kuivista lehdistä valmistetuilla vuoteilla lepäsivät rosvot vaipuneina
sikeään uneen.
Auringon noustessa saapui muu osa joukkoa.
Heitä oli jälleen kolmekymmentä.
Tuo kelpo päällikkö tunsi sydämensä ilosta laajenevan nähdessään tämän
runsaan kokoelman lurjuksia, joita hän vielä saattoi käyttää hyväkseen.
Heidän avullaan hän aikoi parantaa, sitä hän ei epäillyt, asiansa ja
panna toimeen kauhean koston.
Nautittuaan tukevan aamiaisen, johon kuului hirvenlihaa ja runsaasti
mezcalia palanpaineeksi, kapteeni päätti vihdoinkin ryhtyä puheisiin
vankien kanssa.
Hän meni saliin, jota käytettiin vankilana.
Senjälkeen kun kenraali oli joutunut rosvojen käsiin, oli hän ollut
vaitelias. Näytti siltä kuin hän ei välittäisi mitään huonosta
kohtelusta, jonka alaiseksi oli joutunut.
Täydellisesti hoidotta jääneet haavat, jotka hän oli saanut, olivat
ärtyneet, aiheuttaen kauheita tuskia, mutta hän ei lausunut
valitustakaan.
Kalvava suru riudutti häntä siitä asti, kun hän oli joutunut vangiksi.
Hän huomasi suunnitelman, joka hänet oli johdattanut preirielle,
menneen myttyyn, niin ettei saattanut toivoakaan enää voivansa panna
sitä täytäntöön.
Kaikki hänen toverinsa olivat kuolleet. Hän itse ei tiennyt, mikä
kohtalo häntä odotti.
Ainoa seikka, mikä antoi hänelle hiukan lohtua tässä tuskassa, oli se
varmuus, että sisarentyttären oli onnistunut paeta.
Mutta miten hänen oli käynyt tässä erämaassa, jossa tapaa vain petoja
tai vielä niitäkin julmempia intiaaneja? Miten tuo nuori tyttö, joka
oli tottunut kaikkiin elämän mukavuuksiin, jaksaisi kestää
kieltäymyksiä vaativan eräelämän vaiheita?
Tämä ajatus teki hänen tuskansa kahta vertaa kauheammaksi.
Kapteeni hätkähti huomatessaan, missä tilassa kenraali oli.
"Noh, kenraali", sanoi hän, "rohkeutta, hiisi vieköön! Onni on usein
vaihtelevainen, minäpä sen paraiten tiedän! _Garai!_ Ei pidä langeta
epätoivon valtaan. Ei kukaan voi edeltäkäsin tietää, mitä hänelle
huomenna tapahtuu! Antakaa kunniasananne, ettette yritä paeta, niin
lasken teidät heti vapaaksi siteistänne."
"En voi teille antaa kunniasanaani", vastasi kenraali kiihtyneenä,
"sillä silloin joutuisin valapatoksi. Vannon päinvastoin koettavani
karata heti ensimmäisen sopivan tilaisuuden sattuessa."
"_Bravo!_ Hyvin vastattu", lausui rosvo naurahtaen, "jos olisin teidän
asemassanne, olisin puhunut samalla tavalla. Luulen vain, että tällä
hetkellä teidän on parhaalla tahdollakin mahdoton liikkua askeltakaan.
Siitä huolimatta, mitä vastikään vannoitte, lasken teidät vapaaksi
samoin kuin palvelijannekin, niin että saatte tehdä mitä voitte, mutta
vain jäsenenne ovat vapaat, kuten ymmärtänette."
Yhdellä vedolla hän väkipuukollaan katkaisi köydet, joilla kenraali oli
sidottu. Sitten hän teki saman palveluksen neekeri Jupiterille.
Heti kun viimemainittu pääsi vapaaksi siteistään, alkoi hän hyppiä ja
naureskella, niin että kaksi peloittavaa, häikäisevän valkoista
hammasriviä tuli näkyviin.
