_William Legrand_.»
Tämän kirjeen sävyssä oli jotakin, mikä minua kovasti huolestutti.
Koko kirjoitustapa erosi kokonaan Legrandin entisestä. Mitähän hän
mahtoi uneksia? Mikähän uusi päähänpisto askaroitti hänen kiihtyneitä
aivojaan? Mitähän »äärimmäisen tärkeitä asioita» hänellä saattoi olla
neuvoteltavana? Jupiterin selitys hänen tilastaan ei ennustanut hyvää.
Pelkäsin, että yhtämittaiset onnettomuudet olivat lopulta hämmentäneet
ystäväni järjen. Hetkeäkään epäröimättä valmistauduin sentähden
seuraamaan neekeriä.
Saavuttuamme laivalaiturille näin viikatteen ja kolme lapiota, kaikki
nähtävästi uusia, sen veneen pohjalla, jolla meidän piti mennä salmen
yli.
»Mitä tämä kaikki tarkoittaa, Jup?» kysyin minä.
»Ne ole viikate, massa, ja lapiot.»
»Aivan oikein, mutta mitä niillä tehdään täällä?» »Ne ole viikate ja
lapio, massa Will käski osta kaupungista ja kasa raha piti minu maksa
niistä.»
»Mutta mitä, kaiken salaperäisyyden nimessä, 'massa Will' aikoo tehdä
viikatteilla ja lapioilla?»
»Ei _minä_ tiedä. Ja paha minu viekön, jos hänkään tiedä. Mutta kaikki
tule siitä lutikasta.»
Huomatessani, että oli mahdotonta saada mitään tyydyttävää selitystä
Jupiterilta, jonka koko järki näytti olevan »sen lutikan» hämmentämä,
minä astuin veneeseen ja panin purjeet kuntoon. Raikkaassa ja
reippaassa tuulessa me pian jouduimme Fort Moultrien pohjoispuolella
olevaan pieneen lahdelmaan, ja parin mailin kävely vei meidät majalle.
Noin kolmen tienoissa iltapäivällä saavuimme perille. Legrand oli
odottanut meitä kärsimättömästi. Hän puristi kättäni hermostuneen
kiihtyneesti, mikä teki minut levottomaksi ja vahvisti entisiä
epäluulojani. Hänen kasvonsa olivat aivan aavemaisen kalpeat ja syvälle
vajonneista silmistä, loisti luonnoton kiilto. Tiedusteltuani hänen
vointiaan kysyin paremman puheenaiheen puutteessa, oliko hän jo saanut
sen kovakuoriaisen takaisin luutnantti G:ltä.
»Kyllä», vastasi hän punastuen kovasti. »Sain sen heti seuraavana
aamuna. Ei mikään saisi minua eroamaan siitä kuoriaisesta. Tiedätkö,
että Jupiter on aivan oikeassa sen suhteen.»
»Millä tavoin», kysyin epämiellyttäväin aavistusten valtaamana.
»Otaksuessaan, että se kuoriainen on _puhdasta kultaa_.» Hän sanoi
tämän äärimmäisen vakavana, ja minun teki sanomattoman pahaa.
»Tämä kuoriainen tuo minun onneni», jatkoi hän riemuitsevasti
hymyillen, »ja palauttaa perheeni varakkuuden. Onko sitten ihme, että
pidän sitä arvossa? Koska kaitselmus on nähnyt hyväksi lahjoittaa
sen minulle, niin tarvitsee minun vain käyttää sitä oikein ja minä
pääsen sen kullan luo, jonka tienviittana se on. Jupiter, tuo tänne se
_scarabaeus_!»
»Mitä, se lutikka, massa? Minä ei aio saada paha sen elukan takia — te
täytyy otta se itse.»
Ja Legrand nousi vakavana ja juhlallisena ja toi minulle kovakuoriaisen
lasikaapissa, johon se oli ollut suljettuna. Se oli kaunis
kovakuoriainen ja siihen aikaan tuntematon luonnontieteilijöille
— tietysti arvokas kappale tieteelliseltä näkökannalta. Lähellä
selän yläpäätä oli kaksi pyöreätä mustaa pilkkua ja yksi lähellä
alapäätä. Peitinsiivet olivat harvinaisen kovat, kiiltävät, aivan kuin
kiilloitettua kultaa. Hyönteisen paino oli varsin huomattava, ja ottaen
kaiken huomioon saatoin tuskin moittia Jupiteria hänen käsityksensä
takia; mutta en millään voinut ymmärtää, mikä sai Legrandin yhtymään
tähän käsitykseen.
»Lähetin sinua hakemaan», sanoi hän juhlallisella äänellä, kun minä
olin lopettanut hyönteisen tarkastelemisen, »lähetin sinua hakemaan
saadakseni sinun neuvojasi ja apuasi, kun rupeamme edistämään kohtalon
ja kuoriaisen suunnitelmia...»
»Rakas Legrand», huudahdin minä keskeyttäen hänet, »sinä olet varmasti
sairas, ja olisi parasta olla hiukan varovainen. Sinä menet vuoteeseen
ja minä jään tänne muutamaksi päiväksi, kunnes tämä kohtaus on ohitse.
Sinulla on kuumetta ja...»
»Koettele valtimoani», sanoi hän.
Minä koettelin, enkä totta puhuakseni huomannut vähimpiäkään kuumeen
oireita.
»Mutta voit olla sairas, vaikkei sinulla olisikaan kuumetta. Anna minun
nyt kerrankin määräillä. Ensiksikin sinä menet vuoteeseen. Sitten... »
»Erehdyt», keskeytti hän, »voin niin hyvin kuin saattaa odottaa
tällaisen jännityksen vaivaamalta ihmiseltä. Jos todellakin tahdot
minulle hyvää, niin lievennät tätä jännitystä.»
»Ja miten sen voin tehdä?»
»Hyvin helposti. Jupiter ja minä aiomme mennä tutkimusretkelle manteren
kukkuloille, ja tällä retkellä me tarvitsemme sellaisen henkilön apua,
johon voimme luottaa. Sinä olet ainoa, johon voimme uskoa. Onnistumme
tahi emme — kiihtymys, jonka nyt huomaat minussa, häviää kokonaan.»
»Olen halukas auttamaan sinua kaikin tavoin», vastasin. »Mutta
tarkoitatko, että tällä pirullisella kuoriaisella on jotakin tekemistä
sinun retkesi kanssa?»
»Tietysti.»
»Silloin, Legrand, minä en voi lähteä niin järjettömään yritykseen.»
»Olen pahoillani — hyvin pahoillani — sillä meidän täytyy yrittää Jupin
kanssa kahden kesken.»
»Kahden kesken! Mies on selvästi hullu! — mutta odotahan! — mitenkähän
pitkä aika siihen kuluu?»
»Luultavasti koko yö. Me aiomme lähteä heti paikalla ja tulla takaisin
joka tapauksessa auringon noustessa.»
»Ja sinä lupaat kunniasanallasi, että kun tämä päähänpistosi on ohi
ja kuoriaisjuttu (hyvä Jumala!) johtanut tyydyttäviin tuloksiin, niin
sinä palaat kotiin ja seuraat minun määräyksiäni ehdottomasti, aivan
niinkuin lääkärin?»
»Kyllä, lupaan kyllä; ja lähdetään nyt, sillä meillä ei ole
hiukkaistakaan aikaa hukata.»
Sydän raskaana seurasin ystävääni. Läksimme neljän tienoissa — Legrand,
Jupiter, koira ja minä. Jupiter kantoi viikatetta ja lapioita. Hän
tahtoi itsepäisesti kantaa kaikki — enemmän pelosta, niin minusta
näytti, uskoa niitä herransa haltuun kuin mistään liiallisesta
ahkeruudesta tai palvelushalusta. Hänen käytöksensä oli äärimmäisen
jöröä, ja »se pirun lutikka» oli ainoa lause, joka pääsi hänen
huuliltaan koko matkalla. Minun kantamuksenani oli kaksi sytyttämätöntä
lyhtyä, kun taas Legrand tyytyi kuoriaiseen, jota hän kantoi sidottuna
piiskansiiman päähän ja jota hän kulkiessaan heilutteli edestakaisin
kuin mikäkin loitsija. Kun huomasin tämän viimeisen selvän merkin
ystäväni mielenhäiriöstä, saatoin tuskin pidättää kyyneleitäni. Arvelin
kuitenkin parhaaksi ainakin toistaiseksi mukautua hänen kuvitelmiinsa
tai ainakin niin kauaksi, kunnes saattaisin menestyksellisesti ryhtyä
tarmokkaampiin toimenpiteisiin. Sillä välin yritin, vaikkakin turhaan,
urkkia häneltä retken tarkoitusta. Kun hänen oli nyt onnistunut
saada minut mukaansa, näytti hän haluttomalta keskustelemaan mistään
mitättömämmistäkään asioista eikä kaikkiin kysymyksiini suvainnut
vastata muuta kuin: »Saadaan nähdä!»
