Mitä nyt! Mitä nyt! Tuo mieshän hyppii hullun
lailla! On myrkkyhämähäkki häntä purrut.
_All in the Wrong_.
Monta vuotta sitten tutustuin hyvin läheisesti herra William
Legrandiin. Hän kuului vanhaan hugenottiperheeseen ja oli joskus ollut
varakas; mutta yhtämittaiset onnettomuudet olivat köyhdyttäneet hänet
miltei puutteeseen asti. Välttääkseen onnettomuuksiensa aiheuttamia
nöyryytyksiä hän läksi New Orleansista, esi-isiensä kaupungista, ja
asettui Sullivanin saarelle Etelä-Karoliinaan, lähelle Charlestonin
kaupunkia.
Tämä saari on hyvin omituinen. Siinä ei ole juuri muuta kuin
merihiekkaa, ja se on noin kolmen mailin pituinen. Ei missään kohdassa
sen leveys nouse yli neljännesmailin. Manteresta sen erottaa tuskin
huomattava liejuttunut salmi, joka kiemurtelee läpi kaislikon ja
rämekasvien muodostaman tiheikön; se on oikea liejukanojen lempipaikka.
Kasvullisuus, niinkuin arvatakin saattaa, on sangen niukkaa tai ainakin
kituliasta. Ei ainoatakaan kunnon puuta ole nähtävissä. Lähellä saaren
länsikärkeä, missä Fort Moultrie sijaitsee ja missä on muutamia kurjia
lautahökkeleitä — niissä asuu kesäaikaan tomua ja kuumetta pakoon
lähteneitä charlestonilaisia — kasvaa kyllä pörröisiä kääpiöpalmuja;
mutta koko saaren, lukuunottamatta tätä läntistä kärkeä ja
merenpuoleista kovaa, valkoista rannikkoa, peittää tiheä sulotuoksuinen
myrtti, jota Englannin puutarhurit pitävät niin tavattoman suuressa
arvossa. Tämä kasvullisuus nousee usein viidentoista tai kahdenkymmenen
jalan korkuiseksi ja muodostaa melkein läpitunkemattoman viidakon,
täyttäen koko ilman tuoksullaan.
Aivan tämän viidakon keskeen, verrattain lähelle saaren itäistä ja
etäisintä osaa oli Legrand rakentanut itselleen pienen majan, jossa hän
asui, kun aluksi, aivan sattumalta, tutustuin häneen. Tämä tuttavuus
kypsyi pian ystävyydeksi — sillä tuossa erakossa oli paljon sellaista,
mikä herätti mielenkiintoa ja kunnioitusta. Huomasin hänet hyvin
kasvatetuksi ja harvinaisen lahjakkaaksi, mutta samalla ihmisvihaajaksi
ja taipuvaiseksi häilähtelemään kiihkeästä innostuksesta syvään
alakuloisuuteen. Hänellä oli hallussaan paljon kirjoja, mutta
harvoin hän niitä tutki. Hänen päähuvituksensa olivat ampuminen ja
kalasteleminen tai kuljeskeleminen pitkin rannikkoa tai läpi viidakon
etsimässä simpukoita ja hyönteisiä; hänen hyönteiskokoelmaansa olisi
voinut kadehtia joku suuri tutkija, vaikkapa joku Swammerdammkin.
Näillä ulkoilmaretkillä häntä tavallisesti seurasi eräs vanha neekeri,
Jupiter-niminen, joka oli vapautettu ennen perheen vastoinkäymisiä,
mutta jota ei voitu hyvillä sanoilla eikä väkivallalla saada luopumaan
siitä, mitä hän arveli eittämättömäksi oikeudekseen, nimittäin
alituisesti vartioida nuoren »massa Willin» askeleita. Ei ollut
mahdotonta, että Legrandin sukulaiset, jotka pitivät nuorta miestä
vähän löyhkäpäisenä, olivat saaneet tämän piintyneen aatteen ajetuksi
Jupiterin päähän siinä toivossa, että kulkuria pidettäisiin silmällä.
