Niistä harvoista amerikkalaissyntyisistä kirjailijoista, joiden maine
ja — mikä merkitsevämpää — taiteellinen vaikutus on kantautunut
valtameren yli vanhaan Eurooppaan, on Edgar Allan Poe mainittava
ensimmäisellä sijalla. Hänessä on Amerikka maksanut takaisin
maanosallemme hituisen suuresta kulttuurivelastaan, vieläpä kahdella
kirjallisuuden alalla: lyriikan ja kertomataiteen.
Poe syntyi Bostonissa v. 1809 ja kuoli Baltimoressa v. 1849. Se
maailmanmaine, minkä hänen runoutensa hänen kuolemansa jälkeen
saavutti, käänsi kirjallisuudentutkijain uteliaan huomion siihen
omalaatuiseen ihmiselämään, joka sisältyy mainittujen rajavuosien
väliin ja joka tuntuu tarjoavan niin sovittamattomia vastakohtia
ja niin vaikeasti ratkaistavia ongelmia. Siinä kuvassa, minkä
eri elämäkerran kirjoittajat antavat Poe'sta, onkin usein vain
ääripiirteistä yhtäläisyyttä — mielikuvitus on kehittänyt eri
suuntiin runoilijan elämäkerran tarjoamaa ainehistoa. Toiselta puolen
on epäilemättä hänen persoonallisuuteensa liittyviä sairaalloisia
piirteitä romanttisesti liioiteltu, toiselta puolen on Poen
»kunnian» pelastamisen tarkoituksessa harjoitettu epähistoriallista
kaunomaalausta. Mutta miten erilaisia Poe’sta annetut kuvat
lienevätkin, luemme niistä kuitenkin aina kaksi tosiasiaa: onneton
ihminen, suuri taiteilija!
Runoilijan isä David Poe oli vapaussodasta tunnetun
irlantilaissyntyisen kenraali Poe’n poika. Hän oli, jouduttuaan
epäsäännöllisen elämäntapansa johdosta erilleen suvustaan, mennyt
naimisiin englantilaissukuisen näyttelijättären kanssa ja myöskin
itse antautunut teatterin palvelukseen. Heidän toinen poikansa oli
Edgar. Sekä David Poe että hänen vaimonsa kuolivat molemmat samana
vuonna, 1811, keuhkotautiin. Kaksivuotias Edgar joutui varakkaan
richmondilaisen tupakkakauppiaan Allanin perheeseen kasvatiksi. Hänen
kasvatusvanhempansa pitivät hyvää huolta hänen koulunkäynnistään
ja lähettivät hänet myöhemmin Englantiin täydentämään opintojaan.
Amerikkaan palattuaan jatkoi hän lukujaan mm. Virginian ja
Charlottesvillen yliopistoissa, harrastaen etenkin ranskan ja latinan
opintoja. Hän oli omaksunut rikkaan nuorenmiehen elämäntavat ja
tuhlasi mm. pelivelkoihinsa runsain käsin kasvatusisänsä varoja.
Viimemainittu, kyllästyneenä Poe’n tuloksettomiin, loppumattomia
varoja kysyviin opintoihin, kieltäytyi kustantamasta kasvatuspoikansa
jatkuvia yliopistolukuja ja pani tämän konttorityöhön liikkeessään.
Tuleva runoilija ei kuitenkaan voinut kauan kestää konttorikirjojen
ääressä, vaan pakeni kasvatusisänsä luota ja värväytyi sotilaaksi.
