Kun kolera harjoitti hirmuhallitustaan New Yorkissa, olin saanut
eräältä sukulaiseltani kutsun pariksi viikoksi hänen huvilaansa
Hudsonin rannalle. Siellä meitä ympäröi kaikki kesähuvitukset;
ja metsäretkillä, piirustelemalla, soutelemalla, kalastelemalla,
uimalla, sekä musiikin ja kirjojen avulla olisimme saaneet aikamme
miellyttävästi kulumaan, ellei joka aamu olisi tuosta väkirikkaasta
kaupungista saapunut kammottavia tietoja. Ei kulunut päivääkään, ilman
että olisimme saaneet uutisia jonkun tuttavan kuolemasta. Ja tuon
kauhean taudin yhä levitessä opimme joka päivä odottamaan murhesanomaa
jonkun ystävän menettämisestä. Lopulta vavahdimme aina postinkantajan
ilmestyessä. Etelätuulikin tuntui meistä kuoleman saastuttamalta.
Tämä lamauttava ajatus lopulta valtasi kokonaan sieluni. En voinut
puhua, ajatella enkä uneksia mistään muusta. Isäntäni luonne ei
ollut niin helposti kiihtyvä, ja vaikka olikin hyvin masentunut,
yritti hän kuitenkin reipastuttaa minua. Epätodellisuudet eivät
milloinkaan vaikuttaneet hänen jälkeensä, jolla oli huomattavat
taipumukset filosofiaan. Kauhua herättäviin seikkoihin nähden hän oli
huomattavan herkkä, mutta kauhun varjot eivät hänen mieltään mitenkään
kiinnittäneet.
Hänen yrityksiään temmata minut siitä luonnottoman synkkyyden
tilasta, johon olin vaipunut, heikensivät huomattavasti muutamat
kirjat, jotka olin löytänyt hänen kirjastostaan. Ne olivat omiaan
kasvattamaan minussa piileviä perityn taikauskoisuuden siemeniä. Olin
hänen tietämättään lukenut näitä kirjoja, ja siksi hänen oli usein
mahdotonta ymmärtää niitä pakkomielteitä, joita ne olivat istuttaneet
mielikuvitukseeni.
Eräs minun lempiaineeni oli kansanomainen usko enteisiin — usko, jota
siihen aikaan olin taipuvainen aivan vakavissani puolustamaan. Tästä
aiheesta pidimme pitkiä ja innokkaita keskusteluja, joiden aikana hän
väitti sellaisia uskomuksia aivan aiheettomiksi, kun minä taas olin
sitä mieltä, että kansanomaisessa käsitystavassa, joka syntyy aivan
välittömästi — siis ilman havaittavia ulkoapäin tulleita vaikutuksia —
on jo itsessään ilmeinen totuuden siemen ja sitä täytyy kunnioittaa.
Seikka oli sellainen, että kohta tuloni jälkeen minulle oli sattunut
tapaus, niin täydelleen selittämätön ja niin tuhoa ennustava, että
minulle suotaneen anteeksi, vaikka pidinkin sitä enteenä. Se peloitti
ja samalla kertaa siinä määrin hämmensi minua, että kesti monta päivää,
ennenkuin saatoin pakottautua kertomaan siitä ystävälleni.
Erään tavattoman lämpimän päivän iltapuolella istuin kirja kädessä
avoimen ikkunan ääressä, josta minulla oli näköala joen rannoille ja
kauas eräälle vuorelle, jonka tämänpuoleiselta sivulta maanvieremä
oli vienyt enimmät puut. Ajatukseni olivat jo kauan sitten kaikonneet
kirjasta läheisen kaupungin synkkyyteen ja autiuteen. Kun kohotin
päätäni, sattui katseeni tuohon alastomaan vuorenseinämään ja erääseen
olioon — johonkin hirvittävän näköiseen elävään petoon, joka hyvin
nopeasti laskeutui kallion huipulta sen juurelle ja lopulta katosi
siinä kasvavaan tiheään metsään. Kun tämä olento aluksi tuli näkyviin,
epäilin omaa tervettä järkeäni — tai omien silmieni todistusta; ja
kului monta minuuttia, ennenkuin minun onnistui vakuuttautua, etten
ollut hullu enkä uneksinut. Mutta kun kuvaan tämän pedon (jonka näin
selvästi ja jota tarkastelin koko sen kulun ajan), niin pelkään, että
lukijan on vielä vaikeampi uskoa kuin minun.
