tavattoman suurella pöydällä oli valmiina komea ateria ruokahalua
herättävällä tuoksullaan muistuttaen minulle, että olin lähes
kaksitoista tuntia ollut einehtimättä.
Istuuduttiin pöytään.
Ainakin neljäkymmentä henkeä oli syömässä.
Tässä haciendassa noudatettiin vielä sitä patriarkallista tapaa, joka
nyt alkaa hävitä, että palvelijoiden annetaan syödä yhdessä isäntäväen
kanssa.
Kaikki, mitä näin ja kuulin tässä talossa, viehätti minua. Siinä oli
rehellisyyden tuoksahdus, joka pani sydämen suloisesti sykkimään.
Kun pahin nälkä oli tyydytetty, muuttui siihen asti hiukan laimea
keskustelu yleiseksi.
"No niin, Ilomieli", kysyi isoisä oppaaltani, joka istuen vieressäni
pani haarukkansa ripeästi toimimaan, "oletko löytänyt jaguarien
jäljet?"
"Kyllä, olen löytänyt jäljet, kenraali, mutta luulenpa, ettei jaguari
ole yksin, vaan että sillä on toveri."
"Ohoo!" lausui vanhus, "oletko siitä varma?"
"Saatan erehtyä, kenraali, mutta en kuitenkaan luullakseni nyt. Kysykää
Uskolliselta Sydämeltä, minulla oli jonkunlainen maine siellä lännen
preiriellä."
"Isä", sanoi haciendero tehden myöntävän liikkeen, "Ilomieli on
varmaankin oikeassa. Hän on liian vanha metsästäjä erehtyäkseen
tällaisissa asioissa."
"Silloin on pantava toimeen ajojahti pelastuaksemme näistä
peloittavista naapureista. Etkö ole samaa mieltä, Rafael?"
"Se oli aikomukseni, isä. On hauskaa, että olette samaa mieltä.
Mustalle Hirvelle on jo asiasta ilmoitettu, kaikki lieneekin jo
kunnossa."
"Ajojahdille voidaan lähteä milloin hyvänsä, kaikki on kunnossa",
lausui muuan vanhahko mies, joka istui lähellä minua.
Ovi aukaistiin, ja muuan mies astui huoneeseen.
Hänen tuloaan tervehdittiin iloisin huudahduksin. Don Rafael nousi
innostuneena pöydästä ja meni häntä vastaan vaimonsa seuratessa.
Olin tästä ystävällisyydestä sangen ihmeissäni, koska tämä uusi tulija
oli tavallinen bravo-intiaani eli itsenäinen. Hänellä oli täydellinen,
kansakunnassaan tavallinen sotapuku yllään. Luulin tietäväni
punanahkojen keskuuteen tekemieni lukuisten retkien nojalla, että tämä
kuului johonkin moniaista comanchiheimoista.
"Kah! Kotkanpää! Kotkanpää!" huusivat lapset ympäröiden hänet
riemastuneina.
Intiaani otti heidät vuoron perään käsivarsilleen, syleili heitä ja
laskiessaan heidät luotaan antoi heille muutamia leluja, jommoisia
Amerikan alkuasukkaat osaavat hienonhienon makunsa avulla valmistaa.
Sitten hän astui lähemmäksi, tervehti salissa olevaa monipäistä seuraa
varsin kohteliaasti ja asettui istumaan talon isännän ja emännän
väliin.
"Odotimme teidän saapuvan ennen auringonlaskua, päällikkö", lausui
emäntä ystävällisesti. "Ei ole oikein, että annatte meidän odottaa."
"Kotkanpää oli jo jaguarien jäljillä", sanoi päällikkö mahtipontisella
äänellä, "tyttäreni ei tarvitse enää pelätä, jaguarit ovat kuolleet."
"Mitä! Oletko jo tappanut jaguarit, päällikkö?" kysyi don Rafael
vilkkaasti.
"Veljeni saa sen nähdä. Nahat ovat varsin kauniit, ne ovat pihalla."
"Hyvä! Kas niin, päällikkö!" huudahti isoisä tarttuen hänen käteensä,
"huomaan, että aina haluatte olla kaitselmuksenamme."
