ei ole raivonne arvoinen. Onpa näin parempikin, hän on ainakin mainio
roistona, kun on heittänyt pois naamionsa!"
"Niin, olen heittänyt pois naamioni!" karjaisi rosvo raivostuneena,
"kuulkaa siis, mitä sanon, narrimainen tyttöseni. Kolmen päivän
kuluttua tulen takaisin. Näettehän, että olen hyväsydäminen", lisäsi
hän kaameasti hymyillen. "Annan teille ajatusaikaa. Ellette silloin
suostu tulemaan kanssani, joutuu enonne mitä kauheimman kidutuksen
uhriksi ja viimeiseksi muistoksi itsestäni lähetän teille hänen
päänsä."
"Hirviö!..." huudahti nuori tyttö epätoivoisena.
"Päättäkää siis!" lausui rosvo kohauttaen olkapäitään ja nauraen
paholaisen naurua. "Kukin rakastaa omalla tavallaan, ja minä olen
vannonut, että te tulette vaimokseni."
Mutta nuori tyttö ei voinut häntä enää kuunnella. Tuskan vallassa hän
oli tajuttomana vaipunut metsästäjän äidin ja Eusebion käsivarsille
heidän kiirehdittyään häntä tukemaan.
"Riittää jo!" lausui Uskollinen Sydän hirvittävällä äänensävyllä,
laskien kätensä rosvon olkapäälle, "kiittäkää Jumalaa, joka sallii
teidän ehein nahoin poistua luotamme!"
"Kolmen päivän kuluttua, tähän samaan aikaan, saatte jälleen nähdä
minut luonanne, hyvät isäntäni", sanoi rosvo halveksien.
"Siihen mennessä voi onni jo muuttua", lausui Ilomieli.
Rosvo vain nauraa hohotti vastaukseksi. Sitten hän olkapäitään
kohautellen poistui luolasta yhtä varmoin ja levollisin askelin kuin ei
mitään tavallisuudesta poikkeavaa olisi tapahtunut, viitsimättä edes
katsahtaa taakseen, niin varma hän oli ällistyksestä, jonka oli
aiheuttanut.
Hän oli tuskin kadonnut näkyvistä, kun Ilomieli, Musta Hirvi ja
Kotkanpää lähtivät toisen uloskäytävän kautta luolasta ryhtyäkseen
seuraamaan hänen jälkiään.
Uskollinen Sydän vaipui hetkeksi mietteisiin. Sitten hän kasvot
kalpeina ja otsa rypyssä meni katsomaan, miten doña Luz jaksoi.
X
Rakkaus
Doña Luz ja Uskollinen Sydän olivat keskinäisissä väleissään joutuneet
omituiseen asemaan.
Ollen molemmat nuoria ja kauniita he melkein tietämättään rakastivat
toisiaan, uskaltamatta sitä tuskin itselleenkään tunnustaa.
Molemmilla oli, vaikka heidän elämänsä olivatkin kulkeneet aivan
erisuuntaisia latuja, samanlaiset reippaat tunteet ja yksinkertaisen
lapsellinen sydän.
Nuoren tytön lapsuus oli vierinyt hiljaa ja värittömästi
ylenmääräisissä uskonnonmenoissa, tässä maassa, missä Kristuksen
palveleminen on enemmän pakanuudelle sukua kuin meidän maittemme
puhdas, jalo ja yksinkertainen uskonto.
Hän ei ollut koskaan tuntenut sydämensä sykkivän kiihkeästi. Hän ei
tiennyt, mitä rakkaus on, eikä hän tuntenut suruakaan.
Hän eleli siis kuin taivaan lintu, unohtaen edellisen päivän ja
ajattelematta seuraavaa.
Matka, jolle hän oli joutunut mukaan, oli kokonaan muuttanut hänen
elämänsä.