Uudella toimialallaan ei Poe päässyt kersantin arvoa pitemmälle, mutta
keksi sensijaan näihin aikoihin itsessään runoilijan. Salanimisenä
julkaisi hän v. 1827 runokokoelman »Tamerlane and other poems»
(»Tamerlan ja muita runoja») sekä kaksi vuotta myöhemmin uuden
täydennetyn painoksen tästä esikoisteoksestaan. Tällä välin oli Poe
uudelleen sopinut kasvatusisänsä kanssa, joka lähetti nuoren runoilijan
West Point'in sotilasakatemiaan. Täällä osoitti Poe erinomaisia
taipumuksia matematiikkaan, mutta hänen hillitön luonteensa joutui
ristiriitaan koulun järjestyssääntöjen kanssa ja sotilasakateemikon ura
katkesi kesken. Kasvatusisä, joka vaimonsa kuoltua oli mennyt uusiin
naimisiin, ja saanut omia lapsia, osoittautui haluttomaksi avustamaan
tämän koommin kasvatuspoikaansa, joka nyt sai aloittaa kynällään
sitkeän taistelun olemassaolosta. Ensimmäinen menestys tässä miltei
epätoivoisessa kamppailussa jokapäiväisestä leivästä kohtasi Poe’n,
kun hän v. 1833 sai 100:n dollarin palkinnon eräältä baltimorelaiselta
lehdeltä parhaasta lehden kilpailuun jätetystä kertomuksesta.
Koeteltuaan turhaan saada kustantajaa näihin aikoihin kirjoittamilleen
kertomuksille hankki Poe itselleen niukan toimeentulon sanomalehtien
toimittajana ja avustajana. Paitsi kaunokirjailijana esiintyi hän
toimittamissaan tai avustamissaan lehdissä myöskin arvostelijana
lausuen pelottomasti julki mielipiteensä silloinkin, kuu se kulki ajan
vallitsevaa suuntaa vastaan. Poe’n terävät, kaukonäköiset kritiikit,
joiden täyden arvon vasta myöhempi aika on todennut, esiintyivät hänen
aikalaisilleen ylen mielivaltaisina ja kohtuuttomina ja hankkivat
hänelle joukon leppymättömiä vihamiehiä, jotka eivät ainoastaan
vaikeuttaneet hänen taisteluaan leivästä, vaan ulottivat kostonsa
hänen kuolemansa jälkeiseenkin aikaan, sepitellen, kuten kirjailija
Gristvold, alentavia, totuudesta poikkeavia kuvauksia hänen elämästään
ja luonteestaan.
Vaihtaen alituisesti olutpaikkaa harjoitti Poe sanomalehtimiehen
ammattia milloin New Yorkissa, milloin Bostonissa, milloin
Philadelphiassa, milloin Richmondissa. Kiihoittaakseen väsyneitä
aivojaan tai etsiäkseen unohdusta vastoinkäymisessään ja köyhyydessään
turvautui Poe alkoholiin ja opiumiin, vaipuen vähitellen yhä syvemmälle
näiden nautintoaineiden orjuuteen. V. 1836 meni hän naimisiin
14-vuotiaan serkkunsa, kauniin ja rakastettavan Virginia Clemmin
kanssa. Kun Virginia yksitoista vuotia kestäneen onnellisen avioliiton
jälkeen, sairastettuaan kauan keuhkotautia, kuoli, ei Poe enää
toipunut tästä iskusta. Kuoleman varjo, joka tuntui seuranneen häntä
siitä lähtien, kun hän kaksivuotiaana menetti molemmat vanhempansa
ja myöhemmin rakastetun ja ihaillun kasvatusäitinsä, lankesi entistä
raskaampana hänen elämäänsä. Hänen sairaalloisen sukuperinnön rasittama
hermostonsa vaati entistä runsaammin unohdusta antavia kiihokkeita, hän
menetti yhä suuremmassa määrässä herruuden oman itsensä ylitse. Hänen
rauhaton elämänsä päättyi 1849, neljänkymmenen vuoden iässä, eräässä
Baltimoren sairashuoneessa, minne hänet tajuttomassa tilassa kannettiin.
Poen onneton, köyhyyden, sairauden ja kuoleman varjostama elämä on
ruokkinut runoilijamielikuvitusta, jolla omalaatuisuudessaan ei ole
monta vertaistaan maailmankirjallisuudessa. Hän aloitti runoilunsa
Byronin ja Mooren merkeissä, multa löysi pian oman erikoisalansa,
jossa hän itse kohosi mestariksi ja esikuvaksi. Tämä erikoisala
on synkkäin, sairaalloisten, yliherkkien mielialojen ja tunteiden
hienossa erittelyssä ja varmassa kuvailussa. Omakohtaisen, syvällisen
tuntemuksensa inhimillisen sielunelämän synkimmiltä rajamailta
sovittaa hän loogillisesti rakennetun ja miltei matemaattisella
täsmällisyydellä kerrotun seikkailu- tai kauhutarinan puitteihin.
