Syksyllä vuonna 1827 oleskellessani Virginiassa, lähellä
Charlottesvilleä, jouduin sattumalta herra Augustus Bedloen
tuttavuuteen. Tämä nuori ja joka suhteessa merkillinen herrasmies
kiihdytti suunnattomasti uteliaisuuttani ja mielenkiintoani. Huomasin
mahdottomaksi käsittää häntä sen enempää hengen kuin ruumiinkaan
puolesta. Hänen perheestään en voinut saada mitään tyydyttävää
selvitystä. En päässyt selville, mistä hän oli. Hänen iässäänkin —
vaikka sanonkin häntä nuoreksi herrasmieheksi — oli jotakin, mikä
saattoi minut koko lailla ymmälle. Tosin hän näytti nuorelta — ja
hän usein puhui nuoruudestaan — mutta sattui hetkiä, joina vähällä
vaivalla saatoin kuvitella häntä satavuotiaaksi. Mutta mikään hänessä
ei ollut niin omituista kuin hänen ulkonäkönsä. Hän oli erittäin
pitkä ja laiha. Hän oli hyvin kumaraselkäinen. Hänen jäsenensä olivat
ylen pitkät ja kuihtuneet. Hänen otsansa oli leveä ja matala. Hänen
ihonsa oli aivan veretön. Hänen suunsa oli iso ja kaareutuva, ja
hänen hampaansa olivat epätasaisimmat, vaikkakin terveet, mitkä ikinä
olin nähnyt kenenkään ihmisen suussa. Hänen hymynsä ei kuitenkaan
ollut lainkaan epämiellyttävä, niinkuin saattaisi kuvitella; mutta
se ei milloinkaan vaihdellut. Siitä kuvastui syvä alakuloisuus —
muuttumaton ja loppumaton synkkyys. Hänen silmänsä olivat luonnottoman
suuret ja kissamaisen pyöreät. Silmäterätkin suurenivat ja pienenivät
valovaihtelujen mukaan aivan kuin kissansukuisilla eläimillä. Hänen
kiihtyessään silmäterät rupesivat loistamaan aivan käsittämättömän
kirkkaina; ne näyttivät syöksevän loistavia säteitä — ei heijastusta,
vaan sisäistä väikettä niinkuin kynttilä tai aurinko; mutta
tavallisesti ne olivat niin täydelleen laimeat, verhotut ja hämärät,
että mieleen johtuivat kauan haudassaan maanneen ruumiin silmät.
Nämä henkilökohtaiset omituisuudet aiheuttivat ilmeisesti hänelle
paljon kiusaa, ja hän alituisesti viittaili niihin puolittain
selittävällä, puolittain anteeksipyytävällä tavalla, joka ensimmäisellä
kerralla vaikutti minuun hyvin tuskastuttavasti. Pian kuitenkin totuin
siihen, ja vastenmielisyyteni haihtui. Hänen tarkoituksensa tuntui
olevan mieluummin vihjailla kuin suoraan vakuuttaa, ettei hän ollut
aina ollut ruumiillisesti tällainen — että pitkä hermokohtausten
sarja oli riistänyt häneltä tavallista suuremman kauneuden ja
tehnyt hänet sellaiseksi, jollaisena hänet nyt näin. Monta vuotta
häntä oli hoitanut eräs lääkäri, nimeltä Templeton — vanha herra,
ehkä seitsemissäkymmenissä — johon hän oli tutustunut Saratogassa
ja jonka hoidosta hän siellä oli saanut, tai kuvitteli saaneensa,
suurta lievitystä. Asia loppui siihen, että Bedloe, varakas mies,
teki tohtori Templetonin kanssa sopimuksen, jonka mukaan jälkimmäinen
runsaasta vuosimaksusta otti omistaakseen aikansa ja lääketieteellisen
kokemuksensa yksinomaan tuon invaliidin hoitoon.