"No niin, ole ymmärtäväinen, mustaihoinen velikultani", lausui rosvo
hänelle, "pysy levollisesti täällä, ellet halua saada kuulaa kalloosi."
"En lähde minnekään ilman isäntääni", vastasi Jupiter pyöritellen
kauhistuneen näköisiä suuria silmiään.
"Sepä se!" jatkoi rosvo nauraen, "asia on siis sovittu. Niität kunniaa
tuolla uskollisuudellasi, murjaani."
Mentyään jälleen kenraalin luo kapteeni hautoi hänen haavojaan kylmällä
vedellä ja sitoi ne huolellisesti. Pantuaan sitten vankien eteen
ruokaa, johon vain neekeri kävi käsiksi, rosvo poistui.
Puolenpäivän aikaan kapteeni kokosi ympärilleen rosvojoukkueen
etevimmät jäsenet.
"Caballerot", puhui hän heille, "emme voi kieltää, että olemme hävinneet
ensi ottelussamme. Ne vangit, jotka olemme vastustajiltamme ottaneet,
eivät läheskään voi korvata vaivojamme. Mutta me emme saa tappiosta
masentua, mikä alentaa arvoamme ja tekee meidät naurettaviksi. Nyt aion
ryhtyä uuteen otteluun. Ellen tällä kertaa sitä voita, kohtaa minua
suuri onnettomuus. Poissaollessani vahtikaa hyvin vankeja. Huomatkaa
tarkoin, mitä nyt viimeksi teille teroitan. Ellen huomenna kello
kahteentoista mennessä yöllä ole terveenä palannut luoksenne, on teidän
neljännestä yli kaksitoista armotta ammuttava molemmat vangit.
Olettehan ymmärtäneet, vai mitä? Armotta!"
"Olkaa huoletta, kapteeni", vastasi Frank toveriensa puolesta, "voitte
lähteä, käskynne pannaan kyllä täytäntöön."
"Luotan siihen, mutta älkää missään nimessä ampuko heitä minuuttiakaan
liian aikaisin eikä minuuttiakaan liian myöhään."
"Täsmälleen neljännestä yli."
"Hyvä, asia on sovittu. Hyvästi siis, älkääkä olko kärsimättömiä
poissaollessani."
Näin lausuttuaan kapteeni poistui luolasta mennäkseen Uskollista
Sydäntä tapaamaan.
Olemme nähneet, mille asialle rosvo oli lähtenyt erämiehen luo.
XII
Sotajuoni
Tehtyään erämiehelle omituisen ehdotuksensa, rosvo oli kiireesti
lähtenyt paluumatkalle.
Hän oli kuitenkin niin tottunut preirie-elämään, että hyvinkin osasi
epäillä useiden vihollistensa seuraavan aivan kintereillään. Mutta hän
oli ottanut käytäntöön heidät eksyttääkseen kaikki metkut, joita hänen
kekseliäät aivonsa hänelle neuvoivat. Hän kierteli lukemattomat kerrat
edestakaisin, palasi tuontuostakin samaa tietä kuin oli juuri kulkenut,
ja vetäytyi, niin sanoaksemme, kymmenen askelta taaksepäin edetäkseen
yhden askeleen.
Nämä monet varokeinot olivat tavattomasti hidastuttaneet hänen
kulkuaan.
Saavuttuaan joen rannalle, jonka vesi huuhteli luolan suuta, hän
katseli vielä kerran ympärilleen varmentuakseen siitä, ettei kenenkään
sivullisen silmä väijynyt hänen puuhiaan.
Kaikki oli rauhallista. Ei mitään epäilyttävää näkynyt. Hän aikoi juuri
työntää veteen lautan, joka oli ollut kätkettynä lehtien alle, kun joku
kahina pensastossa kiinnitti hänen huomiotaan.
