tänne. Muutamat nukkuivat, toiset polttelivat, eräät puhdistelivat
aseitaan ja jotkut taas kyykistyneinä parin kolmen rovion ympärille,
joiden yläpuolelle oli ripustettu patoja, paistoivat tavattoman isoja
hirvenlihapaloja.
Jokaisen luolaan johtavan käytävän suuta vartioksi kaksi miestä
liikkumatta, mutta silmät ja korvat tarkkaavaisina valvoen kaikkien
turvallisuutta.
Eräässä erillään olevassa luolanosassa, jonka eroitti muista
esiinpistävä suuri lohkare, keskusteli matalalla äänellä kaksi naista
ja yksi mies, jotka istuivat karkeasti veistetyllä jakkaralla.
Nuo kaksi naista olivat doña Luz ja Uskollisen Sydämen äiti. Mies, joka
heitä katseli poltellessaan maissinolkisilla imukkeilla jatkettuja
savukkeitaan ja väliin yhtyi keskusteluun huudahtaen milloin
hämmästyksestä, milloin ihailusta ja riemastuksesta, oli Eusebio, vanha
espanjalainen palvelija, jonka olemme usein maininneet tämän
kertomuksen kuluessa.
Tämä osasto oli tavallaan eristetty huone, ja sisäänkäytävän edessä
käveli edestakaisin toinen mies kädet selän takana, vihellellen
hampaittensa välitse jotakin säveltä, jonka arvatenkin nyt laati.
Hän oli Musta Hirvi.
Uskollinen Sydän, Kotkanpää ja Ilomieli olivat poissa.
Naisia näytti keskustelu suuresti kiinnostavan. Erämiehen äiti vaihtoi
tuontuostakin merkitseviä katseita vanhan palvelijansa kanssa, jonka
savuke oli sammunut, mutta joka vielä imi sitä koneellisesti
huomaamatta sen sammuneen.
"Niin", lausui vanha nainen pannen hartaana kätensä ristiin ja
kohottaen katseensa kohti korkeuksia, "huomaan, että Jumalan sormi
ohjaa tätä kaikkea."
"Oikein", vastasi Eusebio varmasti, "juuri hän on tehnyt kaikki."
"Sanokaahan, pikku rakkaani, eikö enonne, kenraali, ole kertaakaan koko
kahden kuukauden aikana, jonka matkanne on kestänyt, joko sanoilla tai
muuten antanut teidän tietää retkenne tarkoitusta?"
"Ei kertaakaan", vastasi doña Luz.
"Sepä ihmeellistä", mutisi vanha nainen.
"Tosiaankin ihmeellistä", toisti Eusebio koettaen uhallakin saada savua
lähtemään sammuneesta savukkeestaan.
"Mutta millä sitten enonne on kuluttanut aikaansa siitä saakka, kun
saavuitte preirielle?" tiedusteli äiti edelleen. "Suokaa anteeksi,
rakas lapseni, että teen teille näitä kysymyksiä, jotka varmaankin
saattavat teidät hämillenne, mutta joita ei millään tavoin herätä
uteliaisuus. Myöhemmin ymmärrätte minut ja saatte havaita, että vain
vilkas mielenkiinto, jota tunnen teitä kohtaan, on aiheena
kyselyihini."
"Sitä en lainkaan epäile, madame", vastasi doña Luz suloisesti
hymyillen. "Koetan siis parhaani mukaan vastata kysymyksiinne.
Preirielle saavuttuamme enoni on ollut alakuloinen ja huolestunut. Hän
etsi eräelämään tottuneiden miesten seuraa, ja tavatessaan jonkun
heistä hän jäi pitkäksi aikaa keskustelemaan hänen kanssaan ja tekemään
kysymyksiään."
"Ja mitä hän heiltä tiedusteli, lapseni, muistatteko?"
"Hyvä Jumala, madame, tunnustan häpeäkseni teille", vastasi nuori tyttö
kevyesti punastuen, "etten kiinnittänyt suurtakaan huomiota niihin
keskusteluihin, jotka, niin ainakin luulin, liikuttivat minua sangen
vähän. Minä, lapsirukka, jonka elämä tähän asti on kulunut ikävästi ja
yksitoikkoisesti ja joka olen nähnyt maailmaa vain luostarini
ikkunaristikkojen lävitse, ihailin suurenmoista luontoa, joka kuin
taikaiskusta oli noussut eteeni. Silmäni eivät jaksaneet kylliksi
katsella näitä ihmeellisyyksiä, ja ihailin Luojaa, jonka ääretön voima
oli äkkiä minulle paljastunut."
