hänellä ei ollut tällaisilta ihmisiltä mitään armoa odotettavissa, oli
päättänyt kaiken uhalla tehdä vastarintaa ja menettää henkensä,
ennenkuin antautuisi heidän käsiinsä.
Meksikolaisia, ottaen lukuun peonit ja oppaat, joihin tuskin uskalsi
luottaa, oli vain seitsemäntoista, miehiä ja naisia yhteensä.
Preirierosvoja oli ainakin neljäkymmentä. Lukumääräinen epäsuhde oli
siis sangen suuri piirittäjien ja piiritettyjen välillä, mutta leirin
vahvan aseman vuoksi, se kun sijaitsi kalliohuippujen keskellä, tuli
tämä epäsuhde vain osittain näkyviin, ja voimat olivat melkein
tasaväkiset. Kapteeni Uaktehno ei ollut hetkeäkään kuvitellut
vähäisiksi hyökkäyksen vaikeuksia, joita oli melkein mahdoton voittaa,
mikäli hyökkäyksen tuli tapahtua avonaiselta paikalta ja suojatta,
mutta hän oli arvellut voivansa yllättää vahdit, ja ennen kaikkea hän
oli luottanut Lörpön petokseen. Vain asianhaarain yllyttämänä hän,
raivostuneena kapteeni Aguilarin hänelle aiheuttamasta mieshukasta, oli
antanut hyökkäyskäskyn.
Mutta kun ensi kiihko oli mennyt ohi ja hän huomasi, kuinka häneltä
kaatui miehiä, voimatta kostaa ja valloittamatta tuumaakaan lisää alaa,
päätti hän, ei luopua piirityksestä, vaan siirtää hyökkäyksen
myöhemmäksi toivoen pääsevänsä parempaan tulokseen yön aikana
tehtävällä rohkealla äkkirynnäköllä tai viimeisenä hätäkeinona
saattamalla piiritetyt ennemmin tai myöhemmin nälkäkuoleman uhkaamiksi.
Hän luuli olevansa varma siitä, että oli mahdotonta saada keltään apua
näillä preirieillä, joilla tapaa vain kaikille valkoihoisille
vihamielisiä intiaaneja tai joitakin erämiehiä ja metsästäjiä, eivätkä
nämä välitä sekaantua asioihin, jotka eivät lainkaan koske heitä.
Tehtyään kerran päätöksen kapteeni pani sen heti täytäntöön.
Hän katsahti ympärilleen: tilanne oli edelleen sama. Äärimmäisin
ponnistuksinkaan eivät preirierosvot olleet kyenneet askeltakaan
etenemään ylös jyrkkää rinnettä, joka johti suojavarustuksille.
Heti kun joku rosvo ilmestyi näkyviin, saattoi meksikolaisen karbinista
lähtenyt kuula hänet vierimään alas.
Kapteeni antoi käskyn vetäytyä taaksepäin, ja sitä varten hän matki
preiriekoiran ulvontaa.
Taistelu lakkasi heti.
Seutu, jonka hetkistä aikaisemmin olivat tehneet niin eloisaksi
taistelevien huudot ja tuliaseiden laukaukset, vaipui äkkiä
täydelliseen hiljaisuuteen.
Heti kun miehet olivat keskeyttäneet tuhotyönsä, aloittivat
kondorikotkat, korpit ja urubu-linnut omansa.
Preirierosvojen jälkeen petolinnut. Se oli asianmukaista.
Kondorikotkia, korppeja ja urubuja tuli parvittain kiertelemään
ruumiiden ympärille, joista ne tappelivat keskenään kimeästi kirkuen.
Ne söivät ahneesti suuret määrät ihmislihaa aivan meksikolaisten edessä
viimemainittujen uskaltamatta tulla suojavarustustensa ulkopuolelle ja
pakosta pysyessä katselijoina petojen näin kauheata mässäystä pitäessä.
