huokauksen ja seuraten katseillaan molempia naisia, jotka häipyivät
hämärään luolaan.
Äkkiä intiaanivahdit päästivät huudon, jonka heti toisti muuan
neuvottelumajan edessä seisova mies.
Kuultuaan tämän merkin comanchipäälliköt nousivat seisomaan ja astuivat
esille majasta, johon olivat kokoontuneet.
Erämiehet ja intiaanisoturit tarttuivat aseisiinsa, järjestyivät riviin
majan molemmille puolille ja odottivat.
Tomupilvi vieri tavattoman nopeasti leiriä kohden.
Pilvi hälveni pian, niin että näkyviin tuli joukko ratsumiehiä, jotka
lähenivät täyttä lentoa.
Suurimmalla osalla osalla näistä ratsumiehistä oli meksikolaisten
gambusinien puku.
Ensimmäisenä heidän joukossaan hypitti pikimustaa ratsuaan mies, jonka
kaikki heti tunsivat.
Se oli kapteeni Uaktehno, joka röyhkeästi joukkonsa etunenässä tuli
vaatimaan vihattua ehtoa täytäntöön pantavaksi, kuten oli kolme päivää
aikaisemmin määrännyt.
Kun preiriellä kaksi joukkoa tapaa toisensa tai kun sotureja tai
erämiehiä tulee tervehdyskäynnille johonkin kylään, on yleensä tapana
toimeenpanna eräänlainen leikkisota, jolloin ratsastetaan täyttä
vauhtia toisiaan vastaan, huudetaan ja ammutaan kivääreillä.
Tällä kertaa ei siitä tullut mitään.
Comanchit ja metsästäjät jäivät synkkinä ja vaiteliaina paikoilleen
odottaen aivan hiljaa preirierosvojen saapumista.
Kylmä ja kuiva vastaanotto ei saattanut kapteenia hämilleen. Hänen
kulmakarvansa rypistyivät tosin hiukan, mutta muuten hän ei ollut
huomaavinaankaan mitään, vaan saapui rohkeasti joukkonsa etunenässä
kylään.
Tultuaan neuvottelumajan luokse riviin asettuneiden
comanchipäällikköjen eteen nuo kaksikymmentä ratsumiestä pysähdyttivät
hevosensa niin äkkiä kuin olisivat muuttuneet pronssipatsaiksi.
Tämä sukkela liike suoritettiin niin taitavasti, että erämiesten, jotka
olivat hyvin perillä ratsastustaidosta, oli vaikea pidättää ihailua
ilmaisevaa huudahdusta.
Rosvot olivat tuskin saapuneet, kun majan vasemmalla ja oikealla
puolella olevat erämies- ja soturirivit levittäytyivät viuhkamaisesti
ja sulkeutuivat heidän takanaan.
Nuo kaksikymmentä rosvoa oli täten piiritetty uskomattoman nopeasti,
heidät kun nyt ympäröi kehä, jonka muodosti yli viisisataa hyvin
varustettua ja mainioilla hevosilla ratsastavaa miestä.
Huomattuaan tämän liikkeen kapteeni tunsi vavahtavansa levottomuudesta.
Hän melkein katui, että oli tullut, mutta karkoittaen tämän
vastenmielisen tunteen hän hymyili halveksivasti, luullen sittenkin
olevansa varma siitä, ettei tarvinnut mitään pelätä.
Hän tervehti sulavasti edessään olevia päälliköitä ja kääntyen
Ilomielen puoleen kysyi varmalla äänellä:
"Missä nuori tyttö on?"
"En ymmärrä, mitä tarkoitatte", vastasi metsästäjä naurahtaen. "En usko
täällä olevan ketään nuorta tyttöä, johon teillä olisi mitään
oikeuksia."
"Mitä tämä merkitsee ja mitä täällä aiotaan?" mutisi kapteeni katsellen
ympärilleen. "Onko Uskollinen Sydän unohtanut vierailuni luonaan kolme
päivää sitten?"
