Mitä sanoa siitä? Mitä sanoo omatunto
julma, tuo aave polullani?
W. Chamberlaynen _Pharonnida_.
Sallittakoon minun tällä kertaa nimittää itseäni William Wilsoniksi.
En tahdo tahrata tätä puhdasta paperia kirjoittamalla siihen
todellisen nimeni. Se on jo liian suuressa määrässä tullut inhon,
kauhun ja ylenkatseen aiheeksi. Eikö ylenkatseen tuuli ole kantanut
tuota nimeä maapallon etäisimpiinkin osiin? Voi, hylkiöiden hylkiö!
etkö ole ikuisiksi ajoiksi kuollut maailmalta, kuollut sen iloilta
ja kunnianosoituksilta ja kultaisilta toiveilta? — ja eikö taivaan
ja sinun toiveittesi välillä riipu ikuisesti raskas, synkkä,
läpitunkematon pilvi.
Vaikka voisinkin, en nyt tahtoisi kuvata myöhäisempiä vuosiani, jotka
olen viettänyt sanomattomassa kurjuudessa ja anteeksiantamattomissa
paheissa. Tälle ajalle — näille myöhäisemmille vuosille — oli ominaista
äkkiä kasvava roistomaisuus, jonka alkuperää aion tässä kuvata.
Ihminen rappeutuu tavallisesti vähitellen. Minusta taas kaikkinainen
hyve valahti yhdellä kertaa pois niinkuin viitta. Sangen tavallisesta
ja jokapäiväisestä paheellisuudesta minä astuin jättiläisaskelella
itse Heliogabalusta pahemmaksi. Seuratkaa siis kertomustani, niin
saatte tietää, mikä sattuma tämän kurjuuden aiheutti. Tunnen kuoleman
lähestyvän, ja varjo, jonka se luo eteensä, on pehmittänyt minun
paatuneen mieleni. Minä kaipaan myötätuntoa, kun minun on mentävä
halki tumman varjon laakson — olin vähällä sanoa, että kaipaan sääliä.
Haluan saada maailman vakuutetuksi siitä, että olen jossakin määrin
ollut sellaisten olosuhteiden uhri, joiden herrana yksikään ihminen ei
voi olla. Minä haluan kuvauksellani osoittaa, että tässä hairahdusten
erämaassa sittenkin oli myös _ennakolta määrätyn_ kohtalon kosteikko.
Ja minä haluan osoittaa, että vaikka ehkä joillakin ihmisillä
aikaisemmin on ollut yhtä suuria kiusauksia kuin minulla, ei kuitenkaan
ketään ole kiusattu samalla tavalla kuin minua eikä kukaan ole
langennut samalla tavalla kuin minä. Ja siksikö, ettei hän milloinkaan
ole niin kärsinyt? Enkö ole mahtanut elää unessa. Ja täytyykö minun nyt
kuolla hirveimmän kauhun ja arvoituksellisimman salaisuuden uhrina,
mitä milloinkaan on ollut.
Polveudun suvusta, jonka herkkä tempperamentti ja voimakas mielikuvitus
aina ovat herättäneet huomiota; ja jo varhaisimmassa lapsuudessani kävi
ilmi, että olin täydellisesti perinyt tämän sukuluonteen. Vanhetessani
se kävi yhä selvemmäksi ja alkoi monestakin syystä herättää ystävissäni
vakavaa huolestusta ja tuottaa minulle itselleni suurta vahinkoa.
Kasvoin omavaltaiseksi ja taipuvaiseksi mitä hurjimpiin oikkuihin
ja mitä hillittömimpien intohimojen uhriksi. Kun olin heikko ja
sairaalloinen, eivät vanhempani voineet tehdä paljonkaan ehkäistäkseen
pahoja taipumuksiani. Muutamat heikot ja huonosti suoritetut yritykset
tähän suuntaan päättyivät heidän täydelliseen tappioonsa ja siis minun
suureen voittooni. Tämän jälkeen oli minun tahtoni talossa lakina, ja
sellaisessa iässä, jossa useimmat lapset eivät vielä ole jättäneet
lastenkamaria, saatoin minä kaikessa seurata omaa tahtoani ja olin
kaikessa, vaikk'en nimellisesti, oma herrani.
Aikaisimmat koulumuistoni liittyvät isoon, vanhaan, Elisabetin
aikaiseen taloon; se sijaitsi kolkossa kylässä, jossa kaikki talot
olivat hyvin vanhoja ja sijaitsivat mahtavien, kyhmyisten puiden
varjossa. Tämä kunnianarvoisa, vanha kylä oli todellakin ihmeellinen,
unenomainen paikka. Voin vielä tällä hetkellä mielikuvituksessani
tuntea sen varjoisten lehtokujien viileyden, hengittää sen tuhansien
kukkivien pensaiden tuoksua, ja vieläkin riemastua kirkonkellon
syvistä kajahduksista, kun ne joka tunti äkillisesti katkaisivat syvän
hiljaisuuden, jossa ajan nakertama goottilainen kirkontorni nukkui.
Kenties suurimman ilon, minkä nyt enää voin kokea, minulle tuottaa
kouluaikojen! yksityiskohtainen muisteleminen. Kurjuuteen vajonnut
kun olen, saan näistä hajanaisista muistoista lohtua, vaikkapa
vain tilapäistä ja ohimenevää. Nuo niin jokapäiväiset ja usein
naurettavatkin pikkuseikat saavat mielikuvituksessani kohtalokkaan
merkityksen, sillä ne liittyvät aikaan ja paikkaan, missä minä
havaitsen ensimmäiset viitteet siitä kohtalosta, jonka valtaan lopulta
olin täydelleen joutuva. Sallikaa minun siis muistella.
Niinkuin jo olen sanonut, oli talo vanha ja epäsäännöllinen.
Siihen kuuluva alue oli laaja, ja tätä aluetta ympäröi korkea
ja paksu tiilimuuri, joka ylhäältä oli varustettu laasti- ja
lasisirukerroksella. Tuo vankilaa muistuttava muuri oli meidän
maailmamme rajana. Sen ulkopuolelle pääsimme vain kolme kertaa
viikossa, nimittäin lauantai-iltapäivinä, jolloin me kahden opettajan
seurassa teimme yhteisen retken lähiseutuun, sekä kaksi kertaa
sunnuntaina, jolloin me säännöllisissä riveissä marssimme aamu- ja
iltajumalanpalvelukseen kylän ainoaan kirkkoon. Koulumme johtaja oli
samalla tämän kirkon pappina. Muistan vielä, miten ihmetellen ja
ihaillen aina katselin häntä, kun hän määrämittaisin ja juhlallisin
askelin käveli saarnastuolille. Oliko tämä teennäisen arvokas
pappi hienoine, hyvin silitettyine juhlapukuineen ja huolellisesti
puuteroituine peruukkeineen todellakin sama mies, joka kasvot happamina
ja puettuna rähjäisiin vaatteisiin joka päivä jakoi koulussa patukka
kädessä drakoonista oikeutta? Ah, mikä jättiläismäinen paradoksi — mikä
ratkaisematon ja mahdoton arvoitus!