"Isäni puhuu hyvin", sanoi päällikkö kumartaen, "Elämän Herra neuvoo
häntä. Isäni perhe on minun perheeni."
Aterian jälkeen vei don Rafael minut mukavasti sisustettuun
makuuhuoneeseen, missä heti vaivuin uneen mieli täynnä kaikkea tänä
iltana näkemääni ja kuulemaani.
Seuraavana päivänä isäntäväkeni ei sallinut minun lähteä, ja minun on
tunnustettava, etten tehnytkään paljon vastaväitteitä keskeyttääkseni
vierailuani. Olin sangen ihastunut ystävälliseen vastaanottoon, joka
oli osakseni tullut, ja vieläpä salainen uteliaisuus pakoitti minut
jäämään muutamiksi päiviksi tänne.
Kului viikko.
Don Rafael ja hänen perheensä osoittivat minulle ystävällistä
kohteliaisuutta, ja elämä kului, ainakin mitä minuun tulee,
keskeytymättömässä lumouksessa.
En tiedä, mikä oli syynä, mutta saavuttuani haciendaan kiihoitti
kaikki, mitä saatoin havaita, yhä sitä uteliaisuutta, jonka valtaan
olin ensi hetkestä joutunut.
Minusta tuntui, että sen onnen, jonka näin säteilevän tämän tyytyväisen
perheen jäsenten kasvoista, perustana oli pitkä sarja onnettomuuksia.
He eivät olleet, mikäli saatoin nähdä, niitä ihmisiä, joiden elämä aina
oli kulunut tyynenä ja rauhallisena. Kuvittelin, en tiedä miksi, että
he vasta kauan kovia koettuaan olivat päässeet onnen satamaan.
Heidän kasvoistaan kuvastui sellainen ylevyys, jonka aikaansaavat vain
suuret tuskat. Rypyt, jotka kulkivat vakoina heidän otsallaan,
näyttivät kyllin syviltä ollakseen muusta kuin harmista johtuneita.
Tämä ajatus oli niin syvälle juurtunut mieleeni, että huolimatta
kaikista yrityksistäni sitä karkoittaa se palasi lakkaamatta entistä
itsepintaisempana ja varmempana.
Muutamissa päivissä minusta oli tullut perheen ystävä, ja he tiesivät
kaikki, mikä koski minua. He olivat sallineet minun tulla läheisimmäksi
tuttavakseen. Huulillani oli kuitenkin alati muuan kysymys, mutta en
koskaan rohjennut sitä lausua julki, sillä pelkäsin suuresti tekeväni
itseni syypääksi röyhkeään tungettelevaisuuteen tai herättäväni eloon
entisiä tuskia.
Kun don Rafael ja minä eräänä iltana palasimme metsästysretkellä, laski
hän, ollessamme muutamien askelien päässä talosta, kätensä minun
olalleni.
"Mikä teitä vaivaa, don Gustavio?" kysyi hän minulta. "Olette synkkä ja
alakuloinen. Onko teidän siis ikävä seurassamme?"
"Älkää epäilkökään sellaista", vastasin vilkkaasti, "en tiedä
päinvastoin, millä tavalla voisin teille osoittaa, etten koskaan ole
ollut niin onnellinen kuin saadessani olla luonanne."
"Pysykää siis täällä", huudahti hän vilpittömästi, "meidän kodissamme
on kyllä tilaa yhdelle ystävälle."
"Kiitos!" lausuin puristaen hänen kättään, "tahtoisin niin mielelläni,
mutta... se on mahdotonta. Kuten legendassa mainitussa juutalaisessa,
on minussakin paholainen, joka alituisesti huutaa: mene! Minun on
täytettävä tarkoitukseni!"
Ja minä huokasin.
"Kuulkaahan!" sanoi hän. "Olkaa vilpitön! Sanokaa, mikä teitä
huolestuttaa. Muutaman päivän aikana olette saattanut meidät kaikki
levottomiksi, vaikka kukaan ei ole uskaltanut teille siitä puhua",
lisäsi hän hymyillen. "Minä, peeveli soikoon, tartuin rohkeuteeni
molemmin käsin, kuten teidän ranskalaisten on tapa sanoa, ja päätin
tehdä teille kysymyksen."