Rosvot kokoontuivat erääseen syvänteeseen kiväärinkantaman ulkopuolelle
leiristä ja laskivat lukumääränsä.
Heidän mieshukkansa oli ollut tavaton. Neljästäkymmenestä oli jäljellä
ainoastaan yhdeksäntoista.
Tuntia lyhyemmässä ajassa heistä oli kaatunut kaksikymmentäyksi miestä!
Siis enemmän kuin puolet koko joukosta.
Meksikolaisten keskuudessa, kapteeni Aguilaria lukuunottamatta, ei
ollut ainoatakaan kuollutta tai haavoittunutta.
Mieshukka, jonka preirierosvot olivat kärsineet, pani heidät
miettimään.
Useimmat olivat sitä mieltä, että oli peräydyttävä ja luovuttava
sellaisen yrityksen tuottamista eduista, joka vaati niin suuria
uhrauksia ja oli niin vakavien vaikeuksien takana. Kapteeni oli vielä
masentuneempi kuin hänen toverinsa. Jos hänen kannaltaan olisi ollut
kysymyksessä vain kullan ja timanttien hankkiminen, niin hän tietysti
empimättä olisi luopunut suunnitelmastaan, mutta häntä kannusti
toimintaan toinen, voimakkaampi syy, joka kiihoitti häntä saattamaan
seikkailun onnelliseen loppuun, olkoot sen muut seuraukset mitkä
hyvänsä.
Aarre, jota hän tavoitteli ja jonka arvoa ei voitu rahassa arvioida,
oli doña Luz, tuo nuori tyttö, jonka hän jo kerran oli Meksikossa
pelastanut roistojen käsistä ja johon hän tietämättään oli
hillittömästi rakastunut.
Meksikosta asti hän oli askel askeleelta seurannut tyttöä vaanien kuin
peto tilaisuutta ryöstääkseen tämän saaliin, jonka valtaamiseksi ei
mikään uhraus ollut liian kallis, ei mikään vaikeus näyttänyt liian
suurelta eikä mikään vaara voinut häntä pidättää.
Hän käyttikin roistojensa suostuttamiseksi kaikkia keinoja, jotka puhe
voi suoda innostuneelle miehelle, herättääkseen heissä jälleen
rohkeutta ja saattaakseen heidät yrittämään vielä yhtä rynnäkköä,
ennenkuin peräännyttäisiin ja lopullisesti luovuttaisiin tästä
yrityksestä.
Hänellä oli suuri työ saada heidät taivutetuiksi. Niinkuin aina käy
tällaisissa tapauksissa, olivat urhoollisimmat jo saaneet surmansa. Ne
jotka olivat jääneet henkiin, eivät tuntuneet olevan kovinkaan
halukkaita antautumaan saman kohtalon alaisiksi.
Hartaitten pyyntöjen ja uhkausten avulla hän kuitenkin sai roistoilta
kiskotuksi lupauksen jäädä seuraavaan päivään asti ja koettaa
ratkaisevaa hyökkäystä yöllä.
Kun rosvot ja kapteeni Uaktehno olivat tästä sopineet, käski
viimemainittu miestensä mahdollisimman hyvin kätkeytyä ja ennen kaikkea
olla aivan hiljaa, kunnes annetaan käsky, vaikka he huomaisivat
meksikolaisten suorittavan mitä liikkeitä hyvänsä. Kapteeni toivoi
pysyessään näkymättömissä voivansa synnyttää piiritetyissä sen
harhaluulon, että rosvot, muka kyllästyneinä tavattomiin
vastoinkäymisiinsä, olivat päättäneet luopua yrityksestä ja tosiaankin
menneet tiehensä.
Tuuma oli varsin ovela ja olikin vähällä johtaa tulokseen, jota sen
suunnittelija oli odottanut.