Ne suunnattomat näköalat, jotka avautuivat preriellä hänen eteensä,
suuret virrat, joiden poikki hän kulki, valtavat vuoret, joiden yli
hänen usein oli matkattava ja joiden lumipeitteiset huiput näyttivät
koskettavan taivasta, olivat avartaneet hänen ajatuksiaan. Huntu oli,
niin sanoaksemme, pudonnut hänen silmiltään, ja hän oli ymmärtänyt,
että Jumala oli hänet luonut muutakin varten kuin hyödyttömästi
viettämään elämäänsä luostarissa.
Uskollisen Sydämen ilmestyminen poikkeuksellisissa olosuhteissa oli
hurmannut tytön sielun, joka oli avoinna kaikille vaikutelmille ja
valmis niitä säilyttämään.
Jouduttuaan tuntemaan erämiehen valioluonteen ja itse miehen, jolla
tosin oli metsäläisen puku, mutta miehekkäät kasvot ja jalot piirteet
ja joka käyttäytyi kuin ylimys, hän oli väkisinkin kiihtynyt, sillä
tietämättään, sen myötätunnon voimasta, joka vallitsee suuren
ihmiskuntaperheen eri jäsenten välillä, hänen sydämensä oli tavannut
sen sydämen, jota etsi.
Ollen itse heikko ja hento hän kaipasi tätä tarmokasta miestä, jolla
oli lumoava katse, leijonan rohkeus, rautainen tahto, ja joka tukisi ja
turvaisi häntä kaikella mahtavalla suojelukyvyllään.
Hän olikin heti ensi hetkestä asti antautunut kuvaamattoman onnen
täyttämänä sen tunteen valtaan, joka johti häntä Uskollisen Sydämen
luo, ja rakkaus oli asettunut hänen sydämensä herraksi, ennenkuin hän
sitä edes huomasi tai yritti vastustaa.
Viime tapahtumat olivat tavattoman voimakkaasti elvyttäneet tätä
tunnetta, joka uinui hänen sydämensä pohjalla. Oleskellessaan nyt
lähellä häntä, kuullessaan joka hetki hänen äitinsä ja hänen toveriensa
häntä puheissaan ylistävän, tyttö oli tullut siihen käsitykseen, että
rakkaus erämieheen kuului oleellisesti hänen elämäänsä. Hän ei voinut
käsittää, miten hän näin kauan oli saattanut elää rakastamatta tätä
miestä, jonka oli tuntevinaan jo syntymästään asti.
Tyttö eli nyt vain häntä varten ja hänen kauttaan, onnellisena
katseesta tai hymystä, jonka häneltä sai, iloisena hänet nähdessään,
surullisena hänen ollessaan kauan poissa.
Hän oli, niin sanoaksemme, kasvanut preirieillä Jumalan kasvojen
edessä, jota oli oppinut palvomaan nähdessään alituisesti edessään
Luojan suurenmoiset teot, ja nämä luonnon ylevät nähtävyydet, samoin
kuin lakkaamattomat taistelut, jotka hänellä oli kestettävinään,
otellessaan joko intiaaneja tai metsän petoja vastaan, olivat
suunnattomassa määrässä vaikuttaneet sekä hänen siveelliseen
käsitykseensä että ruumiinrakenteeseensa. Samalla kun hän lihaksiensa
voimalla ja taitavuudellaan aseiden käytössä mursi kaikki esteet, joita
hänen tielleen haluttiin asettaa, oli hän ajatuksiensa avaruuden ja
tunteittensa hienouden nojalla kyllin kypsä tajuamaan kaikkia asioita.
Ei mikään, mikä oli hyvää ja ylevää, ollut hänelle tuntematonta. Kuten
aina käy valioihmisten, jotka joutuen jo aikaisin oman onnensa nojaan
jäävät vaille muita huoltajia ja syöksyvät elämän vaarallisiin
vaiheisiin, oli hänen sielunsa kehittynyt jättiläismäisesti pysyen
kuitenkin harvinaisen yksinkertaisena eräisiin tunteisiin nähden,
joiden hänen elintapansa takia täytyikin jäädä hänelle tuntemattomiksi,
ellei sattuisi jotakin odottamatonta tapausta.