Rosvo hätkähti. Vetäen kiireesti vyöltään pistoolin hän latasi sen ja
alkoi päättäväisesti astella sinne päin, mistä tuo levottomuutta
herättävä kahina lähti.
Muuan mies, joka oli kumartuneena maata kohti, repi paraillaan ruohoja
maasta.
Rosvo alkoi hymyillä ja pani pistoolin takaisin vyölleen.
Hän oli tuntenut tohtorin, joka oli innostuneena antautunut
mielityöhönsä.
Tohtori itse, kokonaan työhönsä syventyneenä, ei ollut huomannut
mitään.
Katseltuaan häntä jonkun aikaa halveksivasti rosvo käänsi hänelle
selkänsä, mutta samassa välähti hänen päässään tuuma, jonka johtamana
hän meni tiedemiehen luo ja laski kätensä hänen olalleen.
Kun häneen näin koskettiin, kavahti tohtori pystyyn ja pudotti
säikähdyksissään kasvinsa ja lapionsa maahan.
"Hohoi! Kuulkaapa, kunnon mies", sanoi kapteeni hänelle ivallisen
näköisenä, "mikä vimma ajaa teidät tuolla tavalla kasveja keräämään
aikaisesta aamusta yömyöhään asti?"
"Kuinka?" kysyi oppinut. "Mitä tarkoitatte?"
"Hitto vie! Ettekö huomaa, että nyt ei ole pitkää aikaa puoliyöhön?"
"Se on totta", vastasi oppinut viattomasti, "mutta kuu on ihana!..."
"Niin että te luulitte sitä auringoksi", keskeytti rosvo virnistellen.
"Mutta", lisäsi hän tullen äkkiä jälleen vakavaksi, "nyt ei ole siitä
kysymys. Vaikka olettekin puolihupsu, niin olen kuullut puhuttavan,
että olette kuitenkin taitava lääkäri."
"Olen suorittanut tutkintoni", vastasi tohtori harmistuneena.
"Sepä hyvä. Olette juuri se mies, jota tarvitsen."
Oppinut kumarsi pahantuulisena. Ilmeistä oli, että se huomio, jonka
osaksi hän nyt joutui, ei ollut hänelle mieluista.
"Mitä tahdotte?" kysyi hän. "Oletteko sairas?"
"En minä, Jumalan kiitos, vaan eräs ystävistänne, joka tällä hetkellä
on vankinani. Teidän on siis seurattava minua."
"Mutta..." aikoi tohtori inttää.
"En suvaitse vastaväitteitä, seuratkaa minua. Ellette lähde, ammun
luodin otsaanne. Saatte muuten olla levollinen. Ette joudu mihinkään
vaaraan, ja mieheni osoittavat teille kaikkea sitä kunnioitusta, jonka
tiede on oikeutettu osakseen saamaan."
Kun oli mahdotonta tehdä vastarintaa, päätti miesparka hyvällä seurata,
vieläpä niinkin mielihyvällä, että hän silmänräpäyksen ajan hymyili,
mikä olisi antanut rosvolle koko paljon ajattelemisen aihetta, jos hän
olisi sen huomannut.
Kapteeni määräsi oppineen marssimaan edellään, ja sitten molemmat
kulkivat virran poikki.
Samassa hetkessä, kun he lähtivät siltä paikalta, missä olivat
keskustelleet, työnnettiin varovasti erään pensaikon oksia syrjään, ja
näkyviin tuli kalju pää, jonka keskikohdalle oli jätetty pitkä
hiustupsu linnunsulkineen, sitten yläruumis ja kohta koko mies, joka
jaguarin tavoin kiirehti seuraamaan heidän jälkiään.
Tämä mies oli Kotkanpää.
Hän katseli ääneti, miten molemmat valkoihoiset astuivat lautalle, ja
näki heidän menevän luolaan. Sitten hän vuorostaan katosi tiheään
metsään kuiskattuaan matalalla äänellä sanan: "Osh!" -- hyvä -- mikä
comanchikielessä on suurimman ilon merkki.