Kun arvioin pedon suuruuden vertaamalla sitä niihin isoihin puihin,
joiden ohi se kulki — niiden harvojen metsän jättiläisten, jotka
maanvieremän raivo oli säästänyt — päättelin, että se oli paljon
suurempi kuin mikään linjalaiva. Sanon linjalaiva siksi, että pedon
hahmo herätti sen mielteen — meidän seitsemänkymmenenneljän kanuunan
sotalaivojamme runko antaa ehkä jonkinlaisen käsityksen sen yleisistä
ääripiirteistä. Eläimen suu oli kärsän päässä; kärsä puolestaan
oli noin kuusi- tai seitsemänkymmentä jalkaa pitkä ja suunnilleen
niin paksu kuin täysikasvuisen norsun ruumis. Tämän kärsän juuressa
oli suunnaton joukko mustaa, suorrukkeista karvaa — enemmän kuin
olisi saanut yhteensä kahdenkymmenen puhvelin turkista; ja tästä
karvatukosta tunkeutui alaspäin kaksi valkeanhohtavaa torahammasta,
jotka olivat melkein samanlaiset kuin villisian, mutta mittasuhteiltaan
suunnattomasti valtavammat. Yhdensuuntaisesti kärsän kanssa ja sen
molemmilta puolin työntyi esiin jättiläismäinen sauva, kolmekymmentä
tai neljäkymmentä jalkaa pitkä, joka näytti olevan puhdasta kristallia
ja muodoltaan täydellinen särmiö; se taittoi laskevan auringon säteitä
mitä loistavimmalla tavalla. Kärsä oli kiilan muotoinen, kärki
alaspäin. Siitä läksi kaksi siipiparia — jokainen siipi kolmisensataa
jalkaa pitkä — toinen siipipari toisen päällä, ja kaikki peitetty
metallimaisilla suomuksilla; jokainen suomus tuntui olevan kymmenen
tai kaksitoista jalkaa läpimitaten. Huomasin, että ylempiä ja alempia
siipiä sitoi toisiinsa vahva ketju. Mutta omituisinta tässä kamalassa
olennossa oli _pääkallon kuva_, joka peitti melkein koko rinnan ja oli
niin huolellisesti piirretty valkoisella ruumiin tummaa pohjaa vasten,
että olisi voinut luulla sitä omantunnontarkan taiteilijan työksi.
Katsellessani tätä hirveätä eläintä, varsinkin sen rintaa, kammoten
ja vavisten — tulevan onnettomuuden aavistus, jota en suurimmilla
ponnistuksillanikaan saanut torjutuksi — näin kärsän päässä olevien
valtavien leukojen äkkiä avautuvan ja niiden välistä pääsi huuto,
niin äänekäs ja tuhoaennustava, että se värähdytti hermojani kuin
kuolinsoitto. Ja kun hirviö katosi vuorenjuurelle, kaaduin kohta
pyörtyneenä lattialle.
Tultuani jälleen tuntoihini aioin tietysti heti kertoa ystävälleni mitä
olin nähnyt ja kuullut; ja tuskin voin selittää, mikä haluttomuuden
tunne esti minut siitä.
Vihdoin eräänä iltana, kolme tai neljä päivää tuon tapahtuman jälkeen
istuimme kahden kesken samassa huoneessa, jossa olin nähnyt tuon
näkyni, minä samalla paikalla ikkunan ääressä ja ystäväni läheisellä
sohvalla. Paikan ja ajan yhtäläisyys sai minut kertomaan ilmiöstä
hänelle. Hän kuunteli loppuun, nauroi ensin sydämellisesti ja muuttui
sitten tavattoman vakavaksi, aivan kuin olisi ollut päivänselvää, että
minä en kyennyt hallitsemaan aistimiani täydelleen. Siinä samassa näin
taas aivan selvästi tuon hirviön ja kiljahtaen kauhusta näytin hänelle
sitä. Hän katseli innokkaasti — mutta väitti, ettei nähnyt mitään —
vaikka minä aivan selvästi osoitin elukan tietä, kun se laskeutui
alastonta vuorenseinää myöten.