Jokapäiväiset tarpeet, joista hänen liikkuva ja epävarma elintapansa
pakoitti yhä huolehtimaan, olivat tukahduttaneet hänestä intohimojen
idunkin. Hänen yksinäinen elämänsä oli hänen huomaamattaan totuttanut
hänet mietiskelijäksi.
Tuntematta muita naisia kuin äitinsä, sillä intiaaninaiset olivat
omituisten tapojensa johdosta herättäneet hänessä vain inhoa, hän oli
elänyt kolmenkymmenenkuuden vuoden ikään asti ajattelematta rakkautta,
tietämättä mitä se on ja edes kuulematta kertaakaan lausuttavan tätä
sanaa, jonka seitsemään kirjaimeen sisältyy niin paljon asioita ja joka
tässä maailmassa on aiheena niin moneen ylevään tekoon ja niin moneen
kauhistavaan rikokseen.
Kun oli pitkä päiväkausi oltu ajojahdissa ja kuljettu metsien ja
laaksojen lävitse tai kun oli kulutettu viisi- kuusitoista tuntia
majavien pyydystämiseen ja Uskollinen Sydän ja Ilomieli olivat jälleen
illaksi tulleet yhteisen leiritulen ääreen preirielle, ei keskustelu
voinut liikkua muussa kuin päivän tapauksissa, toinen erämies kun oli
rakkausasioissa yhtä tietämätön kuin hänkin.
Viikot, kuukaudet ja vuodet vierivät tuomatta muutosta Uskollisen
Sydämen elämään, lukuunottamatta epämääräistä levottomuutta, joka häntä
salaa vaivasi ja jonka syytä hän ei voinut itselleen selvittää.
Mutta luonnossa vallitsevat vanhenemattomat lait, joihin jokaisen
ihmisen on alistuttava, olkoon hän missä asemassa hyvänsä.
Kun siis sattuma johti hänet doña Luzin tuttavuuteen, kiintyi hänen
sydämensä nuoreen tyttöön samalla vaistomaisen ja vastustamattoman
mieltymyksen tunteella, joka liikkui tytönkin sielussa.
Hämmästyneenä äkillisestä mielenkiinnosta, jota hän tunsi tätä vierasta
naista kohtaan, vaikkei kaiken todennäköisyyden mukaan enää
toistamiseen häntä kohtaisikaan, metsästäjä alkoi olla tytölle melkein
suutuksissaan tämän tunteen johdosta ja osoitti käyttäytymisessään
häntä kohtaan äreyttä, joka ei ollut hänen luonteensa mukaista.
Kuten kaikki jalot sielut, jotka ovat aina havainneet kaiken taipuvan
edessään vastustamatta, hän tunsi närkästystä siitä, että muuan nuori
tyttö häntä hallitsi ja että hän oli joutunut alttiiksi vaikutukselle,
josta ei enää kyennyt vapautumaan.
Mutta kun hän preiriepalon jälkeen lähti meksikolaisten leiristä, vei
hän kiireestäänkin huolimatta muassaan muiston tuosta vieraasta
naisesta.
Tämä muisto vahvistui tytön poissaolosta.
Alati hän luuli kuulevansa korvissaan nuoren tytön suloisen ja
sointuvan äänen, niin paljon kuin ponnistikin sen unohtaakseen. Hänen
ollessaan valveilla tai uneen vaipuneena tyttö oli aina läsnä hymyillen
hänelle ja kiinnittäen häneen lumoavan katseen.