"Uskollinen Sydän ei koskaan unohda mitään", tiuskaisi Ilomieli lujalla
äänellä, "mutta hänestähän ei ole kysymys. Kuinka te julkeatte tulla
luoksemme mukananne joukkio rosvoja?"
"Hyvä", tokaisi kapteeni pilkallisesti, "huomaan, että koetatte
tekeytyä salamyhkäiseksi välttääksenne vastauksen antamista. Mitä tulee
uhkaukseen, joka sisältyy lauseenne viimeiseen osaan, niin kiinnitän
siihen varsin vähän huomiota."
"Teette siinä väärin, hyvä herra, sillä kun kerran olette tehnyt
itsenne syypääksi sellaiseen typeryyteen, että olette itse antautunut
käsiimme, niin me emme ole niin ymmärtämättömiä, sen tahdon vain teille
huomauttaa, että päästäisimme teidät pakoon."
"Ohoo!" lausui rosvo, "mitä leikkiä tämä on?"
"Sen saatte kohta nähdä, herraseni."
"Minä odotan", vastasi rosvo katsahtaen ärsyttävästi ympärilleen.
"Näissä eräseuduissa, missä kaikki inhimilliset lait poljetaan maahan",
jatkoi metsästäjä väräjävällä äänellä, "on ainoastaan Jumalan laki
voimassa. Tämä laki sanoo: silmä silmästä, hammas hampaasta, senhän
tiedätte."
"Entä sitten?" kysäisi rosvo kuivasti.
"Oltuanne jo kymmenen vuotta laista ja omastatunnosta piittaamattoman
rosvojoukon päällikkönä", jatkoi Ilomieli tyynesti, "on teistä tullut
preirieiden kauhu. Te ryöstätte ja murhaatte valkoisia yhtä hyvin kuin
punanahkojakin. Teillä ei ole mitään kotimaata, vain varkaudet ja
ryöstöt kuuluvat ohjelmaanne. Matkailijoita, erämiehiä, metsästäjiä,
gambusineja tai intiaaneja te ette kunnioita ettekä yleensä ketään,
jonka murhaamisella voitte hankkia itsellenne kultaa. Vain muutama
päivä sitten te hyökkäsitte rauhallisten matkailijoiden leiriin, jonka
meksikolaiset te teurastitte säälittä. Tämän rikosten sarjan tulee
päättyä, ja nyt sen loppu on vihdoinkin tullut. Me kaikki, intiaanit ja
metsästäjät, olemme kokoontuneet tänne tuomitsemaan teidät ja lukemaan
teille preirien leppymätöntä lakia."
"Silmä silmästä, hammas hampaasta", ulvoivat läsnäolevat aseitaan
heiluttaen.
"Erehdytte suuresti, hyvät isäntäni", vastasi rosvo varmalla äänellä,
"jos luulette, että minä ojennan rauhallisesti kurkkuni puukon eteen
kuin karitsa, joka teuraaksi viedään. Osasin epäillä sitä, mitä nyt
puhutte, ja senvuoksi juuri olen ottanut turvajoukonkin mukaani.
Seurassani on parikymmentä rohkeata miestä, jotka osaavat puolustautua,
teillä ei siis ole minua vielä vallassanne."
"Katsokaahan ympärillenne, arvoisa herra, niin näette, mikä teitä
odottaa."
Rosvo katsahti taakseen. Viisisataa kivääriä oli suunnattuina hänen
joukkoansa kohti.
Vavistus kulki hänen jäseniensä kautta, ja hänen kasvonsa kävivät
kuolonkalpeiksi. Rosvo ymmärsi, että häntä uhkasi kauhea vaara, mutta
tovin mietittyään hän sai takaisin kylmäverisyytensä ja kääntyen
metsästäjän puoleen vastasi pilkallisella äänellä:
"No niin! Mistä johtuvat nuo uhkaukset, jotka eivät voi minua
säikyttää? Tiedättehän varsin hyvin, että olen turvassa iskuiltanne.