Saaren päässä soudimme salmen yli pienellä veneellä ja päästyämme
manteren puoleiselle ylävälle rannikolle jatkoimme matkaamme luoteiseen
suuntaan, läpi aivan villin ja yksinäisen alueen, jossa ei ihmisjalan
jälkiä näkynyt missään. Legrand opasti meitä epäröimättä, vain
silloin tällöin hetkiseksi pysähtyen ottamaan suuntaa jonkinlaisista
maamerkeistä, jotka hän ilmeisesti oli asettanut edellisillä
käynneillään.
Tällä tavoin me vaelsimme parisen tuntia, ja aurinko oli juuri
laskemassa, kun me saavuimme seutuun, joka oli suunnattoman paljon
synkempi kuin mikään matkamme varrella. Se oli jonkinlaista ylätasankoa
lähellä erään melkein luoksepääsemättömän vuoren huippua; vuori oli
ylt'yleensä tiheän metsän peittämä, ja se oli siroiteltu täyteen
valtavia kallionlohkareita, jotka näkyivät olevan irti kalliosta ja
monissa tapauksissa estyivät vierimästä laaksoon vain niiden puiden
takia, joita vastaan ne nojasivat. Syvät kuilut, joita halkeili joka
suuntaan, tekivät näköalan vielä jylhemmän juhlalliseksi. Luonnon
muovaama pengermä, jolle me kiipesimme, oli niin kokonaan orjantappuran
peitossa, että ilman viikatetta olisi ollut mahdotonta tunkeutua
eteenpäin; ja isäntänsä määräyksestä Jupiter rupesi raivaamaan
meille tietä suunnattoman korkean tulppaanipuun juurelle; se kasvoi
kahdeksan tai kymmenen tammen keralla tuolla tasanteella ja oli sekä
majesteettisen kokonsa että lehvistönsä rehevien muotojen ja oksien
valtavuuden puolesta komeampi niitä kaikkia ja myöskin jokaista muuta
puuta, minkä milloinkaan olen nähnyt. Kun olimme saapuneet tämän puun
luo, kysyi Legrand Jupiterilta, luuliko tämä voivansa kiivetä siihen.
Ukko näytti vähän hämmästyvän kysymyksestä eikä kotvan aikaan vastannut
mitään. Lopulta hän lähestyi tuota valtavaa runkoa, käveli hitaasti sen
ympäri ja tutki sitä hyvin tarkasti. Lopetettuaan tarkastelunsa hän
sanoi vain:
»Joo, massa, Jup kiipe joka puu hän näke.»
»Ylös sitten niin pian kuin mahdollista, sillä pian tulee liian pimeä.»
»Miten kauas ylös, massa?» kysyi Jupiter.
»Nouse ensin runkoa pitkin, ja sitten minä neuvon mihin suuntaan — ja
kuulehan — odota! Ota tämä kuoriainen mukaasi.»
»Lutikka, massa Will! — Kultalutikka!» huusi neekeri. »Kiskoa ylös puu!
Piru vie, jos minä se teke!»
»Jos sinä, Jup, iso väkevä neekeri pelkäät koskea viattomaan pieneen
kuolleeseen koppakuoriaiseen, niin voit pitää sitä tästä nuorasta —
mutta ellet ota sitä mukaasi jollakin tavalla, niin minun on pakko
murskata kallosi tällä lapiolla.»
»Mikä nyt hätä, massa», sanoi Jupiter ilmeisesti häpeissään aina
myöntyväisyyteen asti; »aina tahto potki vanha neekeri. _Minä_ laske
vain leikki. _Minä_ pelkä se lutikka! Mitä minä huoli se lutikka?» Hän
tarttui varovaisesti nuoran äärimmäiseen päähän ja pitäen hyönteistä
mahdollisimman kaukana itsestään valmistautui nousemaan puuhun.
Nuorena on tulppaanipuun, _Liliodendron Tulipiferumin_, Amerikan
komeimman puun runko erittäin sileä ja varsin korkealle aivan oksaton;
mutta sen vanhetessa kuori halkeilee ja käy epätasaiseksi, ja
rungosta työntyy joukoittain lyhyitä oksia. Siksi kiipeämisvaikeudet
olivat pikemmin näennäisiä kuin todellisia. Syleillen mahdollisimman
tiukasti tuota valtavaa lieriötä käsivarsillaan, tarttuen käsillään
epätasaisuuksiin ja hapuillen paljaille varpailleen tukea ulkonemista
Jupiter, oltuaan kerran pari vähällä tipahtaa, keinottelihe
ensimmäiseen suureen haaraan ja näytti luulevan, että pahin oli
nyt ohi. _Uhka_ oli tosin ohi, vaikka kiipeejä oli kuuden- tai
seitsemänkymmenen jalan korkeudessa.
»Mikä tie minä nyt mene, massa Will?» kysyi hän.
»Kiipeä pitkin suurinta oksaa, — sitä, joka on tällä puolen», sanoi
Legrand. Neekeri totteli häntä heti ja ilmeisesti aivan vähällä
vaivalla; kiipesi yhä korkeammalle, kunnes hänen tanakasta ruumiistaan
ei näkynyt vilahdustakaan sitä ympäröivän tiheän lehdikön läpi. Kotvan
kuluttua ylhäältä kuului jonkinlainen hei-huuto.
»Miten kauas minä pitä mennä?»
»Miten korkealla olet nyt?» kysyi Legrand.
»Hirmuisen korkea», vastasi neekeri. »Näke taivas puulatva läpi.»
»Älä huoli taivaasta, vaan kuuntele mitä sanon. Katsele runkoa alaspäin
ja laske oksat tältäpuolen. Montako oksaa olet noussut?»
»Yks, kaks, kolme, neljä, viis — minä noussu viis oksa tällä puolen,
massa.»
»Nouse siis yhtä oksaa ylemmäksi.»
Kotvan kuluttua kuului ääni uudelleen antaen tiedoksi, että oli päästy
seitsemännelle oksalle.
»Nyt, Jup», huusi Legrand ilmeisesti hyvin kiihoittuneena, »sinun on
kiivettävä oksaa pilkin niin kauaksi kuin pääset. Jos näet jotakin
outoa, niin ilmoita.»
Tällä hetkellä olivat kaikki arveluni ystävä parkani sairaudesta
hävinneet. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin pitää häntä
mielipuolena, ja varsin huolissani jo mietiskelin, miten saisin hänet
viedyksi takaisin kotiin. Tuumiessani mitä olisi paras tehdä, kuului
Jupiterin ääni uudelleen.
»Pelkä mennä kovin kauas tämä oksa pitkin — se ole ihan laho oksa koko
matka.»
»Sanoitko, että se on _laho_ oksa, Jupiter», huusi Legrand vapisevalla
äänellä.
»Juu, massa, kuiva kuin kynnys — ihan kuiva — ihan kuiva — ihan
kuollut.»
»Taivaan nimessä — mitä minä nyt teen?» kysyi Legrand ilmeisesti aivan
ymmällään.
»Teet!» sanoin minä iloisena, kun sain tilaisuuden sanoa sanan minäkin.
»Tietysti mennään kotiin ja ruvetaan nukkumaan. Lähde pois ja ole
järkevä. Tulee jo myöhä ja sitäpaitsi muista lupauksesi.»
»Jupiter», huusi hän välittämättä minusta lainkaan. »Kuuletko?»
»Juu, massa Will, kuulla vallan hyvin.»
»Koettele sitten oksaa veitselläsi ja ota selville, onko se _hyvin_
laho.»
