kalliisti kuin mahdollista.
Kuten sanottu, joka lakauksella, jonka hän ampui, ja joka kerta, kun
hän heilutti puukkoaan, hän päästi varoitushuudon, ja siihen
meksikolaiset vastasivat puolestaan avaten musketeistaan yhteistulen
rosvoja vastaan. Nämä olivat silloin puoliksi näkyvissä hyökätessään
raivoisasti miehen kimppuun, joka niin uljaasti sulki heiltä tien
uskollisen rintansa murtumattomalla suojamuurilla.
Vihdoin kapteeni lyyhistyi yhden polven varaan. Rosvot syöksyivät
suinpäin hänen kimppuunsa haavoittaen toinen toistaankin, kun olivat
niin innoissaan hänet hengiltä saadakseen. Tuollaista ottelua ei voinut
kestää pitkälti. Kapteeni Aguilar kaatui, mutta kaatuessaan hän vei
mukanaan kaksitoista rosvoa, jotka olivat menettäneet henkensä ollen
hänelle verisenä saattueena hautaan.
"Hm!" mutisi kapteeni Uaktehno katsellessaan häntä ihaillen ja
koettaessaan seisahduttaa verta ammottavasta haavasta, jonka oli saanut
rintaansa; "mikä tuima mies! Jos muut ovat samanlaisia kuin hän, emme
me koskaan pääse perille. Eteenpäin", jatkoi hän kääntyen tovereittensa
puoleen, jotka odottivat hänen käskyjään, "älkää antako itseänne ampua
enää kuin kyyhkysiä. Hyökkäykseen!"
Preirierosvot syöksyivät seuraamaan häntä huitoen aseillaan ja alkoivat
nousta kukkulalle huudahdellen: "Hyökkäykseen! Hyökkäykseen!"
Meksikolaiset, jotka olivat olleet kapteeni Aguilarin sankarillisen
kuoleman todistajia, valmistautuivat kostamaan hänen puolestaan.
IV
Tohtori
Sillä aikaa, kun tapaukset täällä kehittyivät näin kauheiksi, keräsi
tohtori kasveja kaikessa rauhassa.
Ihastuneena rikkaasta kasvistosta, joka oli hänen silmiensä edessä, tuo
kunnon oppinut oli unohtanut kaiken muun kuin runsaan saaliin, jonka
nyt voisi saada. Hän käyskenteli kumarruksissa pysähtyen joka kasvin
eteen, jota ihaili kauan aikaa, ennenkuin raskitsi sen riistää maasta.
Kun hänellä oli koossa lukematon määrä kasveja, jotka hänen mielestään
olivat tavattoman harvinaisia, päätti hän vihdoinkin istuutua puun
juurelle, rauhassa luokittaakseen ne niin huolellisesti kuin kaikki
etevät tiedemiehet tavallisesti menettelevät tässä erikoisessa työssä,
vähän väliä pureskellen korpunpalasia, joita veti esille repustaan.
Hän oli jo kauan syventyneenä tähän työhön, joka tuotti hänelle
suunnatonta nautintoa, jommoista vain oppineet voivat tuntea, ja olisi
luultavasti unohtunut tätä työtä tekemään, kunnes yö olisi hänet
yllättänyt ja pakoittanut hänet etsimään suojaa, ellei muuan varjo
olisi äkkiä asettunut juuri hänen ja auringon välille ja pimittänyt
kasveja, joita hän niin huolellisesti luokitteli.
Koneellisesti tohtori kohotti päätään.
Mies, joka nojautui pitkään rihlapyssyyn, oli pysähtynyt hänen eteensä
ja tarkasteli häntä pilkallisen huomaavaisesti.
Mies oli Musta Hirvi.
"He! he!" naurahti hän tohtorille, "mitäs te siinä hommaatte, arvoisa
herra? Hiisi vieköön, kun näin jotakin liikkuvan, niin luulin, että
tiheikössä oli metsäkauris, ja olin vähällä lennättää teihin luodin."