Eräässä tuon paksun muurin nurkassa oli raskas ja iso rautalevyllä
päällystetty portti, jonka yläosaan oli kiinnitetty piikkireunus.
Millaisia kauheita tunteita se herättikään meissä! Sitä ei yleensä
koskaan avattu, paitsi niinä kolmena kertana viikossa, jolloin me
suoritimme säännöllisesti uusiutuvat retkemme; ja jokainen sen
valtavien saranoiden vingahdus antoi meille aihetta salaperäisiin ja
juhlallisiin ajatuksiin.
Avara puisto oli muodoltaan epäsäännöllinen, ja siinä oli useita
tilavia piilopaikkoja ja salasoppia. Siellä oli myöskin iso,
hyvin hiekoitettu leikkikenttä, jossa ei ollut enemmän puita kuin
penkkejäkään. Tämä kenttä sijaitsi talon takana, ja sen edessä oli
pieni pengermä, jossa kasvoi puksipuuaita ja muita pensaita, mutta
tälle rauhoitetulle alueelle me astuimme vain harvinaisissa ja
juhlallisissa tilaisuuksissa, niinkuin ensimmäisen kerran kouluun
tullessamme ja lopullisesti sieltä poistuessamme, tai ehkä myöskin
silloin, kun joku ystävä tai sukulainen oli hakemassa meitä vierailulle
joulu- tai kesäloman aikana.
Mutta itse talo! — mikä ihmeellinen vanha rakennus se oli! Minusta se
oli todellinen lumottu linna. Sen kiemurtelevat käytävät ja eksyttävät
portaat ja erilaiset huoneet tuntuivat minusta loputtomilta. Oh vaikea
edes varmasti sanoa, kummassa sen kahdesta kerroksesta kulloinkin
sattui olemaan. Jokaisesta huoneesta vei kolme tai neljä porrasta
ylöspäin tai alaspäin seuraavaan huoneeseen. Ja käytävien haarautumat
olivat niin lukemattomat ja selittämättömät ja toisiinsa sekoittuneet,
että meidän käsityksemme talosta kokonaisuudessaan liittyi lähinnä
siihen käsitykseen, mikä meillä oli ikuisuudesta. Niinä viitenä
vuotena, jotka vietin koulussa, en päässyt koskaan varmaan käsitykseen
siitä, missä osassa taloa se huone sijaitsi, joka oli minun ja
yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen muun oppilaan makuuhuoneena.
Koulusali oli tämän talon suurin huone, ja minusta se oli koko maailman
suurin. Se oli hyvin pitkä, sangen kapea ja tavattoman matala, ja siinä
oli suipot goottilaiset ikkunat ja tammipanelikatto. Eräässä etäisessä
ja peloittavassa nurkassa sijaitsi jonkinlainen kahdeksan tai kymmenen
neliöjalan laajuinen aitaus, joka tuntien aikana oli meidän rehtorimme,
kunnianarvoisan pastorin, tohtori Bransbyn kaikkeinpyhimpänä. Salin
muissa nurkissa oli kaksi samanlaista aitausta, toinen klassillisten
kielten opettajaa, toinen englannin ja matematiikan opettajaa varten.
Hajallaan ylt'ympäri salia oli sikin sokin lukemattomia penkkejä
ja pulpetteja, kaikki vanhuuttaan kuluneita ja niin mustuneita,
madonsyömiä ja täynnään alkukirjaimia, koko nimiä, irvokkaita kuvia
ynnä lukuisia muita veitsentuotteita, että oli melkein hävinnyt se
muoto, joka niillä oli alkujaan, kauan sitten ollut. Huoneen toisessa
päässä oli iso vesiämpäri ja toisessa suunnattoman suuri seinäkello.
Tämän koulun kunnianarvoisien muurien sisällä minä ehtimättä vielä
ikävystyä vietin viisi vuotta — kymmenennestä viidenteentoista
ikävuoteeni. Lapsen vilkkaat aivot eivät huvia ja hommaa löytääkseen
tarvitse ulkomaailmaa ja sen tapahtumia; ja koulun näennäisesti
yksitoikkoinen elämä tarjosi minulle enemmän jännitystä ja
mielenkiintoa kuin sittemmin koin nuoruuden hurjisteluissa ja
miehuusiän rikoksissa. Ja kuitenkin minun täytyy uskoa, että varhaisin
sielunkehitykseni monessa suhteessa oli epätavallinen — vieläpä
liiallinen. Useimpiin ihmisiin eivät varhaisen lapsuuden elämykset jätä
mitään kauan pysyvää vaikutusta. Kaikki on harmaan usvan peittämää —
heikkoja ja epämääräisiä muisteloita — epäselvää muistoa kalpeista
riemuista ja unentapaisista murheista. Niin ei ollut minun laitani.
Nuoruuden vaikutelmat ovat syöpyneet sieluuni niin terävin, selvin ja
kestävin piirtein, että muistuttavat vanhojen karthagolaisten mitalien
leimoja.
Ja kuitenkin — maailman silmillä katsoen — miten vähän minulla
oli muistettavaa! Herääminen aamuisin, vuoteeseen-meno iltaisin;
harjoitukset ja oppitunnit, säännöllisesti uusiutuvat puoli-lupapäivät
ja retkeilyt silloin tällöin, urheilukenttä peleineen ja leikkeineen
ja juonineen; — kaikki tällainen, joka on kauan ollut unohduksissa,
koko tämä tunteiden ja tapahtumien aarniometsä, tämä vaihtelevien
mielenliikutusten, jännityksen ja kiihtymyksen maailma. »_O le bon
temps, que ce siècle de fer!_»
Asianlaita oli niin, että minun kiivas, tulinen ja käskevä luonteeni
pian teki minut tovereitteni joukossa etupään mieheksi, ja hitaasti,
mutta vastuksetta minä sain selvän ylivallan kaikkiin nähden,
jotka eivät olleet kovin paljon minua vanhempia — kaikkiin, yhtä
lukuunottamatta. Tuo poikkeus oli eräs koulun oppilas, jolla,
vaikka hän ei ollut sukua minulle, oli sama ristimä- ja sukunimi
kuin minullakin; tämä seikka ei kuitenkaan ollut kovin merkillinen,
sillä vaikka olin ylhäisestä perheestä, oli nimeni eräs noita aivan
tavallisia nimiä, jotka Englannissa ikimuistoisista ajoista ovat
tulleet yhteisomaisuudeksi. Olen senvuoksi tässä kertomuksessa
nimittänyt itseäni William Wilsoniksi — keksitty nimi, joka ei
paljonkaan eroa siitä, mikä minulla todellisuudessa on. Kaikista
tovereistani, jotka kuuluivat »meidän joukkoomme», oli kaimani
ainoa, joka ryhtyi kilpasille minun kanssani, niin opinnoissa kuin
urheilukentän leikeissä ja otteluissa — myöskään hän ei missään
suhteessa suostunut alistumaan minun mielipiteisiini ja vallanhimoiseen
tahtooni. Jos tässä maailmassa on olemassa täydellistä ja kiistämätöntä
itsevaltiutta, on sellaista se tyrannius, jota valtiasluonne poikaiässä
harjoittaa vähemmän tarmokkaita tovereitaan kohtaan.
