»Kääntämällä sen niinkuin aikaisemminkin saamme sanan
good,
joka vakuuttaa meidät siitä, että ensimmäinen kirjain on A ja kaksi
ensimmäistä 'A good'.
»Nyt on jo aika järjestää hämmentymisen välttämiseksi avaimemme
taulukon muotoon. Se on tällainen:
5 on yhtäkuin a
+ » d
8 » e
3 » g
4 » h
6 » i
* » n
± » o
( » r
; » t
»Siis meillä on kokonaista kymmenen tärkeätä kirjainta selvillä, ja
olisi hyödytöntä enää jatkaa ratkaisun yksityiskohtia. Olen sanonut
tarpeeksi vakuuttaakseni sinua, että tämän kaltaiset salakirjoitukset
ovat helposti ratkaistavia, ja antaakseni sinulle näytteen niiden
järjenmukaisesta ratkaisemisesta. Mutta saat olla varma, että tämä
salakirjoitusnäyte kuuluu kaikkein helpoimpiin. Mitäpä tässä muuta kuin
antaa täydellinen käännös pergamentin merkeistä. Tässä se on:
»_A good glass in the bishop's hostel in the devil’s seat forty-one
degrees and thirteen minutes northeast and by north main branch
seventh limb east side shoot from the left eye of the death’s-head
a bee line from the tree through the shot fifty feet out_.» (Hyvä
lasi piispanmajassa paholaisen istuimella neljäkymmentäyksi astetta
ja kolmetoista minuuttia pohjoisluoteeseen päärunko seitsemäs oksa
itäpuolella pistä läpi pääkallon vasemman silmän mehiläisen tietä
puusta viisikymmentä jalkaa.)
»Mutta», sanoin minä, »arvoitus näyttää yhtä pahalta kuin ennenkin.
Mitenkä on mahdollista saada selville kaikesta tästä hölynpölystä —
paholaisen istuin', 'pääkallo' ja 'piispanmaja'?»
»Myönnän kyllä», vastasi Legrand, »että aluksi juttu näyttää ihan
sotkuiselta. Ensitöikseni koetin jakaa lauseet, niinkuin kirjoittaja on
tarkoittanut.»
»Tarkoitatko pilkuttamista?»
»Jotakin siihen tapaan.»
»Mutta miten se oli mahdollista?»
»Ajattelin, että kirjoittaja tieten tahtoen oli jättänyt välit
pois, jotta ratkaiseminen kävisi vaikeammaksi. No niin, mies joka
ei ole liian älykäs, menee jokseenkin varmasti liian pitkälle.
Kun hän kirjoittaessaan tuli kohdalle, joka olisi vaatinut
välin tai välimerkin, niin hänelle tuli kiusaus tässä paikassa
kirjoittaa merkkinsä tavallista lähemmäksi toisiaan. Jos vilkaiset
käsikirjoitusta, niin helposti huomaat viisi sellaista kokoonahdettua
paikkaa. Toimien tämän vihjauksen mukaan, jaoin kirjoituksen näin:
»Hyvä lasi piispanmajassa paholaisen istuimella neljäkymmentäyksi
astetta ja kolmetoista minuuttia — pohjoisluoteeseen — päärunko
seitsemäs oksa itäpuolella — pistä läpi pääkallon vasemman silmän —
mehiläisen tietä puusta viisikymmentä jalkaa.»
»Tämäkään jako», sanoin minä, »ei paljon valaise».
»Ei se valaissut minuakaan», vastasi Legrand, »muutamaan päivään,
joiden aikana tein ahkeria kyselyjä naapuristossa Sullivanin
saarelta saadakseni tietää, oliko siellä mitään rakennusta, jota
nimitettäisiin 'piispanmajaksi'. Kun en saanut mitään tietoja tästä
asiasta, olin jo laajentamaisillani tutkimuksiani ja rupeamaisillani
oikein järjestelmälliseen työhön, kun yht'äkkiä mieleeni juolahti,
että tämä 'piispanmaja' saattoi jotenkin vihjata erääseen vanhaan
Bessop-nimiseen perheeseen, joka muinaisina aikoina oli omistanut erään
vanhan herraskartanon noin neljän mailin päässä saaresta pohjoiseen.
Läksin siis istutuksille ja kyselin asiaa paikan vanhoilta neekereiltä.
