ja siitä, että he olivat tottuneet näkemään verta vuodatettavan,
vieläpä itsekin sitä vuodattamaan, hajaantuivat ahdistunein rinnoin ja
sydän kipeänä tästä kauhistuttavasta verilöylystä.
Uskollinen Sydän ja kenraali suuntasivat askelensa luolaan.
Naiset, jotka olivat olleet sulkeutuneina maanalaisen luolan sisäosiin,
eivät tietäneet mitään siitä hirveästä näytelmästä, joka äsken oli
esitetty, ja verisestä sovituksesta, joka tuli sen päättäjäisiksi.
XV
Anteeksianto
Kenraalin ja hänen sisarentyttärensä jälleennäkeminen oli perin
liikuttava.
Tuo vanha sotilas, joka viime aikoina oli kokenut niin kovia, oli
onnellinen saadessaan painaa rintaansa vasten tämän viattoman lapsen,
joka oli koko hänen perheensä ja kuin ihmeen kautta oli pelastunut
häntä uhanneesta onnettomuudesta.
He unohtuivat pitkäksi aikaa keskustelemaan. Kenraali tiedusti
innostuneesti, miten tyttö oli elänyt vankeusaikana, ja sai itse tehdä
selkoa, millaisten vaarojen alaiseksi oli joutunut ja miten huonoa
kohtelua oli saanut kestää.
"Mitä nyt aiotte tehdä, eno?" kysyi tyttö lopettaen keskustelun.
"Niin, lapseni!" vastasi kenraali alakuloisena tukahduttaen huokauksen.
"Meidän on viipymättä lähdettävä näistä kamalista seuduista ja
palattava Meksikoon."
Nuori tyttö tunsi sydäntään ahdistavan, vaikka hän sisimmässään
tunnusti, että heidän oli pikaisesti palattava kotimaahan. Lähteminen
merkitsi sitä, että oli jätettävä hänet, jota hän rakasti, erottava
hänestä voimatta toivoa, että mahdollisesti hänet vielä tapaisi,
erottava miehestä, jonka ihmeteltävää luonnetta hän oli yhä enemmän ja
syvemmin oppinut kunnioittamaan saadessaan olla likeisessä
tuttavuudessa hänen kanssaan ja joka nyt oli tullut välttämättömäksi
hänen elämälleen ja onnelleen.
"Mikä sinua vaivaa, lapseni? Olet niin alakuloinen, silmäsi täyttyvät
kyynelillä", tiedusteli hänen enonsa puristaen lämpimästi hänen
kättään.
"Oi, eno!" vastasi tyttö valittaen, "miksi en olisi suruissani kaiken
sen jälkeen, mitä on tapahtunut näinä muutamina päivinä? Sydämeni
vuotaa verta."
"Se on totta. Kauheat tapahtumat, joiden todistajina olemme saaneet
olla, ja kärsityt uhrit ovat enemmän kuin riittävänä aiheena
surumielisyyteen, mutta vielä olet niin nuori, lapseni, että vähän ajan
kuluttua nämä tapaukset ovat mielessäsi vain muistona kovista
kokemuksista, joita et enää, Jumalan kiitos, tarvitse pelätä joutuvasi
kärsimään."
"Lähdemmekö siis kohdakkoin?"
"Jo huomenna, jos mahdollista. Mitä minä enää täällä tekisin? Itse
taivas ilmaisee olevansa minua vastaan, koska se pakoittaa minut
luopumaan jatkamasta tätä retkeä, joka onnistuessaan olisi tehnyt minut
onnelliseksi vanhoilla päivilläni. Mutta Jumala ei tahdo, että saisin
lohtua. Tapahtukoon hänen tahtonsa", lisäsi hän hartaana.
"Mitä tarkoitatte, eno?" kysyi nuori tyttö vilkkaasti.
"Ei mitään, joka voisi tällä hetkellä herättää mielenkiintoasi, lapsi.