Wilsonin vastahakoisuus aiheutti minulle paljon huolta, varsinkin kun
salaa pelkäsin häntä, vaikka toisten läsnäollessa kohtelin häntä sangen
ylimielisesti. Tunsin myös, että se tasavertaisuus minun kanssani,
joka hänen vaivatta onnistui säilyttää, kenties todisti etevämmyyttä,
koska yliotteeni pysyttäminen vaati minulta mitä suurinta ponnistusta.
Mutta kuitenkaan ei tätä etevämmyyttä — tai tasavertaisuutta — itse
asiassa tunnustanut kukaan muu kuin minä, sillä jonkin käsittämättömän
sokeuden vuoksi eivät toverimme näyttäneet edes aavistavan sitä.
Hän kilpaili minun kanssani, hän vastusti minua ja ennen kaikkea
hän itsepintaisesti ja ujostelemattomasti teki tyhjäksi minun
suunnitelmiani ja aiheitani, mutta kaikki tämä tapahtui salaa. Häneltä
tuntui puuttuvan kokonaan se kunnianhimo, joka kannusti minua ja jonka
avulla minä kykenin voittamaan toverini. Näytti siltä kuin hänen
toimintaansa olisi määrännyt vain oikullinen halu estää, hölmistyttää
ja nöyryyttää minua, ja toisinaan sattui, etten voinut olla
hämmästyksen ja nöyryytyksen sekaisin tuntein panematta merkille, että
kaikkien hänen vastaväitteittensä, loukkaustensa ja pistopuheittensa
takana piili perin odottamatonta ja äärimmäisen epätervetullutta
kiintymystä. En voinut muuta kuin otaksua, että tämä omituinen käytös
johtui täydellisestä itserakkaudesta, joka pukeutui ylimielisen
suojelevaisuuden muotoon.
Tämä viimeksimainittu piirre Wilsonin käytöksessä se kenties — yhdessä
samannimisyyden ja sen seikan kanssa, että satuimme astumaan kouluun
samana päivänä — aiheutti huhun, että me olimme veljeksiä. Tuo huhu
levisi koulun yläluokkalaisten keskuuteen, jotka eivät yleensä juuri
liikoja välitä nuorempien tovereittensa asioista. Olen aikaisemmin
sanonut, tai olen tahtonut sanoa, ettei tämä Wilson ollut minkäänlaista
sukua minulle. Mutta jos me olisimme olleet veljeksiä, olisimme
totisesti olleet kaksoiset, sillä sen jälkeen kun olin poistunut
tohtori Bransbyn koulusta, sain sattumalta tietää, että kaimani oli
syntynyt tammikuun 19 päivänä v. 1809 — ja tämä on sangen merkittävä
seikka, koska tuo päivä on myöskin minun syntymäpäiväni.
Saattaa näyttää ihmeelliseltä, että minä, huolimatta niistä jatkuvista
ikävyyksistä, joita alituinen kilpailuni Wilsonin kanssa ja hänen
sietämätön vastaansanomishalunsa minulle tuottivat, kuitenkaan en
voinut vihata häntä sydämeni pohjasta. Tosin meillä oli melkein joka
päivä kiistaa, jolloin hän useimmiten julkisesti luovutti voitonpalmun
minulle, mutta sillä tavoin, että minusta tuntui kuin oikeastaan
hän olisi ollut sen arvoinen. Mutta minun ylpeydestäni ja hänen
todellisesta arvokkuudestaan johtui, että me aina pysyimme »tuttavina»,
ja meidän luonteissamme oli monta yhteistä piirrettä, jotka aiheuttivat
tunteen, minkä vain meidän asemamme toverien joukossa esti kehittymästä
ystävyydeksi. On tosiaankin vaikea selittää tai kuvata todellisia
tunteitani häntä kohtaan. Ne muodostivat sotkuisen vyyhden, jossa oli
avointa vihamielisyyttä, joka ei vielä ollut vihaa, hiukan kunnioitusta
ja varsin paljon pelkoa — sanalla sanoen kokonainen maailma sekalaisia
tunteita. On ehkä tarpeellista lisätä, että Wilson ja minä olimme
erottamattomat toverukset kaikessa.
Epäilemättä juuri meidän luonnottomasta suhteestamme johtui, että
kaikki hyökkäykset häntä vastaan pikemmin muodostuivat kepposiksi ja
pilkaksi (joka näennäisesti leikillisenä oli tarkoitettu haavoittamaan)
kuin avoimemmaksi ja vakavammaksi vihollisuudeksi. Mutta minun
tämänsuuntaiset yritykseni eivät suinkaan aina ottaneet menestyäkseen,
ei edes silloin, kun olin tehnyt suunnitelmani mitä huolellisimmin
ja kekseliäimmin, sillä kaimani oli tuollainen rauhallinen ja
arvokas henkilö, jollaisilla ei ole mitään heikkoa kohtaa. Ainoa
arka paikka, minkä hänestä saatoin löytää, oli muuan luonnonvika,
johon jalomielisempi vastustaja ei milloinkaan olisi käynyt käsiksi —
nimittäin eräänlainen puhe-elimen heikkous, josta johtui, ettei hän
milloinkaan voinut koroittaa ääntään _matalaa kuiskausta lujemmaksi_.
Enkä minä hävennyt käyttää tätä heikkoutta kaikella mahdollisella
tavalla hyväkseni.
Wilson vastasi monin tavoin minun hyökkäyksiini ja — ennen kaikkea
oli hänen käytännöllinen järkensä keksinyt jotakin, joka ärsytti
minua suunnattomasti. Miten hän alun perin oli päässyt selville
tästä heikkoudestani, on arvoitus, jota en milloinkaan ole kyennyt
ratkaisemaan, mutta kun hän kerran oli havaintonsa tehnyt, käytti
hän sitä epäröimättä hyväkseen. Minä olin aina vihannut halpaa ja
jokapäiväistä sukunimeäni ja niinikään yksinkertaista, vaikkakin
vähemmän plebeijistä ristimänimeäni. Nämä sanat olivat aina viiltäneet
korviani, ja kun toinenkin William Wilson tuli kouluun samana
päivänä kuin minä, olin hänelle vihainen siitä, että hänellä oli
minun nimeni, ja tunsin entistäkin suurempaa vastenmielisyyttä tätä
nimeä kohtaan, koska vieras käytti sitä, sillä tästä syystähän sitä
tultaisiin toistamaan kahta vertaa useammin ja se sekoitettaisiin tuon
kohtalokkaan yhtäläisyyden vuoksi varmasti usein minun nimeeni.
Näin syntynyt vastenmielisyyden tunto kasvoi jokaisesta
yhtäläisyydestä, minkä havaitsin minulla ja kilpailijallani olevan.