Kuten sanoitte, hyökkäsin muutama päivä sitten meksikolaisten
matkailijoiden kimppuun, mutta tiedätte myöskin, että heistä
tärkein henkilö nyt on minun vallassani! Jos uskallatte koskea
hiuskarvaanikaan, saa kenraali, sen nuoren tytön eno, jota te turhaan
koetatte temmata käsistäni, heti hengellään maksaa minua kohdanneen
loukkauksen. Uskokaa minua, hyvät herrat, kun sanon: lakatkaa kauemmin
yrittämästä säikähdyttää minua, luovuttakaa minulle hyvällä se tyttö,
jota vaadin, tai vannon Jumalan nimessä, että kenraali tunnin kuluttua
ei enää ole elävien joukossa!"
Äkkiä muuan mies tunkeutui joukon lävitse ja asettuen rosvon eteen
huusi hänelle:
"Erehdytte, kenraali on vapaa!"
Tulija oli Uskollinen Sydän.
Kuului ilon sorinaa intiaanien ja metsästäjien riveistä, kun taas
rosvot vavahtivat kauhusta.
XIV
Rangaistus
Kenraalin ja hänen kahden toverinsa ei ollut tarvinnut kauan olla
epätietoisia.
Pitkän aikaa emmittyään nuo viisitoista miestä laskivat lautan rantaan
ja syöksyivät kivääri ryntäysasennossa luolaan kamalasti ulvoen.
Pakolaiset juoksivat iloisina heidän luokseen.
Tulijoitten etunenässä he olivat huomanneet comanchien päällikön,
Uskollisen Sydämen ja Mustan Hirven.
Tapahtumain kulku oli ollut seuraava:
Heti kun tohtori kapteenin seurassa oli mennyt luolaan, oli Kotkanpää,
varmana siitä, että nyt oli keksinyt preirierosvojen pakopaikan,
palannut ystäviensä luokse, joille oli kertonut sotajuonensa
onnistumisesta. Ilomieli oli kiiruhtanut Uskollisen Sydämen luo, joka
oli heti saapunut. Yhteisesti neuvoteltuaan olivat kaikki päättäneet
hyökätä rosvojen kimppuun heidän pesäänsä toisten erämiespartioiden ja
punanahkaosastojen preirielle hajaantuneina ja kallioiden suojaan
kätkeytyneinä pitäessä vahtia luolan edustalla estääkseen rosvoja
karkaamasta.
Olemme nähneet tämän toimenpiteen tulokset.
Kun he olivat ensi silmänräpäyksen omistaneet kokonaan riemastukselle
sen johdosta, että olivat miekanlyönnittä onnistuneet tehtävässään,
kiinnitti kenraali vapauttajiensa huomion siihen, että kymmenkunta
roistoa nukkui luolassa ooppiumin huumaamina, jota urhoollinen tohtori
oli heille syöttänyt. Rosvot sidottiin lujasti ja otettiin mukaan. Kun
sitten eri partiot oli koottu yhteen, palasi joukko täyttä lentoa
leiriin.
Suuri oli kapteenin hämmästys, kun hän kuuli Uskollisen Sydämen
huudahduksen, mutta hänen ällistyksensä muuttui epätoivoksi, kun hän
huomasi kenraalin tulevan esille, vaikka luuli hänen olevan hyvässä
tallessa väkensä vartioimana.
Hän ymmärsi, että kaikki hänen tuumansa olivat menneet myttyyn, kaikki
hänen suunnitelmansa tyhjiksi rauenneet, ja että hän tällä kertaa oli
auttamattomasti menettänyt pelin.
Verivirta syöksähti hänen päähänsä, hänen silmänsä salamoivat ja
kääntyen Uskollisen Sydämen puoleen hän sanoi käheällä ja katkonaisella
äänellä:
"Hyvin pelattu! Mutta kaikki ei ole vielä lopussa meidän välillämme,
niin totta kuin Jumala ja kosto elää!"