On siis parasta, ettet sitä tiedäkään ja että minä yksin kärsin kaikki.
Olen vanha ja siis jo tottunut kärsimään", huomautti kenraali
surunvoittoisesti.
"Eno raukka!"
"Kiitos ystävyydestä, jota minua kohtaan osoitat, lapseni, mutta
jättäkäämme tämä puheenaihe, joka saattaa minut murheelliseksi.
Puhukaamme hiukan, jos niin haluat, näistä kunnon ihmisistä, joille
olemme niin suuressa kiitollisuudenvelassa."
"Uskollisesta Sydämestä", kuiskasi doña Luz punastuen.
"Niin", myönsi kenraali, "Uskollisesta Sydämestä ja hänen äidistään,
tuosta rakastettavasta naisesta, jota en Ilomieli-paran haavoittumisen
vuoksi ole vielä voinut kiittääkään ja jonka ansiota on, kuten olet
sanonut, ettei sinulta ole puuttunut mitään."
"Hän on hellästi kuin äiti huolehtinut minusta."
"Miten voisin koskaan maksaa velkani hänelle ja hänen ylevälle
pojalleen? Oi, miten onnellinen hän varmaankin on, kun hänellä on
sellainen poika. Niin, sellaista onnea ei minulle ole suotu, minä olen
yksin!" huokasi kenraali alakuloisena antaen päänsä painua käsiensä
varaan.
"Entä minä?" kysyi nuori tyttö mielistelevällä äänellä.
"Oh! Sinäkö?" vastasi soturi sulkien hänet hellästi syliinsä. "Sinä
olet rakas tyttäreni, mutta minulla ei ole poikaa!..."
"Se on totta!" kuiskasi tyttö mietteisiin vaipuen.
"Uskollinen Sydän", jatkoi kenraali, "on liian verraton luonne
suostuakseen ottamaan minulta mitään. Mitä on siis tehtävä? Miten
voisin maksaa kiitollisuudenvelkani hänelle? Miten antaisin hänelle
tunnustukseni niistä suunnattomista palveluksista, joita hän meille on
tehnyt?"
Syntyi tovin kestävä hiljaisuus.
Doña Luz kumartui kenraalin puoleen ja painaen suudelman hänen
otsalleen lausui hänelle matalalla ja väräjävällä äänellä, kätkien
kasvonsa hänen olkansa taakse:
"Eno, minä olen keksinyt tuuman."
"Puhu, pienoiseni", vastasi hän, "puhu pelkäämättä, kenties Jumala on
antanut sinulle tuon ajatuksesi."
"Teillä ei ole poikaa, jolle voisitte perintönä jättää nimenne ja
suunnattoman omaisuutenne, eikö niin, eno?"
"Niin!" mutisi kenraali, "luulin voivani kerran jälleen löytää pojan,
mutta se toivo on ikuiseksi ajoiksi kadonnut, sillä tiedäthän, lapseni,
että olen yksin!"
"Uskollinen Sydän, yhtä vähän kuin hänen äitinsäkään, ei tahdo ottaa
teiltä mitään."
"Se on totta."
"Luulen kuitenkin olevan keinon, jolla heidät voisi siihen velvoittaa,
suorastaanpa pakoittaakin."
"Ja se keino on?" kysyi kenraali vilkkaasti.
"Eno, koska olette niin suruissanne siitä, ettei teillä ole poikaa,
jolle kuoltuanne voisitte luovuttaa nimenne, niin miksi ette voisi
ottaa Uskollista Sydäntä pojaksenne?"
Kenraali katsahti häneen. Tyttö oli aivan punainen, ja koko hänen
ruumiinsa värisi.