Tohtori oli aivan yksinkertaisesti toiminut syöttinä, johon rosvo oli
käynyt kiinni ja jonka oli määrä houkuttaa hänet intiaanipäällikön
virittämään ansaan.
Oliko tiedemies ollut yhteistoiminnassa Kotkanpään kanssa? Sen saamme
piankin tietää.
Seuraavana päivänä aamun koittaessa rosvo pani luolan ympäristöllä
toimeen yleisen etsinnän. Ei mitään jälkiä näkynyt.
Kapteeni hieroi iloisena käsiään. Hänen retkensä oli onnistunut
mainiosti, koska hän oli kyennyt palaamaan luolaan, kenenkään häntä
seuraamatta.
Varmana siitä, että ei ollut mitään pelättävää, hän ei enää tahtonut
pidättää luonaan niin suurta joukkoa toimettomana, vaan jätti joukkonsa
päällikkyyden väliaikaisesti Frankille, vanhalle kokeneelle rosvolle,
johon hän saattoi täydellisesti luottaa, ja piti luonaan vain
kymmenkunta varmaa miestä, lähettäen muut pois.
Vaikka tehtävä, joka hänellä tällä hetkellä oli suoritettavana, oli
mielenkiintoinen, ja vaikka onnistuminen näytti hänestä varmalta, ei
hän kuitenkaan tahtonut laiminlyödä muita toimiaan ja elättää laiskana
luonaan pariakymmentä roistoa, jotka minä hetkenä hyvänsä
toimettomuuteensa ikävystyneinä olisivat voineet tehdä hänelle jonkun
kepposen.
Huomaamme, että kapteeni oli ymmärtäväinen mies, joka sitäpaitsi
perinpohjin tunsi arvoisat toverinsa.
Kun rosvot olivat poistuneet luolasta, viittasi kapteeni tohtorille
merkiksi, että hän seuraisi, ja vei hänet kenraalin luo. Esitettyään
heidät toisilleen ja lausuen ivallisia kohteliaisuuksia, joita hänen
oli tapana käyttää, roisto jätti heidät kahden kesken ja poistui.
Ennen lähtöään kapteeni kuitenkin veti pistoolin vyöltään, ojensi sen
oppineen rintaa vastaan ja sanoi:
"Vaikka olettekin puolihupsu, niin koska teillä saattaisi olla joitakin
suunnitelmia pettääksenne minut, pankaa mieleenne tämä, rakas ystäväni:
huomatessani teidän ryhtyvän joihinkin toimiin, jotka vähänkin tuntuvat
epäilyttäviltä, ammun kuulan päähänne. Teitä on varoitettu, toimikaa
siis, miten haluatte."
Ja pannen pistoolin takaisin vyölleen hän lähti virnistellen. Tohtori
kuunteli tätä varoitusta murtuneen näköisenä, mutta huulillaan viekas
hymy, joka väkisinkin levitti hänen suupieliään. Onneksi kapteeni ei
sitä huomannut.
Kenraali ja hänen neekeripalvelijansa Jupiter asuivat jokseenkin kaukana
luolan sisäänkäytävästä. He olivat kahden kesken, kapteeni oli pitänyt
turhana vahtia heitä niin, että he aina olisivat näkyvissä.
Istuen molemmat kuivista lehdistä valmistetuilla vuoteilla pää
painuksissa ja kädet ristissä he olivat vaipuneet syviin mietteisiin.
Kun kenraali huomasi tohtorin, kirkasti hänen synkkää katsettaan
ohimenevä toivon hymy.
"Tekö täällä, hyvä tohtori", sanoi hän ojentaen hänelle kätensä, jota
toinen ääneti puristi. "Onko minun tultava iloiseksi vaiko vieläkin
synkemmäksi teidät nähdessäni?"
"Olemmeko kolmen?" kysyi lääkäri vastaamatta kenraalin kysymykseen.