Hän liikahti kuin aikoen karauttaa ratsullaan karkuun.
Mutta Uskollinen Sydän tarttui rohkeasti hänen hevosensa suitsiin.
"Välimme eivät vielä ole selvät", sanoi hän.
Rosvo katsoi häneen tovin veristävin silmin ja kannustaen rajusti
hevostaan pakoittaakseen metsästäjän hellittämään otteensa lausui
raivon tukahduttamalla äänellä:
"Mitä minusta tahdotte?"
Iskien raudanlujalla nyrkillään hevosta, joka hirnahti tuskasta,
Uskollinen Sydän sai sen pysymään paikallaan.
"Teidät on tuomittu", vastasi hän. "Teihin sovelletaan preirielakia."
Rosvo päästi kauhistavan naurun ja vetäen pistoolit vyöltään huusi
raivostuneena:
"Onneton se, joka koskee minuun! Tie auki!"
"Ei", vastasi metsästäjä kylmästi. "Te olette nyt joutuneet vangiksi,
tänään ette minulta pääse karkuun."
"Kuole siis!" kiljaisi rosvo suunnaten yhden pistooleistaan Uskollista
Sydäntä kohti.
Mutta nopeasti kuin ajatus heittäytyi Ilomieli, joka oli tuskallisesti
seurannut hänen liikkeitään, ystävänsä eteen, ja tilanteen vakavuus
teki hänen ketteryytensä kymmenkertaiseksi.
Laukaus kajahti. Luoti osui kanadalaiseen, joka vaipui verissään
maahan.
"Ensimmäinen!" huudahti rosvo villisti nauraen.
"Toinen!" ulvahti Kotkanpää ja hyppäsi kuin pantteri rosvon hevosen
selkään.
Ennenkuin kapteeni saattoi liikahtaakaan puolustautuakseen, oli
intiaani vasemmalla kädellään tarttunut hänen pitkään tukkaansa, saaden
kouraansa aika tukon, ja veti rajusti hänen päätään taaksepäin.
"Kirottu!" huusi rosvo koettaen turhaan vapautua ahdistajastaan.
Nyt tapahtui jotakin, mikä oli kauhusta jähmetyttää kaikki läsnäolevat.
Hevonen, jonka Uskollinen Sydän oli pysyttänyt paikallaan, oli päässyt
vapaaksi ja raivoissaan sitä kohdanneesta iskusta ja kaksinkertaisesta
taakasta, joka sillä oli selässään, se syöksähti vimmasta
hullaantuneena lentoon, mielettömässä juoksussaan ruhjoen ja kaataen
kaikki, mitä eteen sattui.
Mutta se kuljetti muassaan kahta ratsastajaansa, jotka sitkeästi
painaen reitensä sen kylkiä vastaan taistelivat saadakseen toisensa
surmatuksi ja kiemurtelivat kuin käärmeet eläimen selässä.
Kuten sanoimme, Kotkanpää oli kiskonut rosvon pään taaksepäin, painoi
polvensa hänen kupeitaan vastaan, päästi vihlovan sotahuudon ja
heilutteli kauhistavasti puukkoaan vihollisensa otsan edessä.
"Tapa minut, heittiö!" ulvoi rosvo ja kohottaen äkillisellä liikkeellä
vasemman kätensä, jossa hänellä vielä oli pistooli, laukaisi aseensa,
mutta luoti katosi avaruuteen.
Comanchipäällikkö katsoi kapteeniin tarkasti.
"Olet raukka!" sanoi hän halveksivasti, "ja vanha akka, joka pelkäät
kuolemaa."
Samalla kun hän painoi rosvoa voimakkaasti polvellaan, työnsi hän
puukon hänen niskaansa.
Kapteeni päästi korvia repivän huudon, joka sekaantui päällikön
voitonulvontaan.