»Se ole ihan tarpeeks laho, massa», vastasi neekeri hetken kuluttua,
»mutta vois se olla enemmänkin laho. Ehkä minä voisi uskaltaa mennä
oksa pitkin yksin.»
»Yksin! — mitä sillä tarkoitat?»
»Minä tarkoitta lutikka. Tämä ole hirveän raskas lutikka. Jos minä
pudotta se ensin alas, niin kyllä oksa sitten kestää yks neekeri.»
»Pirullinen roisto!» huusi Legrand ilmeisesti paljon keventyneempänä,
»älä sellaista turhaa lörpöttele! Jos vain pudotat sen kuoriaisen, niin
totisesti taitan niskasi. Hei, Jupiter, kuuletko?»
»Juu, massa, ei tartte niin kilju neekeri parka.»
»No, kuuntele sitten! Jos uskallat oksaa pitkin niin kauas kuin pääset,
etkä päästä kuoriaista putoamaan, niin annan hopeadollarin lahjaksi,
kohta kun olet tullut alas.»
»Olla jo menossa, massa Will — varmasti minä olla», vastasi neekeri
hyvin halukkaasti — »minä olla melkein lopussa jo».
»_Lopussa jo!_» Legrand suorastaan ulvoi, »sanotko, että olet jo latvan
päässä?»
»Pian olla lopussa, massa — oi oi oi! Herra varjele, mitä tämä ole
tässä puussa?»
»Hyvä juttu», huudahti Legrand hyvin ilahtuneena, »mikä se on?»
»Juu, ei se olla muuta kuin kallo — joku ruumis ole jätetty puuhun, ja
varis ole nokkinu jokikinen lihapala siitä pois.»
»Pääkallo, niinkö? — mainio juttu! — miten se on kiinnitetty oksaan? —
mikä sitä pidättää?»
»Odotta, massa, minä katso. Kyllä tämä ole ihmeellinen juttu, hitto vie
— kallossa ole suuri naula, joka pitä kiinni se puussa.»
»No niin, Jupiter, tee aivan niinkuin sanon — kuuletko?»
»Juu, massa.»
»Kuuntele sitten! Katso pääkallon vasenta silmää.»
»Hm! Hei, hyvä juttu! Tässä ei olla yhtän vasen silmä.»
»Puupää! Etkö osaa erottaa vasenta kättäsi oikeasta?»
»Juu, kyllä minä — kyllä minä se tietä — minä hakka puu minu vasen käsi
kanssa.»
»Aivan oikein, sinä olet vasenkätinen! Ja sinun vasen silmäsi on
samalla puolen kuin sinun vasen kätesi. No niin, kai sinä nyt löydät
pääkallon vasemman silmän, tai ainakin sen paikan missä silmä on ollut.
Oletko löytänyt sen?»
Pitkä hiljaisuus. Lopulta neekeri kysyi:
»On se kallon vasempi silmä sama puoli kuin kallon vasempi käsi? —
nähkääs, kallolla ei olla käsi ollenkaan — saman tekevä! Minä löysin se
vasempi silmä. Tässä on vasempi silmä!»
»Päästä kuoriainen putoamaan sen lävitse, niin pitkälle kuin nauhaa
riittää — mutta varo, ettei nauha pääse kädestäsi.»
»Selvä ole, massa Will; helppo juttu pudotta lutikka reiästä — katso
nyt sitä siellä alhaalla!»
Tämän keskustelun aikana ei Jupiterista ollut näkynyt vilahdustakaan;
mutta kuoriainen, jonka hän oli päästänyt putoamaan, näkyi nyt nuoran
päässä ja kimalteli kuin kiilloitettu kultapallo laskevan auringon
viimeisissä säteissä, jotka yhä heikosti valaisivat ylänköä, jolla me
seisoimme. _Scarabaeus_ riippui vapaana oksien alapuolella, ja irti
päästettynä se olisi pudonnut aivan meidän jalkoihimme. Legrand otti
nopeasti viikatteen ja puhdisti sillä ympyränmuotoisen alan, kolme,
neljä jaardia läpimitaten, aivan hyönteisen alapuolelta, ja tehtyään
tämän käski Jupiterin päästää irti nuoran ja laskeutua puusta.
Iskettyään paalun aivan tarkasti siihen paikkaan, johon kuoriainen
oli pudonnut, ystäväni otti taskustaan mittanauhan. Kiinnitettyhän
sen siihen rungon kohtaan, joka oli lähinnä, hän kieritti sen auki,
kunnes se ylettyi paaluun, ja sitten jatkoi matkaa tähän puun ja
paalun määräinhän suuntaan viisikymmentä jalkaa — ja Jupiter katkoi
viikatteella pensaita pois tieltä. Sillä tavoin saavutettuun kohtaan
lyötiin toinen paalu ja se keskipisteenä piirrettiin noin neljän
jalan suuruinen ympyrä. Otettuaan nyt lapion itselleen ja annettuaan
Jupiterille ja minulle yhden kummallekin, Legrand pyysi meitä kaivamaan
niin nopeasti kuin mahdollista.
Totta puhuakseni minulla ei milloinkaan ole ollut erikoista makua
tämäntapaisiin huvituksiin ja juuri silloin olisin kaikkein mieluimmin
kieltäytynyt siitä; yö oli näet tulossa ja olin jo kovin uupunut
tähänastisista ponnistuksista; mutta mitään pakenemismahdollisuutta
ei ollut, ja pelkäsin kovasti, että kieltäytymiseni vaikuttaisi
pahasti ystävä parkani mielentasapainoon. Jos olisin voinut
luottaa Jupiterin apuun, niin en olisi lainkaan epäröinyt koettaa
pakkokeinoilla saada tuo heikkomielinen kotiin; mutta olin liian
varma vanhan neekerin haluttomuudesta ruveta missään olosuhteissa
auttamaan minua henkilökohtaisessa taistelussa hänen herraansa
vastaan. En lainkaan epäillyt, että jälkimmäinen oli saanut tartuntaa
niistä monista etelävaltioiden taikauskomuksista, jotka kertoivat
haudatuista aarteista, ja että hänen kuvittelunsa olivat vahvistuneet
koppakuoriaisen löytämisestä tai ehkäpä Jupiterin jääräpäisestä
väitteestä, että »se lutikka oli puhdasta kultaa». Hulluuteen
taipuvainen mieli saattoi helposti joutua harhaan tuollaisista
vihjauksista — etenkin kun ne vahvistavat ennakolta omaksuttuja
lempiaatteita — ja sitten muistui mieleeni poikaparan puhe, että tuo
kuoriainen oli »tienviitta varallisuuteen». Kaiken kaikkiaan olin
kovin utelias ja huolestunut, mutta lopulta päätin välttämättömyydestä
tehdä hyveen — kaivaa parhaani mukaan, sillä tavoin, omien silmien
todistuksella, nopeammin saadakseni mielipuolen vakuutetuksi hänen
kuvitelmiensa järjettömyydestä.
Sytytettyämme lyhdyt me kaikki ryhdyimme kaivamaan niin innokkaasti,
että ahkeruutemme olisi ansainnut järkevämmän syyn. Ja kun tulen
liekki loi valonsa meihin ja työkapineisiimme, niin en voinut olla
ajattelematta, miten maalauksellisen joukon me muodostimme ja miten
oudolta ja epäilyttävältä meidän työmme varmaankin olisi näyttänyt
kenestä vaeltajasta tahansa, joka sattumalta olisi saattanut tulla
meidän puuhaamme katsomaan.
Kaivoimme hyvin innokkaasti parin tunnin ajan. Ei puhuttu juuri
mitään. Eniten meitä huolestutti koiran haukunta — eläin otti tällä
tavoin hyvin innokkaasti osaa meidän puuhaamme. Lopulta se kävi niin
äänekkääksi, että rupesimme pelkäämään sen hälyttävän kaikki ympäristön
kulkurit; tai pikemminkin tämä oli Legrandin kuvittelua. Omasta
puolestani näet minä olisin iloinnut mistä tahansa keskeytyksestä, joka
olisi auttanut saamaan ystäväni kotiin. Lopulta tuon metelin vaiensi
hyvin vaikuttavasti Jupiter, joka hypähtäen kuopasta sangen tarmokkaan
näköisenä sitoi elukan suun housunkannattimillaan, ja palasi sitten
jörösti hihittäen työhönsä.