"Puhutte totta, rakas lapseni, suokaa anteeksi kysymykseni, jotka
väsyttävät teitä ja joiden kannattavuutta ette saata ymmärtää", lausui
hyväntahtoinen nainen suudellen häntä otsalle. "Jos haluatte, voimme
puhua muista asioista."
"Niinkuin vain tahdotte, madame", vastasi nuori tyttö antaen hänelle
vastasuutelon, "minä olen iloinen saadessani keskustella kanssanne, ja
minkä aiheen valinnettekin, herättää se suuresti mielenkiintoani."
"Mutta mehän lörpöttelemme yhtä mittaa ajattelematta poikaraukkaani,
joka yhä on poissa lähdettyään tänä aamuna ja jonka sen mukaan, mitä
hän minulle lausui, pitäisi olla jo nyt palannut."
"Oh! Kunhan hänelle ei vain olisi tapahtunut mitään onnettomuutta",
huudahti doña Luz säikähtyneenä.
"Herättääkö hän siis hiukan teidänkin myötätuntoanne?" kysäisi vanha
nainen hymyillen.
"Ah, madame, voisiko olla toisin niiden palvelusten jälkeen, jotka hän
on meille tehnyt ja joita hän vielä meille tekee, siitä olen varma",
vastasi tyttö liikuttuneena helakan punan kohotessa hänen poskilleen.
"Poikani on luvannut vapauttaa enonne. Voitte olla varma siitä, että
hän pitää sanansa."
"Niin, sitä en epäile ollenkaan, madame. Oi, mikä ylevä ja suuri
luonne!" huudahti tyttö innostuneesti. "Kuinka hyvin sopiikaan hänelle
Uskollisen Sydämen nimi!"
Vanha nainen ja Eusebio katsoivat hänen hymyillen. He olivat onnellisia
huomatessaan nuoren tytön innostuksen.
Doña Luz huomasi, kuinka tarkkaavaisesti he häntä katselivat, keskeytti
hämmästyneenä puheensa ja painoi päänsä alas punastuen yhä enemmän.
"Oi!" sanoi vanha nainen tarttuen hänen käteensä, "jatkakaa, rakas
lapsi, olen ihastunut kuullessani teidän puhuvan tuolla tavalla
pojastani. Niin", lisäsi hän surullisena ja ikäänkuin puhuen itsekseen,
"niin, hänellä on suuri ja ylevä luonne. Kuten kaikkia valioluonteita,
on häntäkin väärin arvosteltu. Mutta kärsivällisyyttä, Jumala vain
koettelee, kerran on tuleva päivä, jolloin hänelle suodaan oikeutta
kaikkien edessä."
"Onko hän ehkä onneton?" rohkeni nuori tyttö arasti kysäistä.
"Sitä en voi sanoa, lapseni", vastasi äitiparka pidätetysti huokaisten,
"kuka tässä maailmassa saattaa olla onnellinen? Jokaisella on omat
huolensa kestettävinään, Kaikkivoipa mittaa kullekin taakan hänen
voimiensa mukaan."
Luolassa kuului jotakin hälinää, ja useita miehiä astui sisään.
"Täällä tulee poikanne, madame", lausui Musta Hirvi.
"Kiitos, ystäväni", vastasi nainen.
"Kah, sepä hauskaa!" sanoi doña Luz nousten riemastuneena seisaalle.
Mutta häveten tätä harkitsematonta tekoaan nuori tyttö vaipui hämillään
ja kovin punastuen takaisin istumaan.
Uskollinen Sydän saapui tosiaankin, mutta hän ei ollut yksin. Ilomieli
ja Kotkanpää olivat hänen seurassaan samoin kuin useita muita
erämiehiä.
Heti luolaan saavuttuaan suuntasi nuori mies kiireesti askeleensa
suoraan siihen osaan, missä hänen äitinsä oli. Hän suuteli tätä otsalle
ja kääntyen sitten doña Luzin puoleen tervehti hiukan hämillään, mikä
ei ollut hänelle luonteenomaista eikä jäänyt vanhalta naiselta
huomaamatta.
Nuori tyttö vastasi tervehdykseen yhtä hämmentyneenä.