Hevonen kompastui puun juureen ja kaatui nurin. Molemmat taistelijat
vierivät maahan.
Yksi heistä nousi pystyyn, comanchipäällikkö, joka heilutti rosvon
veristä päänahkaa.
Kapteeni ei kuitenkaan ollut vielä kuollut. Mielettömänä raivosta ja
tuskasta ja veren sokaisemana, joka valui virtanaan hänen silmilleen,
hän nousi pystyyn ja karkasi vastustajansa kimppuun, joka ei ollut
odottanut tällaista hyökkäystä.
He kävivät nyt toisiinsa käsiksi koettaen kaataa toisensa nurin ja
upottaa toistensa ruumiiseen puukon, jolla kumpikin oli varustettu.
Useita erämiehiä juoksi eroittamaan heitä.
Kun he saapuivat heidän luokseen, oli kaikki jo lopussa.
Kapteeni virui maassa, kahvaa myöten upotettu Kotkanpään puukko
sydämessään.
Rosvot, joita heitä ympäröivät erämiehet ja intiaanisoturit olivat
pitäneet kurissa, eivät yrittäneetkään ryhtyä vastarintaan, joka
olisikin ollut mahdoton.
Huomatessaan kapteeninsa kaatuneen Frank selitti toveriensa puolesta,
että he antautuvat.
Uskollisen Sydämen viittauksesta he heittivät luotaan aseensa, jonka
jälkeen heidät sidottiin.
Ilomieli, tuo kunnon kanadalainen, jonka uskollisuus oli pelastanut
hänen ystävänsä hengen, oli pahasti, mutta kaikeksi onneksi ei
kuolettavasti haavoittunut. Hänet oli kiireesti kannettu luolaan, jossa
erämiehen äiti huolehti ensiavun antamisesta hänelle.
Kotkanpää meni Uskollisen Sydämen luo, joka oli jäänyt mietteisiin
vaipuneena ja synkkänä seisomaan erääseen puuhun nojautuen.
"Päälliköt ovat kokoontuneet neuvottelutulen ympärille", sanoi hän. "He
odottavat veljeäni."
"Seuraan veljeäni", vastasi metsästäjä lyhyesti. Kun molemmat miehet
saapuivat majaan, olivat kaikki päälliköt siellä koolla. Heidän
joukossaan olivat myöskin kenraali, Musta Hirvi ja eräitä muita
metsästäjiä.
Piipunkantaja toi rauhanpiipun kehää kiertämään. Hän kumarsi hartaasti
neljään ilmansuuntaan ja tarjosi sitten vuoron perään kullekin
päällikölle tuon pitkän piipun.
Kun piippu oli kiertänyt kehän ympäri, tyhjensi piipunkantaja siitä
tuhan rovioon, mutisi joitakin salaperäisiä sanoja ja poistui. Sitten
vanha päällikkö, Aurinko nimeltään, nousi seisomaan ja tervehdittyään
neuvoston jäseniä lausui:
"Päälliköt ja soturit, kuulkaa sanojani, joita rintani huokuu ja jotka
Elämän Herra on pannut sydämeeni. Mitä aiotte tehdä kahdellekymmenelle
vangille, jotka ovat vallassanne? Sallitteko heidän vielä jatkaa
ryöstelevää ja murhaavaa elämäänsä? Sallitteko heidän ryöstää vaimonne,
varastaa hevosenne ja tappaa veljiänne? Aiotteko kuljettaa heidät
lännen jalojen valkoisten veljien kivestä rakennettuihin kyliin? Matka
sinne on pitkä, täynnä vaaroja. Sitä vaikeuttavat vuoret ja vuolaat
virrat, niin että vangit tällä matkalla voivat päästä karkuun, yllättää
teidät nukkuessanne ja teurastaa teidät. Ja sitten, senhän tiedätte,
soturit, saavuttuanne kivestä rakennettuihin kyliin, vapauttavat pitkät
puukot heidät, punaihoisilla miehillä ei ole oikeutta sieltä
odotettavissa. Ei, soturit, Elämän Herra, joka vihdoinkin on saattanut
valtaamme nämä julmat roistot, tahtoo, että heidän on kuoltava. Hän on
päättänyt tehdä lopun heidän rikoksistaan. Tavatessamme tiellämme
jaguarin tai harmaankarhun me tapamme ne. Nämä miehet ovat paljon
julmempia kuin jaguari tai harmaakarhu. Heidän tulee tehdä tili
vuodattamastaan verestä, silmä silmästä, hammas hampaasta.