Olin nyt hirvittävän levoton, sillä pidin näkyä joko kuolemani enteenä
tai mikä pahempaa, mielipuolisuuden tiedoittajana. Painauduin kiivaasti
tuoliin ja istuin muutaman silmänräpäyksen kasvot käsissä. Kun
uudelleen nostin katseeni oli näky kadonnut.
Mutta isäntäni, jonka rauhallisuus oli jossakin määrin palannut, kyseli
hyvin tarkasti näkyeläimen muotoa. Kun olin täydelleen tyydyttänyt
hänen uteliaisuutensa, huokasi hän syvään, aivan kuin olisi päässyt
jostakin sietämättömästä taakasta, ja jatkoi puhettaan minun mielestäni
julmuutta hipovan levollisena erinäisistä spekulatiivisen filosofian
kohdista, joista aikaisemmin olimme keskustelleet. Muistan, että hän
erikoisesti (muiden seikkojen muassa) puolusti sitä ajatusta, että
tärkein syy kaikkien inhimillisten tutkimusten erehdyksiin oli järjen
taipumuksessa ali- tai yliarvioida esineitten tärkeyttä vain siksi,
että niitä arvosteltiin läheltä katsoen. »Esimerkiksi», sanoi hän,
»jotta voitaisiin oikein arvostella sitä vaikutusta, jonka demokratian
täydellinen leviäminen tulee suurin piirtein ihmiskuntaan tekemään,
täytyy tässä arvostelussa ottaa huomioon sen ajan etäisyys, jolloin
sellainen leviäminen mahdollisesti voi tulla täydelliseksi. Mutta
voitko mainita ainoatakaan hallitusasioita käsitellyttä kirjailijaa,
joka milloinkaan on arvellut maksavan vaivaa lainkaan käsitellä tätä
erikoista asianhaaraa?»
Hän vaikeni hetkiseksi, meni kirjakaapille ja otti esille erään
eläintieteellisen teoksen. Hän pyysi minua vaihtamaan paikkaa, jotta
hän helpommin saisi selon kirjan hienosta tekstistä, ja istuutui sitten
minun nojatuoliini ikkunan ääreen, avasi kirjan ja jatkoi keskustelua
uudelleen samaan tapaan kuin aikaisemmin.
»Ellet», sanoi hän, »olisi niin äärimmäisen tarkasti kuvannut sitä
hirviötä, niin ehkä en milloinkaan olisi voinut todistaa sinulle, mikä
se oli lajiaan. Sallit minun ensin lukea sinulle koululaismääritelmän
_sfinksin_ suvusta, joka kuuluu heimoon _crepuscularia_, lahkoon
_lepidoptera_ ja luokkaan _insecta_ — hyönteisiin. Määritelmä on
tällainen:
»Neljä kalvomaista siipeä, joita peittävät värilliset, pienet, metallin
näköiset suomukset. Suu muodostaa kiertyvän kärsän, joka on kehittynyt
leukojen pidentymisestä; sen molemmilla puolin on hampaitten jäännökset
ja untuvamaiset suurihmat; alemmat siivet on kiinnitetty ylempiin
lujalla karvalla; tuntosarvet ovat pitkulaisen nuijan muotoiset
ja särmiömäiset; takaruumis on suippo. Pääkallosfinksi on joskus
herättänyt paljon kauhua kansan kesken surullisella huudollaan, jota se
päästelee, ja sillä kuoleman merkillä, joka sillä on rinnassaan.»
Sitten hän pani kirjan kiinni ja nojautui tuolissaan eteenpäin, niin
että joutui aivan samaan asentoon kuin minä sillä hetkellä, jolloin
olin nähnyt »hirviön».
»Ahaa tuossa se on!» huudahti hän hetken kuluttua. »Se menee takaisin
vuorenrinnettä ylöspäin, ja myöntää täytyy, että tuolla elukalla on
vallan erikoinen ulkonäkö. Mutta missään tapauksessa se ei ole lainkaan
niin suuri eikä lainkaan niin kaukana kuin sinä kuvittelit; sillä
seikka on sellainen, että kun se nyt ryömii ylös tuota lankaa, jonka
joku hämähäkki on kutonut ikkunankehykseen, niin huomaan, että se on
korkeintaan noin yhden kuudestoistaosa tuuman pituinen ja myöskin noin
yhden kuudestoistaosan tuuman päässä minun silmäterästäni.»