"Kas niin", lausui Uskollinen Sydän hilpeällä äänellä, "onko teidän
ollut kovinkin ikävä minua odotellessanne, jalot vankini? Aika on
varmaankin tuntunut teistä hirvittävän pitkältä täällä luolassa. Suokaa
anteeksi, että olen karkoittanut teidät tähän vastenmieliseen asuntoon,
doña Luz, teidät, jotka olette syntynyt asumaan loistavissa
palatseissa. Valitettavasti tämä on minun paras asuntoni."
"Lähellä sen miehen äitiä, joka on pelastanut henkeni", vastasi nuori
tyttö ylevästi, "tunnen asuvani kuin kuningatar, asukoon hän sitten
missä tahansa."
"Olette tuhannesti liian hyvä, madame", sopersi erämies, "saatatte
minut todella hämilleni."
"No niin, poikani", keskeytti vanha nainen ilmeisesti johtaakseen
toiseen suuntaan keskustelun, joka alkoi muuttua nuorille vaikeaksi,
"mitä olette tehneet tänään? Onko teillä hyviä uutisia meille? Doña Luz
on niin levoton kuin olla saattaa enonsa vuoksi ja palaa halusta saada
nähdä hänet jälleen."
"Ymmärrän neidin levottomuuden", vastasi erämies. "Toivon voivani sen
kohta poistaa, vaikka emme ole saaneet tänään suuriakaan aikaan, kun
rosvojen jälkiä on ollut mahdoton löytää. Kaikeksi onneksi tapasimme
palatessamme jonkun matkan päässä luolasta tohtorin, joka uskollisena
tottumuksilleen etsiskeli kasveja kallionrotkoista. Hän kertoi meille
nähneensä epäilyttävän näköisen miehen kiertelevän näitä seutuja.
Lähdimme heti etsiskelemään ja tapasimme todellakin erään henkilön,
jonka otimme vangiksi ja joka on meillä mukanamme."
"Siinä näette, hyvä herra", lausui doña Luz hiukan vallattomasti, "että
on hyötyäkin kasvien keräämisestä. Rakas tohtorimme on kaiken
todennäköisyyden mukaan tehnyt suuren palveluksen."
"Vaikkei sitä aikonutkaan", huomautti Uskollinen Sydän naurahtaen.
"En väitäkään vastaan", myönsi nuori tyttö leikillisesti, "mutta ilman
kasvientutkijaa ei teillä nyt olisi miestä vankinanne. Kasveille olette
siis velvollinen antamaan tunnustuksen."
"Kasvien etsinnällä on hyvät puolensa, se on tunnustettava, mutta
kullakin asialla olkoon aikansa. Tahtomatta moittia sanon, että tohtori
ei aina ole osannut yhtä hyvin valita aikaansa."
Huolimatta vakavista tapahtumista, joihin nämä sanat viittasivat, eivät
läsnäolevat voineet pidättäytyä hymyilemästä kovaonnisen oppineen
kustannuksella.
"No niin, no niin", lausui doña Luz, "en tahdo, että tohtorirukkani
kimppuun hyökätään. Hänelle on ollut kylliksi suurena rangaistuksena
muistamattomuudestaan se syvä suru, joka häntä on vaivannut tuon
kohtalokkaan päivän jälkeen."
"Olette oikeassa, neiti, en puhu siitä enää. Nyt pyydän teiltä lupaa
saada poistua luotanne, sillä toverini ovat suorastaan kuolla nälkään.
Kunnon väkeni odottaa minua aloittaakseen aterian."
"Mutta", kysyi Eusebio, "mitä aiotte tehdä miehelle, jonka pidätitte?"
"En vielä tiedä. Heti syötyäni ryhdyn häntä kuulustelemaan ja
luultavasti hänen vastauksensa määräävät toimintani hänen suhteensa."
Padat nostettiin tulelta, hirvenliha leikattiin viipaleiksi, ja
erämiehet ja intiaanit istuutuivat veljellisesti toistensa viereen ja
söivät hyvällä ruokahalulla.
Vain naisille tarjottiin erikseen ruokaa heidän osastossaan, ja Eusebio
hoiti hovimestarin arkaluontoisia tehtäviä niin huolellisesti ja
vakavasti kuin arvokkaammassakin ympäristössä.