"Hitto!" huudahti tohtori katsahtaen häneen kauhistuneena, "huomatkaa
tarkoin, olisitte voinut minut tappaa, tiedättekö?"
"Jumaliste!" jatkoi erämies naurahtaen, "mutta älkää lainkaan pelätkö,
huomasin erehdykseni ajoissa."
"Jumalan kiitos."
Ja tohtori, joka oli huomannut harvinaisen kasvin, kumartui
innostuneena sitä ottamaan.
"Ettekö siis tahdo minulle sanoa, mitä siinä teette?" jatkoi erämies.
"Näettehän sen hyvin itsekin, ystäväni."
"Minäkö? Niin, näen teidän huvittelevan itseänne kiskomalla preirieltä
rikkaruohoja, siinä kaikki, ja kysyn itseltäni, mitä hyötyä tuosta voi
olla."
"Oh, tietämättömyys!" mutisi oppinut ja lisäsi sitten kovaa sillä
alentuvaisella äänenpainolla, joka on niin ominainen Aesculapiuksen
oppilaille, "ystäväni, minä etsin kasveja, joita kerään luokitellakseni
ne herbaariooni. Näiden preirieseutujen kasvisto on suurenmoinen. Olen
vakuutettu, että olen keksinyt ainakin kolme uutta _Chirostemon
pentadactylon_-muunnosta, jotka kuuluvat _flora mexicanaan_."
"Ah", huudahti erämies ja koki parhaansa mukaan olla purskahtamatta
nauramaan aivan tohtorin nenän edessä, "luulette löytäneenne kolme
uutta..."
"_Chirostemon pentadactylon_-muunnosta, niin ystäväni", täydensi
oppinut lempeästi.
"Ahaa!"
"Ehkä niitä on neljäkin."
"Oh, oh! Onkohan tuo kovinkin hyödyllistä?"
"Mitä, etteikö se ole hyödyllistä!" huudahti lääkäri närkästyneenä.
"Älkää pahastuko, en ymmärrä näitä asioita, nähkääs."
"Aivan niin!" sanoi oppinut Mustan Hirven äänensävyn tyynnyttämänä,
"ette saata ymmärtää näiden tutkimusten merkitystä, jotka vievät
tiedettä suunnattoman askeleen eteenpäin."
"Sepä ihmeellistä! Ja kiskoaksenne tuolla tavalla kasveja olette
saapunut preirielle?"
"Vain sentähden."
Musta Hirvi katseli häntä sillä ihastuksella, jonka synnyttää
selittämättömän ilmiön näkeminen. Erämies ei voinut ymmärtää, että
selväjärkinen mies päättäisi tuolla tavalla vapaaehtoisesti antautua
viettämään elämää, joka on täynnä kieltäymyksiä ja vaaroja, siinä
selittämättömässä tarkoituksessa, että saisi repiä ruohoja, jotka eivät
kelpaa mihinkään. Hän tulikin tovin kuluttua siihen johtopäätökseen,
että oppinut oli päästään vialla. Hän katsahti häneen sääliväisesti,
kohotti päänsä ja vieden kiväärin olalleen valmistui jatkamaan
matkaansa.
"No niin, no niin", sanoi hän äänenpainolla, jolla puhutellaan lapsia
ja mielipuolia, "olette oikeassa, kunnon herra. Noukkikaa kasveja, ette
sillä vahingoita ketään, sillä kyllä niitä sentään aina jää tarpeeksi.
Onnea vain ja näkemiin!"
Hän vihelsi koirat luokseen, astui pari askelta, mutta tuli heti
takaisin:
"Sananen vielä", lausui hän kääntyen tohtorin puoleen, joka ei enää
ajatellut häntä ja oli jälleen tieteellisessä puuhassaan.
"Puhukaa", sanoi tohtori kohottaen päätään.