En ollut vielä huomannut sitä merkittävää seikkaa, että me olimme
samanikäiset; mutta näin, että olimme yhtä pitkät ja että ulkonäössämme
ja käytöksessämme oli määrätty yleinen samankaltaisuus. Niinikään minua
kuohutti tuo huhu sukulaisuudestamme, joka oli liikkeellä ylemmillä
luokilla. Lyhyesti sanoen, ei mikään voinut ärsyttää minua siinä
määrin kuin vähäisinkin viittaus johonkin sisäiseen tai ulkonaiseen
yhtäläisyyteen meissä. Mutta itse asiassa minulla ei (paitsi mitä
tulee meidän luuloteltuun sukulaisuuteemme) ollut minkäänlaista syytä
otaksua, että yhtäläisyys olisi antanut aihetta puheisiin tai että
toverimme edes olisivat huomanneet sitä. Ilmeistä oli, että hän oli
havainnut sen kaikissa muodoissaan yhtä tarkasti kuin minäkin; mutta
se, että hän tästä seikasta saattoi keksiä niin kiitollisen tavan
ärsyttää minua, on, niinkuin aikaisemmin olen sanonut, luettava hänen
tavattoman terävän älynsä ja ymmärryksensä ansioksi.
Hänen aatteensa oli tekeytyä sekä sanoissa että elkeissä mahdollisimman
paljon minun kaltaisekseni, ja hän toteutti aikeensa ihailtavan
taitavasti. Oli helppoa jäljitellä minun vaatetustani; vaivatta hän
myöskin omaksui käyntitapani ja ryhtini; ja huolimatta kurkkuviastaan
hän myös matki minun ääntäni — voimakkaampia ääniä hän tietenkään
ei voinut ilmaista, mutta äänensävy oli sama; ja hänen _omituinen
kuiskauksensa oli täydelleen minun ääneni kaiku_.
En voi kuvata, miten suuressa määrin tämä minun muotokuvani (sillä
sitä ei voinut oikeuden mukaan nimittää irvikuvaksi) kiusasi minua.
Yksi ainoa lohdutus minulla oli: tätä matkimista ei todennäköisesti
huomannut kukaan muu kuin minä ja minun tarvitsi sietää vain kaimani
viekkaat ja omituisen pilkalliset hymyt, Tyytyen siihen, että oli
tehnyt minuun tarkoittamansa vaikutuksen, hän näytti rajoittuvan
salaa hymyilemään sitä pistosta, jonka oli aiheuttanut minulle, ja
luopui ylimielisesti siitä julkisesta suosiosta, minkä niin hyvä
keksintö olisi voinut hankkia hänelle. Se että toverit eivät olleet
voineet ymmärtää ja pitää arvossa hänen päähänpistoaan eivätkä olleet
ottaneet osaa hänen pilkantekoonsa, oli arvoitus, jota minä monina
tuskallisina kuukausina turhaan yritin ratkaista. Saattoihan johtua
hänen jäljennöksensä liioittelemattomuudesta, että sitä oli vaikea
tuntea, mutta luultavampaa on, että juuri vastustajani rauhallinen
ylimielisyys, joka vähäksyi originaalin pikkupiirteitä (ja muutahan
tyhmät eivät maalauksessa huomaa), mutta kuvasti sen hengen kokonaan,
aiheutti sen, että vain minä ymmärsin hänen työtään.
Olen jo useammin kuin kerran maininnut, millaisen tympäisevän
suojelija-asenteen hän aina otti minuun nähden ja miten monesti hän
ehkäisi minun aikeeni. Tätä hän ei tietenkään tehnyt avoimesti, vaan
neuvoin ja viittauksin. Kuuntelin näitä neuvoja vastenmielisesti,
ja se tunne vuosien kuluessa kävi yhä voimakkaammaksi. Ja kuitenkin
minun täytyy tällä hetkellä, niin paljon myöhemmin, tehdä hänelle
oikeutta yksinkertaisesti tunnustamalla, etteivät hänen neuvonsa
milloinkaan olleet sellaisia kuin kehittymättömältä ja kokemattomalta
nuorukaiselta olisi odottanut ja että hänen moraalinen kehityksensä,
samoin kuin myöskin hänen yleinen lahjakkuutensa ja elämänviisautensa,
oli minulle ylivoimainen; olisin tänä päivänä parempi ja sen vuoksi
myöskin onnellisempi ihminen, ellen olisi niin usein hylännyt noita
ilmehikkäinä kuiskauksina annettuja neuvoja, joita minä silloin vain
aivan liian katkerasti vihasin ja inhosin.
Mutta kävi niin, että minua päivä päivältä alkoi yhä enemmän tympäistä
hänen vastenmielinen valvontansa, ja joka päivä tunsin yhä syvemmin
loukkaantuvan! siitä, mitä pidin hänen sietämättömänä hävyttömyytenään.
Olen aikaisemmin maininnut, että tunteeni häntä kohtaan olisivat
toveruutemme alkuaikoina helposti voineet kehittyä ystävyydeksi; mutta
kouluaikani loppupuolella nämä tunteet olivat hyvin lähellä todellista
vihaa, vaikka hän silloin oli muuttanut käytöstään minua kohtaan
jossakin määrin hillitymmäksi. Luulen, että hän eräässä tilaisuudessa
näki sen ja senjälkeen vältteli tai oli välttelevinään minun seuraani.
Suunnilleen näihin aikoihin, erään kiivaan kiistan jälkeen, jossa hän
oli ollut vähemmän varuillaan kuin tavallisesti ja vastoin tapojaan
puhunut harvinaisen avomielisesti, minä huomasin tai olin huomaavinani
hänen äänessään, hänen ilmeissään ja puheessaan jotakin sellaista,
joka ensin tyrmistytti minua ja sitten kiinnitti mitä suurimmassa
määrässä mieltäni herättämällä minussa hämäriä ja sekavia muistoja
varhaisimmasta lapsuudestani, ikäkaudelta, jolloin muisti ja tietoisuus
eivät vielä olleet syntyneet. En voi kuvata tätä vaikutelmaa paremmin
kuin sanomalla, että vain vaivoin saatoin vapautua tunnosta, että olin
tuntenut tämän nuorukaisen jonakin äärettömän kaukaisena ajankohtana.
Tämä aistiharha haihtui kuitenkin yhtä äkkiä kuin oli syntynytkin, ja
minä olen maininnut tapauksen vain määrätäkseni ajan, jolloin viimeisen
kerran kouluaikanani keskustelin omituisen kaimani kanssa.
Tuossa suuressa vanhassa talossa lukemattomine kerroksineen ja
osastoineen oli monta isoa, toisiinsa liittyvää huonetta, missä
suurimmalla osalla oppilaita oli makuusijansa. Mutta siellä oli myöskin
(niinkuin niin merkillisesti rakennetussa talossa täytyikin olla) monta
pientä komeroa ja salasoppea, ja nämäkin oli, kiitos tohtori Bransbyn
taloudellisen kekseliäisyyden, järjestetty makuuhuoneiksi, vaikka
niihin korkeintaan mahtui yksi ainoa makuusija kuhunkin. Eräs näistä
pikku huoneista oli kaimani Wilsonin makuuhuoneena.
Eräänä yönä viidennen kouluvuoteni lopulla ja heti yllämainitun kiistan
jälkeen, kun kaikki jo nukkuivat, minä nousin vuoteestani ja hiivin
lamppu kädessä kapeita käytäviä myöten kilpailijani makuuhuoneeseen.