Talvet ovat Sullivanin saaren leveysasteella harvoin ankaroita,
ja syksyllä hyvin harvoin tarvitsee sytyttää takkatulta. Lokakuun
keskivaiheilla 18— sattui kuitenkin olemaan harvinaisen kylmä päivä.
Juuri vähää ennen auringonlaskua minä tunkeuduin pensaston läpi
kohti ystäväni majaa, jossa en ollut käynyt erinäisiin viikkoihin;
asuin siihen aikaan Charlestonissa, yhdeksän mailin päässä saaresta,
mutta kulkuyhteys oli vielä silloin paljon huonompi kuin nykyjään.
Saavuttuani majalle koputin tapani mukaan; kun en saanut vastausta,
etsin avaimen tutusta piilopaikasta, avasin oven ja menin sisään.
Takassa leimusi komea tuli. Se oli uutuus, mutta ei mitenkään
epämiellyttävä. Riisuin päällystakkini, otin nojatuolin läheltä
räiskyviä halkoja ja odotin kärsivällisesti isäntäväen paluuta.
Heti pimeän laskeuduttua he saapuivat ja tervehtivät minua
sydämellisesti. Jupiter hymyillen korvasta korvaan kiiruhti
valmistamaan liejukanaa illalliseksi, Legrandilla oli taas
innostuksenpuuskauksensa — vai miksi niitä nimittäisin? Hän oli
löytänyt erään tuntemattoman kaksikuorisen raakun, joka muodosti uuden
suvun, ja mikä vielä enemmän, hän oli metsästänyt ja pyydystänyt
Jupiterin avulla erään _scarabaeuksen_, jota hän luuli aivan uudeksi,
mutta josta hän tahtoi kuulla minun mieltäni huomenna.
»Entä miksi ei tänä iltana?» kysyin hieroskellen käsiäni liekkien
yläpuolella ja toivoen hemmettiin koko _scarabaeusten_ heimon.
»Niin, kunpa vain olisin tiennyt, että sinä olet täällä!» sanoi
Legrand. »Mutta enhän ole nähnyt sinua pitkään aikaan, ja mistä olisin
voinut aavistaa, että sinä tulisit juuri tänä iltana; kotimatkalla
lapasin luutnantti G:n, tuolta linnoituksesta, ja typerästi kyllä
lainasin kuoriaisen hänelle; mahdotonta on sinun siis nähdä sitä ennen
kuin huomenna. Jää tänne yöksi, niin minä lähetän Jupin hakemaan sitä
heti auringon noustua. Se on koko luomakunnan ihanin kapine!»
»Mikä? — aurinkoko?»
»Pötyä! Ei! — kuoriainen. Se on loistavan kullan värinen — suuren
hikkoripähkinän kokoinen suunnilleen — ja lähellä selkäkilven toista
päätä kaksi sysimustaa pilkkua ja toisessa päässä yksi soikeahko.
_Antennae_...»
»Ei siinä ole _yhtän_ tina, massa Will, minä sano jo monta kerta»,
keskeytti Jupiter, joka tietenkään ei ymmärtänyt tuota tuntosarvien
tieteellistä nimitystä. »Se lutikka ole ihan kultanen lutikka, kaikki
kulta pait noi siivet — ei ikinä minä näke likikän niin raskas lutikka.»
»No jaa, olkoon menneeksi», vastasi Legrand minun mielestäni paljon
vakavammin kuin asia ansaitsi, »mutta onko siinä syytä antaa lintujen
palaa? Väri» — hän kääntyi minuun — »on tosiaankin tarpeeksi erikoinen,
jotta voi ymmärtää Jupiterin päähänpiston. Et ikinä ole nähnyt
loistavampaa metallikiiltoa kuin sen kuoressa — mutta siitä voit itse
päätellä huomenna. Sillä välin voin antaa sinulle aavistuksen sen
muodosta.» Sanoessaan tätä hän istuutui pienen pöydän ääreen, jolla oli
kynä ja mustetta, mutta ei paperia. Hän etsi sitä laatikosta, mutta ei
löytänyt.