Lopulta eräs vanhimmista akoista sanoi kuulleensa jostakin sellaisesta
paikasta kuin _Bessopin linnasta_ ja arveli voivansa opastaa minut
sinne, mutta hän sanoi, ettei se ollut linna eikä talo, vaan korkea
kallio. Lupasin antaa hänelle hyvän maksun vaivoistaan, ja vähän
epäröityään hän suostui seuraamaan minua paikalle. Löysimme sen ilman
erikoista vaivaa, ja lähetettyäni hänet tiehensä rupesin tutkimaan
paikkaa. 'Linna' oli vain sekalainen seurakunta kallion järkäleitä ja
kukkuloita — ja eräs näistä jälkimmäisistä oli hyvin erikoinen sekä
korkeutensa että eristetyn paikkansa ja oudon muotonsa vuoksi. Kiipesin
sen huipulle ja olin kovin hämmennyksissäni mitä sitten tehdä.
»Siinä innokkaasti mietiskellessäni silmäni sattuivat erääseen kapeaan
pengermään, joka oli kallion itäkyljessä, kenties noin jaardin verran
alapuolella huippua, jolla minä seisoin. Ja tämä pengermä ulkoni
noin kahdeksantoista tuumaa eikä ollut enempää kuin jalan levyinen;
sen yläpuolella oli halkeama kalliossa, joka sai sen karkeasti
muistuttamaan niitä syväselkäisiä tuoleja, joita meidän esi-isämme
käyttivät. En lainkaan epäillyt, että tämä oli se 'paholaisen istuin',
johon käsikirjoituksessa viitattiin ja silloin tuntui, kuin käsissäni
olisi ollut arvoituksen täydellinen ratkaisu.
»Tiesin, että 'hyvä lasi' ei voinut merkitä muuta kuin kaukoputkea,
sillä merimiehet käyttävät lasisanaa harvoin muussa merkityksessä.
Tiesin nyt, että oli käytettävä kaukoputkea tässä, ja tunsin paikan,
josta sitä oli käytettävä — ehdottomasti _määrättyyn suuntaan_.
En lainkaan epäillyt, että lauseet 'neljäkymmentäyksi astetta ja
kolmetoista minuuttia' sekä 'pohjoisluoteeseen' olivat annetut
kaukoputken suuntaamiseksi. Kovasti kiihtyneenä näistä keksinnöistä
kiiruhdin kotiin, hankin kaukoputken ja palasin kalliolle.
»Laskeuduin askelmalle ja huomasin, että oli mahdotonta istua
siinä muussa kuin yhdessä ainoassa asennossa. Tämä seikka
vahvisti ennakkoajatustani. Rupesin käyttämään kiikaria.
Tietysti ’neljäkymmentäyksi astetta ja kolmetoista minuuttia' ei
voinut tarkoittaa muuta kuin vaakasuoraa linjaa taivaanrannan
yläpuolella, koska horisonttaalisuunta oli selvästi määrätty
sanoilla ’pohjoisluoteeseen'. Tämän suunnan määräsin heti
taskukompassillani; sitten suunnattuani kaukoputken mahdollisimman
tarkkaan neljänkymmenenyhden asteen ja kolmentoista minuutin kulmaan
taivaanrannasta ylöspäin liikutin sitä varovaisesti ylöspäin ja alas,
kunnes huomioni kiintyi ympyrämäiseen rakoon tai aukkoon erään suuren,
muita korkeammalle kohoavan puun lehvistössä. Tämän aukon keskustassa
huomasin valkoisen pilkun, mutta en ensin voinut erottaa mikä se oli.
Järjestettyäni kaukoputken polttopisteen oikein katsoin uudestaan ja
sain selville, että se oli ihmisen pääkallo.
»Tämän havainnon jälkeen olin tarpeeksi toivehikas pitääkseni
arvoitusta ratkaistuna; sellaiset lauseet kuin 'päärunko', 'seitsemäs
oksa', 'itäpuoli' saattoivat merkitä vain pääkallon asemaa puussa, kun
taas 'pistä läpi pääkallon vasemman silmän' saattoi myöskin merkitä
vain yhtä määrättyä asiaa. Käsitin, että käskettiin pudottaa kuula
kallon vasemman silmän läpi ja että mehiläisen tie eli toisin sanoen
suora linja, joka vedettäisiin rungon lähimmästä kohdasta 'piston' (tai
sen kohdan, johon kuula putoaisi) kautta ja jota sitten jatkettaisiin
viisikymmentä jalkaa edelleen, osoittaisi määrätyn pisteen — ja tämän
pisteen alla, ajattelin, ainakin saattoi olla haudattuna jotakin
arvokasta.»