Taistelu oli ankara. Vallitsevasta tunteestaan huolimatta Uskollinen
Sydän tiesi, mikä ylipääsemätön juopa eroitti hänet doña Luzista,
kuinka mieletön ja mahdoton oli ajatus heidän yhdistymisestään. Kaikki
väitteet, joita tällaisessa tapauksessa sopii tuoda esille, hän käytti
itseään vastaan todistaakseen olevansa mieletön.
Hänen oli onnistunut uskotella itselleen, että suuri juopa eroitti
hänet tytöstä, jota hän rakasti, ja hän oli hävinnyt ankarassa
taistelussa, jota hän oli käynyt. Mutta sen toivon tukemana, joka ei
koskaan hylkää tarmon miehiä, hän ei suinkaan suoraan tunnustanut
tappiotansa ja antautunut kokonaan tuon tunteen valtaan, joka tästä
lähtien oli hänen ainoa ilonsa, hänen ainoa onnensa ehto, vaan jatkoi
salaisesti taisteluaan sitä vastaan, antaen tuontuostakin itselleen
anteeksi tuhannet pikku rikkomukset, jotka hänen rakkautensa alinomaa
pani hänet tekemään.
Hän vältti niin itsepäisesti, että se nuoresta tytöstä olisi voinut
tuntua loukkaavalta, tapaamasta tätä. Kun sattuma pakoitti heidät
oleskelemaan yhdessä, kävi hän vaiteliaaksi ja jöröksi ja tuskin
vastasi kysymyksiin, joita tyttö hänelle teki, ja keksien tekosyitä
niin kömpelösti kuin on tapana tottumattomilla rakastajilla, hän käytti
ensimmäistä sopivaa tilaisuutta poistuakseen.
Nuori tyttö seurasi häntä katseillaan alakuloisena ja huokasi hiljaa.
Väliin kostea helmi vierähti hänen ruusuisille poskilleen, kun hän näki
toisen lähtevän, sillä hän piti sitä välinpitämättömyytenä, vaikka se
johtuikin rakkaudesta.
Mutta niiden muutaman päivän aikana, jotka olivat kuluneet leirin
valtaamisesta, olivat nämä nuoret, itse sitä lainkaan huomaamatta,
lähestyneet toisiaan huomattavasti, varsinkin kun Uskollisen Sydämen
äiti oli sillä kaukonäköisyydellä, jonka saavat kaikki todelliset
äidit, arvannut poikansa intohimon ja hänen taistelunsa ja ryhtynyt
tämän rakkauden salaiseksi uskotuksi, edistäen sitä heidän tietämättään
ja suojellen sitä kaikin voimin, vaikka kumpikin rakastavaisista oli
vakuutettu siitä, että hänen salaisuutensa oli kätkettynä sielun
sisimpään.
Sillä kannalla olivat asiat kaksi päivää senjälkeen, kun kapteeni oli
esittänyt ehdotuksensa doña Luzille.
Uskollinen Sydän näytti alakuloisemmalta ja huolestuneemmalta kuin
tavallisesti. Hän asteli pitkin askelin luolassa osoittaen kiivaan
kärsimättömyyden merkkejä ja katseli levottomasti ympärilleen.
Vihdoin hän nojautui luolan seinään, painoi päänsä rintaa vasten ja jäi
siihen seisomaan syviin ajatuksiin vaipuneena.
Hän oli tässä asennossa ollut jo jokseenkin kauan, kun lempeä ääni
kuiskasi hiljaa hänen korvaansa:
"Mikä sinua oikein vaivaa, poikani? Mistä johtuu tuo surumielisyytesi,
joka kuvastuu kasvoillasi? Oletko saanut huonoja tietoja?"
Uskollinen Sydän kohotti päätään kuin mies, joka kavahtaa unestaan.
Hänen äitinsä ja doña Luz seisoivat hänen edessään, pitäen toisiaan
kädestä ja nojaten toisiinsa.