"Toivon, että nuori nainen, joka eilen kävi tervehtimässä minua
majassani enonsa seurassa, voi hyvin, vai mitä? Ette voi kuvitella,
kuinka se lapsiraukka herättää mielenkiintoani, kunnon herra."
Tohtori nousi äkkiä seisomaan lyöden kädellään otsaansa.
"Mikä pöhkö minä olenkaan!" huudahti hän. "Olin sen kokonaan
unohtanut."
"Unohtanut, mitä sitten?" kysyi erämies hämmästyneenä.
"Se on aivan minun tapaistani!" mutisi oppinut. "Onneksi ei vahinko ole
kovinkaan suuri, ja kun te kerran olette tässä, niin on helppo korjata
laiminlyöntini."
"Mistä vahingosta puhutte?" tiedusteli erämies alkaen käyden
levottomaksi.
"Voitteko sitä kuvitella?" jatkoi tohtori rauhallisesti. "Tiede saattaa
minut siihen määrin vallata, että usein unohdan syödä ja juoda. Ihmekö
sitten, että unohdan minulle uskotut tehtävät, eikö niin?"
"Asiaan! Asiaan!" huomautti erämies kärsimättömästi.
"Niin, asiaan. Se on perin yksinkertainen. Lähdin päivän koitteessa
leiristä tavatakseni teidät, mutta kun olin saapunut tänne, ihastuin
lukemattomiin harvinaisiin kasveihin, joita hevoseni polki jalkojensa
alle, niin että muistamatta enää jatkaa matkaani pysähdyin ensin
korjaamaan maasta erään kasvin, sitten huomasin toisen, jota ei ollut
herbaariossani, sitten kolmannen ja niin edespäin. Lyhyesti sanoen en
ajatellutkaan tulla luoksenne, olinpa siihen määrin syventynyt
tutkimuksiini, ettei edes odottamaton tulonne vähän aikaa sitten
johdattanut mieleeni, mitä minun piti teille sanoa."
"No niin, te lähditte leiristä auringon noustessa?"
"Aivan niin."
"Tiedättekö, mitä kello nyt on?"
Oppinut katsoi aurinkoon.
"Kello on vähän vaille kolme", sanoi hän, "mutta se ei merkitse mitään,
toistan sen vielä. Kun te kerran olette tässä, niin esitän teille, mitä
doña Luz käski minun teille sanoa, ja sitten kaikki on hyvin, kuten
toivon."
"Jumala suokoon, ettei laiminlyöntinne aiheuttaisi suurta
onnettomuutta!" lausui erämies huokaisten.
"Mitä tarkoitatte?"
"Pian saatte sen tietää. Toivon erehtyväni. Puhukaa, kuuntelen teitä."
"Doña Luz käski minun sanoa teille näin."
"Siis doña Luz lähettää teidät luokseni."
"Hänpä juuri."
"Leirissä on siis tapahtunut jotakin vakavaa?"
"Aivan oikein! Tosiaankin, tämä saattaa olla vakavampaa kuin aluksi
luulinkaan. Asiain kulku oli seuraava: viime yönä yksi oppaistamme..."
"Lörppökö?"
"Hän juuri. Tunnetteko hänet?"
"Kyllä. Entä edelleen?"
"No niin! Tämä mies näytti vehkeilevän erään toisen samanlaisen rosvon
kanssa jättääkseen leirin nähtävästi intiaanien käsiin. Doña Luz sattui
kuulemaan näiden roistojen koko keskustelun, ja sillä hetkellä, jolloin
he menivät hänen ohitseen poistuakseen leiristä, hän ampui suoraan
heitä kohti kaksi pistoolinlaukausta."
"Saiko hän heidät surmatuksi?"
"Valitettavasti ei. Vaikka toinen varmasti oli vaikeasti haavoittunut,
pääsi hän karkuun."
"Kumpi heistä?"
"Lörppö."
"Entä edelleen?"