Tohtori Templeton oli nuoruudessaan vaeltanut laajalti ja Pariisissa
kääntynyt Mesmerin oppien innokkaaksi kannattajaksi. Pelkästään
magneettisilla parannustavoilla hänen oli onnistunut lieventää
potilaansa äkillisiä tuskia; ja tämä menestys oli tietysti saanut
jälkimmäisen jossakin määrin luottamaan nuhin käsityksiin, joihin nämä
parannuskeinot pohjautuivat. Tohtori oli kuitenkin niinkuin kaikki
intoilijat ponnistellut kovasti tehdäkseen oppilaastaan täydellisen
käännynnäisen ja päässytkin lopulta niin pitkälle, että sai tämän
alistumaan lukuisiin kokeisiin. — Näiden alituisesta toistamisesta
oli aiheutunut tulos, joka nykyjään on käynyt niin tavalliseksi,
ettei se herätä juuri mitään mielenkiintoa, mutta jota niinä aikoma
tuskin tunnettiin Amerikassa. Tarkoitan, että tohtori Templetonin
ja Bedloen välille oli vähitellen syntynyt hyvin ilmeinen ja
selvästi havaittava _rapport_ eli magneettinen suhde. En kuitenkaan
tahdo väittää, että tämä _rapport_ ulottui juuri kauemmaksi kuin
tavalliseen nukuttamiskykyyn; mutta itse tämä kyky oli kehittynyt hyvin
voimakkaaksi. Ensimmäistä kertaa yrittäessään magneettiseen uneen
vaivuttamista mesmeristi epäonnistui täydelleen. Viides tai kuudes
kerta onnistui vain osittain ja silloinkin vain pitkän ponnistuksen
jälkeen. Vasta kahdennellatoista kerralla voitto oli täydellinen.
Tämän jälkeen potilaan tahto nopeasti alistui lääkärin tahtoon, niin
että kun ensimmäisen kerran tutustuin molempiin, uni saapui melkein
silmänräpäyksellisesti pelkästä lääkärin tahtomisesta, vieläpä
silloinkin, kun sairas ei tietänyt mitään hänen läsnäolostaan. Vasta
nyt, vuonna 1845, jolloin sellaisia ihmeitä tapahtuu tuhansittain
joka päivä, minä uskallan kirjoittaa tämän näennäisen mahdottomuuden
vakavana tosiasiana.
Bedloen luonne oli mitä suurimmassa määrin tunteellinen, kiihtyvä
ja haaveileva. Hänen mielikuvituksensa oli varsin vilkas ja
luomiskykyinen, ja epäilemättä sitä kiihdytti piintynyt tapa käyttää
morfiinia; jota hän nieli suurin määrin ja jota ilman hän olisi
pitänyt elämistä mahdottomana. Hänen tapansa oli ottaa sitä hyvin
vahva annos kohta aamiaisen jälkeen — tai pikemminkin juotuaan kupin
väkevää kahvia, sillä hän ei syönyt aamupäivisin mitään — ja sitten
lähteä yksinään tai vain koiran seurassa pitkälti harhailemaan
niille villeille ja yksinäisille kukkuloille, jotka reunustavat
Charlottesvilleä lännessä ja etelässä ja joita kunnioitetaan nimellä
Rosovuoret.
Eräänä hämäränä, lämpimänä, usvaisena päivänä marraskuun lopulla, tuon
omituisen vuodenaikojen _interregnumin_ vallitessa, jota Amerikassa
nimitetään intiaanikesäksi, herra Bedloe läksi tapansa mukaan
kukkuloille. Päivä kului, mutta hän ei palannut.
Lopulta kovin huolestuimme hänen viipymisestään ja olimme kello
kahdeksan ajoissa illalla jo lähtemäisillämme häntä etsimään, kun hän
yht'äkkiä ilmestyikin, ei terveytensä puolesta tavallista huonompana,
mutta mieli ehkä hiukkasen reippaampana. Selonteko, jonka hän antoi
retkestään ja häntä pidättäneistä tapauksista, oli tosiaankin
merkillinen.
»Muistatte kai», sanoi hän, »että läksin Charlottesvillestä kello
yhdeksän tienoissa aamulla. Suuntasin kulkuni heti vuorille ja kymmenen
ajoissa tulin erääseen solaan, joka oli aivan outo minulle. Hyvin
innostuneena seurasin sen mutkia. Näköala joka suunnalla — vaikkakaan
sitä ei voi sanoa suurenmoiseksi — oli kuitenkin sanoin kuvaamaton
ja sen synkkä autius erikoisesti viehätti mieltäni. Tämä erämaa
näytti aivan neitseelliseltä. En voinut olla uskomatta, että vihreitä
turpeita ja harmaita kallioita, joita minä astelin, ei milloinkaan
aikaisemmin ollut polkenut ihmisen jalka. Niin täydelleen eristetty
ja tosiasiallisesti luoksepääsemätön, paitsi tilapäisten sattumien
avulla, on tuon kuilun suu, ettei ole lainkaan mahdotonta, vaikka
minä olisinkin ensimmäinen seikkailija — aivan ensimmäinen ja ainoa
seikkailija — joka on milloinkaan tunkeutunut sen loukkoihin.