Mainitun ajan kuluessa olimme päässeet viiden jalan syvyyteen, eikä
vielä ollut tullut näkyviin pienintäkään merkkiä aarteesta. Lakkasimme
työstä kaikki, ja rupesimme jo toivomaan, että ilveily oli lopussa,
mutta Legrand, ilmeisesti hyvin pettyneenä pyyhki miettiväisesti
otsaansa ja aloitti uudelleen. Olimme kaivaneet koko neljän jalan
ympyrämme ja nyt laajensimme hiukan rajoja ja kaivoimme vielä kaksi
jalkaa syvemmälle. Ei vieläkään näkynyt mitään. Kullankaivaja, jota
minä säälittelin mätä hartaimmin, kiipesi lopulta kuopasta kasvot
katkeran pettymyksen vääristäminä ja rupesi hitaasti ja vastahakoisesti
vetämään ylleen takkia, jonka hän oli heittänyt pois työn alkaessa.
Minä en tällä välin sanonut sanaakaan. Jupiter rupesi herransa
viittauksesta kokoilemaan työkaluja. Kun tämä oli tehty ja koira
vapautettu kuonokopastaan, me syvän hiljaisuuden vallitessa läksimme
kotia kohden.
Olimme ottaneet ehkäpä kymmenkunnan askelta tähän suuntaan, kun
ääneensä sadatellen Legrand hyökkäsi Jupiterin kimppuun tarttuen häntä
kurkusta. Ällistynyt neekeri aukaisi silmänsä ja suunsa ammolleen,
pudotti lapionsa ja vaipui polvilleen.
»Rois-to», sanoi Legrand kähisten tavut yhteenpurtujen hampaittensa
välitse, »mokoma saatanallinen musta konna! — puhu, tunnusta! — vastaa
heti tässä paikassa ilman kiertelyjä! — mikä — mikä on sinun vasen
silmäsi!»
»Voi taivas, massa Will, totta kai tämä ole minu vasempi silmä?»
voivotti pelästynyt Jupiter asettaen kätensä oikealle näköelimelleen ja
pitäen sitä siinä epätoivoisen itsepäisesti, aivan kuin peläten, että
hänen herransa koettaisi repäistä sen irti.
»Sitä minä arvelinkin! Minä tiesin sen! Eläköön!» kiljui Legrand
päästäen neekerin menemään ja tehden joukon pyörähdyksiä ja hyppäyksiä.
Jupiter, joka nousi polviltaan ja tuijotti mykkänä vuoroin minua,
vuoroin herraansa, oli sangen ällistynyt.
»Tulkaa, meidän täytyy mennä takaisin», sanoi viimeksimainittu, »juttu
ei ole vielä lopussa»; ja hän johti meidät jälleen tulppaanipuun luokse.
»Jupiter», sanoi hän kun olimme saapuneet sen juurelle, »tulehan tänne!
Oliko pääkallo naulattu oksaan kasvot ylöspäin, vai oksaa vasten?»
»Naama oli ylöspäin, massa, niin että varis voi nokki silmä pois ilman
mitään vaivaa.»
»No niin, tämänkö silmän läpi sitten pudotit kuoriaisen?» — tässä
Legrand kosketti Jupiterin toista silmää.
»Juu, se oli tämä silmä, massa — vasempi silmä — just niinkö te käski»,
ja tässä neekeri osoitti oikeata silmää.
»Hyvä juttu — meidän täytyy koettaa uudelleen.»
Tässä ystäväni, jonka hulluudesta nyt kuvittelin näkeväni eräänlaisen
johdonmukaisuuden merkkejä, muutti kuoriaisen putoamispaikkaa
osoittaneen paalun noin kolme tuumaa länteenpäin. Hän otti uudestaan
mitan rungon lähimmästä kohdasta ja jatkettuaan suoraa suuntaa
viisikymmentä jalkaa merkitsi pisteen, joka oli erinäisten jaardien
päässä edellisestä kaivuupaikasta.
Tämän pisteen avulla piirrettiin taas ympyrä, hiukan edellistä
suurempi, ja me ryhdyimme jälleen lapioimaan. Olin hirvittävän uupunut,
mutta kuitenkaan ei työ enää tuntunut niin vastenmieliseltä, vaikka
en ymmärräkään, mikä sai mieleni niin muuttumaan. Minut oli vallannut
kerrassaan käsittämätön mielenkiinto — ja olinpa aivan innostunutkin.
Ehkäpä Legrandin kaikessa hulluttelussa oli jotakin — jotakin
johdonmukaista tai järkevää, mikä tehosi minuun. Kaivoin kiihkeästi
ja silloin tällöin tapasin tosiaankin itseni katselemasta — melkein
kuin olisin innokkaasti odottanut tuota kuviteltua aarretta, josta
haaveksiminen oli saattanut onnettoman toverini sekapäiseksi. Eräänä
hetkenä, kun sellaiset ajatusharhautumat eniten minua värväsivät ja
kun me olimme työskennelleet noin puolitoista tuntia, meidät jälleen
keskeytti koiran raivokas haukkuminen. Ensikerralla sen levottomuus oli
ilmeisesti ollut vain leikkisyyden tai muun sellaisen oikun aiheuttama,
mutta nyt sen ääni oli saanut tuikean kaiun. Kun Jupiter taas yritti
sitoa sen kuonoa, teki se raivokasta vastarintaa, hypähti kuoppaan ja
rupesi vimmatusti raapimaan multaa käpälillään. Tuossa tuokiossa se
oli paljastanut kasan ihmisluita, jotka muodostivat kaksi täydellistä
luurankoa; joukossa oli erinäisiä metallinappeja ja jotakin mikä
näyttäytyi lahonneen villakankaan jäännöksiksi. Pari lapionpistoa
käänsi esiin suuren espanjalaisveitsen terän, ja kun kaivoimme
edelleen, tuli näkyviin kolme, neljä irtainta kulta- ja hopearahaa.
Nähdessään nämä Jupiter tuskin saattoi pidättää iloaan, mutta hänen
herransa kasvot olivat äärimmäisen pettyneet. Hän kehoitti kuitenkin
meitä jatkamaan ponnistuksiamme, ja sanat olivat tuskin lausutut,
kun minä kompastuin ja kaaduin eteenpäin, sillä saappaani kärki oli
tarttunut suureen rautarenkaaseen, joka oli puoleksi hautautunut tuohon
irtonaiseen multaan.
Nyt me teimme työtä oikein olan takaa, eikä elämässäni ole milloinkaan
ollut kymmentä niin jännittävää minuuttia. Tämän ajan kuluessa me
olimme paljastaneet pitkulaisen puukirstun, joka päättäen täydellisestä
säilymisestä ja ihmeellisestä kovuudestaan oli selvästi joutunut jonkin
kivettymisprosessin alaiseksi — ehkäpä elohopea-bikloridin. Tämä
kirstu oli puolen neljättä jalkaa pitkä, kolme jalkaa leveä ja puolen
kolmatta jalkaa korkea. Se oli lujasti kiskoitettu takorautaisilla
vanteilla, jotka eräänlaisena verkkona peittivät sen kokonaan. Kirstun
molemmilla puolilla, lähellä kantta, oli kolme rautarengasta — kuusi
kaikkiaan — joiden avulla kuusi henkilöä saattoi saada hyvän otteen.
Meidän yhdistetyt äärimmäiset ponnistuksemme saivat sen vain hiukan
liikkumaan. Huomasimme kerta kaikkiaan, että oli mahdotonta liikuttaa
niin suurta painoa. Onneksi kantta piti kiinni vain kaksi liukuvaa
säppiä. Ne me vedimme irti — jännityksestä vapisten. Siinä samassa
meidän silmiemme edessä välähti suunnattoman arvokas aarre. Kun
lyhdyn valo lankesi kuoppaan, leimahti sieltä, kullan ja jalokivien
sekalaisesta röykkiöstä, sellainen kimallus ja hehku, että silmämme
kerrassaan häikäistyivät.