"Oi, sinä sydänkäpyseni", lausui kenraali sulkien hänet hellästi
syliinsä, "tuumasi on suurenmoinen, mutta se on mahdoton käytännössä
toimeenpantavaksi. Olisin onnellinen ja ylpeä, jos minulla olisi
sellainen poika kuin Uskollinen Sydän, mutta olethan itse sanonut, että
hänen äitinsä rakastaa häntä intohimoisesti. Hän on varmaankin arka
tästä rakkaudesta eikä ikinä suostuisi sitä jakamaan vieraan kanssa."
"Kenties!" väitti tyttö.
"Ja lisäksi", lisäsi kenraali, "vaikka hänen äitinsä rakkaudesta häneen
mahdollisesti suostuisikin siihen, koska hänen poikansa täten saisi
yhteiskunnallisen aseman -- äidit pystyvät suurimpiin uhrauksiin
lastensa onnen hyväksi --, niin kieltäytyisi siitä Uskollinen Sydän
itse. Luuletko näet, rakkaani, että tämä mies, saatuaan kasvaa
erämaassa, missä koko elämä on kulunut odottamattomissa ja
jännittävissä partioseikkailuissa suurenmoisen luonnon piirissä,
suostuisi luopumaan tästä ihanasta eräelämästä, jossa on niin paljon
sekä suloisia että kauhistuttavia kokemuksia, saadakseen hiukan kultaa,
jota hän halveksii, ja nimen, joka hänelle on hyödytön? Ei, ei, hän
menehtyisi kaupungeissamme. Hänenlaiselleen erikoisihmiselle meidän
sivistyksemme olisi kuolettava. Unohda tämä tuumasi, tyttökulta, sillä
hän kieltäytyisi siitä, se on varmaa."
"Kuka tietää?" sanoi tyttö olkapäitään kohauttaen.
"Kutsun Jumalan todistajaksi", jatkoi kenraali innostuneena, "että
olisin onnellinen, jos onnistuisin. Kaikki toiveeni täyttyisivät, mutta
mitä hyödyttää antautua mielettömien haaveiden tuuditeltavaksi? Hän
kieltäytyisi, kuuletko! Ja minun olisi pakko myöntää hänen tekevän
siinä oikein!"
"Yrittäkää ainakin, eno", vastasi tyttö kuitenkin, "sillä vaikka
ehdotukseenne tulisi kielteinen vastaus, niin olisitte sentään
osoittanut Uskolliselle Sydämelle, että te ette ole kiittämätön, vaan
osaatte antaa hänelle sen arvon, jonka hän ansaitsee."
"Tahdotko, että niin teen?" kysyi kenraali, joka ei muuta niin toivonut
kuin että tyttö olisi oikeassa.
"Sitä toivon, eno", vastasi tyttö syleillen häntä salatakseen ilonsa ja
punastumisensa; "minusta tuntuu, en tiedä miksi, että asia onnistuu."
"Olkoon siis menneeksi", mutisi kenraali surumielisesti hymyillen,
"pyydä Uskollista Sydäntä ja hänen äitiään saapumaan luokseni."
"Viidessä minuutissa tuon heidät luoksenne", huudahti tyttö
säteilevänä.
Ja syöksähtäen pois kuin gaselli nuori tyttö juoksi luolan eri
sokkeloiden lävitse.
Jäätyään yksin kenraali painoi alakuloisena päänsä alas ja vaipui
syviin ja synkkiin mietteisiin.
Muutaman minuutin kuluttua olivat Uskollinen Sydän ja hänen äitinsä
doña Luzin opastamina saapuneet hänen eteensä.
Kenraali kohotti päänsä, tervehti kohteliaasti saapuneita ja pyysi
kädellään viitaten sisarentytärtään poistumaan. Nuori tyttö lähti
sykkivin sydämin.
Luolassa vallitsi puolihämärä, joka aiheutti sen, ettei aivan selvästi
voinut eroittaa esineitä. Omituisen oikun vuoksi oli Uskollisen Sydämen
äiti pannut _rebozan_ päähänsä niin, että se kokonaan verhosi hänen
kasvonsa.