Kiinnitettäköön heidät kidutuspaaluun. Olenko oikein puhunut, mahtavat
miehet?"
Lausuttuaan nämä sanat vanha päällikkö istuutui. Syntyi tovin kestävä,
juhlallinen hiljaisuus. Oli ilmeistä, että kaikki läsnäolevat olivat
yhtä mieltä hänen kanssaan.
Uskollinen Sydän odotti jonkun aikaa. Nähdessään, ettei kukaan aikonut
vastata puheeseen, nousi hän seisomaan ja lausui:
"Comanchipäälliköt ja soturit ja te, valkoihoiset erämiehet, veljeni",
lausui hän lempeällä ja suruvoittoisella äänellä, "sanat, jotka
kunnianarvoisa vanhus lausui, ovat oikeat. Preirien turvallisuus
vaatii, ikävä kyllä, näiden miesten kuolemaa. Tämä äärimmäinen ankaruus
on kauhistavaa, mutta meidän on pakko alistua siihen, jos rauhassa
tahdomme nauttia rasittavien ponnistustemme hedelmiä. Mutta vaikka
huomaamme, että on pakko noudattaa erämaan leppymätöntä lakia, niin
älkäämme osoittako vain huvin vuoksi olevamme ankaria. Rangaiskaamme
heitä, koska se on välttämätöntä, mutta rangaiskaamme niinkuin miehet,
joilla on sydän, eikä niinkuin julmurit. Osoittakaamme näille
roistoille, että panemme oikeuden täytäntöön, että surmatessamme heidät
emme kosta heille, vaan että koko yhteiskunta heitä rankaisee. Heidän
päällikkönsähän, joka oli heistä kaikkein suurin syyllinen, on jo
saanut surmansa Kotkanpään iskuista. Olkaamme sääliväisiä pysyen
samalla oikeamielisinä. Antakaamme heidän itse valita kuolintapansa.
Älkäämme kiduttako heitä hyödyttömästi. Silloin Elämän Herra hymyilee,
ja on tyytyväinen punaisiin lapsiinsa, joille hän suo runsaat saaliit
metsästyksissä. Olen puhunut: olenko oikein puhunut, mahtavat miehet?"
[Näin päättyvät intiaanien kaikki puheet.]
Neuvoston jäsenet olivat tarkkaavina kuunnelleet nuoren miehen puhetta.
Päälliköt olivat hyväntahtoisina hymyilleet yleville ajatuksille, joita
hän oli esittänyt, sillä kaikki, sekä intiaanit että erämiehet,
rakastivat ja kunnioittivat häntä. Kotkanpää nousi seisomaan.
"Veljeni Uskollinen Sydän on puhunut oikein", sanoi hän, "hänen
ikävuotensa ovat luvultaan pienet, mutta hänen viisautensa on suuri.
Olemme onnelliset voidessamme osoittaa hänelle ystävyyttämme. Teemme,
niinkuin hän haluaa."
"Kiitos", vastasi Uskollinen Sydän lämpimästi, "kiitos, veljeni.
Comanchikansa on suurta ja jaloa kansaa, jota rakastan. Olen
onnellinen, kun olen päässyt sen suosioon."
Neuvottelu päättyi, ja päälliköt poistuivat majasta. Vankeja, jotka oli
koottu yhteen ryhmään, vartioi tarkasti muudan soturiosasto.