»Paksu ja omituinen usva, joka on tunnusmerkillinen intiaanikesälle ja
joka nyt raskaana ympäröi kaikkia esineitä, syvensi epäilemättä niitä
hämäriä vaikutelmia, joita nuo esineet synnyttivät. Tämä miellyttävä
sumu oli niin tiheä, etten milloinkaan voinut nähdä polkua edessäni
enempää kuin kymmenisen jaardia. Tämä polku oli tavattoman polveileva,
ja kun aurinkoa ei voinut nähdä, kadotin minä pian käsityksen
suunnasta. Sillä välin oli morfiini tehnyt tavallisen vaikutuksensa
— tehnyt näkyvän maailman tavattoman mielenkiintoiseksi. Lehden
väräjäminen — ruohonkorren värivivahdukset — apilaan muoto — mehiläisen
surina — kastepisaran väike — tuulen henkäily — vienot tuoksut, jotka
tulivat metsästä — niissä oli kokonainen maailmankaikkeus mielijohteita
— hajanaisen ja sekavan ajatuksen iloinen ja kirjava seurue.
»Kiintyneenä tähän tällaiseen kuljin erinäisiä tunteja, ja sinä aikana
usva tiheni ympärilläni niin, että lopulta minun täytyi suorastaan
hapuilla tietä. Ja silloin minut valtasi kuvaamaton levottomuus —
jonkinlainen hermostunut epäröinti ja vavistus — pelkäsin astua
eteenpäin, etten putoaisi johonkin kuiluun. Muistin myöskin omituisia
kertomuksia näistä Rosovuorista ja eriskummallisista ja julmista
ihmisroduista, jotka asustivat niiden lehdoissa ja luolissa.
Tuhannen hämärää kuvitelmaa vaivasi ja huolestutti mieltäni — sitä
ahdistavampia, koska ne olivat hämäriä. Äkkiä huomiotani kiinnitti kova
rummunlyönti.
»Hämmästykseni oli luonnollisesti aivan suunnaton. Rumpu oli
näillä kukkuloilla tuntematon kapine. En olisi enemmän ällistynyt,
vaikka olisin kuullut arkkienkelin pasuunan äänen. Mutta pian sain
toisen ja vielä hämmästyttävämmän pelonaiheen. Minua kohden tuli
raivoisasti kaliseva tai helisevä ääni, aivan kuin olisi ravistettu
suurta avainkimppua — ja samassa ryntäsi kiljahtaen ohitseni eräs
tummakasvoinen ja puolialaston mies. Hän meni niin läheltä, että tunsin
hänen kuuman hengityksensä kasvoillani. Toisessa kädessään hän piti
helistintä, joka oli tehty teräsrenkaista, ja niitä hän juostessaan
ravisteli voimakkaasti. Tuskin hän oli kadonnut usvaan, kun hänen
perästään läähätti suu auki ja silmät palaen valtava peto. En voinut
siitä erehtyä. Se oli hyeena.
»Tämän hirviön näkeminen pikemmin lievensi kuin lisäsi kauhuani —
sillä nyt tiesin varmasti uneksivani ja koetin ponnistautua valveille.
Astelin rohkeasti ja reippaasti eteenpäin. Hieroin silmiäni. Huutelin
ääneen. Nipistelin jäseniäni. Sain näkyviini pienen lähteen ja sen
ääreen kumarruin ja valelin vedellä käsiäni, päätäni ja kaulaani. Tämä
tuntui hälventävän ne epävarmat tunteet, jotka tähän asti olivat minua
vaivanneet. Nousin mielestäni uutena miehenä ja jatkoin vakaasti ja
rauhallisesti tuntematonta tietäni.
»Lopulta, kun ponnistukset ja eräänlainen ilman helteisyys olivat minut
aivan uuvuttaneet, istuuduin erään puun alle. Pian rupesi aurinko
vaisusti pilkottamaan ja puunlehtien varjo lankesi heikkona mutta aivan
selvänä ruoholle. Tätä varjoa katselin ihmetellen monta minuuttia.
Katselin ylöspäin. Puu oli palmu.