Näissä yhdistää hän harvinaisen sielullisen näkijä-kyvyn korkealle
kehitettyyn tyylilliseen taituruuteen, jota monet kirjailijat
seikkailu- ja kriminaalikertomuksen alalla — sellaiset kuin Stevenson,
Conan Doyle, Ewers ym. — ovat saavuttamattomana esikuvanaan enemmän
tai vähemmän tietoisesti jäljitelleet. Ihmiskuvauksen kykyä sanan
vaativammassa mielessä Poe'lta tosin puuttuu eikä hänen kertomustensa
henkilöiden joukossa tapaa juuri nimeksikään plastillisesti kuvattuja
luonteita, mutta sensijaan esittää hän pettämättömällä taidolla kauhua,
epätoivoa, kuumehoureisia näkyjä ja mielentiloja, opiumhumalaa,
koko sitä fantastista maailmaa, mitä kiihoitetut, sairaat aivot
voivat kuvitella ja mikä Poe'lla muodostaa eräänlaisen symboolisen
peilikuvan todellisuudesta. Hän on vastaanottanut vaikutuksia
sekä englantilaisista kauhunovelleista että saksalaiselta E.T.A.
Hoffmannilta, mutta pettämättömässä tunnelmamaalailussa, kuvauksen
teräväpiirteisessä voimassa ja sanallisen ilmaisun merkitsevässä
niukkuudessa sivuuttaa hän kaikki edeltäjänsä. Useissa hänen näköjään
kylmällä kädellä piirretyissä kertomuksissaan voimme niinikään helposti
tuntea jälkiä runoilijan persoonallisista elämyksistä, mm. niissä
monissa novelleissa, joissa suru rakastetun kuoleman johdosta on
kertomuksen keskeisenä aiheena ja joista tähän kokoelmaan suomennettu
»Ligeia» on edustava näyte.
Kuoleman ja katoavaisuuden ajatuksen tapaamme keskeisenä myöskin Poe'n
lyyrillisissä runoissa, joista eräät omalaatuisessa kauneudessaan
kuuluvat englanninkielisen runouden kaikkein yleisimmin tunnettuihin
tuotteihin. Harvoin, jos milloinkaan, on eloonjääneen suru rakastetun
kuoleman johdosta tulkittu yhtä mieltäjärkyttävällä, yhtä syvällisellä
tavalla kuin kuuluisassa »The Raven» (»Korppi»)-runossa, minkä kaameat
kertosäkeet kauan kaikuvat sen korvissa, joka ne kerran on kuullut. Ja
sellainen ylevä rakkausruno kuin »To Helen» (»Helenalle») muistuttaa
syvässä kaipuussaan Shelley'n ylimaallisimpia runoelmia. Myöskin monet
Poe’n harvoista filosofisen syvällisistä tai loistavan taiturimaisista
runoista ovat hänen kuolemansa jälkeen saavuttaneet nopean kuuluisuuden
ja hänen vaikutuksensa toisiin lyyrikkoihin on ollut hyvin huomattava.
Niinpä on Ranskassa Charles Baudelairen nimi erottamattomasti liittynyt
»Korpin» runoilijan nimeen.
Poe, joka köyhyydessä ja alennuksessakin säilytti ylpeän tietoisuuden
omasta neroudestaan, ei eläessään saavuttanut murto-osaa siitä
tunnustuksesta, jonka jälkiaika, etenkin valtameren tällä puolen,
on hänelle niin auliisti myöntänyt. Ja sitä mukaa kuin häntä on
opittu taiteilijana ihailemaan, sitä mukaa on hän myöskin ihmisenä ja
luonteena alkanut saada enemmän ymmärtämystä osakseen. Eikä enää voida
kieltää traagillista ylevyyttä tältä onnettomalta runoilijalta, joka
huolimatta kaikista kohtalon iskuista pelasti rikkomattomana elämänsä
myrskyistä omalaatuisen kauneuden aarteen jälkipolville.
_V.A. Koskenniemi_.