En yritäkään kuvailla tunteitani. Hämmästys oli tietenkin valtavin
niistä. Legrandin näytti jännitys aivan uuvuttaneen, eikä hän sanonut
juuri mitään. Jupiterin kasvoilla oli hetken aikaa sellainen kuoleman
kalpeus kuin neekerin kasvoilla voi milloinkaan olla. Hän näytti
lamautuneelta — ukkosen iskemältä. Äkkiä hän vaipui polvilleen kuoppaan
ja haudaten paljaat käsivartensa kyynärpäitänsä myöten kultaan antoi
niiden olla siinä kuin nauttien kylvyn ylellisyydestä. Lopulta hän
syvään huoahtaen huudahti kuin yksinpuheluna:
»Ja kaikki tämä tuo se kultalutikka! Se nätti kultalutikka! Se pikku
kultalutikka parka, joka minä niin haukku! Etkö häpeä, neekeri? — vasta
heti!»
Lopulta minun oli pakko huomauttaa sekä isännälle että palvelijalle
aarteen poisviemisen tarpeellisuudesta. Oli tulossa kovin myöhä,
ja meidän täytyi pitää kiirettä, jos mieli saada kaikki kotiin
ennen päivän valkenemista. Oli vaikeata sanoa mihin piti ryhtyä, ja
epätietoisuudessa kulutettiin paljon aikaa — niin sekavia olivat
kaikki ehdotukset. Lopulta me kevensimme kirstua tyhjentämällä
kaksi kolmasosaa sen sisällöstä, kunnes kykenimme, tosin hiukan
vaivalloisesti, nostamaan sen kuopasta. Poistetut tavarat sijoitettiin
pensaikkoon ja koira jätettiin niitä vartioimaan; Jupiter antoi sille
määräyksen pysyä ehdottomasti paikoillaan ja tukkia turpansa, kunnes
me palaisimme. Sitten läksimme kiireesti kotiin arkkua kantaen;
saavuimme majaan kaikessa rauhassa mutta paljon vaivoja kestettyämme
kello yhden aikaan aamulla. Olimme niin uupuneita, että olisi ollut
luonnonvastaista tehdä mitään enempää. Lepäsimme kello kahteen ja
söimme illallista; kohta senjälkeen lähdimme ylängölle mukanamme
kolme lujaa säkkiä, jotka onneksi löysimme talosta. Vähää ennen
neljää me saavuimme kuopalle, jaoimme mahdollisimman tasapuolisesti
aarteen jäännökset ja jättäen kuopat täyttämättä läksimme jälleen
majalle, jossa jälleen vapauduimme kultaisista kuormistamme, juuri
kun aamunsarastuksen ensimmäiset heikot kajastukset valaisivat idän
puunlatvoja.
»Olimme nyt aivan lopussa; mutta kiihkeä jännitys kielsi meiltä
levon. Kolmen tai neljän tunnin levottoman imen jälkeen me aivan kuin
sopimuksesta nousimme tutkimaan aarrettamme.
»Arkku oli ollut täynnä reunojaan myöten, ja me kulutimme koko
päivän ja suurimman osan yötä sen sisällyksen tutkimiseen. Mitään
järjestystä ei ollut pidetty. Kaikki esineet oli kasattu vain
summamutikassa. Järjesteltyämme kaikki huolellisesti havaitsimme
omistavamme suuremman omaisuuden kuin aluksi olimme otaksuneetkaan.
Rahaa oli yli neljäsataaviisikymmentä tuhatta dollaria — arvioimme
rahat niin tarkasti kuin mahdollista ikätaulukkojen mukaan. Hopeata
ei ollut kolikkoakaan. Kaikki oli vanhaleimaista kultaa ja hyvin
erilaista — Tanskalaista, espanjalaista ja saksalaista rahaa, muutamia
englantilaisia guineoita ja joitakuita rahoja, joiden kaltaisia
emme olleet milloinkaan aikaisemmin nähneet. Vielä oli muutamia
hyvin isoja ja raskaita kolikoita, niin kuluneita, ettemme voineet
saada selkoa niiden kirjoituksista. Amerikkalaista rahaa ei ollut.
Jalokivien arvoa oli vähän vaikeampi määritellä. Timantteja — muutamat
harvinaisen suuria ja hienoja — oli kaikkiaan satakymmenen, eikä
yksikään niistä ollut pieni; kahdeksantoista huomattavan kaunista
rubiinia; kolmesataakymmenen smaragdia, kaikki hyvin kauniita;
kaksikymmentä safiiria ja yksi opaali. Kaikki nämä kivet oli murrettu
kehyksistään ja heitetty irralleen arkkuun. Kehykset itse, jotka
poimimme muun kullan joukosta, oli vasaralla taottu lyttyyn, ilmeisesti
siksi, ettei niitä tunnettaisi. Paitsi kaikkea tätä oli kirstussa
suuri joukko kultakoristeita — liki kaksisataa paksua sormusta ja
korvarengasta, raskaita ketjuja — kolmekymmentä, jos muistan oikein
— kahdeksankymmentäkolme hyvin isoa ja painavaa ristiinnaulitun
kuvaa, mahtava kultainen juomamalja, joka oli koristettu runsaasti
viiniköynnöksen lehdillä ja bakkanaalisilla kuvilla, kaksi hienosti
koristeltua miekankahvaa ja monta muuta pikku esinettä, joita en enää
muista. Näiden arvoesineitten paino oli yli kolmensadanviidenkymmenen
naulan; ja tähän laskuun en ole ottanut sataayhdeksääkymmentäseitsemää
komeata kultakelloa, joista kolmen arvo oli ainakin viisisataa
dollaria. Monet niistä olivat hyvin vanhoja ja ajanmittareina
arvottomia; sisukset oli ruostuminen enemmän tai vähemmän tärvellyt —
mutta kaikki olivat runsaasti timanteilla koristeltuja ja kuoret hyvin
arvokkaita. Me arvioimme sinä yönä arkun koko sisällyksen puoleentoista
miljoonaan dollariin; ja myöhemmin myytyämme koristeet ja jalokivet
(muutamia jätimme omiin tarkoituksiimme) havaitsimme huomattavasti
aliarvioineemme aarteen.
Kun vihdoinkin olimme lopettaneet tutkimisemme ja kiihkeä järkytyksemme
oli hiukkasen tyyntynyt, niin Legrand, joka huomasi, että minä
pakahtuisin kärsimättömyydestä, ellen saisi tietää tämän ihmeellisen
arvoituksen ratkaisua, antoi yksityiskohtaisen selityksen kaikista sen
yhteydessä olevista seikoista.
»Muistathan», hän sanoi, »sen yön, jona minä ojensin sinulle sen
karkean luonnoksen, jonka olin tehnyt koppakuoriaisesta. Muistat
kai myöskin, että minä kovin kiihdyin sinun itsepäisyydestäsi, kun
väitit, että minun piirrokseni muistutti pääkalloa. Kun aluksi väitit
sitä, niin luulin sinun laskevan leikkiä; mutta sittemmin muistin ne
omituiset pilkut kuoriaisen selässä ja myönsin itsekseni, että sinun
huomautuksessasi oli hiukan perää. Kuitenkin sinun pilkkasi ärsytti
minua — sillä pidin itseäni hyvänä piirtäjänä — ja sentähden, kun
ojensit pergamenttipalan takaisin, olin vähällä rypistää sen ja heittää
tuleen.»
»Paperipalan, tarkoitat kai», huomautin minä.