"Niin luulen", vastasi tämä hämmästyneenä. "Joka tapauksessa on helppo
päästä siitä varmuuteen."
Tohtori hiiviskeli joka puolella nuuskien huolellisesti kaikki sopet.
Vihdoin hän palasi vankien luo. "Voimme keskustella", sanoi hän.
Tohtori oli tavallisesti siinä määrin vaipuneena tieteellisiin
ongelmiinsa ja luonteeltaan niin hajamielinen, että vangit luottivat
häneen varsin vähän.
"Missä on sisarentyttäreni?" tiedusteli kenraali levottomana.
"Rauhoittukaa, hän on turvassa erään metsästäjän luona, jonka nimi on
Uskollinen Sydän ja joka kunnioittaa häntä syvästi."
Kenraali huoahti helpotuksesta. Tämä hyvä uutinen palautti koko hänen
rohkeutensa.
"Oh!" sanoi hän, "väliäkö sillä, että minä olen vankina! Kun vain
sisarentyttäreni on pelastunut, jaksan minä kärsiä kaikkea."
"Ei, ei!" lausui tohtori vilkkaasti, "teidän on päinvastoin hinnalla
millä hyvänsä paettava täältä viimeistään huomenna."
"Miksi?"
"Vastatkaa ensin."
"En tahtoisi mitään sen mieluummin."
"Haavanne näyttävät verrattain vaarattomilta, ne ovat paranemaan päin."
"Todellakin."
"Luuletteko kykenevänne kävelemään?"
"Ky-yllä!"
"Tarkoitan, kykenettekö marssimaan pitkän matkan?"
"Luulen jaksavani, jos se on ehdottoman välttämätöntä."
"Ja enkö minä ole kyllin väkevä kantamaan teitä, ellette jaksa
kävellä?" sanoi neekeri oltuaan tähän asti vaiti.
Kenraali puristi hänen kättään.
"Totta puhut! Itse asiassa", lausui tohtori, "se käy helposti, kunhan
te vain pääsette pakenemaan."
"Kaikki olisi kyllä hyvin, mutta miten se käy päinsä?"
"Ah! Siinäpä se!" puheli tohtori hieroen otsaansa, "mitenkä, sitä en
tiedä! Mutta olkaa huoletta, minä kyllä keksin keinon. En tiedä minkä,
totta vie."
Kuului askeleita. Kapteeni saapui.
"Kas niin", lausahti hän, "miten sairaat voivat?"
"No, ei aivan hyvin", vastasi tohtori.
"Vähät siitä!" sanoi rosvo, "kaikki kyllä järjestyy. Kenraali pääsee
pian vapaaksi. Silloin hän voi hoitaa itseään mielensä mukaan. Tulkaa
nyt, tohtori, toivon antaneeni teidän jo kyllin kauan keskustella
ystävienne kanssa."
Lääkäri seurasi häntä mitään vastaamatta, viitattuaan vielä kenraalia
olemaan varovainen.
Päivä kului ilman huomattavia tapahtumia. Vangit odottivat
kärsimättöminä yön tuloa. Tohtorin varmuus oli väkisinkin vaikuttanut
heihin. He toivoivat.
Iltapuolella tuli kunnon oppinut taas heidän luokseen. Hän astui
reippaasti, hänen kasvonsa säteilivät, ja hänellä oli tulisoihtu
kädessään.
"No mitä tiedätte, tohtori?" kysyi kenraali häneltä. "Näytätte minusta
niin iloiselta."
"Olen todellakin iloinen, kenraali", vastasi toinen hymyillen, "koska
olen keksinyt keinon, jolla te, samoin kuin minäkin, pääsemme
karkaamaan!"
"No mikä se keino on?"
"Se on jo puoleksi pantu täytäntöön", vastasi tohtori kuivasti
naurahtaen, mikä hänelle oli ominaista aina kun hän oli tyytyväinen.
"Mitä tarkoitatte?"