»Saman tekevä», sanoi hän lopulta, »kyllähän tämäkin kelpaa», ja hän
veti liivinsä taskusta jotakin, mikä minusta näytti hyvin likaisen
paperiarkin palaselta, ja teki siihen kynällään karkean piirroksen.
Hänen tätä tehdessään minä istuin yhä edelleen takan ääressä, sillä
minua palelsi vieläkin. Kun piirros oli valmis, hän ojensi sen
nousematta istuimeltaan. Ottaessani sen vastaan kuulin äänekästä
murinaa, ja joku kuului raapivan ovea. Jupiter avasi oven, ja Legrandin
iso newfoundlantilaiskoira hyökkäsi sisään, hyppäsi olkapäilleni
ja oli tukahduttaa minut hyväilyllään, sillä minä olin edellisillä
käynneilläni ollut sille hyvin ystävällinen. Kun se oli lopettanut
hyppelynsä, katselin paperia ja totta puhuakseni toverini piirros
ällistytti minua hiukan.
»No niin», sanoin katseltuani sitä kotvan, »tämä on totisesti
ihmeellinen kuoriainen; aivan uutta minulle; en ikinä ole nähnyt tämän
kaltaista — ellen mahdollisesti pääkalloa — jota se muistuttaa enemmän
kuin mitään muuta, mikäli minä asiaa ymmärrän.»
»Pääkallo!» toisti Legrand — »no niin — olkoon menneeksi, kyllä se
paperilla vähän siltä näyttää — epäilemättä. Molemmat ylemmät mustat
pilkut näyttävät silmiltä, vai mitä, ja tuo pitkähkö siinä peräpuolessa
suuta — ja onhan koko eläin soikeahko.»
»Ehkäpä niinkin», sanoin minä; »mutta, Legrand, pelkään pahasti, että
sinä et ole mikään taiteilija. Minun täytyy odottaa, kunnes näen itse
kuoriaisen, jos haluan saada mitään käsitystä sen ulkonäöstä.»
»No jaa, enpä tiedä», sanoi hän hiukan loukkaantuneena, »minä piirrän
kohtalaisesti — ainakin minun _pitäisi_ — minulla on ollut hyviä
opettajia, ja toisinaan imartelen itseäni kuvittelemalla, etten ole
aivan pölkkypää.»
»Mutta, hyvä ystävä, sitten sinä lasket leikkiä», sanoin minä, »tämä
on mukiin menevä _pääkallo_ — — niin, voin sanoa, että tämä on aivan
_loistava_ kansanomaisen anatomia-käsityksen mukaan — ja sinun
kuoriaisesi on maailman ihmeellisin kuoriainen, jos se muistuttaa
sitä. Niin, tästä samankaltaisuudesta me voimme saada kauniin
luvun taikauskon historiaan. Otaksun, että sinä annat kuoriaiselle
nimen _scarabaeus caput hominis_ tai jotakin siihen tyyliin —
luonnonhistoriassa on monta samantapaista nimeä. Mutta missä ovat ne
tuntosarvet, joista sinä juttelut?»
»Tuntosarvet!» sanoi Legrand, joka tuntui käsittämättömän kiihtyneeltä.
»Varmasti sinun täytyy nähdä tuntosarvet. Minä piirsin ne yhtä
selvästi, kuin ne luonnossa näkyivät, ja minusta sen pitäisi riittää.»
»No niin, no niin», vastasin, »ehkä olet piirtänyt — en niitä
kuitenkaan näe», ja minä ojensin hänelle paperin sanomatta sen enempää,
sillä en tahtonut enää kiihdyttää häntä; mutta olin kovin ällistynyt
tästä asiain käänteestä; hänen huono tuulensa hämmästytti minua — ja
mitä koppakuoriaisen kuvaan tuli, ei siinä totisesti näkynyt mitään
tuntosarvia ja koko piirros näytti hyvin paljon tavalliselta pääkallon
kuvalta.