Mies, joka oli pidätetty luolan lähistöltä, oli jätetty kahden
luotettavan, hampaisiin asti aseistetun erämiehen vartioitavaksi, jotka
eivät hellittäneen hänestä silmiään. Mutta mies ei mitenkään näyttänyt
ajattelevan pakoonpääsyä. Hän päinvastoin kävi reippaasti käsiksi
ruokaan, jota oli huomattu asettaa hänen eteensä.
Heti kun ateria oli päättynyt, vetäytyivät päälliköt syrjään ja
juttelivat keskenään matalalla äänellä muutaman minuutin ajan.
Sitten tuotiin vanki Uskollisen Sydämen määräyksestä esille ja
valmistauduttiin pitämään kuulustelua.
Mies, johon tuskin tähän asti oli katsottu, tunnettiin heti, kun hän
oli päälliköiden edessä, jotka eivät voineet pidättää hämmästynyttä
liikettä.
"Kapteeni Uaktehno!" mutisi Uskollinen Sydän ällistyneenä.
"Minä juuri, hyvät herrat", vastasi preirierosvo kopean ivallisesti;
"mitä teillä on minulta kysyttävää? Olen valmis vastaamaan."
IX
Oveluutta
Kuulumattoman röyhkeätä oli kapteenin tulla kaiken nyt tapahtuneen
jälkeen näin ilman ankaraa vastarintaa antautumaan miesten valtaan,
jotka eivät empisi kostaa hänelle verisesti.
Erämiehet olivatkin ihmeissään rosvon käyttäytymisestä ja alkoivat
epäillä siinä ansan piilevän. Heidän hämmästyksensä yhä lisääntyi, kun
he ajattelivat rosvon yrittämän tempun vakavuutta.
He ymmärsivät varsin hyvin saaneensa hänet vangikseen vain sen vuoksi,
että hän itse oli niin tahtonut ja että häntä pakoitti näin toimimaan
jokin pätevä syy, varsinkin koska hän niin huolellisesti oli peittänyt
jälkensä kaikilta ja etsinyt itselleen niin vaikeasti löydettävän
tyyssijan, että tarkkavainuiset intiaanitkin, joita tavallisesti ei
mikään voi johtaa harhaan, olivat luopuneet etsimästä häntä sen
pitemmälti.
Mitä hän aikoi tehdä näiden leppymättömien vihollistensa parissa? Mikä
oli se pätevä syy, joka oli voinut saattaa hänet tekemään niin
uhkarohkean teon, että itse antautui vangiksi?
Näin kysyivät erämiehet itseltään tarkastellessaan häntä täynnä
uteliaisuutta ja mielenkiintoa, jota väkisinkin herättää pelkäämätön
mies, kun hän suorittaa hurjanrohkean työn, olkoon hänen kuntonsa laita
muuten miten hyvänsä.
"Kuulkaapa", lausui hänelle Uskollinen Sydän tovin kuluttua, "koska
kerran olette antautunut käsiimme, ette varmaankaan kieltäydy
vastaamasta kysymyksiin, jotka katsomme sopiviksi teille tehdä."
Selittämätön hymy väreili rosvon kalpeilla ja ohuilla huulilla.
"En ainoastaan myönny vastaamaan", vastasi hän tyynellä ja selvällä
äänellä, "vaan vieläpä, jos sen sallitte, menen kysymyksienne edellekin
kertomalla itse vapaaehtoisesti kaikki, mitä on tapahtunut.
Kertomukseni valaisee teille, siitä olen varma, moniaita seikkoja,
jotka ovat jääneet hämäriksi ja joita te turhaan olette koettaneet
itsellenne selvittää."
Hämmästyksen mutinaa kuului erämiesten riveistä. He olivat vähitellen
tulleet lähemmäksi ja kuuntelivat nyt tarkkaavaisina.
Kohtaus muodostui oudoksi. Siitä näytti tulevan mielenkiintoisempi kuin
saattoi odottaa.
Uskollinen Sydän mietti hetken. Sitten hän lausui kääntyen rosvon
puoleen:
"Tehkää niin, me kuuntelemme."
Kapteeni kumarsi. Hän aloitti leikillisellä äänellä kertomuksensa, ja
kun hän oli ehtinyt leirin valtaukseen asti, jatkoi hän:
"Se oli sievästi tehty, eikö niin, hyvät herrat? Varmaankin teillä on
sen johdosta vain kohteliaisuuksia minulle lausuttavana, teillä, jotka
olette mestareita samanlaisissa hommissa. Mutta yksi asia on teille
tuntematon, ja sen minä teille nyt sanon. Meksikolaisen kenraalin
rikkauksien ryöstäminen oli minulle vain toisarvoisen tärkeä, minulla
oli toinen päämäärä, jonka tahdon teille ilmaista, halusin saada
käsiini doña Luzin. Meksikosta asti olen askel askeleelta seurannut
retkikuntaa. Olin lahjonut sen oppaan, Lörpön, entisen toverini.