»Kaikki tämä», sanoin, »on varsin selvää ja, vaikkakin nerokasta, aivan
yksinkertaista ja ilmeistä. No, mitä teit senjälkeen kuin olit lähtenyt
piispanmajalta?»
»Niin, kun olin huolellisesti painanut muistiin puun muodon
ja paikan, läksin kotiin. Mutta samalla hetkellä kun nousin
'paholaisenistuimelta', oli tuo ympyrämäinen aukko kadonnut, enkä
nähnyt siitä vilaustakaan, vaikka käännyin miten tahansa. Nerokkainta
koko tässä jutussa näyttää minusta olevan se tosiasia (sillä uudistetut
kokeeni ovat todistaneet, että se on tosiasia), että mainittua
ympyrämäistä aukkoa ei voi nähdä miltään muulta paikalta kuin tuolta
kapealta askelmalta — tarkoitan sellaista paikkaa, jolle ihminen voi
päästä.
»Tällä tutkimusretkellä 'piispanvuorelle' minua seurasi Jupiter, joka
epäilemättä oli muutamien viikkojen aikana pannut merkille hajamielisen
käytökseni ja erikoisen huolellisesti varonut jättämästä minua yksin.
Mutta seuraavana päivänä nousin hyvin varhain ja sillä tavoin päästyäni
livistämään häneltä läksin ylängölle etsimään puuta. Ja loppujen
lopuksi löysinkin sen. Kun tulin illalla kotiin, aikoi palvelijani
antaa minulle selkään. Seikkailun lopun sinä tiedät yhtä hyvin kuin
minäkin.»
»Luultavasti», sanoin minä, »sinä erehdyit paikasta, josta me ensin
kaivoimme, siksi että Jupiter tyhmyydessään antoi kuoriaisen pudota
oikeasta silmästä vasemman asemesta.»
»Aivan niin. Se erehdys teki kahden ja puolen tuuman eron kuoriaisen
putoamispaikassa. Jos aarre olisi ollut haudattu pääkallon alle,
niin erehdys olisi ollut aivan mitätön. Mutta nyt se paikka ja
puun lähin kohta olivat vain kaksi pistettä suuntaviivan vetämistä
varten; tietysti virhe, vaikkakin alussa mitätön, kasvoi sitä mukaa
kuin suuntaa jatkettiin, ja kun olimme päässeet viidenkymmenen jalan
päähän, niin se johti meidät kokonaan pois jäljiltä. Ilman minun varmaa
vakaumustani, että aarre todellakin oli sinne haudattu, olisimme
tehneet turhaa työtä.»
»Mutta se sinun juhlallisuutesi ja käytöksesi, kun heiluttelit
kuoriaista — se oli totisesti hullua! Pidin varmana, että sinä olit
mielipuoli. Ja miksi sinä niin itsepäisesti tahdoit pudottaa kuulan
sijasta kuoriaisen»?
»No niin, suoraan sanoakseni olin vähän loukkautunut sinun
epäluuloistasi ja niinpä päätin kaikessa hiljaisuudessa rangaista
sinua omalla tavallani, pienellä, somalla hokuspokuksella. Sen vuoksi
heiluttelin kuoriaista, ja sen vuoksi annoin pudottaa sen puusta. Sain
tämän päähänpiston, kun sinä kerran huomautit sen painosta.»
»Ahaa, ymmärrän; ja nyt on koko jutussa vain yksi seikka, joka minua
kummastuttaa. Mitenkä me selitämme ne luurangot, jotka löysimme
aarrehaudasta?»
»En kykene vastaamaan siihen kysymykseen sen paremmin kuin sinäkään.
Näyttää kuitenkin siltä kuin asian voisi selittää vain yhdellä ainoalla
tavalla — ja kumminkin on hirveätä ajatella sellaista julmuutta,
kuin minun arveluni edellyttää. On selvää, että Kidd — jos aarteen
todellakin hautasi Kidd, mitä en lainkaan epäile — on selvää, että
hänellä täytyi olla jotakin apua työssään. Mutta kun työ oli tehty,
piti hän arvattavasti tarkoituksenmukaisempana raivata tieltä kaikki,
jotka tunsivat salaisuuden. Kenties riitti pari kuokaniskua, kun hänen
apulaisensa työskentelivät kuopassa; ehkä hän tarvitsi tusinan — kukapa
sen tietää?»