänen päänsä päällä istui, ainoa silmä hehkuen ja
punainen kita ammollaan, se hirveä peto, jonka viekkaus oli johdattanut
minut murhaan ja jonka petollinen ääni nyt oli saattanut minut
vihamiesteni käsiin. Olin muurannut hautaan tuon hirviön!