Luovuttaen seuralaisilleni kullan ja jalokivet halusin saada haltuuni
vain nuoren tytön."
"Ahaa! Mutta ammuitte ohi maalin, mikäli minusta tuntuu", keskeytti
Ilomieli hänet ivallisesti hymyillen.
"Niinkö luulette?" vastasi toinen yhä varmana. "Itse asiassa olette
kyllä oikeassa, tällä kertaa olen ampunut harhaan, mutta vielä ei ole
viimeinen sana lausuttu enkä kenties aina epäonnistu."
"Puhutte täällä preirien sadanviidenkymmenen parhaimman kiväärin
keskellä tästä inhoittavasta tuumasta yhtä luottavaisesti kuin jos
olisitte turvassa rosvojoukkueenne keskuudessa kätkeytyneenä jonkun
tuntemattoman pesänne perukkaan, kapteeni. Se on suurta typeryyttä tai
sitten harvinaista röyhkeyttä", lausui Uskollinen Sydän ankarasti.
"Hehheh! Vaara ei minuun nähden ole niinkään suuri kuin koetatte
minulle luulotella. Tiedättehän, että olen mies, jota ei ole niin
helppo säikähdyttää. Älkäämme siis enää uhkailko, vaan keskustelkaamme,
jos se teitä miellyttää, kuin vakavat miehet."
"Me kaikki, metsästäjät, erämiehet ja intiaanisoturit, jotka olemme
kokoontuneet tähän luolaan, olemme oikeutetut yhteisen turvallisuutemme
nimessä sovelluttamaan teihin rajaseutujen lakia, silmä silmästä,
hammas hampaasta, koska olemme tavanneet teidät teosta ja saaneet
varmat todistukset, vieläpä oman tunnustuksenne perusteella,
varkaudesta, murhista ja ryöstöyrityksestä. Tätä lakia tahdomme
sovelluttaa teihin nyt heti. Mitä teillä on sanottavana
puolustukseksenne?"
"Kukin asia aikanaan, Uskollinen Sydän. Pian joudumme kyllä siihenkin,
mutta kuunnelkaa loppuun, mitä minulla on teille sanottavana. Olkaa
levollinen, se aiheuttaa vain jonkun minuutin viivästyksen. Aion itse
käydä käsiksi tuohon asiaan, josta teillä näkyy olevan niin paljon
sydämellänne asettuessanne omin luvin tuomariksi tähän erämaahan."
"Se laki on yhtä vanha kuin tämä maailmakin, juontaen juurensa itse
Jumalasta. Jokaisen kunniallisen ihmisen velvollisuus on käydä pedon
kimppuun, kun se tulee hänen tielleen."
"Vertauksenne ei ole kovinkaan mairitteleva", vastasi rosvo
hämmästymättä, "mutta minä en ole herkkä närkästymään enkä loukkaannu
siitä ollenkaan. Aiotteko kerta kaikkiaan antaa minun puhua?"
"No puhukaa sitten, kunhan kerrankin pääsisitte loppuun."
"Juuri sitä haluankin. Kuulkaa siis, mitä sanon: Jokainen tässä
maailmassa käsittää elämän omalla tavallaan, muutamat vapaamielisesti,
toiset taas katsovat asioita ahtaammalta näkökannalta. Mitä minuun
tulee, niin unelmani on vetäytyä muutaman vuoden päästä jonkun ihanan
meksikolaisen maakuntamme perukkaan elääkseni vaatimattoman mukavasti.
Näettehän, etten ole kunnianhimoinen. Muutamia kuukausia sitten sain
useilla varsin tuottavilla liiketoimilla, jotka olin rohkeasti ja
näppärästi preiriellä suorittanut, kootuksi jokseenkin pyöreän summan,
jonka uskollisena tottumuksilleni päätin edullisesti sijoittaa
voidakseni myöhemmin saavuttaa edes vaatimattoman mukavuuden, kuten
olen teille maininnut. Matkustin Meksikoon tallettaakseni
varani erääseen siinä kaupungissa toimivaan ranskalaiseen
pankkiiriliikkeeseen, joka on sijoittanut ne edullisesti minun
hyödykseni ja jota voin teille suositella tarpeen tullen
käytettäväksi."