Vaikka kenraali tarkasteli häntä hyvin tiukasti, ei hänen onnistunut
nähdä hänen piirteitään.
"Olette kutsunut meidät luoksenne, kenraali", aloitti Uskollinen Sydän
iloisesti. "Kuten huomaatte, olemme heti kiiruhtaneet täyttämään
toivomuksenne."
"Kiitän teitä tästä innosta, ystäväni", vastasi kenraali. "Ensin lausun
teille kiitollisuuteni niistä arvokkaista palveluksista, jotka olette
minulle tehnyt. Se, mitä nyt lausun teille, ystäväni, -- pyydän, että
sallitte minun käyttää teistä tätä nimitystä -- kuuluu myöskin hyvälle
ja erinomaiselle äidillenne kiitoksena siitä hellästä huolenpidosta,
jota hän on osoittanut sisarentyttärelleni."
"Kenraali", vastasi erämies liikuttuneena, "kiitän teitä ystävällisistä
sanoistanne, jotka korvaavat minulle kaikki, mitä luulette olevanne
minulle velkaa. Tullessanne avuksenne olen vain täyttänyt päätökseni
olla koskaan jättämättä lähimmäistäni pulaan. Uskokaa minua, kun sanon,
etten halua muuta palkintoa kuin sen, että pidätte minusta. Riittävänä
palkkiona siitä vähästä, mitä olen tehnyt, on se tyydytyksen tunne,
joka minua tällä hetkellä elähyttää."
"Haluaisin kuitenkin, sallikaa minun huomauttaa, haluaisin kuitenkin
toisella tavalla palkita teitä."
"Palkita minua!" huudahti reipas nuori mies peräytyen ja punastuen.
"Antakaa minun puhua loppuun", jatkoi kenraali innostuen; "jos se
ehdotus, jonka aion esittää, on teille mieleen, niin pyydän teitä
minulle vastaamaan yhtä vilpittömästi kuin minä puolestani teen teille
kysymykseni."
"Puhukaa, kenraali, minä kuuntelen."
"Ystäväni, matkallani preirielle oli pyhä tarkoitus, jota en ole
kyennyt saavuttamaan! Tiedätte, miksi se on mahdotonta. Miehet, jotka
kuuluivat saattojoukkooni, ovat kaatuneet vierestäni. Jäätyäni melkein
yksin olen havainnut, että minun on pakko luopua yrityksestä, joka, jos
se olisi onnistunut, olisi tehnyt minusta onnellisen niiksi muutamiksi
päiviksi, jotka minulla enää on elettävinä. Jumala on ankarasti
rangaissut minua. Olen nähnyt kaikkien lasteni kuolevan. Yksi ainoa
olisi kenties vielä elossa, mutta hänet ajoin kerran ajattelemattoman
ylpeänä luotani. Kun nyt olen päässyt elämäni ehtooseen, on taloni
tyhjä, kotini kylmillään. Olen yksin, voi minua onnetonta! Vailla
omaisia ja ystäviä, vailla perillistä, jolle kuoltuani voisin jättää,
en omaisuuttani, vaan nimeni, jonka pitkä sarja esi-isiäni on minulle
jättänyt tahrattomana. Tahdotteko korvata minulle perheeni, joka
minulta puuttuu, vastatkaa, Uskollinen Sydän, tahdotteko tulla
pojakseni?"
Lausuessaan nämä sanat kenraali oli noussut seisomaan ja tarttunut
nuoren miehen käteen ja pusersi sitä nyt lujasti kyynelet silmissä.
Kuullessaan tämän odottamattoman tarjouksen metsästäjä oli jäänyt
hämmästyneenä ja sydän sykkien paikalleen tietämättä, mitä vastaisi.