»Nousin kiireesti ja pelokkaan kiihtymyksen valtaamana — kuvitelmani
uneksimisesta ei enää pitänyt paikkaansa. Näin — tunsin, että kaikki
aistimeni toimivat aivan virheettömästi — ja nämä aistit välittivät
sielulleni kokonaisen maailman uusia ja omituisia aistimuksia. Kuumuus
muuttui yht’äkkiä aivan sietämättömäksi. Tuuli oli täynnä outoa
tuoksua. — Korviini kantautui yhtämittainen, matala kohina aivan kuin
runsasvetisen, mutta hitaasti virtaavan joen, ja siihen sekaantui
lukuisien ihmisäänien omituinen sorina.
»Sillä välin kuin kuulostelin niin äärimmäisen kummastuneena,
ettei sitä maksa vaivaa ruvetakaan kuvailemaan, vei kova ja lyhyt
tuulenpuuskaus pois tuon rasittavan sumun aivan kuin velho olisi lyönyt
sauvallaan.
»Huomasin olevani korkean vuoren juurella ja katselin laajaa tasankoa,
jonka läpi kiemurteli valtava joki. Tämän joen rannalla oli itämaiselta
näyttävä kaupunki, sellainen joista luemme Tuhannen ja yhden yön
saduista, mutta omituisempi kuin yksikään niissä kuvattu. Asemastani,
joka oli paljon kaupungin yläpuolella, saatoin nähdä sen jokaisen sopen
ja kulman kuin karttaan piirrettynä. Kadut näyttivät lukemattomilta, ja
leikkasivat toisiaan epäsäännöllisesti kaikkiin suuntiin, mutta olivat
pikemmin pitkiä kiemurtelevia kujia kuin katuja, ja ne suorastaan
kuohuivat ihmisiä. Talot olivat villin maalauksellisia. Joka puolella
suunnaton määrä parvekkeita, kuisteja, minareetteja, alttareita ja
eriskummallisesti veistettyjä ulkonemia. Basaareja oli viljalti, ja
niihin oli pantu näytteille loppumattoman runsaasti erilaisia kauniita
tavaroita — silkkejä, muslimeja, mitä lumoavimpia veistotöitä ja mitä
komeimpia koruja ja jalokiviä. Paitsi näitä näkyi joka suunnalla
lippuja ja kantotuoleja, joissa istui uhkeita naisia tiheästi
hunnutettuina, loistavilla loimilla peitettyjä norsuja, irvokkaasta
veistettyjä epäjumalankuvia, rumpuja, viirejä ja kalistimia, keihäitä
ja hopeaisia tai kullattuja virkasauvoja. Ja keskellä tätä joukkoa
ja meteliä ja yleistä sekamelskaa ja hämminkiä — näiden miljoonan
tumman ja keltaisen turbaanipäisen, viittaan puetun ja pitkäpartaisen
ihmisen keskellä mylvi lukematon määrä pyhiä, nauhoilla koristettuja
härkiä, ja legioonittani siivottomia mutta pyhitettyjä apinoita
kiipeili lörpötellen ja kirkuen moskeijain kattolistoja pitkin tai
riippui minareeteista ja talojen ulkonemista. Kuohuvilta kaduilta oli
rantaan rakennettu lukuisia portaita, jotka veivät kylpypaikkoihin, ja
joki näytti vaivalloisesti raivaavan tiensä läpi laivastojen, jotka
syvään lastattuina lähellä ja kaukana peittivät sen pinnan. Kaupungin
rajojen ulkopuolella kohoili tuuheita, majesteettisia viidakoita,
palmuja ja kookospuita sekä muita jättiläismäisiä ja haaveellisia,
vanhoiksi kasvavia puita; ja siellä täällä näkyi riisipelto, talonpojan
olkikattoinen maja, vesisäiliö, syrjäinen temppeli, mustalaisleiri
tai yksinäinen, hurmaava tyttö, joka ruukku päälaellaan kulki kohti
mahtavan virran rantaa.