Minä olin jo kauan hautonut mielessäni hänelle tuollaista ilkeätä
kepposta, jotka tähän asti olivat menestyneet niin huonosti. Aioin
nyt toteuttaa suunnitelmani ja antaa hänen tuntea koko sen ilkeyden,
joka täytti minut. Kun olin tullut hänen huoneensa kohdalle, astuin
sisään jätettyäni lampun oven ulkopuolelle. Olin askelen eteenpäin ja
kuuntelin hänen tyyntä hengitystään. Kun olin vakuuttautunut siitä,
että hän todella nukkui, tartuin lamppuun ja lähestyin uudestaan hänen
vuodettaan. Sitä verhosivat vuodeuutimet, jotka minä hiljaa vedin
syrjään, jolloin valo lankesi kirkkaana nukkuvaan ja minun katseeni
suuntautui hänen kasvoihinsa. Minä katselin niitä, ja jääkylmä,
lamauttava väristys kulki läpi koko olemukseni. Rintani kohoili,
polveni vapisivat, ja sieluni valtasi aiheeton, mutta sietämätön kauhu.
Läähättäen laskin lampun vielä lähemmäksi hänen kasvojaan. Olivatko
nämä — nämä kasvot todellakin William Wilsonin? Näin kyllä, että kasvot
olivat hänen, mutta kuitenkin värisin kuin kylmästä ajatellessani
mahdollisuutta, että ne eivät olleet hänen. _Mikä_ noissa kasvoissa
mahtoi niin voimakkaasti vaikuttaa minuun? Seisoin ja tuijotin, ja
hajanaiset ajatukset temmelsivät aivoissani. Tuollaiselta hän ei
näyttänyt, ei, ei _tuollaiselta_, elävässä elämässä. Hänellä oli sama
nimi kuin minulla, hän muistutti minua ulkonäöltään, hän oli tullut
kouluun samana päivänä kuin minä — ja sitten tuo mieletön minun
eleitteni, minun ääneni, minun tapojeni ja minun käytökseni matkiminen!
Oliko millään tavoin inhimillisesti mahdollista, että _se, mitä nyt
näin_, oli vain seuraus tuosta hänen ärsyttävästä tavastaan? Väristen
ja kauhuissani minä sammutin lampun ja hiivin äänettömästi huoneesta ja
pian sen jälkeen poistuin koulusta ainiaaksi.
Vietettyäni muutaman kuukauden toimettomana kotonani menin
ylioppilaaksi Etoniin. Lyhyt väliaika oli riittänyt heikentämään
muiston siitä, mitä oli tapahtunut tohtori Bransbyn koulussa, tai
ainakin muuttamaan käsitykseni noista tapahtumista. En voinut enää
tuntea niiden traagisista sisältöä, epäilin aistieni todistusta ja
ajattelin koko asiaa harvoin muulla tavoin kuin hiukan ihmetellen
ihmisen herkkäuskoisuutta ja ylimielisesti hymyillen perittyä vilkasta
mielikuvitustani. Elämäntapa, jota noudatin Etonissa, ei liioin ollut
omansa vähentämään käsitysteni kevytmielisyyttä. Se ajattelemattomien
hullutusten pyörre, johon päätäpahkaa heittäydyin, huuhtoi pois kaikki
vakavat vaikutelmat ja ajatukset ja jätti jälkeensä vain muiston
menneestä hurjistelusta.
En kuitenkaan tahdo kuvailla paheellista elämänjuoksuani enkä
irstailuani, jotka uhmasivat kaikkia lakeja. Kolme hukkaan kulunutta
vuotta oli antanut minulle vain syvään juurtuneita paheellisia
tapoja ja lisännyt huomattavasti pahuuttani, kun kerran kulutettuani
viikon sieluttomissa huvituksissa kutsuin pienen seurueen irstaimpia
tovereitani huoneeseeni salaisiin juominkeihin. Kokoonnuimme myöhään
illalla, sillä aikomuksemme oli pitkittää hurjisteluamme aamuun
asti. Viini valui virtanaan, eikä myöskään puuttunut muita ja
kenties vaarallisempia viettelyksiä, ja meidän humalainen ilomme oli
kohonnut huippuunsa, kun kalpea sarastus alkoi näkyä idässä. Olin
järjettömyyteen asti kiihtynyt viinistä ja pelistä ja aioin juuri
kohottaa tavallista herjaavamman maljan, kun huomiotani äkkiä herätti,
että eteisen ovi avattiin kiivaasti, minkä jälkeen kuulin palvelijani
äänen viereisestä huoneesta. Hän sanoi, että henkilö, jolla ilmeisesti
on kova kiire, tahtoi puhua kanssani hallissa.
Viinistä kiihtynyttä mieltäni tämä keskeytys pikemmin ilahdutti kuin
hämmästytti. Hoipersin eteenpäin ja olin muutamalla askelella talon
eteishallissa. Tässä pitkässä ja kapeassa huoneessa ei ollut lainkaan
lamppua eikä mitään muutakaan valoa kuin se perin heikko sarastuksen
hohde, joka tunkeutui puolipyöreästä ikkunasta. Kun astuin huoneeseen,
näin suunnilleen minun itseni ikäisen nuorukaisen, yllään valkoinen
kashimirikankainen takki, joka oli samaa uudenaikaista kuosia kuin
minunkin. Sen verran saatoin nähdä, mutta heikko valaistus esti minua
näkemästä miehen piirteitä. Kun astuin huoneeseen, tuli hän kiireesti
minun luokseni, tarttui tunkeilevasti ja kärsimättömästi käsivarteeni
ja kuiskasi korvaani: »William Wilson!»
Silmänräpäyksessä olin aivan selvä.
Muukalaisen käytöksessä ja siinä tavassa, millä hän pudisti kohotettua
etusormeaan, oli jotakin, joka ehdottomasti hämmästytti ja tyrmistytti
minua, mutta tavaton järkytykseni ei suinkaan johtunut tästä. Ei,
vaan se juhlallinen varoitus, joka piili hänen kumeassa, kuiskaavassa
äänessään, ja ennen kaikkea äänensävy, itse se merkillinen äänensävy,
jolla nuo yksinkertaiset tavut kuiskattiin, ne ne kulkivat sieluni läpi
kuin sähköisku ja täyttivät sen äkkiä tuhansilla menneiden aikojen
muistoilla. Ennen kuin ehdin malttaa mieleni, oli hän mennyt.
Vaikka tämä tapaus tekikin voimakkaan vaikutuksen minun sekaviin
aivoihini, oli vaikutus kuitenkin yhtä ohimenevä kuin se oli ollut
elävä. Muutaman viikon aikana harrastin tosin uutterasti opintoja tai
vaivuin synkkiin mietteisiin. En yrittänytkään salata itseltäni, kuka
tämä ihmeellinen ihminen oli, joka niin itsepäisesti sekaantui minun
asioihini. Mutta kuka ja mikä tämä Wilson oli? Ja mistä hän tuli? Mitä
hän oikeastaan tahtoi? En voinut keksiä vastausta näihin kysymyksiin —
sain vain tietää, että hän erään perheonnettomuuden vuoksi oli jättänyt
tohtori Bransbyn koulun samana päivänä, kuin minä karkasin sieltä.