"Sitten doña Luz vannotti minua saapumaan luoksenne ja sanomaan
teille... odottakaahan hiukan", lausui oppinut koettaen muistella.
"Musta Hirvi, hetki on tullut!" keskeytti erämies vilkkaasti.
"Juuri niin!" myönsi tiedemies hieroen riemuissaan käsiään, "se oli
minulla kielen päässä. Tunnustan, että se minusta tuntui jokseenkin
hämärältä ja etten ymmärtänyt siitä yhtään mitään, mutta te kyllä
selitätte sen minulle, eikö niin?"
Erämies tarttui lujasti hänen käteensä ja kurkottaen kasvojaan aivan
hänen kasvojensa lähelle sanoi katse hehkuvana ja suuttumusta
kuvastavana:
"Hupsu raukka! Miksi ette tullut niin nopeasti kuin suinkin tapaamaan
minua? Sen sijaan hukkasitte aikaa kuin hölmö! Viivytyksenne kenties
aiheuttaa kaikkien ystävienne kuoleman."
"Olisiko se mahdollista?" huudahti tohtori alakuloisena eikä
loukkaantunut siitä hiukan röyhkeästä tavasta, millä erämies häntä
ravisti.
"Teillä oli tehtävä, joka koski elämää ja kuolemaa, senkin houkkio!
Mitä nyt on tehtävä? Ehkä on jo liian myöhäistä!"
"Oh! Älkää sanoko niin!" huusi oppinut kiihtyneenä. "Kuolen epätoivoon,
jos asian laita on niin!"
Miesparka purskahti itkuun ja osoitti, että häntä vaivasi mitä
vilpittömin murhe.
Mustan Hirven täytyi häntä lohduttaa.
"Saammehan nähdä. Rohkeutta, kunnon oppinut", sanoi hän lauhtuen,
"hitto vie, kenties kaikki ei vielä olekaan hukassa!"
"Oi! Jos minä olisin syypää niin suureen onnettomuuteen, niin en
tahtoisi elää enää senjälkeen!"
"Mikä on tehty, se on tehty! Meidän on nyt ryhdyttävä toimimaan",
lausui erämies filosofisesti. "Koetan keksiä keinon, jolla voimme
auttaa heitä. Jumalan kiitos! En ole niin yksin kuin saattaisi luulla.
Toivon, että muutaman tunnin päästä olen saanut kootuksi
kolmisenkymmentä preirien parasta rihlamiestä."
"Pelastatte heidät, eikö niin?"
"Teen ainakin kaikki, mitä on tarpeen, ja jos Jumala sen hyväksi näkee,
niin onnistun."
"Olkoon taivas teille suosiollinen!"
"Amen!" sanoi erämies tehden hurskaasti ristinmerkin. "Kuulkaa nyt,
mitä sanon. Palatkaa leiriin."
"Aivan heti!"
"Mutta nyt ette enää saa poimia kasveja ettekä repiä niitä maasta."
"Oh! Sitä en tee, sen vannon! Kirottu olkoon se hetki, jolloin rupesin
kasveja keräämään!" huudahti oppinut koomillisen epätoivoisena.
"Hyvä! On siis sovittu, palaatte nuoren naisen ja hänen enonsa luo,
käskette heidän olla varuillaan ja hyökkäyksen sattuessa valppaasti
puolustautua ja sanotte heille, että pian tulee ystäviä heidän
avukseen!"
"Sen sanon heille!"
"Siis ratsaille ja täyttä neliä leiriin."
"Olkaa huoletta, mutta te, mitä te aiotte tehdä?"
"Älkää välittäkö minusta, en jää toimettomaksi, kiiruhtakaa itse vain
ystävienne luo niin pian kuin pääsette."
"Tunnin kuluessa olen heidän luonaan!"
"Rohkeutta vain ja onnea! Älkää heittäytykö epätoivoisiksi!"