»Tietysti sanotte, että minä uneksin; mutta niin ei ollut. Kaikessa
mitä näin — mitä kuulin — mitä tunsin — mitä ajattelin — ei ollut
lainkaan sitä epämääräisen poissaolevaa, mikä on niin tunnusmerkillinen
unelle. Kaikki oli ankarasti johdonmukaista. Epäillessäni aluksi,
että olin tosiaankin hereillä, tein joukon kokeita, jotka pian
todistivat, että todellakin olin. Nähkääs, kun ihminen näkee unta ja
unessaan epäilee, että hän uneksii, niin epäily _ei milloinkaan ole
näyttäytymättä toteen_, ja nukkuja herää melkein heti. Niinpä Novalis
ei erehdy sanoessaan, että 'me olemme lähellä heräämistä, kun uneksimme
uneksivamme'. Jos tämä tällainen näky olisi sattunut minun lainkaan
epäilemättä sitä uneksi, niin se ehdottomasti olisi ollut uni, mutta
tällaisenaan, epäiltynä ja kokeiltuna minun täytyy luokittaa se toisten
ilmiöitten joukkoon.»
»En ole varma, vaikka ette erehtyisikään», huomautti tohtori Templeton,
»mutta jatkakaa. Te nousitte ja laskeuduitte kaupunkiin.»
»Minä nousin», jatkoi Bedloe silmäillen tohtoria äärettömän
hämmästyneenä, »minä nousin ja niinkuin sanoitte, laskeuduin
kaupunkiin. Matkallani jouduin valtavaan väkijoukkoon, joka parveili
jokaisella pääkadulla, kaikki samaan suuntaan ja osoittaen joka
liikkeellään mitä raivokkainta kiihtymystä. Aivan äkkiä jokin
käsittämätön mielijohde sai minut tuntemaan voimakasta henkilökohtaista
mielenkiintoa siihen, mitä oli tekeillä. Oli kuin olisin tuntenut, että
minulla oli tärkeä osa näyteltävänä, vaikka en tarkoin tajunnut mikä.
Tuota ympäröivää väkijoukkoa kohtaan tunsin syvää vastenmielisyyttä.
Vetäydyin heidän joukostaan ja nopeasti astuttuani erästä kiertotietä
saavuin kaupunkiin. Siellä oli käynnissä raivokas melske ja
tora. Pieni miesjoukko, puettu puolittain itämaiseen, puolittain
eurooppalaiseen pukuun, johtajana eräs herrasmies, jonka univormu
oli osittain englantilainen, oli joutunut epätasaiseen tappeluun
kujilla parveilevan roskaväen kanssa. Minä yhdyin heikompaan puoleen,
asestauduin erään kaatuneen upseerin aseilla ja taistelin — en tiedä
kenen kanssa — hermostuneen raivokkaana niinkuin epätoivoinen mies
ainakin. Ylivoimainen vihollinen lannisti meidät pian ja pakotti meidät
etsimään turvaa eräänlaisesta kioskista. Sinne me linnoittauduimme
ja olimme toistaiseksi turvassa. Kurkistusreiästä, joka oli lähellä
kioskin kattoa, näin suuren väkijoukon, joka raivoisan kiihtyneenä
ympäröi erään joen rannalla sijaitsevan kauniin palatsin ja hyökkäsi
sen kimppuun. Pian eräästä tämän palatsin yläikkunasta laskeutui
muuan naismaisen näköinen henkilö köyden avulla, joka oli tehty hänen
seuralaistensa turbaaneista. Käsillä oli vene, jolla hän pujahti virran
vastakkaiselle rannalle.
»Ja siinä samassa uusi seikka valtasi mieleni. Puhuin muutamia
kiireisiä, mutta tarmokkaita sanoja tovereilleni ja saatuani muutamia
heitä suostumaan tuumaani tein rajun hyökkäyksen kioskista. Ryntäsimme
väkijoukkoon, joka ympäröi sitä. Aluksi se väistyi edestämme. Se
järjestyi uudelleen, taisteli vimmatusti ja peräytyi jälleen. Sillä
välin me olimme ajautuneet kauas kioskista, eksyneet ja joutuneet
kapeille kaduille; niitä reunustivat korkeat talot, joiden loukkoihin
ei aurinko ole milloinkaan voinut tunkeutua. Roskaväki tunki rajusti
päälle, ahdisti meitä keihäillään ja peitti meidät nuolisateeseen. Nämä
jälkimmäiset olivat hyvin merkillisiä ja muistuttivat jossakin määrin
malaijien kiemuraisia tikareita. Ne oli tehty matelevaa käärmettä
mukaillen, olivat pitkiä ja mustia ja varustetut myrkytetyillä
väkäsillä. Eräs sellainen sattui oikeaan ohimooni. Horjahdin ja
kaaduin. Äkillinen ja kamala pahoinvointi kouristi minua. Vääntelehdin
— läähätin — kuolin.»