Hän loi heihin surumielisen katseen ja vastasi pidätetysti huokaisten:
"Huomenna on viimeinen päivä! En ole keksinyt vielä mitään keinoa
pelastaakseni doña Luzin ja toimittaakseni hänen enonsa takaisin."
Molemmat naiset vavahtivat.
"Huomenna!" kuiskasi doña Luz. "Aivan oikein, huomennahan sen miehen
pitäisi saapua."
"Mitä aiot tehdä, poikani?"
"Kunpa tietäisin, mitä olisi tehtävä", vastasi mies kuumeisen
kärsimättömästi. "Oh! Tuo mies on minua voimakkaampi! Tähän saakka
meidän on ollut mahdoton keksiä, minne hän on vetäytynyt. Kaikki
etsintämme on ollut turhaa."
"Uskollinen Sydän", lausui nuori tyttö hänelle lempeästi, "jätättekö
siis minut noiden rosvojen armoille? Miksi ollenkaan minut pelastitte?"
"Oi!" tuskaili nuori mies, "tuo moite tappaa minut!"
"En käänny puoleenne moittien, Uskollinen Sydän", muistutti tyttö
innostuneesti, "mutta olen niin onneton! Jos jään tänne, niin olen
aiheena ainoan omaiseni kuolemaan. Jos lähden, olen häväisty."
"Voi, miksen voi mitään tehdä!" huudahti mies kiihtyneenä. "Minun on
katsottava vain, kun te itkette, tiedettävä, kuinka onneton te olette,
enkä sittenkään voi mitään tehdä! Varjellakseni teidät ainoaltakin
huolelta uhraisin ilolla henkeni! Vain Jumala tietää, kuinka suuresti
kärsin voimattomuuteni vuoksi."
"Toivo, poikani!" lausui vanha nainen vakuuttavalla äänellä. "Jumala on
hyvä, hän ei hylkää sinua!"
"Toivoa! Mitä sillä tarkoitatte, äiti? Kahden päivän aikana olemme me,
ystäväni ja minä, koettaneet tehdä mahdottomankin mahdolliseksi, mutta
kaikki tuloksetta. Toivoa! Ja muutaman tunnin kuluttua tuo ilkimys
saapuu vaatimaan saalistaan, jota himoitsee! Ennen kuolen kuin olen
näkemässä sellaisen röyhkeyden pääsevän voitolle!"
Doña Luz loi häneen omituisen katseen, surumielinen hymy väreili hänen
suupielissään, ja laskien hienon, pienen kätensä erämiehen olalle hän
sanoi sointuvalla äänellä:
"Uskollinen Sydän, rakastatteko minua?"
Nuori mies vavahti. Väristys kävi hänen jäsentensä lävitse.
"Mistä johtuu tuo kysymyksenne?" sanoi hän väräjävällä äänellä.
"Vastatkaa minulle epäröimättä", sanoi tyttö, "kuten minäkin teiltä
kysyin. Hetki on juhlallinen, haluaisin pyytää teiltä jotakin."
"Puhukaa, neiti! Tiedättehän, etten voi mitään teiltä kieltää!"
"Vastatkaa", kysyi tyttö uudelleen, "rakastatteko minua?"
"Jos rakastamista on se, että haluaisin uhrata henkeni puolestanne, jos
rakastamista on se, että kärsin marttyyrintuskia huomatessani teidän
vuodattavan vain kyyneleenkin, jonka olisin halukas lunastamaan vereni
hinnalla, jos rakkaudeksi voi sanoa sitä, että hennon antaa teidän
täyttää sen uhrin, joka huomenna vaaditaan enonne pelastamiseksi, niin
silloin rakastan teitä koko sydämestäni! Puhukaa siis pelotta, sillä
mitä ikinä minulta pyytänettekin, sen teen ilomielin!"