Mailleen menevän auringon punertava loiste väritti viimeisillä
säteillään puitten latvoja ja kallioiden huippuja, heräävä iltatuuli
teki ilman vilpoiseksi, ja aurinko oli juuri häviämäisillään
taivaanrannan taa purppuraiseen utuvuoteeseensa.
Illan rauhaa häiritsivät vain kannibaalipitojaan jatkavien ja ruumiista
repimistään lihanpalasista kamalasti riitelevien petolintujen
korviasärkevät huudot. Kenraali, jonka sydän oli pakahtua hänen
nähdessään tämän tuskastuttavan näytelmän ja ajatellessaan, että
kapteeni Aguilar, sankarillisella uhrautumisellaan pelastettuaan heidät
kaikki, joutuisi kauhean häväistyksen uhriksi, päätti olla jättämättä
heitteelle hänen ruumistaan ja maksoi mitä maksoi mennä sitä etsimään,
voidakseen hänet kunniallisesti haudata. Olisihan se vain viimeinen
kunnianosoitus tuolle onnettomalle nuorelle miehelle, joka ei ollut
epäröinyt uhrautuessaan hänen puolestaan.
Doña Luz, jolle hän ilmaisi aikeensa, ei voinut häntä vastustaa, vaikka
tiesi, mikä vaara siinä uhkasi.
Kenraali valitsi neljä rohkeinta miestä ja mennen suojavarustusten yli
astui heidän edellään sitä paikkaa kohti, missä onnettoman kapteenin
ruumis makasi.
Lancerot, jotka olivat jääneet leiriin, tarkkasivat tasankoa ollen
valmiina pontevasti suojelemaan rohkeita tovereitaan, jos heitä
häirittäisiin heidän hurskaassa työssään.
Ollen väijyksissä kallionhalkeamissa rosvot näkivät heidän jokaisen
liikkeensä, mutta varoivat ilmaisemasta läsnäoloaan. Kenraali saattoi
siis kaikessa rauhassa täyttää velvollisuutensa, eikä ollut vaikeata
löytää nuoren miehen ruumista.
Se makasi erään puun juurella pistooli kädessä, puukko toisessa, katse
tuimana ja hymy huulilla, ikäänkuin hän vielä henkensä menetettyäänkin
olisi uhmannut murhaajiaan.
Hänen ruumiinsa oli sananmukaisesti täynnä haavoja, mutta kummallisen
sattuman vuoksi, minkä kenraali iloisena pani merkille, eivät
petolinnut vielä olleet häneen kajonneet.
Lancerot nostivat ruumiin ristikkäin pantujen kiväärien päälle ja
palasivat kiireisin askelin leiriin.
Kenraali käveli jonkun matkan päässä heidän takanaan tarkaten ja
tähyillen näreikköjä ja pensaita. Ei kuulunut hiiskaustakaan,
kaikkialla vallitsi mitä täydellisin hiljaisuus. Preirierosvot olivat
menneet jättämättä muita jälkiä kuin kuolleensa, jotka he näyttivät
kerrassaan hylänneen.
Kenraali alkoi toivoa, että heidän vihollisensa olivat menneet
tiehensä, ja huokasi helpotuksesta.
Yö alkoi saapua nopeasti kuten tavallisesti. Kaikkien katseet olivat
tarkasti suunnattuina lanceroihin, jotka kantoivat kuollutta
upseeriansa, eikä kukaan huomannut pariakymmentä haamua, jotka ääneti
hiipivät kivien lomitse ja vähitellen lähestyivät leiriä, asettuen
väijyksiin sen likelle ja suunnaten hehkuvat katseensa sen
puolustajiin.
Kenraali käski laskea ruumiin leposijalle, joka kaikessa kiireessä oli
valmistettu, ja tarttuen lapioon hän itse halusi kaivaa haudan.
Kaikki lancerot kokoontuivat hänen ympärilleen nojaten kivääreihinsä.