"Mitä tämä suunsoitto meihin kuuluu?" keskeytti Uskollinen Sydän
loukkaantuneena. "Pidättekö meitä pilkkananne, kapteeni?"
"Ei vähintäkään, minä jatkan. Meksikossa johti sattuma minut kohtaamaan
doña Luzin, ja tein hänelle verrattain suuren palveluksen."
"Tekö?" huudahti Uskollinen Sydän raivostuneena.
"Miksi en minä?" vastasi toinen. "Asia on muuten varsin yksinkertainen.
Vapautin näet hänet neljän rosvon käsistä näiden paraillaan
tunnontarkasti ryöstäessä häntä, näin hänet ja rakastuin
silmittömästi."
"No no", ärjäisi metsästäjä punastuen harmista, "tämä menee jo liian
pitkälle. Doña Luz on vielä nuori tyttö, josta on puhuttava vain
suurimmalla kunnioituksella. En siedä, että häntä minun läsnäollessani
häväistään."
"Olemme ehdottomasti samaa mieltä", vastasi toinen, "mutta kuitenkin on
aivan totta, että rakastuin häneen, aloin hankkia hänestä tietoja, sain
kuulla, kuka hän oli, että hän pian joutuisi matkalle, ja hänen
lähtöpäiväänsä asti minulla oli hyvä onni pelissä. Silloin tein
suunnitelmani, joka, kuten äsken aivan oikein huomautitte, on mennyt
täydellisesti myttyyn, mutta josta en kuitenkaan luovu vieläkään."
"Me kyllä tuotapikaa toimitamme sen hyvään kuntoon."
"Ja siinä teette oikein, jos sen kykenette aikaansaamaan."
"Nyt olette kai jo lopettanut."
"En vielä, jos sallitte, mutta nyt on doña Luzin välttämättömästi
oltava läsnä kuullakseen, mitä minulla vielä on sanottavana. Hänestä
yksinomaan riippuu, onnistunko tehtävässäni, jonka vuoksi olen tullut
luoksenne."
"En ymmärrä teitä."
"Tarpeetonta onkin, että te tällä hetkellä ymmärrätte minua, mutta
olkaa varma siitä, Uskollinen Sydän, että saatte aivan heti kuulla
arvoituksen ratkaisun."
Koko tämän pitkän keskustelun aikana ei preirierosvo ollut hetkeksikään
menettänyt mielentyyneyttään, ivallista ilmettään, pilkallista
äänensävyään ja vapaata käytöstapaansa, jotka saattoivat erämiehet
ymmälle.
Hän muistutti pikemmin seuramiestä, joka oli tullut tervehdyskäynnille
maalaisnaapuriensa luokse, kuin vankia, joka on vähällä joutua
ammutuksi, eikä näyttänyt välittävän tuon taivaallista siitä vaarasta,
jonka alaisena oli. Heti puhumasta lakattuaan ja erämiesten alkaessa
neuvotella matalalla äänellä ryhtyi hän kiertämään savuketta, jonka
sitten sytytti ja poltti kaikessa rauhassa.
"Doña Luzilla", lausui vihdoin Uskollinen Sydän huonosti salaten
kärsimättömyytensä, "ei ole mitään tekemistä näissä neuvotteluissa.
Hänen läsnäolonsa ei ole välttämätön."
"Erehdytte täydellisesti, hyvä herra", vastasi rosvo levollisesti
puhaltaen savupilven, "hänen läsnäolonsa on välttämätön seuraavista
syistä: ymmärrätte aivan hyvin, eikö niin, että olen liian viisas kettu
antautuakseni noin vain ehdoin tahdoin käsiinne, ellei takanani olisi
joku, jonka henki vastaa omasta hengestäni. Tuo joku on nuoren tytön
eno. Ellen ole puoliyöhön mennessä palannut pesääni, jolla nimellä te
asuntoani kunnioitatte, kunnon toverieni joukkoon, niin se korkea herra
ammutaan kymmenen minuuttia yli kaksitoista."
Erämiehet vapisivat raivosta.