Hän otti paperin hyvin ärtyisesti ja oli rutistaa sen ilmeisesti
tuleen viskatakseen, kun satunnainen vilkaisu siihen näytti äkkiä
kiinnittävän hänen huomiotaan. Samassa hänen kasvonsa karahtivat
tulipunaisiksi ja kohta taas kuolonkalpeiksi. Joitakuita minuutteja
hän tutki piirrosta innokkaasti. Sitten hän nousi, otti kynttilän
pöydältä ja meni istumaan merimieskirstulle huoneen kaukaisimpaan
nurkkaan. Siellä hän uudelleen tutki paperia kiihkeän tarkkaavaisena ja
käännellen sitä kaikkiin suuntiin. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään,
ja hänen käytöksensä hämmästytti minua kovasti; arvelin kumminkin
viisaimmaksi olla kiihdyttämättä hänen kasvavaa äreyttään. Lopulta hän
otti lompakon taskustaan, asetti paperin siihen huolellisesti ja pisti
sen sitten kirjoituspöytänsä laatikkoon, jonka hän lukitsi. Nyt hän oli
jo tyynempi, mutta tuo alkuperäinen innostus oli kokonaan kadonnut.
Hän ei kuitenkaan näyttänyt niin paljon jöröltä kuin hajamieliseltä.
Illan kuluessa hän yhä enemmän tuntui vaipuvan unelmiin, joista minun
päähänpistoni eivät voineet häntä herättää. Olin aikonut jäädä majaan
yöksi, niinkuin olin usein ennenkin tehnyt, mutta nähdessäni isäntäni
mielialan, arvelin sopivaksi lähteä. Hän ei kehoittanut minua jäämään,
mutta lähtiessäni hän puristi kättäni tavallista sydämellisemmin.
Suunnilleen kuukauden kuluttua (en ollut sillävälin nähnyt Legrandia
lainkaan) tuli minua Charlestoniin tapaamaan hänen palvelijansa,
Jupiter. En milloinkaan ollut nähnyt tuota kunnon neekerivanhusta niin
alakuloisena ja pelkäsin, että ystävälleni oli tapahtunut jokin vakava
onnettomuus.
»No, Jup», sanoin minä, »mikä hätänä? Miten sinun isäntäsi voi?»
»Joo, jos minä puhu totta, massa, hän ei niin hyvin kuin pitä.»
»Ei hyvin! Totisesti ikävää kuulla. Mitä hän valittaa?»
»Sepä se! Ei hän valitta — mut ole kumminki hyvin kipeä.»
»Hyvin kipeä, Jupiter! Mikset sanonut heti? Onko hän makuulla?»
»Ei, ei hän olla! — hän ei olla missään — siitä just kenkä puristaa
— minu mieli olla raskas, hyvin raskas, kun minä katsele massa Will
parka.»
»Jupiter, olisi hauska ymmärtää mitä sinä puhut. Sanot, että isäntäsi
on kipeä. Eikö hän ole kertonut mikä häntä vaivaa?»
»Ei, massa, ei maksa vaiva suuttu — massa Will ei sano mitä — mut miks
hän kulkee ympäri näin, pää alhalla ja hartiat ylhällä ja yhtä valkonen
kuin hanhi? Ja sitten hän koko aika pitä kädessä pilli...»
»Pitää mitä, Jupiter?»
»Hän pitä pilli, jossa ole kuviot — ei ikinä minä nähnyt niin
kummalliset kuvat. Uskoka pois, minä aivan rupe pelkä. Minä ole koko
aika pitä häne silmällä. Toissapäivä hän pääse livistämään ennen
auringonnousu ja ole poissa koko se siunattu päivä. Minä piti iso keppi
valmiina antaa hänelle pirun hyvä selkäsauna, kun hän pala — mutta minä
ole sellaine hölmö, ettei minä henno kumminka piestä häntä — hän näyttä
niin surkealta.»