Julkinen kuuluttaja kutsui koolle kaikki heimokunnan jäsenet ja kylään
hajaantuneet metsästäjät.
Kun kaikki olivat koolla, ryhtyi Kotkanpää puhumaan. Kääntyen rosvojen
puoleen hän lausui:
"Valkoiset koirat! Nyt on mahtava comanchikansa, jonka laajat
metsästysalueet käsittävät suuren osan maan pintaa, etevien
päälliköittensä kautta päättänyt kohtalostanne. Elettyänne kuin villit
pedot kavahtakaakin kuolemasta pelkurien, vanhojen akkojen tavalla.
Olkaa rohkeita, kenties silloin Elämän Herra säälii teitä ja ottaa
teidät kuoltuanne _eskennaniin_, siihen nautinnon paikkaan, missä
ikuisesti metsästelevät ne rohkeat miehet, jotka ovat pelotta katsoneet
kuolemaa silmiin."
"Olemme valmiit", vastasi Frank tyynesti, "kiinnittäkää meidät
kidutuspaaluun, keksikää mitä julmimpia kidutuksia. Kuitenkaan ette näe
meidän kalpenevan."
"Veljemme Uskollinen Sydän", jatkoi päällikkö, "on puhunut puolestanne.
Teitä ei kiinnitetä kidutuspaaluun. Päälliköt sallivat teidän itse
valita kuolintapanne."
Nyt tuli näkyviin muuan niiden valkoihoisten luonteelle ominainen
piirre, jotka kauan elettyään preiriellä ovat alkaneet luopua
esi-isiensä tavoista omistaakseen intiaanien käsityskannan. Kotkanpään
tekemä ehdotus synnytti rosvoissa suuttumuksen myrskyn.
"Millä oikeudella Uskollinen Sydän on puhunut puolestamme?" huudahti
Frank. "Luuleeko hän siis, että me muka emme ole miehiä? Arveleeko hän,
että kidutukset voisivat saattaa meidät huudahtamaan ja vaikeroimaan,
mikä olisi arvoamme alentavaa? Ei, ei! Vietäköön meidät kidutettaviksi.
Se, mitä meille tekisitte, ei ole koskaan niin julmaa kuin se, mitä me
panisimme teidän kansakuntanne soturit kärsimään, jos he joutuisivat
käsiimme."
Kun intiaanit kuulivat nämä kopeat sanat, värisivät he vimmasta, kun
taas rosvot ylpeinä puhkesivat riemuhuutoihin.
"Koirat! kaniinit!" ulvoivat he, "comanchit ovat vanhoja akkoja, joille
pitäisi antaa hameet."
Uskollinen Sydän astui esille.
Syntyi jälleen hiljaisuus.
"Olette ymmärtäneet väärin päällikön sanat", puhui hän; "se, että
annamme teidän itsenne valita kuolintapanne, ei ole häväistys, vaan
kunnioituksen osoitus, joka teidän osaksenne suodaan. Tässä on
väkipuukkoni, teidät vapautetaan siteistä, niin että puukko voi kiertää
kädestä käteen ja upota vuoron perään rintoihinne! Mies, joka vapaana
ollen empimättä, yhdellä iskulla, tappaa itsensä, on uljaampi kuin se,
joka kidutuspaaluun sidottuna herjaa pyöveliänsä saadakseen pikemmin
kuolettavan iskun, kun ei jaksa kärsiä tuskiaan."
Tavattoman voimakkaat hyväksymishuudot seurasivat näitä metsästäjän
sanoja.
Rosvot neuvottelivat tovin katseillaan, ja sitten he kaikki tekivät
ristinmerkin ja huusivat yhteen ääneen:
"Hyväksymme!"
Joukko, joka hetkistä aikaisemmin oli ollut niin meluisa ja rähisevä,
tuli nyt hiljaiseksi ja säyseäksi, odottaen jännittyneenä kauheaa
näytelmää, joka pian suoritettaisiin heidän edessään.