"No niin!" vastasin hänelle, "koska te sitä pyydätte, niin minä
vastaan. Älkää vain, pyydän, pahastuko vilpittömyydestäni, ja olkaa
vakuutettu siitä, että sanoihini vaikuttaa yhtä paljon harrastus kuin
uteliaisuus."
"Saammehan nähdä", sanoi hän lempeästi hymyillen, "luottakaa minuun,
älkää pelätkö mitään, minä annan teille synninpäästön. Siis asiaan!"
"Tahdon niin mielelläni pitää puhtaan sydämen ja sanoa teille kaikki."
"Niinpä niin, puhukaa siis."
"Kuvittelen mielessäni, en tiedä vain, mistä se johtuu, että te ette
ole aina ollut yhtä onnellinen kuin nyt ja että vain monilla
onnettomuuksilla olette lunastanut sen onnen, josta nyt nautitte."
Surumielinen hymy väreili hacienderon huulilla.
"Suokaa minulle anteeksi", huudahdin epätoivoisena, "tungettelevaisuus,
johon olen tehnyt itseni syypääksi! Se, mitä pelkäsin, on tapahtunut!
Älkäämme enää puhuko tästä typerästä asiasta."
Olin tosiaankin kovin pahoillani.
Don Rafael vastasi minulle hyväntahtoisesti:
"Miksi ei? En huomaa kysymyksessänne mitään tungettelevaa.
Mielenkiinto, jota meitä kohtaan tunnette, on pakoittanut teidät sen
tekemään. Vain rakastaessaan toisia on näin selvänäköinen. Ei,
ystäväni, te ette ole erehtynyt. Me kaikki olemme kokeneet kovia
kohtaloita. Koska haluatte, saatte tietää kaikki. Kenties tunnustatte,
kuultuanne kertomukseni siitä, mitä olemme kärsineet, että me
todellakin olemme kalliisti ostaneet onnen, josta nyt nautimme. Mutta
menkäämme sisään, meitä luultavasti odotetaan ruokapöytään."
Samana iltana don Rafael pidätti luonaan useita henkilöitä, ja kun
hänen käskystään pöytään oli tuotu savukkeita ja mezcalpulloja, lausui
hän minulle:
"Ystäväni, tahdon tyydyttää uteliaisuutenne. Ilomieli, Musta Hirvi,
Kotkanpää, isäni ja äitini, samoin kuin rakas vaimoni ovat kaikki
olleet näyttelijöitä siinä näytelmässä, jonka ihmeellisen juonen saatte
kuulla, ja auttavat minua, jos muistini pettää."
Ja sitten, hyvä lukijani, don Rafael kertoi minulle sen, mitä juuri
olette lukenut.
Tunnustan, että nämä seikkailut, jotka kertoi niissä itse pääosaa
näytellyt henkilö toisten niin huomattavalla tavalla osaa ottaneiden
läsnäollessa, tunnustan, että nämä seikkailut herättivät erinomaisesti
mielenkiintoani, kuten varmaankaan ei käy teidän. On luonnollista, että
ne menettävät paljon minun toistaminani, sillä minä en osaa niihin
luoda sitä pirteyttä, joka oli niiden pääasiallisena tenhona.
Kahdeksan päivää myöhemmin lähdin rakastettavan isäntäväkeni luota,
mutta sensijaan, että olisin noussut laivaan Guayamassa, kuten
aikomukseni ensin oli ollut, lähdin Kotkanpään kanssa retkelle apachien
maahan. Tällöin sattuma johti minut näkemään tavallisuudesta poikkeavia
ilmiöitä, joista joskus kenties kerron teille, elleivät ne seikkailut,
jotka nyt olette lukenut, ole mielestänne olleet liian ikävystyttäviä.
* * * * *
"Arkansasin sissien" päähenkilö esiintyy edelleen romaaneissa
"Kapinalipun alla", "Jaguari", "Uljuutta ja viekkautta" ja "Uskollinen
Sydän."