Kenraali paljasti päänsä, otti rukouskirjan ja suoritti kovalla äänellä
hautausmenot, joihin hänen sisarentyttärensä ja muut läsnäolijat
hartaasti yhtyivät.
Oli jotakin suurenmoista ja liikuttavaa näissä perin yksinkertaisissa
juhlamenoissa keskellä erämaata, jonka tuhannet salaperäiset äänet
tuntuivat samanaikaisesti lausuvan rukouksen, tämän ylevän luonnon
helmassa, johon Jumalan käsi on niin näkyvästi jättänyt jälkensä.
Tuo valkohapsinen vanhus luki niin hartaana kuolinrukoukset nuorelle,
melkein lapselta tuntuneelle upseerivainajalle, joka hetkistä
aikaisemmin oli uhkunut elämää, ja hänen vieressään seisoivat
mietteissään nuori tyttö ja alakuloiset sotilaat, joita sama kohtalo
ehkä piankin uhkasi, mutta jotka tyyninä ja nöyrinä lämpimästi
rukoilivat surmansa saaneen puolesta. Tämän Korkeimman luo yössä
kohoava rukous, jota säesti iltatuulen valitteleva suhina puitten
oksissa, johdatti mieleen kristinuskon alkuajat, jolloin ahdistettuina
ja kätkeytymään pakoitettuina paettiin erämaahan, missä oltiin
lähempänä Jumalaa.
Ei mikään häirinnyt heitä suorittamasta tätä viimeistä palvelusta.
Sittenkun jokainen läsnäolevista oli vielä kerran alakuloisena
hyvästellyt kuollutta, laskettiin hänet hautaan käärittynä viittaansa,
hänen aseensa pantiin hänen viereensä, ja hauta luotiin umpeen.
Vain pieni kumpu, joka piankin tasaantuisi, osoitti sitä paikkaa, missä
ikuisiksi ajoiksi kätkettynä lepäsi uljaan miehen ruumis. Hänen siihen
asti tuntematon sankaruutensa oli äärimmäisen uhrauksen avulla
pelastanut ne, jotka olivat uskoneet hänelle turvallisuutensa
valvomisen.
Läsnäolijat hajaantuivat vannoen kostavansa hänen kuolemansa tai muussa
tapauksessa tekevänsä kuin hän.
Pimeys oli täydellisesti vallannut seudun.
Tehtyään vielä viimeisen kierroksen kenraali varmistuneena siitä, että
vahdit oli oikein asetettu paikoilleen, toivotti sisarentyttärelleen
hyvää yötä ja laskeutui nukkumaan poikittain sisäänkäytävän eteen hänen
telttansa ulkopuolelle.
Kolme tuntia kului ilman pienintäkään ääntä.
Äkkiä parikymmentä miestä paholaislegionan lailla syöksyi
suojavarustusten yli, ja ennenkuin hyökkäyksestä hämmästyneet vahdit
ehtivät ryhtyä vastarintaan, olivat he vangitut ja surmatut.
Preirierosvot olivat valloittaneet meksikolaisten leirin, ja heidän
mukanaan oli tullut murha ja ryöstö!
VII
Taistelu
Sakaalien lailla ulvoen ja aseillaan huitoen preirierosvot hyökkäsivät
leiriin.
Heti kun leiri oli vallattu, oli kapteeni antanut miestensä murhata ja
ryöstää mielin määrin. Kiinnittämättä heihin sen enempää huomiota hän
riensi telttaan.
Mutta sinne oli tie häneltä suljettu. Kenraali oli kerännyt luokseen
kuusi tai seitsemän miestä ja odotti roistoja pelkäämättä, varmasti
päätettyään antaa tappaa itsensä, ennenkuin sallisi kenenkään noista
kurjista koskea nuoreen tyttöön.
Nähdessään vanhan sotilaan, jonka silmä iski tulta, seisovan siinä
pistooli toisessa ja miekka toisessa kädessä, kapteeni mietti hetken.