"Vapauttakaa vangit siteistä", komensi Uskollinen Sydän.
Käsky pantiin heti toimeen.
"Puukko tänne!" sanoi Frank.
Metsästäjä antoi sen hänelle.
"Kiitos ja hyvästi", lausui rosvo varmalla äänellä ja puoleksi avaten
puseronsa upotti, hitaasti ja hymyillen kuin olisi nauttinut
kuolemisestaan, puukon kahvaa myöten rintaansa.
Hänen kasvonsa kävivät vähitellen kuolonkalpeiksi, ja hänen silmänsä
pyörivät kuopissaan. Luoden ympärilleen harhailevia katseita hän
hoippui kuin juopunut ja kaatui maahan.
Hän oli kuollut.
"Minun vuoroni!" huudahti seuraava rosvo ja kiskaistuaan vielä
höyryävän väkipuukon toverinsa haavasta työnsi sen rintaansa.
Hän vaipui edellisen ruumiin päälle.
Hänen jälkeensä oli kolmannen rosvon vuoro, sitten neljännen ja niin
edespäin. Kukaan ei empinyt, kukaan ei osoittanut heikkouden merkkejä,
kaikki kaatuivat hymyillen ja kiittäen Uskollista Sydäntä kuolemasta,
joka oli hänen ansiotaan.
Läsnäolijat olivat kauhuissaan nähdessään tällaisen joukkomestauksen,
mutta samalla heidät oli hurmannut tämä hirvittävä näky. He olivat niin
sanoaksemme huumaantuneet veren hajusta ja seisoivat siinä tuijottavin
silmin ja huohottavin rinnoin voimatta kääntää katsettaan toisaalle.
Vihdoin oli jäljellä vain yksi rosvo. Hän katseli tovin ruumisläjää,
joka virui hänen vieressään. Vetäen sitten puukon edellisen miehen
rinnasta hän lausui hymyillen:
"Oi, miten onnellista, kun saa kuolla noin hyvässä seurassa. Mutta
minne, hiisi vie, oikein joutuukaan kuoltuaan? Mutta miten hölmö minä
olen, pianhan saan sen tietää."
Ja salamannopeasti hän iski puukon sydämeensä.
Hän kaatui kuolleena maahan.
Tämä kauhistuttava ihmisteurastus ei ollut kestänyt
neljännestuntiakaan! [Tässä kohtauksessa on kaikki historiallisesti ja
täsmällisesti totta. Kirjoittaja on apachien alueella ollut näkemässä
samanlaista mestausta.]
Ei kukaan rosvoista ollut iskenyt kahta kertaa, kaikki olivat kuolleet
yhdestä iskusta.
"Antakaa minulle tuo puukko", lausui Kotkanpää vetäen sen vielä
höyryävänä viimeisen rosvon värähtelevästä ruumiista, "se on soturilla
hyvä ase." Ja hän pisti sen aivan kylmästi vyöhönsä pyyhittyään sitä
ruohoon.
Rosvoilta nyljettiin päänahat, ja heidän ruumiinsa kannettiin leirin
ulkopuolelle.
Ne jätettiin korppikotkien ja urubujen raadeltaviksi, jotka niistä
saivat runsaan päivällisen ja nyt jo verenhajun kerääminä liitelivät
niiden yläpuolella ilosta kamalasti kirkuen.
Kapteeni Uaktehnon pelätty joukkio oli perinjuurin tuhottu.
Tällaisia rosvojoukkoja oli, ikävä kyllä, kuitenkin muitakin
preiriellä.
Mestauksen jälkeen intiaanit menivät huolettomina majoihinsa. Heille se
oli ollut vain yksi niistä tavallisista näytelmistä, joihin he jo kauan
olivat saaneet tottua ja jotka eivät kykene järkyttämään heidän
hermojansa.