Hänen äitinsä heitti äkkiä rebozan päästään ja näin paljastaen
säteilevät ja äärettömän riemun kirkastamat kasvonsa asettui molempien
miesten väliin, laski kätensä kenraalin olalle, katsoi häneen tarkasti
ja huudahti liikutuksesta väräjävällä äänellä:
"Vihdoinkin! Don Ramón de Garillas! Pyydät siis takaisin tätä poikaasi,
jonka niin julmasti parikymmentä vuotta sitten karkoitit luotasi!"
"Nainen, mitä tarkoitatte?" kysyi kenraali tukahtuneella äänellä.
"Tarkoitan, don Ramón", jatkoi nainen ylevällä, majesteettisella
äänellä, "että minä olen doña Jesusita, sinun vaimosi, ja että
Uskollinen Sydän on poikasi Rafael, jonka kirosit."
"Oi!" huudahti kenraali vaipuen polvilleen maahan kasvot kyynelien
valamina. "Anna anteeksi, anteeksi, poikani!"
"Isäni!" huudahti Uskollinen Sydän syöksähtäen hänen luokseen ja aikoen
nostaa hänet ylös, "mitä teette?"
"Poikani", lausui vanhus melkein mielettömänä surusta ja riemusta, "en
nouse tästä asennosta, ennenkuin olen saanut anteeksi."
"Nouse, don Ramón", kehoitti doña Jesusita lempeällä äänellä; "jo
pitkän aikaa on äidin ja pojan sydämissä ollut sinua kohtaan vain
rakkautta ja kunnioitusta."
"Ah!" lausui vanhus syleillen heitä vuorotellen kuin juopuneena, "tämä
on liian suuri onni. En ansaitse julman käyttäytymiseni jälkeen tulla
näin onnelliseksi."
"Isä", vastasi metsästäjä ylevästi, "minulle tuomitsemanne
rangaistuksen ansiota on, että minusta on tullut kunniallinen mies.
Unohtakaa siis menneet tapahtumat, jotka ovat enää vain muisto, ja
ajatelkaa ainoastaan tulevaisuutta, joka teille hymyilee."
Samassa doña Luz saapui arkana ja hämillään.
Heti hänet huomattuaan kenraali riensi hänen luokseen, tarttui hänen
käteensä ja vieden hänet doña Jesusitan luo, joka ojensi hänelle
käsivartensa, lausui säteilevin katsein:
"Sisarentyttäreni, voit pelotta rakastaa Uskollista Sydäntä, hän on oma
poikani. Jumala on suonut äärettömässä hyvyydessään, että löysin hänet
juuri sillä hetkellä, kun olin menettänyt kaiken toivoni sellaisesta
onnesta!"
Nuori tyttö huudahti ilosta ja kätki hämillään kasvonsa doña Jesusitan
syliin tarjoten kätensä Rafaelille, joka peittäen sen suudelmillaan
vaipui hänen jalkainsa juureen.
Loppusanat
Oli kulunut tuskin muutamia kuukausia kreivi de Raousset Boulbonin
retkestä.
Tähän aikaan olivat ranskalaiset hyvässä maineessa Sonorassa.
Kaikki meidän maastamme kotoisin olevat matkailijat, jotka sattuma
johdatti tähän Amerikan osaan, saivat varmasti, minne hyvänsä
pysähtyivät, mitä lämpimimmän ja sydämellisimmän vastaanoton.
Kuljeskelemiseen taipuisan luonteenlaatuni johdattamana olin lähtenyt
Meksikosta ilman muuta tarkoitusta kuin saada nähdä tätä maata.
Ratsastaen oivallisella mustangilla, jonka muuan eränkävijäystäväni oli
suopungilla pyydystänyt ja minulle lahjoittanut, olin matkustanut koko
Amerikan mantereen halki. Olin toisin sanoen pienin päivämatkoin tapani
mukaan ja koko ajan yksinäni tehnyt tuon muutaman sadan penikulman
pituisen matkan, kulkien yli lumipeitteisten vuorien, suunnattomien
erämaiden, vuolaiden virtojen ja rajujen koskien vain saapuakseni
_harrastelijana_ katsomaan espanjalaisia kaupunkeja, jotka koristavat
Tyynenmeren rantaa.