»Ei, se näytti kovin paperilta, ja siksi minäkin sitä ensin luulin,
mutta kun rupesin sille piirtämään, niin havaitsin heti, että se
oli palanen hyvin ohutta pergamenttia. Sehän oli aivan likainen,
niinkuin kai muistat. No niin, aioin juuri rypistää sen, kun satuin
katsahtamaan piirrokseen, jota sinä olit katsonut, ja voitko kuvitella
hämmästystäni, kun havaitsin, että tosiaankin pääkallonkuva oli
juuri siinä — näytti siltä — samassa paikassa, johon minä olin
piirtänyt kuoriaisen. Kotvan aikaa olin liian ällistynyt ajatellakseni
järkevästi. Tiesin, että minun piirrokseni oli yksityiskohdissa
aivan erilainen kuin tämä — vaikkakin ääriviivoissa oli jotakin
samankaltaista. Nopeasti otin kynttilän ja istuuduin huoneen toiseen
päähän ja ryhdyin tutkimaan pergamenttia tarkasti. Kääntäessäni sitä
näin oman piirrokseni toisella puolella aivan sellaisena kuin olin sen
piirtänyt. Ensiksi vain ihmettelin ääriviivojen samankaltaisuutta —
ja sitä omituista sattumaa, että minun tietämättäni oli pergamentin
toisella puolella — aivan minun piirrokseni takapuolella — ohut kallon
kuva ja että tämä pääkallo ei ainoastaan ääriviivojensa, vaan myöskin
kokonsa vuoksi niin läheisesti muistutti minun piirrostani. Tämän
sattuman omituisuus aivan typersi minut joksikin aikaa; sellainen
on tämäntapaisten sattumien tavallinen vaikutus. Ajatus ponnistelee
luodakseen yhteyden — syyn ja seurauksen yhteyden — ja kun ei
siihen kykene, niin lamautuu hetkiseksi. Mutta kun toivuin tästä
huumauksesta, niin minulle vähitellen valkeni seikka, joka vavahdutti
mieltäni paljon enemmän kuin tuo sattuma. Rupesin aivan kirkkaasti
muistamaan, että pergamentilla ei ollut ollut mitään piirrosta,
kun minä tein luonnokseni kuoriaisesta. Rupesin olemaan ihan varma
siitä, sillä muistin kääntäneeni ensin toisen puolen, sitten toisen
etsiessäni puhtainta kohtaa. Jos siinä olisi silloin ollut pääkallo,
niin varmasti olisin sen huomannut. Selvästi tässä oli arvoitus, joka
tuntui mahdottomalta ratkaista; mutta jo silloinkin olin näkevinäni
välähdyksen, hyvin himmeän, aivojeni kaukaisimmissa ja salaisimmissa
kammioissa, kiiltomadon kaltaisen aavistuksen siitä totuudesta, jonka
viime yön seikkailu niin loistavasti osoitti todeksi. Nousin heti ja
pistettyäni pergamentin varmaan talteen jätin sikseen kaikki enemmät
mietiskelyt, kunnes jäisin yksin.
»Kun sinä olit mennyt ja Jupiter nukkunut, rupesin tutkimaan asiaa
johdonmukaisesti. Ensiksi muistuttelin tapaa, jolla pergamentti oli
tullut haltuuni. Se paikka, josta löysin kuoriaisen, oli manteren
rannalla, noin mailin päässä itään saaresta ja vain hiukan yläpuolella
nousuvesimerkkiä. Tarttuessani siihen se puraisi minua kovasti
sormeen, ja minun täytyi päästää se irti. Jupiter, joka aina harrastaa
varovaisuutta, katseli ympärilleen löytääkseen jonkin lehden tai
muun senkaltaisen, ennenkuin tarttui hyönteiseen, joka oli lentänyt
häntä kohden. Silloin hänen katseensa, samoin kuin minunkin, osui
pergamenttiliuskaan, jota minä silloin luulin paperiksi. Se oli
hautautuneena hiekkaan, vain kulma pisti esiin. Lähellä samaa paikkaa
näin laudankappaleita, jotka ilmeisesti olivat jäännöksiä jonkin laivan
pelastusveneestä. Hylky näytti maanneen siinä pitkät ajat, sillä niitä
tuskin saattoi tuntea veneen osiksi.
»No niin, Jupiter otti pergamentin, kietoi kuoriaisen siihen ja antoi
sen minulle. Pian sen jälkeen me läksimme kotiin ja matkalla tapasimme
luutnantti G:n. Näytin hyönteistä hänelle, ja hän pyysi saada sen
mukaansa linnoitukseen. Kun suostuin siihen, niin hän muitta mutkitta
pisti sen liivintaskuunsa, ilman tuota pergamenttia, jota olin pitänyt
kädessäni hänen katsellessaan. Ehkä hän pelkäsi, että minä muuttaisin
mieleni, ja arveli parhaaksi ottaa kohta kun sai — ja sinähän tiedät
miten innostunut hän on luonnontieteisiin. Silloin lienen tietämättäni
pistänyt pergamentin taskuuni.
»Muistathan, etten pöydän luo mentyäni löytänyt paperia tavalliselta
paikalta. Katsahdin laatikkoon, enkä löytänyt sielläkään. Etsin
taskuistani toivoen löytäväni jonkin vanhan kirjeen, kun pergamentti
sattui käteeni. Olen tällä tavoin tarkasti kuvannut, miten se joutui
minun haltuuni, sillä olosuhteet tehosivat minuun voimakkaasti.
»Epäilemättä sinä pidät minua haaveilijana, mutta jo silloin olin
havainnut eräänlaisen yhteyden näissä asianhaaroissa. Olin yhdistänyt
suuren ketjun kaksi rengasta. Merenrannalla oli vene ja lähellä venettä
oli pergamentti — ei paperi — johon oli piirretty pääkallon kuva.
Tietysti sinä kysyt: 'Missä on yhteys?' Minä vastaan, että pääkallo on
yleisesti tunnettu merirosvojen tunnusmerkki. Pääkallolippu vedetään
mastoon kaikissa otteluissa.
»Olen sanonut, että tuo palanen oli pergamenttia eikä paperia.
Pergamentti on kestävää — melkein kulumatonta. Vähäarvoisia asioita
on harvoin kirjoitettu pergamentille, koska pelkkiin piirustamis- tai
kirjoitustarkoituksiin se ei ole niin hyvää kuin paperi. Tämä ajatus
tuntui viittaavan johonkin tarkoitukseen — tai sanoisinko merkitykseen
tuossa pääkallossa. Minulta ei jäänyt myöskään huomaamatta pergamentin
muoto. Vaikka sen eräs kulma oli sattumalta rikkoutunut, saattoi
helposti nähdä, että sen alkuperäinen muoto oli ollut pitkulainen. Se
oli juuri sellainen liuska, jonka saattaa valita jotakin muistiinpanoa
varten — jotakin sellaista, joka oli huolellisesti pidettävä tallessa
ja kauan muistettava.»
»Mutta», keskeytin minä, »sinähän sanoit, että pääkalloa ei ollut
pergamentilla, kun sinä piirsit kuoriaisen. Miten sinä sitten
saatoit huomata mitään yhteyttä veneen ja kallon välillä koska tämän
jälkimmäisen, niinkuin itse myönsit, on täytynyt tulla pergamentille
(Herra yksin tietää miten tai kenen toimesta) sen jälkeen kuin sinä
olit piirtänyt kuoriaisen?»
»Niin, siitäpä se koko salaisuus riippuu; vaikka sen salaisuuden
ratkaiseminen oli jo niin pitkälle päästyä sangen helppo. Suuntani
oli jo aivan selvä, enkä voinut tulla muuta kuin yhteen ratkaisuun.
Järkeilin esimerkiksi tähän tapaan: kun piirsin _scarabaeuksen_, niin
pergamentilla ei ilmeisesti ollut mitään kallon kuvaa. Kun olin saanut
piirrokseni valmiiksi, niin annoin sen sinulle ja pidin sinua tarkasti
silmällä, kunnes palautit sen. _Sinä_ et senvuoksi voinut piirtää
kalloa, ja ketään muuta ei ollut läsnä sitä tekemässä. Siis niinkään
inhimillisen toiminnan tulos se ei ollut. Ja kuitenkin se oli olemassa.
»Päästyäni tähän tuumiskeluissani koetin muistella ja muistinkin
kaikki seikat, jok'ikisen yksityiskohdan, joka oli tapahtunut tuona
ajanjaksona. Ilma oli kylmä (totisesti harvinainen ja onnellinen
sattuma!) ja uunissa paloi tuli. Minulla oli kävelystä tullut kuuma
ja istuin pöydän lähellä. Sinä taas olit vetänyt tuolisi takan
viereen. Juuri kun minä panin pergamenttipalasen käteesi, ja sinä
aioit ruveta sitä katsomaan, syöksyi Wolf sisään ja hyppäsi sinun
olkapäillesi. Vasemmalla kädelläsi sinä hyväilit sitä ja pidit sitä
loitolla, kun taas sinun oikea kätesi, jossa pergamentti oli, riippui
polviesi välissä aivan lähellä tulta. Hetkisen jo luulin, että tuli
tarttuisi siihen, ja olin jo sinua varoittamaisillani, kun sinä,
ennen kuin ennätin sanoa mitään, olit vetänyt sen pois ja ruvennut
sitä tutkimaan. Kun ajattelin kaikkia näitä seikkoja, en hetkeäkään
epäillyt, että kuumuus juuri oli tuonut pergamentille näkyviin tuon
kallon. Kai tiedät, että on olemassa kemiallisia valmisteita ja on
ollut iät kaiket, joiden avulla voidaan kirjoittaa niin paperille
kuin pergamentillekin sillä tavoin, että kirjoitus tulee näkyviin
vain kuumuuden avulla. Kuningasveteen liuotettua kobalttisineä,
jota miedonnetaan neljä kertaa suuremmalla vesimäärällä, on joskus
käytetty; siitä syntyy vihreä muste. Puhdas kobaltti sekoitettuna
salpietarihappoon tuottaa punaista mustetta. Nämä värit katoavat jonkin
ajan kuluttua, kun esine, jolle ne on kirjoitettu, kylmenee, mutta
lämmittämisestä ilmestyvät taas näkyviin.