Mutta hänen epäröintinsä kesti vain tuokion. Huudollaan hän keräsi
ympärilleen kymmenkunnan rosvoa.
"Tie auki!" ulvoi hän heiluttaen väkipuukkoaan.
"Antaa tulla vain!" vastasi kenraali purren raivoissaan viiksiään.
Molemmat miehet syöksyivät toistensa kimppuun, heidän miehensä tekivät
samoin, ja temmellys kävi yleiseksi.
Nyt syttyi kauhea ja armoton ottelu miesten välillä, jotka tiesivät,
että heillä ei kellään ollut sääliä odotettavana.
Kukin koetti antaa kuolettavia iskuja viitsimättä väistää niitä, joita
häneen itseensä suunnattiin, tyytyen kaatumaan, kunhan vain kaatuessaan
vei mukanaan edes yhden vastustajan.
Haavoittuneet koettivat nousta jälleen upottaakseen puukkonsa niiden
ruumiiseen, jotka vielä jatkoivat taistelua.
Tällaista tuimaa kamppailua ei siis voinut jatkua pitkälti. Kaikki
lancerot saivat surmansa, ja kenraalikin kaatui vihdoin kapteenin
sortamana, joka heittäytyi hänen päälleen ja sitoi hänet lujasti
vyöllään, niin että hänen oli enää mahdoton tehdä vastarintaa.
Kenraali oli vain kevyesti haavoittunut, sillä kapteeni oli määrätyistä
syistä, jotka hän yksin tiesi, tehokkaasti varjellut häntä taistelun
aikana, torjuen väkipuukollaan ne iskut, joita roistot kenraaliin
suuntasivat.
Hän tahtoi saada vihollisensa elävänä, ja siinä hän oli onnistunutkin.
Kaikki meksikolaiset olivat kaatuneet, se oli myönnettävä, mutta voitto
oli ollut rosvoillekin kallis. Enemmän kuin puolet heistä oli saanut
surmansa.
Kenraalin neekeripalvelija, jolla oli ollut aseenaan valtava, nuoren
puun tyvestä valmistettu kurikka, oli tehnyt kauan lujaa vastarintaa
niille, jotka yrittivät hänet nujertaa. Hän musersi armotta ne
houkkiot, jotka rohkenivat tulla liian lähelle hänen harvinaisen
kätevästi pitelemäänsä asetta.
Hänet oli vihdoin onnistuttu suopungilla sitoa kiinni ja kaataa
puolitukehduksissa maahan. Kapteeni oli pelastanut hänen henkensä,
juuri kun muuan rosvo jo kohotti kättään surmatakseen hänet.
Heti kun kapteeni huomasi, ettei kenraali voinut liikahtaakaan,
huudahti hän riemusta ja muistamatta edes tyrehdyttää verta, jota
juoksi kahdesta hänen saamastaan haavasta, hän hypähti kuin tiikeri yli
vihollisensa, joka voimatta mitään tehdä vääntelehti hänen jalkainsa
juuressa, ja tunkeutui telttaan.
Se oli tyhjä.
Doña Luz oli kadonnut!
Kapteenin mieli synkkeni.
Mitä oli tapahtunut nuorelle tytölle?
Teltta oli pieni, melkein aivan vailla huonekaluja. Sinne oli
mahdotonta kätkeytyä.
Puoliksi hajallinen vuode osoitti, että doña Luz yllätyksen sattuessa
oli nukkunut kaikessa rauhassa.
Hän oli kadonnut kuin hengetär jättämättä paostaan jälkiä.
Paon mahdollisuutta ei rosvo voinut käsittää, koska leiri oli vallattu
joka puolelta yhtaikaa.
Miten saattoi nuori tyttö, kavahdettuaan unestaan, olla niin uljas ja
niin neuvokas, että hän pakeni näin nopsasti ja kulki voittajien
välitse huomaamattomana, vaikka heidän ensimmäinen tehtävänsä oli ollut
vartioida kaikkia uloskäytäviä?