"Hitto vieköön! Asia on varsin yksinkertainen, mutta ette sitä
aavistakaan. Kaikki rosvot nukkuvat, me olemme luolan herroina."
"Onko se mahdollista? Mutta he saattavat herätä!"
"Siihen nähden voitte olla huoletta. He kyllä heräävät, siitä ei ole
epäilystäkään, mutta aikaisintaan vasta kuuden tunnin kuluttua."
"Miten se on mahdollista?"
"Koska minä itse olen pitänyt huolta siitä, että he ovat vaipuneet
uneen. Tarkemmin sanottuna olen heidän iltaruoassaan tarjoillut heille
erästä ooppiumisekoitusta, joka on turruttanut heidät kuin
lyijymöhkäleiksi, ja sitten he kuorsaavat kuin palkeet."
"Oh! Sepä suurenmoista!" huudahti kenraali.
"Eikö olekin?" lausui tohtori vaatimattomasti. "Hiisi vie! Halusin vain
korjata virheen, jonka laiminlyönnilläni teille aiheutin! En ole mikään
sotilas, minä. Olen vain tavallinen lääkäri, olenhan siis käyttänyt
omia aseitani. Huomaatte, että niitä tarpeen tullen voi käyttää
muihinkin tarkoituksiin."
"Niihin tarkoituksiin ne sopivat sata kertaa paremmin. Tohtori, te
olette ihmeellinen mies."
"No, no! Älkäämme tuhlatko aikaa."
"Aivan oikein. Lähtekäämme matkaan! Mutta entä kapteeni, mitä olette
hänelle tehnyt?"
"Hänellekö? Hiisi hänestä tietää, missä hän on. Hän lähti tänään
puolenpäivän aikaan puhumatta kenellekään sanaakaan, mutta epäilen
tietäväni, minne hän on mennyt. Erehtyisin suuresti, jos hänet kohta
tapaisimme."
"Kaikki on niin ollen kuin pitääkin. Siis matkaan!"
Kaikki kolme miestä lähtivät liikkeelle. Huolimatta varokeinoista,
johon tohtori oli turvautunut, eivät kenraali ja hänen
neekeripalvelijansa olleet aivan levollisia.
Vangit tulivat siihen luolanosaan, jota rosvot pitivät makuupaikkanaan.
Rosvot nukkuivat maaten pitkällään siellä täällä.
Pakolaiset kulkivat heidän ohitseen.
Kun he olivat saapuneet luolan sisäänkäytävän suulle ja heidän juuri
piti irroittaa lautta mennäkseen joen yli, näkivät he kuun luodessa
vaaleita säteitään toisen lautan. Siinä oli viitisentoista miestä,
jotka hitaasti tulivat sinne päin, missä he olivat.
Pakotie oli heiltä katkaistu.
Miten he olisivat voineet tehdä vastarintaa näin suurelle joukolle?
"Mikä kova onni!" kuiskasi kenraali epätoivoisena.
"Oh!" lausui tohtori surkeasti. "Pakosuunnitelmani, joka oli vaatinut
minulta niin suuren vaivan!"
Pakolaiset vetäytyivät erääseen kalliorotkoon, ettei heitä havaittaisi.
He katselivat sykkivin sydämin, kuinka tulijat, joiden käyttäytyminen
näytti yhä epäilyttävämmältä, astuivat lautalta maihin.
XIII
Preirielaki
Huomattavan suuri maa-alue Uskollisen Sydämen asuman luolan edustalta
oli raivattu puhtaaksi, puut kaadettu maahan ja tilalle rakennettu
sataviisikymmentä tai parisataa mökkiä.
Koko comanchiheimo oli leiriytynyt tähän paikkaan.
Erämiehet, metsästäjät ja punanahkasoturit tulivat keskenään
ihmeellisen hyvin toimeen.