Musta Hirvi hellitti kätensä hevosen suitsista, joihin oli tarttunut,
ja tohtori lähti ratsastamaan täyttä laukkaa, mikä ei ollut sellaisen
miehen tapaista, jolla muutenkin oli kova työ pysyäkseen tasapainossa.
Metsästäjä katseli hänen jälkeensä vähän aikaa, kääntyi sitten ympäri
ja lähti kiireesti metsään.
Hän oli kävellyt tuskin kymmentä minuuttia, kun äkkiä seisoi vastatuksin
Eusebion kanssa, joka kuljetti poikittain satulanpuulla lepäävää
pyörtynyttä Uskollisen Sydämen äitiä.
Tapaaminen oli erämiehelle hyvä sattuma, jota hän käytti hyväkseen
kysyäkseen vanhalta espanjalaiselta luotettavia tietoja metsästäjistä,
ja niitä vanhus kiirehtikin hänelle antamaan. Sitten molemmat miehet
menivät erämiehen majaan, jonne he aikoivat väliaikaisesti sijoittaa
ystävänsä vanhan äidin.
V
Liitto
Meidän on taas palattava Uskollisen Sydämen luo.
Käveltyään kymmenisen minuuttia viitsimättä edes seurata polkua,
jommoisia kulkee lukemattomia ristiin rastiin preiriellä, erämies
pysähtyi, laski kiväärinperän maahan, katseli tarkkaavaisesti joka
suunnalle, kuunteli kaikkia niitä tuhansia ääniä, joita erämaassa
kuulee ja jotka kaikki ilmaisevat jonkun erikoisen asian, jos vain on
tottunut eräelämään, ja nähtävästi tyytyväisenä huomioihinsa matki
kolmeen eri otteeseen tasaisin väliajoin harakanhuutoa niin mainiosti,
että useat näistä linnuista, jotka olivat olleet tuuheiden puiden
kätkössä, heti vastasivat.
Kolmas huuto oli tuskin lakannut kaikumasta ilmassa, kun metsä, joka
siihen asti oli ollut aivan hiljainen ja näyttänyt vaipuneen mitä
täydellisimpään autiuteen, äkkiä muuttui kuin taikaiskusta vilkkaaksi.
Joka puolelta kohosi pensaikkojen ja ruohoston keskeltä, johon he
olivat kätkeytyneet, joukoittain tarmokkaan näköisiä ja omituisesti
puettuja metsästäjiä, jotka pian olivat tiheänä kehänä erämiehen
ympärillä.
Sattuma aiheutti, että ensimmäiset kasvot, jotka Uskollinen Sydän
huomasi, olivat Mustan Hirven ja Eusebion, jotka molemmat olivat olleet
aivan hänen lähellään.
"Oh!" sanoi hän ojentaen heille iloisesti kätensä, "ymmärrän kaikki,
ystäväni, kiitos, kiitos, tuhannet kiitokset sydämellisestä avustanne,
mutta, Jumalan kiitos, en tarvitse sitä enää."
"Sitä parempi", virkkoi Musta Hirvi.
"Oletteko siis onnellisesti päässyt noiden kirottujen punanahkojen
käsistä?" kysyi häneltä vanha palvelija kiihkeästi.
"Älkää puhuko pahaa comancheista", vastasi Uskollinen Sydän hymyillen,
"he ovat nyt veljiäni."
"Puhutko vakavasti", tiedusti Musta Hirvi, "oletko tosiaankin hyvissä
väleissä intiaanien kanssa?"
"Saatte itse sen todeta. Rauha on solmittu heidän, minun ja minun
ystävieni välillä. Jos haluatte, voin kyllä esittää teidät
toisillenne."
"Hitto soikoon! Nykyisissä olosuhteissa ei mikään voi olla meille
parempaa", sanoi Musta Hirvi, "ja koska kerran olet vapaa, niin voimme
nyt ryhtyä auttamaan toisia henkilöitä, jotka tällä hetkellä ovat
suuressa vaarassa ja luultavasti kipeästi kaipaavat apuasi."