Olin ollut matkalla jo viisikymmentäseitsemän päivää, kulkien kuin
todellinen tyhjäntoimittaja ja pysähtyen, minne oikkuni kulloinkin
käski telttani pystyttämään.
Lähestyin kuitenkin suunnittelemani matkan päämäärää, sillä olin enää
muutaman penikulman päässä Hermosillosta, tuosta muureilla ympäröidystä
kaupungista, jossa oli viisitoista tuhatta asukasta ja jota oli
puolustanut yksitoistatuhatta vakinaisiin joukkoihin kuuluvaa miestä,
päällikkönään kenraali Bravo, yksi Meksikon parhaita ja rohkeimpia
upseereja, kun sen kimppuun pelottomasti hyökkäsi kreivi de Raousset
johtaen vain noin kahtasataaviittäkymmentä ranskalaista ja valloitti
sen kaksi tuntia kestäneen pistintaistelun jälkeen.
Aurinko oli mennyt mailleen. Hetki hetkeltä tuli yhä pimeämpi.
Yli kahdeksanpenikulmaisen päivämatkan rasittamana ravasi hevosparkani,
jota muutamien päivien aikana olin hiukan liikaa hoputtanut päästäkseni
aikaisemmin Guayamaan, vain vaivaloisesti, kompastuen joka askeleella
tiellä oleviin kiviin.
Minä itsekin olin perin uupunut, miltei kuolla nälkään, niin etten
olisi millään ehdolla halunnut viettää vielä yhtä yötä paljaan taivaan
alla.
Pelkäsin eksyväni pimeässä. Turhaan etsin näköpiiristä valontuiketta,
joka olisi opastanut minua ihmisasunnolle. Tiesin, että Hermosillon
ympäristöstä voisin tavata useita haciendoja, maatiloja.
Kuten kaikissa ihmisissä, jotka kauan ovat viettäneet kuljeksivaa
elämää, joutuen sen aikana lakkaamatta olemaan suuremmassa tai
pienemmässä määrässä kiusallisten sattumien leikkikaluna, on minussakin
hyvä annos filosofiaa, mikä onkin välttämätöntä, kun matkustaa,
varsinkin Amerikassa, missä ihminen suurimman osan aikaansa on oman
tarmonsa varassa, eikä hänellä ole hyötyä vieraan apuun luottamisesta.
Tyydyin kohtalooni kunnon miehen tavoin, kaihoisin huokauksin luopuen
toivomasta illallista ja yösijaa. Kun yö kävi yhä synkemmäksi, niin
ettei enää hyödyttänyt kuljeskella pimeässä kenties aivan
päinvastaiseen suuntaan kuin minne minun olisi ollut päästävä, aloin
etsiä ympäriltäni leiripaikaksi sopivaa kohtaa, voidakseni sytyttää
nuotion ja kerätä hiukan ruohoa ratsulleni, joka samoin kuin minäkin
oli kuolla nälkään.
Se ei ollut helppoa näissä polttavan auringon kuivaksi paahtamissa
seuduissa, joita peitti pölynhieno hiekka. Kauan etsiskeltyäni keksin
kuitenkin erään riutuneen puun, jonka varjossa oli kasvullisuutta,
tosin jokseenkin niukkaa.
Olin juuri laskeutumaisillani hevosen selästä, kun korviini kantautui
kaukaa hevosen astunnasta syntyvä ääni. Ratsastaja tuntui tulevan samaa
tietä kuin minäkin ja lähestyi nopeasti.
Jäin liikkumattomaksi.
Ratsastajan tapaaminen yöllä Meksikon kentillä on aina sopiva aihe
mietiskelyille.