Keskellä tätä nopeasti rakennettua kylää, jossa erivärisiksi
maalatuilla bisoninnahoilla peitetyt majat oli pystytetty jonkunlaista
sopusuhtaisuutta tavoitellen, oli muita suurempi, neuvotteluja varten
rakennettu maja. Sen katolla heilui pitkiin riukuihin kiinnitettyjä
päänahkoja, ja siellä ylläpidettiin lakkaamatta valtavaa roviota.
Leirissä vallitsi mitä vilkkain elämä.
Intiaanisoturit olivat maalatut ja sotatamineilla varustetut aivan kuin
he valmistautuisivat sotaretkelle.
Metsästäjät olivat pukeutuneet koreimpiin pukuihinsa ja mitä
huolellisimmin puhdistaneet aseensa. He ajattelivat kenties, että he
ennen pitkää joutuisivat niitä käyttämään.
Valmiiksi satuloidut hevoset oli pantu vieretysten liekaan, niin että
niiden selkään voitiin heti nousta. Niitä vartioitsi kymmenkunta
soturia.
Punanahkojen ja erämiesten nähtiin kulkevan edestakaisin kiireissään ja
huolestuneen näköisinä.
Mikä oli harvinaista ja melkein tavatonta intiaanien keskuudessa, oli
tässä se, että vahteja oli asetettu määrättyjen välimatkojen päähän,
jotta he antaisivat merkin, jos joku vieras, olkoon kuka hyvänsä, olisi
tulossa.
Kaikki lyhyesti sanoen viittasi siihen, että oli odotettavissa jotakin
sellaista, mikä on preirieille luonteenomaista.
Mutta, mikä kummallisinta, Uskollinen Sydän, Kotkanpää ja Musta Hirvi
olivat poissa!
Vain Ilomieli huolehti valmistuksista, keskustellen tuon tuostakin
vanhan comanchipäällikön kanssa, jonka nimi oli Ehsis, aurinko.
Mutta heidän katseensa olivat vakavat ja heidän otsansa rypyssä. He
näyttivät olevan sangen huolestuneita.
Oli se päivä, jona preirierosvojen kapteenin määräyksen mukaan doña Luz
oli luovutettava hänelle.
Uskaltaisiko kapteeni tulla? Vai oliko hänen ehdotuksensa ollut vain
kerskailua?
Ne, jotka tunsivat tuon rosvon, ja heidän lukumääränsä oli suuri --
melkein jokainen oli saanut kärsiä hänen ryöstöistään -- kallistuivat
myönteisen vastauksen puolelle.
Tällä miehellä oli -- ne olivat muuten ainoat ominaisuudet, jotka
hänellä tiedettiin olevan -- julma luonne ja rautainen tahto.
Kun hän kerran oli päättänyt tehdä jotakin, teki hän sen kaiken
uhallakin.
Ja mitäpä hänellä olisikaan pelättävänä tullessaan toisen kerran
vihollistensa luo? Olihan hänellä kenraali vallassaan! Kenraali, joka
hengellään vastasi hänen hengestään. Tiedettiin, ettei hän empisi
uhrata vankiaan oman turvallisuutensa vuoksi.
Kello oli noin kahdeksan aamulla, ja häikäisevä aurinko valoi runsaasti
hohtavia säteitään taululle, jota olemme koettaneet kuvailla.
Doña Luz tuli luolasta Uskollisen Sydämen äidin tukemana ja Eusebion
seuraamana.
Molemmat naiset olivat alakuloiset ja kalpeat. Heidän väsyneet kasvonsa
ja punertavat silmänsä todistivat heidän itkeneen.
Heti huomattuaan heidät Ilomieli meni heidän luokseen ja tervehti
heitä.
"Eikö poikani ole vielä palannut?" kysyi vanha nainen levottoman
näköisenä.
"Ei vielä", vastasi metsästäjä, "mutta rauhoittukaa, madame, hän saapuu
aivan kohta."
"Hyvä Jumala! En tiedä, miksi minusta tuntuu, että hänen on jonkun
kiusallisen tapauksen vuoksi täytynyt matkustaa kauas meistä."