"Mitä tarkoitat?" kysyi Uskollinen Sydän.
"Tarkoitan, että ne henkilöt, joille jo kerran olet tehnyt suuren
palveluksen, ovat tällä hetkellä preirierosvojoukon piirittäminä, joka
luultavasti kohta hyökkää heidän kimppuunsa, ellei se ole jo niin
tehnyt."
"Meidän on riennettävä heidän avukseen!" huudahti Uskollinen Sydän
kykenemättä hallitsemaan liikutustansa.
"Totta tosiaan! Se onkin meidän aikomuksemme, mutta tahdoimme ensin
vapauttaa sinut, Uskollinen Sydän. Olet liittomme sielu, ilman sinua
emme pystyisi aikaansaamaan mitään."
"Kiitos, ystäväni, mutta nyt olen vapaa, kuten itsekin voit nähdä. Ei
mikään enää pidätä meitä, lähtekäämme siis matkaan!"
"Anteeksi", puhkesi Musta Hirvi puhumaan, "mutta me joudumme tekemisiin
sangen voimakkaan roistojoukon kanssa. Rosvot, jotka tietävät, että
heillä ei ole sääliä odotettavana, taistelevat kuin tiikerit. Mitä
suurempi luku meitä on, sitä suuremmat ovat menestymisen
mahdollisuudet."
"Aivan niin! Mutta mihin tahdot puheellasi päästä?"
"Siihen, että koska olet nimessämme tehnyt rauhan comanchien kanssa,
niin voisi..."
"Olet oikeassa,. hiisi vie", keskeytti Uskollinen Sydän hänet
innostuen; "intiaanisoturit ovat varmaankin onnellisia, kun tarjoamme
heille tilaisuuden osoittaa kuntoaan. He ovat varmasti iloisia
saadessaan auttaa meitä retkellämme. Minä otan hoitaakseni sen asian,
seuratkaa kaikki minua. Esitän teidät uusille ystävillenne."
Erämiehet kokoontuivat neljäkymmentä miestä käsittäväksi tiheäksi
joukoksi.
Aseet oli rauhan merkiksi käännetty ylösalasin, ja kaikki lähtivät
metsästäjän jäljessä kulkemaan leiriin päin.
"Entä missä on äitini?" tiedusti Uskollinen Sydän rauhattomana
Eusebiolta.
"Hän on turvassa, Mustan Hirven majassa."
"Miten hän voi?"
"Hyvin, vaikka levottomuus häntä jäytää", vastasi vanhus; "äitinne on
nainen, joka elää vain sydämellään. Hänellä on suunnaton rohkeus,
suurimmatkaan ruumiilliset tuskat eivät häntä lannista, eikä hän enää
kärsi niistä julmista kidutuksista, joiden alaiseksi hän oli joutunut."
"Jumalan kiitos! Mutta häntä ei saa enää kauemmin pitää tappavassa
epävarmuuden tilassa. Missä on hevosesi?"
"Se on kätkettynä tänne läheisyyteen."
"Ota se ja lähde äitini luo, rauhoita häntä ja menkää molemmat Verdi
Gris-joen luolaan, jossa hän on turvassa kaikilta vaaroilta. Jäät sinne
hänen kanssaan. Luolan löytää helposti, se on aivan lähellä _kuolleen
bisonin_ kiveä. Kun olette saapuneet mainitulle paikalle, päästätte
irti rastreroni, jotka annan mukaanne. Ne vievät teidät suoraan
perille. Oletko ymmärtänyt?"
"Täydelleen."
"Lähde siis matkaan. Kas niin, nyt olemme saapuneet leiriin, sinua ei
täällä tarvita, kun sitävastoin läsnäolosi on siellä välttämätön."
"Minä lähden."
"Hyvästi."
"Näkemiin."