Kapteeni koetti turhaan keksiä ratkaisua tähän arvoitukseen.
Hän polki raivostuneena jalkaa ja tunnusteli veitsensä terällä
tavaramyttyjä, jotka olisivat voineet olla väliaikaisena piilopaikkana.
Kaikki tuloksetta!
Vakuutettuna siitä, että hänen tutkimuksensa teltassa eivät johtaisi
mihinkään tulokseen, hän riensi ulos, kuljeksien sinne tänne kuin
villipeto ja kuvitellen, että jos tytön jonkun ihmeen kautta oli
onnistunut päästä pakoon, olisi helppo löytää hänen jälkensä hänen
harhaillessaan yksin yöllä ja puolipukimissa erämaassa.
Ryöstö jatkui sillä välin nopeasti ja järjestelmällisesti
sekasorrossakin, niin että rosvojen käytännöllinen taito pääsi täysiin
oikeuksiinsa. Väsyneinä kaameasta työstään aukaisivat voittajat
puukoillaan täysinäisiä mezcalpulloja, ja nyt seurasivat ryöstöä ja
murhaamista hurjat juomingit.
Äkkiä kuului aivan läheltä kimakka ja kauhistuttava huuto, ja kuulasade
rätisi rosvojen päälle.
Yllätettyinä itse vuorostaan he tarttuivat aseisiinsa yrittäen
kokoontua yhteen.
Samassa ilmestyi joukko intiaaneja hyppien kuin jaguarit tavaramyttyjen
seassa, ja heidän kintereillään ryntäsi metsästäjäparvi, jonka
johtajina olivat Uskollinen Sydän, Ilomieli ja Musta Hirvi.
Rosvojen asema kävi pulmalliseksi.
Kapteeni, jonka huomiota nyt kiinnitti hänen väkeään uhkaava vaara,
luopui kaihomielin tuloksettomasta etsinnästään, johon oli antautunut,
ja ryhmittäen miehensä ympärilleen otti mukaansa ainoat kaksi vankiaan,
jotka hänellä oli, nimittäin kenraalin ja tämän neekeripalvelijan.
Käyttäen hyväkseen hälinää, joka eroittamattomasti kuuluu sellaisiin
äkkiyllätyksiin, hän käski miestensä hajaantua joka suunnalle siten
päästäkseen helpommin turvaan vastustajiensa laukauksilta.
Laukaistuaan kiväärinsä suoraan hyökkääjiään vastaan, mikä heissä
aiheutti jonkunlaista epäröimistä, preirierosvot pakenivat eri tahoille
kuin saastainen urubu-parvi ja katosivat yöhön.
Mutta paetessaankin kapteeni, joka oli jättäytynyt viimeiseksi
turvatakseen perääntymisen, koetti vielä etsiä nuoren tytön jälkiä,
mikäli se oli mahdollista hänen kiireisesti vetäytyessään poispäin,
mutta ei voinut huomata mitään.
Petyttyään näin toiveissaan kapteeni raivosi ja hautoi päässään mitä
kamalimpia suunnitelmia.
Uskollinen Sydän oli intiaanivakoilijalta ja varsinkin tohtorin
kertomuksesta saanut tietää hyökkäyksestä, jota oli leiriä vastaan
yritetty, ja heti lähtenyt matkaan saapuakseen niin aikaisin kuin
mahdollista meksikolaisille avuksi.
Onnettomuudeksi olivat erämiehet ja comanchit, nopeasta marssistaan
huolimatta, saapuneet liian myöhään pelastaakseen karavaanin.
Kun retken johtajat olivat päässeet selville rosvojen paosta, lähtivät
Kotkanpää ja hänen soturinsa ajamaan heitä takaa.