"Ei, madame, minä kyllä olisin siitä saanut tiedon. Lähtiessäni viime
yönä hänen luotaan tullakseni teitä rauhoittamaan ja toimeenpanemaan
hänen minulle antamansa käskyt hän oli mainiossa kunnossa, joten
voitte, uskokaa minua, rauhoittua ja ennen kaikkea luottaa
menestykseen."
"Niinpä niin!" kuiskasi vaimoraukka, "mutta olen kahdenkymmenen vuoden
aikana yhtä mittaa elänyt alituisten tuskien alaisena. Joka ilta
epäilen, etten seuraavana päivänä enää saa nähdä poikaani. Hyvä Jumala,
etkö jo armahda minua!"
"Rauhoittukaa, madame", lausui doña Luz hellästi ja syleili häntä.
"Voi, minäkin kärsin yhtä suuria tuskia sydämessäni, ja jos Uskollista
Sydäntä tällä kertaa kohtaa joku onnettomuus, tapahtuu se enoni
pelastukseksi. Jumalani", lisäsi hän, "suo, että hän onnistuisi!"
"Kohta kaikki selviää, luottakaa siihen. Tiedättehän, etten tahdo teitä
johtaa harhaan."
"Kyllä", myönsi vanha nainen, "te olette hyvä, rakastatte poikaani
ettekä olisi täällä, jos hänellä olisi jotakin pelättävänä."
"Arvostelunne minusta on hyvä, madame, kiitän teitä siitä. En tällä
hetkellä voi sanoa teille mitään, mutta olkaa hiukan kärsivällisempi,
sitä teiltä hartaasti pyydän. Riittää, kun tiedätte, että hän toimii
tehdäkseen señoran onnelliseksi."
"Niin niin", sanoi äiti, "alati hyvä, alati uskollinen!"
"Häntä nimitetään Uskolliseksi Sydämeksi", kuiskasi nuori tyttö
punastuen.
"Eikä nimeä ole koskaan sen paremmin ansaittu, madame", lausui erämies
innostuneena. "Täytyy kauan elää hänen kanssaan ja tuntea hänet
niinkuin minä hänet tunnen, voidakseen oikein häntä arvostella."
"Minä kiitän teitä siitä, mitä sanotte pojastani, Ilomieli", lausui
äiti puristaen metsästäjän känsäistä kättä.
"Lausun vain totuuden, madame, olen oikeudenmukainen, siinä kaikki. Oh,
elämä preiriellä olisi paljon parempaa, jos kaikki metsästäjät olisivat
hänen kaltaisiaan."
"Hyvä Jumala, aika rientää. Eikö hän jo saavu?" kuiskasi äiti katsellen
kuumeisen kärsimättömästi ympärilleen.
"Aivan kohta, madame."
"Tahtoisin olla ensimmäinen, joka näkee hänen saapuvan ja toivottaa
hänet tervetulleeksi."
"Se, ikävä kyllä, on mahdotonta."
"Miksi niin?"
"Poikanne on käskenyt minun pyytää, että te, samoin kuin señorita,
vetäytyisitte luolaan. Hän toivoo, että te ette olisi katselijoina
näytelmässä, joka täällä suoritetaan."
"Mutta", intti doña Luz tuskastuneena, "miten saan tietää, onko enoni
pelastunut?"
"Olkaa levollinen, señorita. Teidän ei kauan tarvitse olla huolissanne,
mutta pyydän, älkää jääkö tänne enää pitemmäksi aikaa. Menkää luolaan,
menkää!"
"Kenties se onkin viisaampaa", huomautti vanha nainen. "Totelkaamme,
tyttöseni", lisäsi hän hymyillen nuorelle tytölle, "menkäämme luolaan,
koska poikani niin tahtoo."
Doña Luz seurasi vastustelematta, mutta luoden salaa taakseen katseita
voidakseen nähdä sen, jota rakasti.