Eusebio vihelsi luokseen koirat, jotka hän sitoi nuoralla.
Puristettuaan vielä kerran nuoren miehen kättä hän lähti, kääntyi
oikealle ja painui jälleen metsään, kun taas erämiesten joukko tuli
tasangon reunalle, missä intiaanileiri oli.
Comanchit muodostivat jonkun askeleen päässä leirinsä ulkoreunasta
laajan puoliympyrän, jonka keskellä olivat heidän päällikkönsä.
Ottaakseen tulijat juhlallisesti vastaan he olivat pukeutuneet
koreimpiin pukuihinsa ja maalanneet itsensä, esiintyen täysissä
sotavarustuksissa.
Uskollinen Sydän käski joukon pysähtyä ja jatkaen yksin matkaansa
levitti bisoninnahan, jonka antoi tuulessa hulmuta. Kotkanpää erosi nyt
muista päälliköistä ja tuli erämiehen eteen antaen hänkin rauhan
merkiksi bisoninnahan hulmuta. Kun molemmat miehet olivat kolmen
askeleen päässä toisistaan, puhkesi Uskollinen Sydän puhumaan:
"Elämän Herra", sanoi hän, "näkee sydämiimme, hän tietää, että meidän
keskuudessamme tie on kaunis ja avoin ja että sanat, jotka rintamme
kuiskaa ja suumme ääntää, ovat vilpittömiä. Valkoihoiset erämiehet
tulevat punaisten veljiensä vieraiksi."
"Olkoot he tervetulleet", vastasi Kotkanpää sydämellisesti kumartaen
majesteettisen sirosti ja ylevästi, kuten on intiaanien tapana.
Kun nämä sanat oli lausuttu, kohottivat comanchit ja erämiehet aseensa
ilmaan, pitkällisesti huutaen ilosta.
Sitten luovuttiin kaikista muodollisista menoista, molemmat joukot
sekaantuivat toisiinsa ja sulivat niin pian yhteen, että muutaman
minuutin kuluttua oli enää vain yksi joukko.
Koska Uskollinen Sydän kuitenkin tiesi Mustan Hirven sanoista, kuinka
kalliita hetket olivat, vei hän Kotkanpään syrjään ja selitti hänelle
suoraan, mitä hän toivoi hänen heimoltaan.
Päällikkö hymyili kuullessaan pyynnön.
"Veljeni saa olla tyytyväinen", sanoi hän, "odottakoon hän hetken."
Jättäen nyt erämiehen seuran hän meni toisten päällikköjen luo.
Kuuluttaja nousi heti erään majan kuistille ja kutsui kovaa huutaen
kuuluisimmat soturit kokoukseen neuvostomajaan.
Uskollisen Sydämen pyyntöön suostuttiin yksimielisesti.
Yhdeksänkymmentä valiosoturia, joita Kotkanpää johti, määrättiin
seuraamaan erämiesten mukana ja toimimaan kaikin voimin, jotta heidän
retkensä onnistuisi.
Kun päällikköjen päätös tuli heimokunnan keskuudessa tunnetuksi, oli
ilo yleinen.
Liittoutuneiden tuli lähteä liikkeelle auringon laskiessa voidakseen
yllättää vihollisensa.
Noudattaen kaikkia niitä juhlallisuuksia, jotka ovat tavallisia
tällaisissa tapauksissa, tanssittiin suurta sotatanssia, jonka aikana
soturit lakkaamatta kertasivat kuorossa:
"_Wabuindam Kitshi manituu agarmissei hapith neatissum_!"
Mikä suomeksi kuuluu:
"Elämän Herra, katsele minua suosiollisesti, olet antanut minulle
rohkeuden avata suoneni."