Tuntematon, jonka tällaisissa oloissa tapaa, saattaa kyllä olla
kunniallinen ihminen, mutta olisin pannut mitä hyvänsä vetoa siitä,
että tämä oli lurjus.
Tällaista epäillessäni latasin revolverini ja odotin.
Minun ei tarvinnut kauvan odottaa.
Viiden minuutin kuluttua ratsastaja tavoitti minut.
"_Buenas noches, caballero_, -- hyvää iltaa, herra, --" lausui hän
minulle ohimennessään.
Siinä tavassa, millä tämä tervehdys minulle lausuttiin, oli jotakin
niin vilpitöntä, että epäilykseni äkkiä hälvenivät.
Vastasin tervehdykseen.
"Minnekä olette näin myöhään menossa?" kysyi tuntematon.
"Hiisi vie", vastasin suoraan, "olisin hyvin iloinen, jos sen
tietäisin, mutta luulen joutuneeni eksyksiin. Koska sitä epäilen, niin
valmistaudun viettämään yön tämän puun juurella."
"Surullinen yömaja", huomautti ratsastaja päätään kohauttaen.
"Niinpä kyllä", vastasin filosofisesti, "mutta paremman puutteessa
tyydyn siihen. Olen kuolla nälkään, hevoseni on tuiki väsynyt, me
molemmat emme koskaan viitsi harhailla kauemmin etsiessämme
vieraanvaraisuutta, jonka löytäminen on epävarmaa, varsinkin tähän
aikaan yöstä."
"Hm!" mutisi tuntematon katsahtaen mustangiini, joka turpa maassa
yritti hiukan ruohonkortta, "ratsunne näyttää minusta olevan
rotuhevonen. Onko se tosiaankin niin väsynyt, ettei se enää jaksa
ravata paria mailia?"
"Kyllä se vielä juoksee kaksi tuntia, jos niin on tarvis", vastasin
hymyillen.
"Tulkaa siis mukaani, Jumalan nimessä", sanoi tuntematon hilpeällä
äänellä, "lupaan tarjota teille molemmille hyvän yösijan ja hyvän
illallisen."
"Hyväksyn tarjouksenne ja kiitän teitä", lausuin kannusten hevostani.
Tuo jalo eläin, joka näytti ymmärtävän, mistä oli kysymys, lähti
jokseenkin kovaan raviin.
Tuntematon oli, mikäli saatoin arvioida, noin neljänkymmenen ikäinen
mies. Hänellä oli avomieliset ja älykkään näköiset piirteet. Puku oli
maalaismallia ja päässä leveäreunainen huopahattu, jonka kupua koristi
kolmisen tuumaa leveä kultanauha. Kirjavanvärinen zarape valui
olkapäiltä reisille peittäen hänen hevosensa lautasia, ja painavat
hopeiset kannukset oli nahkahihnoilla kiinnitetty vaquero-kenkiin.
Kuten kaikilla meksikolaisilla riippui hänelläkin vyössä vasemmalla
kupeella machete, eräänlainen lyhyt, suora sapeli, joka muistuttaa
hiukan meidän jalkaväkemme tikaria.
Välillemme virisi pian keskustelu, joka ennen pitkää muuttui
sydämelliseksi.
Tuskin puolen tunnin kuluttua huomasin jonkun matkan päässä edessäni
pimeydestä ilmestyvän mahtavan rakennuksen hahmon. Tämä oli se
hacienda, missä oppaani oli luvannut tarjota minulle hyvän vastaanoton,
hyvän yösijan ja hyvän illallisen.
Ratsuni puhkui muutamia kertoja ja joudutti itsestään kulkuaan.
Katselin uteliaana ympärilleni, jolloin erotin hyvässä kunnossa olevan
_huertan_ korkeat hirsiseinät ja kaikki muut hyvinvointia todistavat
merkit.
Kiitin sisimmässäni onnentähteäni, joka oli johtanut minut näin hyvään
tuttavuuteen.