Mutta ennen pitkää lakkasin ajattelemasta asiaa, sillä mielenkiintoni
valtasi nyt kokonaan ajatus tulevasta matkastani Oxfordiin.
Matkustinkin sinne pian ja vanhempieni turhamaisuuden vuoksi sain
sellaiset varukset ja sellaisen vuosirahan, että saatoin täydellisesti
heittäytyä siihen nautintoelämään, joka jo oli sydämelleni rakas,
ja kykenin kilpailemaan tuhlaavaisuudessa Englannin rikkaimpien
kreivikuntien jalosukuisten perillisten kanssa.
Kun minulla nyt oli tarpeeksi varoja, puhkesivat luontaiset
taipumukseni kaksinverroin voimakkaina esiin, ja mielettömässä
sokeudessa minä uhmasin säädyllisyyden yksinkertaisimpiakin lakeja.
Mutta olisi typerää viipyä kevytmielisen elämäni yksityiskohdissa.
Sanalla sanoen, kaikkien noiden tuhlarien joukossa olin minä
herodiaanisempi kuin Herodes itse ja antamalla nimeni monille uusille
hullutuksille toin sangen huomattavan lisän ennestäänkin pitkään
luetteloon niistä paheista, jotka ovat yleisiä tässä Euroopan
irstaimmassa yliopistossa.
Tuskinpa voisi kuitenkaan uskoa, että minä tänä aikana todellakin
olin herrasmiehen asemasta vajonnut tarpeeksi syvälle ruvetakseni
opettelemaan ammattipelurien kurjimpia temppuja; ja kun olin
täydellisesti perehtynyt tähän halveksittavaan taitoon, käytin sitä
vielä lisätäkseni muutenkin ruhtinaallisia tulojani yksinkertaisten
ylioppilaiden kustannuksella. Mutta niin oli kuitenkin asianlaita,
ja juuri siitä syystä, että tämä oli niin tavaton rikos kaikkea
kunniantuntoa vastaan, juuri sen vuoksi minä epäilemättä sain
rankaisematta ja turvallisesti jatkaa työtäni. Sillä kukapa
rappeutuneimmistakaan tovereistani ei olisi mieluummin kieltänyt omien
aistimiensa todistusta kuin epäillyt sellaisista hommista iloista,
avomielistä, uljasta William Wilsonia, koko Oxfordin jalointa ja
anteliainta ylioppilasta — häntä, jonka hullutukset (niin sanoivat
hänen loisensa) olivat vain nuoruuden ja kesyttömän mielikuvituksen
hullutuksia, jonka hairahdukset olivat vain verrattomia päähänpistoja
ja jonka suurin pahe oli vain rohkea ja huoleton tuhlaus?
Suunnilleen kaksi vuotta olin menestyksellisesti harjoittanut tätä
ammattia, kun yliopistoon saapui muuan Glendinning niminen nousukas
— rikas, kertoi huhu, kuin Herodes Atticus — ja jonka rikkaudet
olivat yhtä helposti saavutetut. Huomasin pian, että hän oli varsin
tyhmä, ja valitsin hänet tietysti taitavuuteni uhriksi. Pelasin
hänen kanssaan usein ja käytin väärinpelaajien vanhaa temppua antaen
hänen ensin voittaa huomattavia summia sitten kyniäkseni hänet sitä
perusteellisemmin. Kun katsoin ajan tulleen, minä tapasin hänet
(lujasti olin päättänyt, että tästä kohtauksesta tulisi lopullinen
ja ratkaiseva) erään opintotoverimme (hra Prestonin) huoneessa;
isäntämme, joka oli meidän kummankin harras ystävä, ei luonnollisesti
aavistanutkaan minun aikeitani. Saadakseni koko jutun parempaan
valoon keksin koota kahdeksan, kymmenen hengen suuruisen seurueen ja
pidin tarkasti huolta siitä, että pelikortit otettiin esille kuin
sattumalta ja että uhrini itse ehdotti pelaamista. Lyhyesti sanoen, en
laiminlyönyt ainoatakaan väärinpelaajien tavallisista tempuista — ja ne
ovat nykyjään niin yleisiä, että on ihmeellistä, miten vielä voi olla
niin yksinkertaisia ihmisiä, että sallivat itsensä petettävän niillä.
Yhdessäolomme oli jatkunut myöhään yöhön, ja minun oli lopulta
onnistunut saada Glendinning ainoaksi vastustajakseni. Pelasimme
minun mielipeliäni _écartéta_. Seurueen muut jäsenet, joita jännitti
meidän korkea pelimme, seisoivat ympärillämme katsellen. Nousukas,
jonka aikaisemmin olin houkutellut juomaan vahvasti, jakoi ja pelasi
kovin hermostuneesti, minkä osittain, mutta ei kokonaan, saattoi panna
alkoholin tilille. Hyvin lyhyen ajan kuluttua hän oli velkaa minulle
suuren summan, minkä jälkeen hän tyhjennettyään ison lasin portviiniä
teki juuri sen, mitä minä kylmäverisesti olin odottanut — hän näet
ehdotti, että kaksinkertaistaisimme jo järjettömän isot panoksemme.
Hyvin näytellyn vastustuksen jälkeen ja vasta sitten kun toistettu
kieltäytymiseni oli johdattanut hänet kiivaisiin sanoihin, myönnyin
vastahakoisuutta teeskennellen hänen tahtoonsa. Tulos osoitti tietysti,
miten täydellisesti uhrini oli kynsissäni; vajaassa tunnissa hän
oli nelinkertaistanut velkansa minulle. Jo jonkin aikaa oli viinin
aiheuttama punerrus puuttunut hänen kasvoiltaan, mutta nyt näin
hämmästyksekseni, että hän oli käynyt hirvittävän kalpeaksi. Sanon
hämmästyksekseni, sillä innokkaisiin tiedusteluihini oli vastattu, että
Glendinning oli pohjattoman rikas, eikä niiden summien, jotka hän nyt
oli hävinnyt, niin suuria kuin ne olivatkin, olisi pitänyt kyetä edes
vakavasti huolestuttamaan häntä, saatikka sitten aiheuttamaan niin
väkevää mielenliikutusta. Ensimmäinen ajatukseni oli, että hän oli
liiasta viinistä ruvennut voimaan pahoin, ja pikemmin pelastaakseni
arvoni toverien silmissä kuin mistään jalommasta vaikuttimesta aioin
juuri ehdottaa, että lopettaisimme pelin, kun eräät takanani seisovien
kuiskaukset ja Glendinningin huulilta päässyt äärimmäisen epätoivon
huudahdus ilmoittivat minulle, että olin saattanut hänet taloudelliseen
perikatoon, tavalla, joka aiheutti hänelle kaikkien osanoton.