"Hyvä, ystäväni", sanoi tyttö, "luotan sanaanne ja huomenna vetoan
siihen, kun tuo mies saapuu. Mutta ensin on enoni pelastettava, vaikka
minun olisi uhrattava henkeni! Ah, hän on ollut kuin isäni, rakastanut
minua kuin tytärtään, ja minun tähteni hän on joutunut rosvojen käsiin!
Oi, vannokaa pelastavanne hänet!" lisäsi hän luoden Uskolliseen
Sydämeen tuskaa kuvastavan katseen, jota on mahdoton kuvailla.
Uskollinen Sydän aikoi juuri vastata, kun Ilomieli ja Musta Hirvi
saapuivat luolaan.
"Vihdoinkin!" huudahti hän syöksyen heidän luokseen.
Nuo kolme miestä keskustelivat muutaman hetken matalalla äänellä.
Sitten metsästäjä palasi kiireesti molempien naisten luo.
Hänen kasvonsa säteilivät.
"Olette oikeassa, äiti!" huudahti hän väräjävällä äänellä. "Jumala on
hyvä, hän ei koskaan hylkää niitä, jotka luottavat häneen. Nyt minä
sanon teille: toivokaa, doña Luz, pian tuon tänne enonne!"
"Oi!" huudahti tyttö iloisena, "olisiko se mahdollista!"
"Toivokaa, sanon! Hyvästi, äiti! Rukoilkaa Jumalaa, että hän olisi
kanssani. Tarvitsen enemmän kuin koskaan ennen hänen apuaan!"
Puhumatta siitä sen enempää nuori mies lähti kiireesti luolasta, ja
häntä seurasi suurin osa hänen tovereistaan.
"Mitä hän oikein tarkoitti?" kuiskasi doña Luz tuskaisena.
"Tulkaa, tyttäreni", vastasi vanha nainen alakuloisena. "Rukoilkaamme
hänen puolestaan!"
Hän vei tytön lempeästi mukanaan siihen luolanosaan, jossa he asuivat.
Luolaan jäi vain kymmenkunta miestä suojelemaan molempia naisia.
XI
Vangit
Kun punanahat ja metsästäjät olivat vallanneet meksikolaisten leirin,
olivat preirierosvot päällikkönsä käskyä noudattaen hajaantuneet joka
suunnalle päästäkseen helpommin turvaan vihollistensa etsiskelyiltä.
Kapteeni ja ne neljä miestä, jotka kantoivat kenraalia ja hänen
neekeripalvelijaansa, näiden kummankin ollessa sidotut ja suukapulalla
varustetut, olivat laskeutuneet kallionrinnettä alas, ollen tuhannesti
vaarassa murskautua syöksymällä jalkojensa alla avautuviin rotkoihin.
Kun he olivat saapuneet jonkun matkan päähän ja tunsivat päässeensä
turvaan havaitessaan ympärillään olevan hiljaista, pysähtyivät he
hengähtääkseen.
Synkkä pimeys ympäröi heitä. Äärettömän korkealla päittensä yläpuolella
he näkivät kalpeiden tähtien lailla kimmeltäviä tulisoihtuja, joita
heitä takaa-ajavilla metsästäjillä oli, mutta viimemainituilla ei
kuitenkaan ollut rohkeutta tulla samaa tietä, jota he olivat kulkeneet.
"Hyvä onni", sanoi kapteeni; "kas niin, miehet, voimme levätä hetkisen,
toistaiseksi ei meillä ole enää mitään pelättävää. Sijoittakaa vangit
tänne, ja lähteköön kaksi joukostanne tutkimaan ympäristöä."
Hänen käskyjään toteltiin. Muutaman minuutin kuluttua molemmat roistot
palasivat ilmoittaen, että he olivat keksineet rotkon, joka voisi olla
heille väliaikaisena turvapaikkana.
"Hitto vie!" huudahti kapteeni, "sinne meidän onkin lähdettävä."
Näyttäen esimerkkiä hän lähti liikkeelle toisten seuratessa hänen
kintereillään.