Kun oltiin lähtökunnossa, valitsi Kotkanpää, joka tiesi, millaisten
vaarallisten vihollisten kimppuun hänen olisi hyökättävä, kaksikymmentä
soturia, joihin hän saattoi luottaa, ja lähetti heidät edeltäkäsin
vakoojiksi annettuaan heille _scolte wigwasia_ eli tuohta, niin että he
voisivat heti sytyttää tulen herättääkseen pääjoukon huomion hälytyksen
sattuessa.
Sitten hän huolellisesti tarkasti soturiensa aseet ja tyytyväisenä
tulokseen antoi lähtömerkin.
Comanchit ja erämiehet asettuivat peräkkäisjonoon, ja kukin osasto
asianomaisen päällikkönsä johdolla marssi leiristä, saattelevien
ystävien metsänreunaan asti toivottaessa heille onnea ja lausuessa
kehoituksen sanoja.
Tähän pieneen armeijaan kuului satakolmekymmentä rohkeata, täysin
aseistettua miestä, ja heitä komensivat päälliköt, joita mikään vaara
ei voinut saattaa epäröimään tai pyörtämään takaisin. Suurien, tummien,
avaruudessa raskaasti kiitävien pilvien lomitse aika ajoin pilkistävä
kuu siroitteli silloin tällöin vain kalpeata ja himmeätä valoaan, joka
kadotessaan vaikutti sen, että esineet näyttivät aavemaisilta.
Tuuli puhalteli puuskittain ja katosi syvänteihin ulvoen hiljaa ja
valittaen.
Yö oli ylipäätään niitä, jotka ihmissuvun historiassa näyttävät olevan
määrätyt näkemään kolkkoja murhenäytelmiä. Soturit marssivat
vaiteliaina. He näyttivät pimeässä aavejoukolta, joka oli noussut
haudoistaan, kiirehtien toimeenpanemaan nimetöntä työtä, jonka Jumala
oli kironnut ja jota yksistään yö saattoi varjollaan suojella.
Puoliyön aikaan lausuttiin pysähtymiskäsky hiljaisella äänellä.
Leiriydyttiin odottamaan vakoilijoita, joiden piti tuoda tietoja. Kukin
kietoutui vaatteihinsa niin hyvin kuin osasi ja laskeutui levolle sille
paikalle, missä oli, ollakseen valmiina ensimmäisen merkin kuullessaan.
Ei mitään tulia sytytetty.
Intiaanit, jotka luottavat tiedustelijoihinsa, eivät koskaan aseta
vahteja ollessaan sotaretkellä. Kului kaksi tuntia.
Meksikolaisten leiri oli korkeintaan kolmen mailin päässä, mutta
ennenkuin liittolaiset rohkenivat mennä lähemmäksi, tahtoivat päälliköt
päästä varmuuteen siitä, että tie oli vapaa. Siinä tapauksessa, että
asianlaita ei olisi niin ollut, halusivat he tietää, kuinka paljon oli
vihollisia, jotka sulkivat heiltä tien, ja millainen heidän
hyökkäyssuunnitelmansa näytti olevan. Kun Uskollinen Sydän
kärsimättömänä valmistautui itse menemään vakoiluretkelle, kuului
pensaikosta aluksi melkein huomaamatonta kahinaa, joka kuitenkin
vähitellen kasvoi, ja kaksi ihmistä tuli näkyviin.
Ensimmäinen oli yksi comanchitiedustelijoista, toinen oli tohtori.
Oppinut raukka oli säälittävässä tilassa.
Hän oli kadottanut tekotukkansa, vaatteet olivat siekaleina, kasvoilla
kuvastui kauhu, ja hänen koko olemuksensa ilmaisi kamppailun
silminnähtäviä jälkiä.
Kun hän tuli Kotkanpään ja Uskollisen Sydämen eteen, kaatui hän
suulleen maahan ja meni tajuttomaksi.
Häntä alettiin kiireesti hoitaa.
VI
Viimeinen hyökkäys
Lancerot, jotka olivat vahdissa suojavarustusten takana, ottivat
preirierosvot uljaasti vastaan.