"Tiedän sangen hyvin", jatkoi rosvo, "että te henkilökohtaisesti ette
paljonkaan piittaa tuon kunnon kenraalin hengestä ja että
jalomielisesti uhraisitte sen minun henkeäni vastaan, mutta kaikeksi
onneksi minulle ei doña Luz, siitä olen varma, ole samaa mieltä kuin
te, vaan panee suuren arvon enonsa henkeen. Olkaa siis niin
ystävällinen ja pyytäkää häntä saapumaan tänne, jotta hän saisi kuulla
ehdotuksen, joka minulla on hänelle esitettävänä. Aika kuluu, matka
täältä leiriin on pitkä. Jos saapuisin liian myöhään, olisitte te
yksinänne vastuunalaiset onnettomuuksista, jotka tämä epätahallinen
viivytykseni voisi aiheuttaa."
"Tässä olen, hyvä herra", sanoi doña Luz astuen esille.
Hän oli joukon keskelle kätkeytyneenä kuullut kaikki, mitä oli puhuttu.
Rosvo heitti pois puoleksi polttamansa savukkeen, kumarsi kohteliaasti
nuorelle tytölle ja tervehti häntä kunnioittavasti.
"Olen onnellinen, hyvä neiti", lausui hän, "kunniasta, jonka
suvaitsette minulle suoda."
"Jättäkää ivalliset kohteliaisuutenne. Kuuntelen teitä. Mitä teillä on
minulle sanottavana?"
"Arvostelette minua väärin, neiti", vastasi rosvo, "mutta toivon
myöhemmin voivani päästä entiseen arvooni silmissänne. Ettekö siis
tunne minua? Luulin jättäneeni mieleenne paremman muiston."
"Mahdollista kyllä, olen kenties eräänä ajanjaksona säilyttänyt teistä
hyvän muiston", vastasi nuori tyttö innostuen, "mutta senjälkeen, mitä
on tapahtunut muutama päivä sitten, en voi teissä huomata muuta kuin
pahantekijän."
"Puheenne on julmaa."
"Suokaa anteeksi, jos se saattaa teitä loukata, mutta en ole vielä
täydellisesti toipunut kauhusta, jota minussa herätitte ja jota
kartuttaa tämänpäiväinen käyttäytymisenne, sensijaan että se vähentäisi
sitä. Suvaitkaa siis pitemmittä puheitta ilmoittaa minulle
aikomuksenne."
"Olen epätoivoissani, kun ymmärrätte minua noin huonosti, neiti.
Lukekaa kaikki mitä on tapahtunut, sitä rukoilen teiltä, minussa
virinneen intohimon rajuuden syyksi ja uskokaa..."
"Hyvä herra, te loukkaatte minua!" keskeytti nuori tyttö hänet
ojentautuen ylevästi. "Mitä yhteistä voi olla minun ja rosvopäällikön
välillä?"
Kun rosvo kuuli tämän verisen herjauksen, nousi kuumeen puna hänen
kasvoilleen. Hän pureskeli raivoissaan viiksiään, mutta hilliten
itsensä kätki sydämensä pohjaan kaikki kuohuttavat tunteet ja vastasi
tyynellä ja kunnioittavalla äänellä:
"Olkoon niin, neiti. Musertakaa minut, olen sen ansainnut."
"Lausuaksenneko minulle näitä ylimalkaisia puheenparsia te olette
katsonut läsnäoloni välttämättömäksi? Siinä tapauksessa katsotte kai
parhaaksi, että nyt poistun. Minunsäätyiseni tyttö ei ole tottunut
sellaisiin tapoihin eikä kääntämään korvaansa sellaisille puheille."
Hän liikahti lähteäkseen Uskollisen Sydämen äidin luokse, joka
puolestaan lähestyi häntä.
"Vielä silmänräpäys, neiti", huudahti rosvo rajusti. "Koska halveksitte
pyyntöjäni, niin kuulkaa käskyni!"
"Käskynnekö!" kiljahti erämies syöksyen hänen eteensä. "Oletteko
unohtanut, missä olette, heittiö?"
"No, no! Pois uhkaukset, hyvät isäntäni", jatkoi rosvo sointuvalla
äänellä, pannen kädet ristiin rinnalleen, ojentaen päänsä pystyyn ja
suunnaten läsnäoleviin syvintä halveksumista kuvastavan katseen,
"tiedättehän hyvin, että minulle ette voi mitään, ettei
hiuskarvaanikaan saa kajota."
"Tuo on jo liikaa!" huudahti Uskollinen Sydän.