»Tutkin nyt kalloa hyvin huolellisesti. Sen ääriviivat, jotka olivat
lähinnä pergamentin syrjiä, olivat paljon _selvempiä_ kuin muut viivat.
Ilmeisesti oli lämmön vaikutus ollut epätäydellinen tai epätasainen.
Sytytin heti tulen ja annoin kuumuuden vaikuttaa pergamentin jokaiseen
osaan. Aluksi oli ainoa tulos se, että kallon heikot viivat selvenivät;
mutta kun jatkoin koetta, tuli siihen nurkkaan, joka oli vastapäätä
kallon kuvaa, näkyviin piirros, jota ensin luulin vuoheksi. Tarkempi
tutkiminen kuitenkin osoitti, että se tarkoitti vohlaa.»
»Hahhah!» nauroin minä, »totisesti minulla ei ole oikeutta nauraa
sinulle — puolitoista miljoonaa dollaria on liian vakava juttu
naurunasiaksi — mutta et kai aio liittää kolmatta rengasta ketjuusi
— et kai voi keksiä mitään yhteyttä merirosvojen ja vuohen välillä
— mitä merirosvoilla on tekemistä vuohien kanssa — nehän kuuluvat
maatalouteen.»
»Mutta minähän sanoin, että se _ei_ ollut vuohen kuva.»
»No, vohlan sitten — kai se yksiin vetää.»
»Vetää kyllä, mutta ei kokonaan», sanoi Legrand. »Olet kai kuullut
eräästä _kapteeni_ Kiddistä [Vohla on englannin kielellä _kid_. —
Suom.]. Arvelin heti paikalla, että tuo eläimenkuva oli jonkinlainen
puumerkki tai hieroglyfinen nimikirjoitus. Sanon nimikirjoitus, koska
sen asema pergamentilla viittasi tähän suuntaan. Vastakkaiseen nurkkaan
piirretty pääkallo merkitsi samaan tapaan jonkinlaista leimaa tai
sinettiä. Mutta olin kovin pahoillani kaiken muun puuttumisesta — ei
ollut sanoisinko — koppaa kuviteltuun soittimeeni — tekstiä aiheeseen.»
»Odotit kai, että löytäisit kirjeen tuon leiman ja allekirjoituksen
välillä.»
»Jotakin siihen suuntaan, Totta on, että minua suunnattomasti vavisutti
aavistus jostakin suuresta onnenpotkauksesta. Vaikea sanoa miksi.
Ehkäpä se loppujen lopuksi oli pikemmin pelkkä toive kuin todellinen
vakaumus; mutta uskotko, Jupiterin tyhmä hokeminen, että se lutikka
oli puhdasta kultaa, vaikutti tavattomasti minun mielikuvitukseeni.
Ja sitten tuo sarja sattumia ja yhdenmukaisuuksia — kaikki tämä oli
totisesti ihmeellistä. Oletko huomannut, miten pelkkä sattuma oli, että
nämä kaikki seikat tapahtuivat sinä _ainoana_ vuodenpäivänä, jona on
ollut tarpeeksi kylmä, jotta on tarvinnut sytyttää tulta takkaan, ja
että ilman tulta tai koiran leikkimistä juuri sinä hetkenä, jona se
hyökkäsi sisään, en ikinä olisi saanut nähdä pääkalloa enkä myöskään
päässyt aarteeseen käsiksi?»
»Mutta jatkahan — olen kuolla kärsimättömyydestä.»
»No niin, olet tietysti kuullut monta juttua — tuhannen epämääräistä
huhua rahoista, joita Kidd ja hänen miehensä ovat haudanneet jonnekin
Atlantin rannikolle. Näissä huhuissa täytyy olla perustuksena
jotakin todella tapahtunutta. Ja minusta se seikka, että huhut ovat
voineet elää niin kauan ja jatkuvasti, näyttää todistavan vain, että
haudattuja aarteita ei milloinkaan ole löydetty. Jos Kidd olisi
haudannut ryöstösaaliinsa vähäksi aikaa ja sitten käynyt noutamassa
ne, niin tuskinpa huhut olisivat voineet elää meidän aikoihimme
aivan muuttumattomina. Huomaat, että tarinat kertovat vain aarteen
etsijöistä, eivät aarteen löytäjistä. Jos merirosvo olisi noutanut
rahansa, niin juttu olisi ollut lopussa. Minusta näytti, että jokin
sattuma — sanotaanpa esimerkiksi paikkaa koskevien muistiinpanojen
katoaminen — oli riistänyt häneltä löytämiskeinon ja että tämä vahinko
oli joutunut hänen seuralaistensa tietoon, jotka puolestaan ehkä
milloinkaan eivät olleet kuulleet, että aarre oli kätketty lainkaan
ja jotka ilman opastusta turhaan sitä etsittyään olivat ensimmäiseksi
antaneet alun näille nyt niin yleisille tarinoille. Oletko milloinkaan
kuullut, että mitään suurta aarretta olisi löytynyt tältä rannikolta?»
»En milloinkaan.»
»Mutta me tiedämme kyllä, että Kiddin saaliit olivat suunnattomat.
Pidin senvuoksi varmana, että ne yhä edelleen olivat maanpovessa;
ja tuskinpa hämmästyt, jos kerron, että toivoin, olinpa melkein
vakuutettu, että tuo niin omituisesti löydetty pergamentti sisälsi
hävinneen tiedon aarteen paikasta.»
»Entä miten sinä jatkoit?»
»Pidin pergamenttia taas kuumuutta lisättyäni tulen ääressä; mutta
mitään ei tullut näkyviin. Ajattelin, että ehkäpä lika aiheutti
epäonnistumisen, ja siis huolellisesti huuhdoin pergamenttia lämpimällä
vedellä ja niin tehtyäni pistin sen paistinpannuun pääkallopuoli
alaspäin ja asetin pannun puuhiilillä kuumennetulle hellalle. Muutamien
minuuttien kuluttua, kun pannu oli läpeensä kuumentunut, otin liuskan
pois ja kuvaamattomaksi ilokseni huomasin siinä muutamissa paikoissa
pilkkuja, jotka tarkastaessani huomasin riveihin järjestetyiksi
numeroiksi. Pistin sen uudelleen pannuun ja annoin jäädä siihen vielä
minuutiksi. Kun otin sen pois, niin se oli aivan tällainen.»
Tässä Legrand, joka oli uudelleen lämmittänyt pergamentin, ojensi
sen minun nähtäväkseni. Seuraavat merkit, hyvin karkeasti punaisella
musteella kirjoitetut, olivat pääkallon ja vuohen välillä.
53±±+305))6*;4826)4±.)4±);806*;48+8§60))85;
1±(;:±*8+83(88)5*+;46(;88*96*?;8)*±(;485);5*+2:
*±(;4956*2(5*4)8§8*;4069285);)6+8)4± ±;1(±9;
48081;8:8±l;48+85;4)485+528806*81(±9;48;(88;4(±
?34;48)4±;161;:188;±?;
»Mutta», sanoin minä ojentaen liuskan takaisin, »tämä on yhtä pimeätä
kuin ennenkin. Vaikka kaikki Golcondan jalokivet annettaisiin tämän
arvoituksen ratkaisemisesta, niin aivan varmasti ne jäisivät minulta
saamatta.»