On vaikea sanoa, mitä minä nyt oikeastaan olisin tehnyt. Uhrini
säälittävä tila oli luonut kaikkiin läsnäolijoihin syvän
alakuloisuuden, ja muutaman minuutin vallitsi täydellinen hiljaisuus,
jonka aikana tunsin, että vastoin tahtoani punastuin kaikkia niitä
halveksivia ja moittivia katseita, joita seurueen vähimmän turmeltuneet
minuun suuntasivat. Minun täytyykin myöntää, että se äkillinen ja
tavaton keskeytys, joka nyt sattui, hetkeksi kohotti sietämättömän
taakan hartioiltani. Päädyn iso raskas kaksoisovi avattiin yht'äkkiä
niin kiivaasti, että sen aiheuttama tuulahdus sammutti kuin
taikaiskusta kaikki valot huoneesta. Juuri kun valot sammuivat, ehdimme
nähdä suunnilleen minun mittaiseni, päällystakkiin pukeutuneen miehen
astuvan sisään. Mutta sitten oli aivan pimeätä, ja me saatoimme vain
tuntea, että hän seisoi joukossamme. Ennenkuin kukaan meistä oli
ennättänyt tointua siitä äärimmäisestä hämmästyksestä, joka meidät
kaikki oli vallannut, kuulimme muukalaisen puhuvan.
»Hyvät kerrat», sanoi hän matalalla, selvällä, _kuiskaavalla_
äänellä, joka tunkeutui ytimiini asti, »hyvät herrat, en pyydä teiltä
anteeksi menettelyäni, sillä täytän siten vain velvollisuuteni. Te
ette epäilemättä tiedä, millainen se henkilö on, joka tänä iltana on
_écartéssa_ voittanut suuren summan lordi Glendinningiltä. Osoitan
teille senvuoksi yksinkertaisen ja ratkaisevan keinon vakuuttautua
tästä hyvin tärkeästä seikasta. Olkaa hyvät ja tutkikaa huolellisesti
hänen vasemman hihanvuorinsa sisäpuoli ja erikoiset pikku kääröt,
jotka lienevät löydettävissä hänen kirjaillun aamunuttunsa laajoista
taskuista.»
Hänen puhuessaan oli huoneessa niin hiljaista, että olisi voinut kuulla
nuppineulan putoavan lattialle. Lopetettuaan puheensa hän poistui yhtä
äkillisesti kuin oli tullutkin. Voinko minä — täytyykö minun kuvailla
tunteitani? Tarvitseeko minun sanoa, että koin kaikki kadotettujen
tuskat? Varmastikin oli minulla hyvin vähän aikaa ajatella. Monet
kädet tarttuivat minuun kursailematta, ja valot sytytettiin viipymättä
uudelleen. Nyt seurasi tarkastus, ja vasemman hihani vuorista
löydettiin kaikki ne arvokorut, jotka ovat ratkaisevia _écartéssa_,
ja nuttuni taskuista joukko samanlaisia korttipakkoja kuin meidän
käyttämämme, se vain erotuksena, että ne olivat _arrondées_, niinkuin
teknillinen termi kuuluu, s.o. arvokortit olivat hiukan kuperat
päistään ja alemmat kortit samoin sivuiltaan.
Jokainen vihanpurkaus olisi iskenyt minuun vähemmän syvälle kuin
toverieni halveksiva hiljaisuus ja kylmä iva.
»Herra Wilson», sanoi isäntämme kumartuen ottamaan lattialta
kallisarvoisen, harvinaisella nahalla vuoratun turkin, »tämä on varmaan
teidän?» (Kun kotoa lähtiessäni oli hyvin kylmä, olin heittänyt
turkkini aamunutun päälle, johon olin pukeutunut ja olin riisunut
sen saavuttuani herra Prestonin luo.) »Otaksun, että on tarpeetonta
etsiä tästä lisätodistuksia teidän taitavuudestanne. Olemme totisesti
saaneet todistuksia tarpeeksi. Toivon teidän ymmärtävän, että teidän
käy välttämättömäksi lähteä heti Oxfordista — ja joka tapauksessa
silmänräpäyksessä poistua minun asunnostani.»
Niin muserrettu ja nöyryytetty kuin olinkin, on luultavaa, että olisin
vastannut hänen pilkallisiin sanoihinsa jollakin väkivaltaisella
teolla, ellei huomioni juuri silloin olisi kiintynyt erääseen
hämmästyttävään seikkaan. Se turkki, joka minulla oli ollut ylläni, oli
vuorattu erinomaisen harvinaisilla ja kallisarvoisilla turkiksilla — en
tahdo edes sanoa, miten harvinaisia ja ylellisen kalliita ne olivat.
Kuosi oli omaa keksintöäni, sillä sellaisissa asioissa olin äärimmäisen
turhamainen. Kun siis herra Preston ojensi minulle sen vaatekappaleen,
jonka hän oli nostanut lattialta läheltä ovea, näin melkein
kauhistukseen asti hämmästyneenä, että minulla jo oli oma turkiskappani
käsivarrellani (mihin kai tietämättäni olin sijoittanut sen) ja että
se, jonka hän minulle ojensi, oli vähäisintäkin pikkupiirrettä myöten
uskollinen jäljennös minun kapastani. Sillä omituisella olennolla,
joka niin kohtalokkaasti oli paljastanut minut, oli ollut yllään
turkiskappa, mutta minua lukuunottamatta ei kukaan toinen seurueestamme
ollut tuonut sellaista mukanaan. Maltoin suurella vaivalla mieleni,
panin Prestonin ojentaman vaatekappaleen sen päälle, joka minulla
jo oli käsivarrellani ja poistuin huoneesta kulmakarvat uhmaavasti
rypyssä. Ennen päivän sarastusta lähdin epätoivon, häpeän ja kauhun
sekaisessa mielentilassa nopealle matkalle Oxfordista mannermaalle.
_Minä pakenin turhaan!_ Paha kohtaloni vainosi minua kuin kirous,
ja kävi ilmi, että sen salaperäinen valta minuun oli vasta alkanut
näyttää vaikutuksiaan. Tuskin olin saapunut Pariisiin, kun sain uuden
todistuksen siitä inhoittavasta mielenkiinnosta, jota tuo Wilson
osoitti minun tekoihini ja toimiini. Moneen vuoteen en saanut lainkaan
rauhaa. Se roisto! Miten onnettoman ja aavemaisen alttiina hän
ehkäisikään minun kunnianhimoiset suunnitelmani Roomassa! Ja samoin
Wienissä — Berliinissä — Moskovassa! Totisesti, enpä tiedä, missä
minulla ei olisi ollut syytä kirota häntä kaikesta sydämestäni. Vihdoin
sietämättömän kauhun valtaamana pakenin kaikkein syrjäisimpiin maihin
ja kaupunkeihin — ja kuitenkin _minä pakenin turhaan!_
Yhä uudestaan kysyin itseltäni salaisissa neuvotteluissa itseni kanssa:
»Kuka hän on? mistä hän tulee? mitä hän minusta tahtoo?» Mutta en
voinut löytää vastausta. Ja sitten minä tutkin mitä huolellisimmin
hänen menettelytapaansa ja käytöstään ja hänen röyhkeän valvontansa
selvimpiä ilmauksia. Mutta tästäkään tutkistelusta en saanut mitään,
mille olisin voinut perustaa edes jonkinlaisen arvelun. Pisti
silmään, että joka kerta kun hän oli osunut tielleni, hän oli estänyt
minut toteuttamasta suunnitelmaa, josta varmasti olisi ollut pahoja
ja vahingollisia seurauksia. Se oli kurja puolustus tuollaiselle
omavaltaiselle holhoukselle, kehno korvaus niin itsepintaisesta ja
loukkaavasta sekaantumisesta minun luontaiseen itsemääräämisoikeuteeni!