He saapuivat pian rotkoon, joka näytti kyllin tilavalta ja oli muutamaa
syltä alempana kuin se paikka, mihin he olivat ensin pysähtyneet.
Kun he olivat kätkeytyneet sinne, oli kapteenin ensimmäisenä tehtävänä
täydellisesti sulkea sisäänkäytävän suu, mikä ei ollutkaan vaikeata,
koska aukko oli jokseenkin ahdas, niin että rosvojen oli täytynyt
kumartua päästäkseen sisään.
"Kas niin", riemastui kapteeni, "täällähän me olemme kuin kotonamme.
Nyt ei tarvitse pelätä tungettelevia vieraita."
Vetäen taskustaan esille tulukset hän sytytti päreen, jollaisia hän oli
huomannut itselleen varata ottaessaan ennakolta lukuun kaikki
mahdolliset tarpeet, kuten hänen kaltaistensa miesten on tapana
pulmallisimmissakin tilanteissa.
Heti kun rosvot saattoivat nähdä ympärilleen, huudahtivat he riemusta.
Se, mitä he pimeässä olivat pitäneet pienenä rotkona, olikin suuri
luonnon muodostama luola, jollaisia niin usein tapaa näillä seuduilla.
"Tämäpä jotakin", huudahti kapteeni naurahtaen, "tarkastakaammehan
hiukan, missä olemme. Jääkää sinne muut, vahtikaa huolellisesti
vankeja, minä ryhdyn tarkastamaan uutta asuntoamme."
Sytytettyään vielä toisen soihdun hän alkoi tutkia luolaa.
Se ulottui syvälle vuoreen lievästi viettävän rinteen alle. Kaikkialla
kohosi väliseinämiä, jotka paikoittain olivat niin leveitä, että ne
muodostivat jonkunlaisia saleja.
Näkymättömissä olevien rakojen kautta sinne luultavasti tuli ulkoa
ilmaa, koska soihtu paloi vaivattomasti ja kapteeni saattoi siellä
hengittää ilman rinnanahdistusta.
Mitä pitemmälle rosvo tunkeutui paikkoja tutkimaan, sitä puhtaammaksi
kävi ilma, ja se saattoi hänet aavistamaan, että hän lähestyi jotakin
toista sisäänkäytävää.
Hän oli jo kävellyt yli kahdenkymmenen minuutin ajan, kun äkkiä
tuulenhenkäys, joka löi häntä kasvoihin, pani soihdun liekin
lepattamaan.
"Hm!" mutisi hän, "täällähän on uloskäytävä. Olkaamme järkeviä,
sammuttakaamme valot. Emmehän tiedä, keitä voimme tavata luolamme
ulkopuolella."
Hän polki soihdun sammuksiin jalkojensa alle, jääden muutamaksi
hetkeksi paikalleen antaakseen silmiensä tottua pimeään.
Kapteeni oli varovainen mies, joka perinpohjin tunsi ammattinsa. Vaikka
suunnitelma, jonka hän oli tehnyt vallatakseen leirin, oli mennyt
myttyyn, olivat siihen olleet syynä satunnaiset seikat, joita oli ollut
mahdoton edeltäkäsin ottaa huomioon.
Kun ensimmäinen huono tuuli, jonka epäonnistuminen oli hänessä
herättänyt, oli mennyt ohi, oli hän taas tehnyt ripeästi päätöksensä ja
sisimmässään vannonut kostavansa heti sopivan tilaisuuden tarjoutuessa.
Onni muuten näytti alkavan hänelle hymyillä uudestaan suoden hänelle
juuri sillä hetkellä, jolloin hän kipeimmin sellaista kaipasi,
turvapaikan, jota oli melkein mahdoton löytää.
Tuntien sanomatonta iloa ja toivoa hän siis odotti, että hänen silmänsä
tottuisivat pimeään, jolloin hän voisi eroittaa esineet ja nähdä, oliko
hän tosiaankin saapumassa uloskäytävälle, joka tekisi hänen asemansa
melkein mahdottomaksi valloittaa.