Jäätyään yksin leirin isännäksi, Uskollinen Sydän määräsi
toimeenpantavaksi yleisen etsinnän läheisissä pensaikoissa ja korkeassa
ruohossa, jota rosvot eivät olleet ehtineet aivan tarkasti tutkia,
sillä tuskin he olivat vallanneet leirin, kun heidät jo siitä
karkoitettiin.
Etsintä johti siihen, että löydettiin Phebe, doña Luzin nuori
palvelijatar, ja kaksi lanceroa, jotka olivat kätkeytyneet erään puun
onttoon runkoon. He tulivat kaikki esille puolikuolleina kauhusta,
Mustan Hirven ja muutamien erämiesten saattamina, jotka turhaan
koettivat heitä rauhoittaa ja herättää heissä rohkeutta.
Nuo miesparat luulivat olevansa rosvojen käsissä, ja Uskollisella
Sydämellä oli suunnaton työ koettaessaan saada heidät ymmärtämään, että
miehet, jotka he näkivät edessään, olivat tosin liian myöhään heidän
avukseen rientäneitä erämiehiä, jotka tietysti eivät aikoneet tehdä
heille mitään pahaa.
Heti kun he olivat hiukan tyyntyneet, meni Uskollinen Sydän heidän
kanssaan telttaan ja pyysi heitä lyhyesti kertomaan tapahtumat.
Nuorta mestitsityttöä, joka heti nähtyään, kenen kanssa oli
tekemisissä, oli saanut takaisin koko varmuutensa ja sitäpaitsi oli
tuntenut Uskollisen Sydämen, ei tarvinnut kahdesti käskeä. Muutamassa
minuutissa hän oli erämiehelle antanut tarkat tiedot kauheista
tapahtumista, joiden katsojana hän oli ollut.
"Onko siis kapteeni Aguilar surmattu?" kysyi erämies tytöltä.
"Oi, voi! On", vastasi nuori tyttö kaihoisasti huokaisten
muistellessaan upseeriparkaa.
"Entä kenraali?" kysyi erämies.
"Oh! Kenraaliko? Hän puolustautui kuin leijona ja kaatui vasta tehtyään
sankarillista vastarintaa."
"Onko hän kuollut?" tiedusti Uskollinen Sydän tuskallisesti
liikuttuneena.
"Ei, ei, hän on vain haavoittunut. Näin roistojen menevän ohitseni
vieden hänet mukanaan. Luulenpa hänen haavojensa olevan
vähäpätöisetkin, koska _ladronit_ -- varkaat -- taistelun aikana
säästelivät häntä."
"Sepä hyvä", lausui erämies ajattelevan näköisenä. Sitten hän tovin
kuluttua lausui empien ja äänen hieman väristessä; "Minne emäntänne
sitten on joutunut?"
"Emäntäni, doña Luz?"
"Niin, doña Luz, sen luulen olevan hänen nimensä, antaisin paljon
saadessani hänestä tietoja ja tietäessäni hänen olevan turvassa."
"Hän on turvassa ollessaan teitä lähellä", lausui sointuva ääni.
Ja doña Luz tuli näkyviin vielä kalpeana kokemistaan
mieltäjärkyttävistä tapahtumista, mutta tyynenä, hymy huulilla ja katse
säteilevänä.
Läsnäolijat eivät voineet pidättää hämmästynyttä liikettä nuoren naisen
näin odottamatta ilmestyessä.
"Ah, Jumalan kiitos!" huudahti erämies; "apumme ei ole siis ollutkaan
täysin hyödytön!"
"Ei", vastasi tyttö suloisesti ja lisäsi alakuloisena, surumielisyyden
kuvastuessa hänen kasvoillaan: "Kun nyt olen kadottanut hänet, joka oli
minulle isän sijaisena, niin pyydän teiltä suojelustanne, caballero."