Olin myöskin pannut merkille, että vainoojani (samalla kun hän
ihmeteltävän taitavasti ja huolellisesti pysyi oikussaan jäljitellä
minun ulkoasuani) aina onnistui suorittaa sekaantumisensa minun
elämääni sillä tavoin, etten saanut vilahdukseltakaan nähdä hänen
kasvojaan. Olipa Wilson millainen hyvänsä, niin ainakin _tämä_ oli
suurinta teeskentelyä tai typeryyttä. Saattoiko hän milloinkaan
uskoa, etten minä tuntenut häntä — häntä, joka oli nöyryyttänyt minut
Etonissa ja ryöstänyt kunniani Oxfordissa, joka oli ehkäissyt minun
kunnianhimoni Roomassa ja kostoni Pariisissa, häntä, joka oli tuhonnut
minun suuren rakkauteni Napolissa ja paljastanut Egyptissä sen, mitä
hän nimitti minun ahneudekseni? Saattoiko hän, periviholliseni ja paha
henkeni, kuvitella, etten tuntenut kouluaikojeni William Wilsonia —
kaimaani, toveriani ja vihattua ja pelättyä kilpailijaani tohtori
Bransbyn koulun ajoilta? Se oli mahdotonta! Mutta kiiruhtakaamme
näytelmän viimeiseen, kohtalokkaaseen näytökseen.
Tähän saakka olin avuttomasti taipunut hänen valtaansa. Se syvä
kauhun tunne, minkä vallassa tavallisesti katselin Wilsonin ylevää
luonnetta, hänen kunnioitusta herättävää viisauttaan ja hänen
näennäistä kaikkialla-oloaan, yhdessä sen pelon kanssa, jonka eräät
toiset hänen ominaisuutensa herättivät minussa, olivat saaneet minut
tuntemaan itseni aivan heikoksi ja avuttomaksi hänen suhteensa ja
katkerana ja vastahakoisena alistumaan hänen tahtoonsa. Mutta viime
aikoina olin kokonaan heittäytynyt juoppouteen, jonka kiihoittava
vaikutus luonteeseeni saattoi minut yhä uhmaavammaksi ja ärtyisämmäksi.
Aloin napista — vitkastella — panna vastaan. Enkä tiedä, oliko vain
kuvittelua, että vastustajani valta näytti heikkenevän sitä mukaa kuin
vastarintani kävi vahvemmaksi. Miten hyvänsä, minä aloin nyt tuntea
sarastavaa toivoa, ja minun salaisimmissa ajatuksissani kypsyi luja ja
epätoivoinen päätös tehdä loppu orjuudestani.
Kerran Roomassa, karnevaalin aikana vuonna 18—, olin eräissä
naamiaisissa herttua di Broglion palatsissa. Olin juonut tavallista
enemmän, ja tungokseen asti täysien salien tukahduttava ilma vaivasi
minua sietämättömästi. Väkijoukon läpi tunkeutumisen vaikeus oli
myöskin omansa lisäämään ärtyisyyttäni, sillä minä etsin innokkaasti
(en tahdo sanoa, mistä alhaisesta syystä) vanhan ja voimattoman
Broglion nuorta, kaunista ja iloista herttuatarta. Aivan liian
luottavaisesti hän oli aikaisemmin ilmaissut minulle, millaisessa
valepuvussa hän tulisi esiintymään, ja kun minä nyt kaukaa olin nähnyt
vilauksen hänestä, kiiruhdin etsimään häntä. Tässä silmänräpäyksessä
laskeutui käsi kevyesti olkapäälleni, ja minä kuulin jälleen tuon
unohtumattoman, matalan _kuiskauksen_ korvassani.
Suoranaisen raivon vallassa käännyin heti sen puoleen, joka tällä
tavoin oli keskeyttänyt puuhani, ja tartuin häntä kiivaasti kaulukseen.
Hänellä oli yllään sinisestä sametista tehty espanjalainen viitta ja
vyötäisillään tummanpunainen vyö, josta riippui miekka. Hänen kasvonsa
olivat kauttaaltaan mustan samettinaamion peitossa.
»Roisto!» huusin raivosta käheällä äänellä — ja jokainen sana, jonka
lausuin, tuntui vain lisäävän vihaani. »Roisto! Petturi! Kirottu
lurjus! Sinä et saa, ei, sinä et saa ärsyttää minua kuoliaaksi! Seuraa
minua heti, taikka tapan sinut paikalla!» Ja vetäen häntä perässäni
minä raivasin meille tien pieneen tanssisalin vieressä olevaan
sivuhuoneeseen.
Kun pääsimme perille, työnsin hänet kiivaasti luotani. Hän horjui
seinää kohti, kun taas minä kiroten suljin oven ja käskin hänen
paljastaa miekkansa. Hän epäröi vain hetken; sitten hän kevyesti
huokaisten veti miekkansa esiin ja asettui asentoon.
Ottelusta tuli varsin lyhyt. Minä olin mieletön raivosta ja tunsin
kädessäni kymmenen miehen voiman. Muutamassa sekunnissa olin pakottanut
hänet peräytymään seinää vasten, ja kun hän nyt oli minun vallassani,
työnsin julmaa nautintoa tuntien miekkani kerran toisensa jälkeen hänen
rintansa läpi.
Samassa kuulin jonkun tarttuvan ulkopuolelta oven kädensijaan.
Kiiruhdin estämään oven avaamista, ja palasin sitten viipymättä
kuolevan vastustajani luo. Mutta mikään ihmiskieli ei pysty
ilmaisemaan sitä hämmästystä ja kauhua, jonka näky, minkä nyt näin,
minussa herätti. Se lyhyt silmänräpäys, joksi olin kääntänyt selkäni
huoneesta, oli riittänyt aiheuttamaan siinä suuren muutoksen. Siellä
oli — niin minusta hämmennyksessäni ensin tuntui — iso peili, jota
en siellä aikaisemmin ollut nähnyt — ja kun minä kauhun valtaamana
astuin lähemmäksi, erotin lasissa oman itseni, joka kasvot kalpeina ja
verentahrimina horjui minua kohti.
Sellaiselta minusta näytti, mutta niin ei ollut. Vastustajani,
Wilsonhan se seisoi edessäni, kamppaillen kuoleman kanssa. Hänen
naamionsa ja hänen viittansa lojuivat lattialla, jonne hän oli ne
heittänyt. Mutta hänen puvussaan ei ollut lankaakaan, hänen kasvoissaan
ei piirrettäkään, joka ei kaikissa suhteissa olisi ollut samanlainen
kuin minulla.
Se oli Wilson. Mutta hän ei enää puhunut kuiskaten, ja minä olisin
voinut luulla kuulevani oman ääneni, kun hän sanoi:
»_Sinä olet voittanut ja minä väistyn. Mutta tämän jälkeen olet sinäkin
kuollut, kuollut maailmalta, taivaalta ja toivolta. Minussa sinä elit
— ja katso tästä kuvasta, joka on sinun omasi, miten täydelleen olet
murhannut itsesi_.»