»Mitä? — jaha — vai niin, loppujen lopuksi minusta tuntuu parhaalta,
ettet ole liian ankara sille poika paralle — älä pieksä häntä, Jupiter
— ei hän sitä oikein kestä — mutta etkö ollenkaan aavista, mikä on
aiheuttanut tämän sairauden tai muutoksen hänen tilassaan? Onko jotakin
tapahtunut sitten viimenäkemän?»
»Ei, massa, ei mitään ikävää sen jälkeen — minä luulla se olla ennen —
se oli juuri päivää ennen te oli siellä.»
»Kuinka niin? Mitä sinä tarkoitat?»
»Joo, massa, minä meina lutikka — sitä minä meina.»
»Mikä ihme?»
»Se lutikka — minä ole aivan vissi, että se kultalutikka ole purra
massa Willin päähän.»
»Ja mitä syitä sinulla on sellaista kuvitella, Jupiter?»
»Sillä ole kynsiä vallan tarpeeks, massa, ja suuta kanssa. Ei ikinä
minä ole nähny niin pirullinen lutikka — se potki ja puri mitä vain
tuli lähelle. Massa Will sai sen ensin kiinni, mutta piti laske
se menemään hyvin pian, uskoka pois — ja silloin se varmasti puri
häntä. Minä ei pitäny se lutikan suu, ja minä ei tahtonu koske siihen
sormella, vaan otti se paperipalalla. Minä kiersi se paperiin ja työnsi
palan sitä sen suuhun — sillälailla me otti se kiinni.»
»Ja sinä siis luulet, että se kuoriainen tosiaankin puri isäntääsi ja
että hän siitä tuli sairaaksi?»
»Minä ei luulla mitään — minä tietä se. Miks hän sitten uneksi nii
paljo kulta, jos ei se tule siitä, että kultalutikka purre? Minä ole
ennenki kuullu kultalutikasta.»
»Mutta mistä tiedät, että hän uneksii kullasta?»
»Mistä tiedän? Siitä, että hän juttelee unissaan — siitä minä tietä.»
»No niin, Jup, ehkä olet oikeassa; mutta mitkä onnelliset seikat ovat
saaneet sinut kunnioittamaan minua käynnilläsi?»
»Mitä te meina, massa?»
»Toitko jonkin viestin herra Legrandilta?»
»Ei, massa, minä tuo tämä kirje.» Ja samalla Jupiter ojensi näin
kuuluvan kirjeen:
»Hyvä veli!
Miksi et ole käynyt pitkään aikaan? Toivon ettet ole ollut kyllin
tyhmä suuttuaksesi mistään minun pienestä puuskauksestani; mutta ei,
se ei ole luultavaa.
Sitten viimenäkemän olen saanut aihetta huolestumiseen. Minulla on
jotakin kerrottavaa sinulle, vaikka tuskin tiedän miten sitä kertoa,
vai kertoako lainkaan.
En ole voinut oikein hyvin näinä viime päivinä, ja vanha Jup-parka
ikävystyttää minut melkein sietämättömiin hyvää tarkoittavalla
huolenpidollaan. Mahdatko uskoa: hän on tehnyt pari päivää sitten
valtavan kepin rangaistakseen minua, kun livistän hänen käsistään ja
kulutan päivät yksinäni manteren kukkuloilla. Tosiaankin uskon, että
vain riutunut ulkonäköni säästi minulta pieksiäiset.
En ole lainkaan lisännyt kokoelmaani sitten viimenäkemän.
Jos mitenkään voit, niin lähde Jupiterin mukaan. Tule pois! Haluaisin
nähdä sinut tänä iltana hyvin tärkeitten asioiden vuoksi. Vakuutan,
että ne ovat äärimmäisen tärkeitä.