»Ette kai nyt tahdo väittää», virkoin hymyillen, »ettei koko
seikkailunne ollut unta. Ette kai väitä, että olette kuollut?»
Saneessani nämä sanat odotin tietenkin Bedloelta vastaukseksi
jotakin kiihkeätä mielenpurkausta; mutta ällistyksekseni hän epäröi,
vapisi, muuttui peloittavan kalpeaksi eikä puhunut mitään. Katselin
Templetoniin. Hän istui tuolissaan suorana ja jäykkänä — hänen
hampaansa kalisivat ja silmät olivat pullistua ulos päästä. »Jatkakaa!»
sanoi hän lopulta käheästi Bedloelle.
»Monen minuutin ajan», jatkoi jälkimmäinen, »minun ainoa aistimukseni —
ainoa tunteeni — oli pimeys ja olemattomuus ja tietoisuus kuolemasta.
Lopulta tuntui läpi sieluni käyvän ankara ja äkillinen puistatus,
aivan kuin sähköisku. Sen mukana tuli kimmoisuuden ja valon tunne.
Tämän jälkimmäisen minä tunsin — en nähnyt. Samassa tunnuin nousevan
maasta. Mutta minulla ei ollut mitään ruumiillista, ei mitään näkevää,
kuulevaa tai käsinkosketeltavaa olemusta. Väkijoukko oli hajaantunut.
Meteli oli loppunut. Kaupunki oli suhteellisen rauhallinen. Allani oli
oma ruumiini nuoli ohimossa, ja koko pää oli hirvittävästi pöhöttynyt
ja vääristynyt. Mutta kaikki nämä seikat minä tunsin — en nähnyt.
Mikään ei kiinnostanut minua. Ruumiskin näytti asialta, joka ei minua
liikuttanut. Tahtoa minulla ei ollut, mutta ilmeisesti minun oli
pakko liikkua; leijailin kuin kelluen pois kaupungista ja palasin
mutkikkaalle polulle, jota myöten olin sinne astunut. Kun olin palannut
sille solan kohdalle, jossa olin kohdannut hyeenan, tunsin taas kuin
galvaanisen patterin iskun; painon, tahtomisen ja olemuksen tunne
palasi. Tulin omaksi alkuperäiseksi itsekseni, ja läksin nopeasti kotia
kohden — mutta mennyt ei ollut kadottanut todellisuudentuntuaan — enkä
tällä hetkelläkään voi pakottaa järkeäni uskomaan sitä unennäöksi.»
»Eikä se ollutkaan», sanoi Templeton hyvin juhlallisen näköisenä,
»vaikka olisi vaikea sanoa, miksi muuksi sitä pitäisi nimittää.
Otaksukaamme vain, että nykyaikaisen ihmisen henki on muutamien
hämmästyttävien sielullisten keksintöjen rajalla. Tyytykäämme tähän
otaksumaan. Muuten minun on annettava joitakin selityksiä. Tässä on
vesivärimaalaus, jonka olisin näyttänyt teille aikaisemmin, ellei
käsittämätön kauhun tunne olisi minua tähän asti estänyt.»
Katsoimme kuvaa, jonka hän ojensi. En nähnyt siinä mitään erikoista;
mutta Bedloeen se vaikutti kummallisesti. Katsahtaessaan siihen hän
oli vähällä pyörtyä. Ja kuitenkin se oli vain pienoiskuva — tosin
ihmeteltävän tarkka — hänen omista merkillisistä piirteistään. Ainakin
minun mielestäni.
»Huomaatte kai», sanoi Templeton, »kuvan päiväyksen — se on tässä,
tuskin erottaa, tässä nurkassa — 1780. Sinä vuonna tämä kuva
maalattiin. Se on erään kuolleen ystäväni — erään herra Oldebin ‒
johon kiinnyin kovin Kalkutassa, Warren Hastingsin hallinnon aikana.
Olin silloin vain kaksikymmenvuotias. Kun ensimmäisen kerran näin
teidät, herra Bedloe, Saratogassa, niin juuri tuo teidän ja tämän
kuvan ihmeellinen yhdennäköisyys sai minut puhuttelemaan teitä,
etsimään teidän tuttavuuttanne ja ryhtymään tuohon sopimuksentekoon,
joka päättyi niin, että minusta tuli ainainen seuralaisenne. Tähän
toimintaani vaikutti osittain, ja ehkäpä pääasiallisesti, vainajan
surullinen muisto ja osittain myöskin huolestunut ja kai jonkin verran
kauhunsekainen uteliaisuus teidän suhteenne.