»Ja kuitenkaan», sanoi Legrand, »ratkaisu ei ole lainkaan niin vaikea
kuin voi näyttää näin ensimmäisellä hätäisellä silmäyksellä. Nämä
numerot, niinkuin on helppo arvata, muodostavat kirjaimia — se on,
ne sisältävät tarkoituksen. Mutta siitä, mitä Kiddistä tiedetään, en
voinut ajatella, että hän olisi mies, joka kykenisi laittamaan mitään
vaikeita salakirjoituksia. Olin heti selvillä, että tämä oli niitä
helpoimpia — sellainen kuitenkin, jota merimiehen karkean älyn oli
aivan mahdotonta ratkaista ilman avainta.»
»Ja sinä sen todellakin ratkaisit?»
»Helposti! Olen ratkaissut kymmenentuhatta kertaa vaikeampiakin.
Olosuhteet ja eräänlainen luontainen taipumus ovat johtaneet minun
mielenkiintoni tällaisiin arvoituksiin, ja saattaa hyvin epäillä, tokko
inhimillinen äly voi laatia sellaista arvoitusta, jota ei inhimillinen
äly tarpeeksi uutterana voisi ratkaista. Niin, kun kerran olin päässyt
selville, että merkit kuuluivat yhteen ja olivat luettavia, en
tuhlannut ajatustakaan pelkkään selittämisvaikeuteen.
»Tässä tapauksessa — niinkuin kaikissa salakirjoitustapauksissa —
ensimmäinen seikka on merkkien kieli: ratkaisun periaatteet näet,
mikäli varsinkin on kysymys yksinkertaisemmista merkeistä, riippuvat
kielen laeista ja muuttuvat sen mukaan. Yleensä ei ole muuta
mahdollisuutta kuin kokeilla (mahdollisuuksiin nojaten) jokaista
kieltä, minkä osaa ja mikä tuntuu sopivan ratkaisuun, kunnes oikeaan
tulokseen on päästy. Mutta tämän salakirjoituksen kaikki vaikeudet
hälvensi tuo nimikirjoitus. 'Kidd'-nimen sanaleikki ei ole mahdollinen
missään muussa kielessä kuin englannissa. Ilman tätä asianhaaraa olisin
aloittanut yritykseni espanjalla tai ranskalla, sillä luonnollisinta
olisi ollut, että Espanjan meren rosvo olisi käyttänyt niitä kieliä.
Näin ollen pidin varmana, että salakirjoitus oli englantia.
»Huomaat, että sanojen välillä ei ole mitään eroa. Jos eroja olisi
ollut, niin juttu olisi ollut suhteellisen helppo. Siinä tapauksessa
olisin aloittanut vertailemalla ja analysoimalla lyhyitä sanoja ja jos
olisi sattunut yksikirjaiminen sana (esimerkiksi a tai J), niin olisin
pitänyt ratkaisua varmana. Mutta kun mitään välejä ei ollut, pyrin
ensityökseni toteamaan, mitkä kirjaimet esiintyivät useimmin ja mitkä
harvimmin. Laskettuani kaikki laitoin tällaisen taulukon:
Merkkiä 8 on 33
; » 26
4 » 19
± ja ) » 16
* » 13
5 » 12
6 » 11
+ ja 1 » 8
0 » 6
9 ja 2 » 5
: ja 3 » 4
? » 3
§ » 2
— ja. » 1.
»No niin, englannin kielessä esiintyy useimmin kirjain e. Senjälkeen
järjestys on tällainen: a o i d h n r s t u y c f g l m w b k p q x
z. E esiintyy niin usein, että tuskin voi sanoa lyhyttäkään lausetta,
jossa sitä ei olisi.
»Tässä, näin alussa, olemme jo päässeet pitemmälle kuin pelkkiin
arvauksiin. Tämän taulukon hyöty on aivan ilmeinen — mutta tässä
salakirjoituksessa tarvitsemme sitä vain osittain. Koska useimmin
esiintyvä merkki on 8, niin me voimme aloittaa otaksumalla, että se
on sama kuin aakkosten e. Vahvistaaksemme tätä otaksumaa me katsomme,
mahtaako 8 esiintyä usein kaksinkertaisena — sillä e esiintyy englannin
kielessä usein kahdennettuna sellaisissa sanoissa esimerkiksi kuin
'meet', 'fleet', 'speed', 'seen', 'heen', 'agree' ja niin poispäin.
Tässä tapauksessa havaitsemme, että kahdennettu e esiintyy kokonaista
viisi kertaa, vaikka salakirjoitus on lyhyt.
»Otaksukaamme siis, että 8 merkitsee e:tä. No niin, kaikista
englanninkielen sanoista on 'the' tavallisin; katsokaamme siis,
mahtaako tässä olla minkään kolmen merkin uusiutumisia, jotka ovat
samassa järjestyksessä ja joista viimeinen on 8. Jos huomaamme
sellaisten kirjainten toistumisia, niin voimme pitää jokseenkin
varmana, että ne merkitsevät sanaa 'the'. Tarkastellessamme merkkejä
löydämme kokonaista seitsemän sellaista yhdistelmää, ja niiden merkit
ovat ;48. Voimme siis olla varmat että ; merkitsee t:tä, 4 edustaa h:ta
ja kahdeksan merkitsee e:tä — ja tästä viimeisestä voimme olla illan
vakuutetut. Sillä tavoin on päästy suuri askel eteenpäin.
»Mutta määrättyämme yhden ainoan sanan voimme määrätä erään
suunnattoman tärkeän seikan, nimittäin useiden sanojen alun ja lopun.
Ottakaamme esimerkiksi viimeistä edellinen kohta, jossa yhdistelmä
;48 esiintyy — läheltä salakirjoituksen loppua. Tiedämme, että merkki
;, joka heti välittömästi seuraa, on erään sanan alku ja kuudesta
merkistä, jotka seuraavat tätä 'the'-sanaa, tunnemme kokonaista viisi.
Kirjoittakaamme nämä merkit niillä kirjaimilla, joita tiedämme niiden
merkitsevän ja jättäkäämme tyhjä väli tuota tuntematonta varten, näin —
t eeth.
»Tästä voimme kohta erottaa lopusta tuon 'th':n kuulumattomana tähän
t:llä alkavaan sanaan; sillä koettamalla koko aapistoa emme voi löytää
kirjainta, joka sopisi tuohon tyhjään paikkaan, ja me huomaamme,
ettemme voi muodostaa sanaa, johon tämä th kuuluisi. Siten meille
jäljelle jää vain
t ee,
ja läpikäymällä aapisten niinkuin aikaisemmin tulemme sanaan 'tree'
ainoana mahdollisena. Sillätavoin saamme uuden kirjaimen, r:n, jota
edustaa merkki (, ja saamme sanat 'the tree' rinnatusten.
»Kun menemme eteenpäin, niin vähän matkan päästä tapaamme taas
yhdistelmän ;48 ja käytämme sitä välillä olevan rajoituksena. Saamme
silloin seuraavan pätkän:
the tree ;4(±?34 the,
tai asettamalla jo tunnetut kirjaimet tähän tapaan:
the tree thr±?3h the.
»Jos nyt tuntemattomien merkkien tilalle jätämme tyhjät paikat tai
pisteen, niin kirjoitamme näin:
the tree thr... h the,
josta ilmeisesti pilkottaa sana 'through'. Mutta tämä keksintö antaa
meille kolme uutta kirjainta o:n, u:n ja g:n, joita edustavat merkit ±
? ja 3.
»Jos me nyt tarkasti tutkimme salakirjoitusta löytääksemme tuttujen
merkkien yhdistelmiä, niin löydämme läheltä alkua tällaisen:
83(88 eli egree,
joka ilmeisesti on 'degree'-sanan loppu, ja siitä saamme uuden
kirjaimen, d:n, jota edustaa merkki +.
»Neljän kirjaimen päässä tässä sanassa tapaamme yhdistelmän
;46(;88.
»Käyttämällä tunnettuja kirjaimia ja tuntemattomien sijasta pistettä,
luemme:
th6rtee*
mikä ryhmä heti viittaa sanaa 'thirteen', ja antaa meille taas kaksi
uutta kirjainta i:n ja n:n, joita edustavat merkit 6 ja *
»Jos me nyt palaamme salakirjoituksen alkuun, niin tapaamme yhdistelmän