Hän ei pettynyt toiveissaan.
Heti kun tulisoihdun liekin häikäisy oli kadonnut, huomasi hän kaukana
edessään heikkoa valoa.
Hän jatkoi päättävästi kulkuaan eteenpäin ja saapui muutaman minuutin
kuluttua uloskäytävälle, jonka niin kiihkeästi olikin toivonut
löytävänsä.
Onni asettui ilmeisesti uudelleen hänen suosijakseen.
Luolan uloskäytävä avautui pienen virran rantaan, jonka vesi ulottui
käytävän suulle asti, niin että rosvot heittäytyen uimaan tai
rakentamalla lautan saattoivat mennä luolaan tai poistua sieltä
jättämättä jälkiä ja siten eksyttäen vainoojansa.
Kapteeni tunsi niin hyvin lännen preiriet, missä hän jo lähes kymmenen
vuoden ajan oli harjoittanut tuottavaa ammattiaan, että helposti ja
viipymättä tunsi sen paikan, missä hän nyt oli.
Hän tiesi, että joki virtasi jokseenkin huomattavan matkan päässä
meksikolaisten leiristä, jotapaitsi se lukuisilla mutkillaan aiheutti
sen, että leiri tuntui olevan etäämpänä kuin se todellisuudessa oli.
Hän huokasi tyytyväisenä. Kun hän nyt oli tarkasti tutkinut paikat,
sytytti hän, pelkäämättä enää tulevansa huomatuksi ja rauhoittuneena
nykyisen asemansa puolesta, jälleen soihtunsa ja palasi samaa tietä
kuin oli tullut.
Hänen toverinsa, yhtä lukuunottamatta, joka vartioi vankeja, olivat
vaipuneet sikeään uneen.
Kapteeni herätti heidät.
"Ylös!" huusi hän heille, "ei nyt ole aikaa nukkumiseen, meillä on
muuta tehtävää."
Rosvot nousivat vastahakoisesti, hieroivat silmiään ja haukottelivat,
niin että leukaluut olivat mennä sijoiltaan.
Kapteeni toimitti ensin perinpohjin tukituksi aukon, jonka kautta he
olivat tulleet luolaan. Sitten hän käski miesten seurata, mukanaan
vangit, joiden jalat oli päästetty siteistä, niin että he saattoivat
kävellä.
He pysähtyivät yhteen niistä monista saleista, jotka kapteeni
retkellään oli keksinyt. Yksi mies määrättiin vahtimaan vankeja, jotka
jätettiin tänne, ja kapteeni jatkoi matkaansa mukanaan toiset kolme
rosvoa tunkeutuen luolan sisäosiin.
"Näette", sanoi hän heille, osoittaen uloskäytävää, "että ei ole
sellaista onnettomuutta, jossa ei olisi jotakin hyvää puolta, koska
sattuma on johtanut meidät keksimään turvapaikan, jonne kukaan ei tule
meitä etsimään. Te, Frank, saatte heti lähteä kohtauspaikalle, jonka
määräsin tovereillenne, opastatte heidät tänne samoin kuin kaikki ne
meikäläiset, jotka eivät olleet retkellä mukana. Mitä teihin tulee,
Antonio, on teidän hankittava meille ruokaa. Menkää molemmat yhdessä.
On hyödytöntä sanoa teille, että odotan kärsimättömänä paluutanne."
Mitään vastaamatta molemmat rosvot hyppäsivät virtaan ja katosivat.
Kääntyen nyt sen puoleen, joka oli jäänyt luolaan, kapteeni lausui:
"Me taas, Gonzalez, ryhdymme keräämään puita sytyttääksemme valkean ja
kokoamaan lehtiä valmistaaksemme vuoteet. Siis reippaasti toimeen!"