»Kertoessanne näyn kukkuloilta olette aivan tarkasti kuvannut
intialaisen kaupungin Benaresin, joka on pyhän virran rannalla.
Metelit, taistelut ja verilöylyt olivat todellisia tapahtumia Cheyte
Singin kapinan aikana, joka syntyi vuonna 1780 ja jonka aikana Hastings
joutui suureen hengenvaaraan. Mies, joka pakeni turbaaneista sidotun
köyden avulla, oli Cheyte Sing itse. Kioskiin vetäytynyt joukko
oli alkuasukassotilaita ja englantilaisia upseereja, joita komensi
Hastings. Minä kuuluin tähän joukkoon ja tein kaikkeni estääkseni
hätäisestä ja kohtalokkaasta hyökkäyksestä sitä upseeria, joka
kaatui kujalle bengalilaisen myrkytetystä nuolesta. Tämä upseeri on
rakkain ystäväni. Hän oli Oldeb. Huomaatte tästä käsikirjoituksesta»
(tohtori veti esiin muistikirjan, jonka monet sivut olivat ilmeisesti
vasta-kirjoitetut) »että juuri samaan aikaan kuin te olitte näkevinänne
nuo tapahtumat vuoristossa, minä kuvasin niitä täällä kotona.»
Noin viikon kuluttua tästä keskustelusta näkyi eräässä Charlottesvillen
lehdessä seuraava uutinen:
»Meillä on surullinen velvollisuus ilmoittaa, että äskettäin kuoli
herra _Augustus Bedlo_, herrasmies, jonka rakastettavat ominaisuudet
ja monet avut ovat jo kauan tehneet hänet pidetyksi Charlottesvillen
asukkaitten keskuudessa.
»Herra B. on muutamien viime vuosien aikana potenut hermosärkyä,
joka usein on uhannut käydä tuhoatuottavaksi; mutta sitä voi pitää
vain välillisenä syynä hänen kuolemaansa. Läheisin syy oli erittäin
omituinen. Eräällä retkeilyllä Rosovuorilla muutama päivä sitten hän
hiukan vilustui ja sai kuumeen, jota seurasi ankara veren pakkautuminen
päähän. Lievittääkseen tätä tohtori Templeton turvautui paikalliseen
suoneniskuun. Iilimatoja asetettiin ohimoihin. Kauhistuttavan lyhyessä
ajassa potilas kuoli, ja silloin kävi selville, että astiaan, jossa
iilimatoja säilytettiin, oli vahingossa tullut eräs noita myrkyllisiä
juotikkaita, joita silloin tällöin tavataan ympäristön lammikoissa.
Tämä eläin oli imeytynyt erääseen oikean ohimon pikkuvaltimoon. Sen
läheinen yhdennäköisyys lääketieteellisen iilimadon kanssa aiheutti,
ettei erehdystä havaittu, ennen kuin jo oli liian myöhäistä.
»Huom! — Charlottesvillen myrkyllisen juotikkaan erottaa
lääketieteellisestä iilimadosta sen musta väri ja etenkin sen
kiemurtelut tai matomaiset liikkeet, jotka hyvin läheisesti
muistuttavat käärmeen liikkeitä.»
Puhelin mainitun lehden toimittajan kanssa tästä merkillisestä
tapaturmasta ja tulin kysyneeksi, miten oli sattunut, että vainajan
nimi oli kirjoitettu Bedloksi.
»Otaksun», sanoin minä, »että teillä on perusteita tähän
kirjoitustapaan, mutta olen aina luullut, että nimen lopussa on e.»
»Perusteita? Ei», vastasi hän. »Se on pelkkä painovirhe. Siinä on e
lopussa kaikkialla koko maailmassa, enkä ikinä ole kuullutkaan, että se
kirjoitettaisiin muulla tavalla.»
»Silloin», mutisin minä kääntyessäni tieheni, »silloin tosiaankin
totuus sattuu olemaan omituisempi kuin mikään romaani — sillä Bedlo
ilman e:tä, mitä se on muuta kuin Oldeb nurinpäin? Ja tämä mies sanoo,
että se on painovirhe.»