"Sen lupaan, madame", lausui erämies lämpimästi. "Mitä tulee enoonne,
niin luottakaa minuun, minä tuon hänet takaisin luoksenne, vaikka se
maksaisi henkeni. Tiedättehän", lisäsi hän, "etten vasta tänään ensi
kertaa riennä avuksenne."
Kun ensi kiihtymys oli mennyt ohi, haluttiin saada tietää, miten nuoren
tytön oli onnistunut pelastua rosvojen etsinnästä.
Doña Luz kertoi lyhyesti, mitä oli tapahtunut.
Nuori tyttö oli täysissä pukimissa heittäytynyt vuoteeseensa.
Levottomuus oli pitänyt häntä valveilla, salainen aavistus pakoitti
hänet olemaan varuillaan.
Kuullessaan rosvojen huudot hän epätoivo sydämessä nousi vuoteestaan ja
huomasi heti ensi silmäyksellä, että pakeneminen oli mahdotonta.
Katseltuaan kauhistuneena ympärilleen hän oli huomannut vaatteet, jotka
oli heitetty sikin sokin riippumattoon ja riippuivat siitä molemmin
puolin alas.
Silloin pisti hänen päähänsä ajatus, joka kirkkaan salaman tavalla
näytti tulleen taivaasta.
Hän pujahti näiden vaatteiden alle ja painautuen niin pieneksi kuin
suinkin saattoi, vetäytyi kokoon verkkomaton pohjaan korjaamatta
vaatteita järjestykseen.
Jumala oli suonut, ettei rosvopäällikkö etsiessään tyttöä kaikkialta
edes ajatellutkaan työntää kättään riippumattoon, joka näytti tyhjältä.
Sattuman kautta näin pelastuen hän oli jäänyt sinne tunnin ajaksi
kyyristyneenä ja tuntenut sellaista tuskaa, jota on mahdoton kuvailla.
Erämiesten saapuminen ja Uskollisen Sydämen ääni, jonka hän heti oli
tuntenut, olivat herättäneet hänessä toivoa. Hän oli tullut esille
kätköstään ja odottanut sopivaa hetkeä astuakseen esille.
Erämiehet ihmettelivät tätä yksinkertaista kertomusta, joka samalla oli
liikuttava, ja onnittelivat sydämellisesti nuorta naista hänen
rohkeudestaan ja mielenmaltistaan, joiden avulla hän oli pelastunut.
Kun leiriin oli saatu jälleen vähän järjestystä, lähestyi Uskollinen
Sydän doña Luzia.
"Madame", sanoi hän, "pian koittaa päivä, ja levättyänne muutaman
tunnin vien teidät äitini luo, joka on hurskas nainen. Kun hän tutustuu
teihin, niin en epäile, että hän alkaa rakastaa teitä kuin tytärtään.
Kun sitten olette päässyt turvaan, ryhdyn toimenpiteisiin saattaakseni
enonne teidän luoksenne."
Odottamatta nuoren tytön kiitoksia hän kumarsi kunnioittavasti ja
poistui teltasta.
Kun hän oli poistunut, huokasi doña Luz ja istuutui ajatuksiin vaipuen
jakkaralle.
VIII
Verdi Gris-joen luola
Oli kulunut kaksi päivää edellisessä luvussa kerrotuista tapauksista.
Viemme lukijan iltapäivällä kello kolmen ja neljän välillä Ilomielen
löytämään luolaan, johon Uskollinen Sydän oli järjestänyt
mieliasuntonsa.
Luolan sisäosa, jota valaisivat lukuisat, intiaanien kynttiläpuuksi
nimittämästä puusta valmistetut tulisoihdut, palaen kiinnitettyinä
kallioseinämiin lyhyiden välimatkojen päähän toisistaan, olisi asioihin
perehtymättömän vieraan mielestä, jos hän sattumalta olisi joutunut
sitä katselemaan, tuntunut maankiertäjien tyyssijalta tai
rosvoleiriltä.