Lähestyessämme taloa huudahti arvattavasti vahdissa seisova ratsumies
kaikuvalla äänellä: "Kuka siellä?" ja samassa seitsemän tai kahdeksan
puhdasrotuista rastreroa syöksähti esiin alkaen ilosta ulvoen hyppiä
seuralaiseni ympärillä ja vuoron perään nuuskia minua.
"Minä vain", vastasi seuralaiseni.
"Ahaa, tulkaa vain, Ilomieli", huudahti vahti, "yli tunnin ajan on
teitä jo odotettu."
"Menkää ilmoittamaan isännälle, että tuon muassani vieraan", huudahti
oppaani, "ja muistakaa ennen kaikkea, Musta Hirvi, ilmoittaa, että hän
on ranskalainen."
"Miten sen tiedätte?" kysyin häneltä harmissani, sillä luulen puhuvani
varsin puhtaasti espanjan kieltä.
"Totta hitossa!" lausui hän naurahtaen, "mehän olemme melkein
maanmiehiä."
"Kuinka niin?"
"Kah! Minä olen kanadalainen, joten ymmärrätte, että heti huomasin
ranskanvoittoisen ääntämisenne."
Vaihtaessamme nämä muutamat sanat olimme saapuneet haciendan portille,
jonka luona useita henkilöitä oli odottamassa lausuakseen meidät
tervetulleiksi.
Minusta tuntui kuin ilmoitus siitä, että olen ranskalainen, olisi
herättänyt erikoista huomiota.
Kymmenen tai kaksitoista palvelijaa piteli tulisoihtuja, joiden valossa
saatoin huomata, että ainakin kuusi tai kahdeksan henkeä, miehiä ja
naisia, kiiruhti meitä vastaanottamaan.
Haciendan isäntä, joksi hänet heti havaitsin, lähestyi minua tarjoten
käsivartensa naiselle, joka varmaankin oli ollut kaunis ja jota
vieläkin voi pitää kauniina, vaikka hän olikin jo lähes neljänkymmenen
vuoden vanha.
Hänen miehensä oli noin viidenkymmenen ikäinen, suurikasvuinen,
kasvonpiirteiltään hyvin miehekäs. Heidän ympärillään hääri silmät
suurina viisi, kuusi suloista lasta, jotka olivat liian paljon heidän
näköisiään ollakseen keidenkään muiden kuin heidän.
Hiukan taempana puoleksi pimeän peitossa seisoivat lähes
seitsenkymmenvuotias nainen ja liki satavuotias ukko.
Yhdellä silmäyksellä havaitsin koko tämän perheen, jossa oli jotakin
patriarkallista herättämässä myötätuntoa ja kunnioitusta.
"Hyvä herra", lausui haciendero minulle ystävällisesti, tarttuen
hevoseni suitsiin auttaakseen minua astumaan maahan sen selästä, "tämä
talo kuuluu teille. Kiitän ystävääni Ilomieltä siitä, että hänen on
onnistunut saada teidät tulemaan luokseni."
"Tunnustan", vastasin hymyillen, "ettei siihen ole tarvittu suurtakaan
vaivaa, ja että hyväksyin kiitollisena heti tarjouksen, jonka hän niin
hyväntahtoisesti minulle teki."
"Jos sallitte ja koska on näin myöhäistä", jatkoi haciendero, "menemme
kaikki ruokasaliin, koska te ennenkaikkea olette pikaisen levon
tarpeessa. Aioimme juuri asettua pöytään, kun minulle ilmoitettiin
tulostanne."
"Kiitän teitä tuhannesti", lausuin kumartaen. "Ystävällinen
vastaanottonne saattaa minut unohtamaan koko väsymykseni."
"Tunnemme kyllä ranskalaisten kohteliaisuuden", lausui minulle emäntä
ihastuttavasti hymyillen.