Nuori mies oli päättänyt uhrata henkensä, mutta tahtoi sen myydä niin

kalliisti kuin mahdollista.

Kuten sanottu, joka lakauksella, jonka hän ampui, ja joka kerta, kun

hän heilutti puukkoaan, hän päästi varoitushuudon, ja siihen

meksikolaiset vastasivat puolestaan avaten musketeistaan yhteistulen

rosvoja vastaan. Nämä olivat silloin puoliksi näkyvissä hyökätessään

raivoisasti miehen kimppuun, joka niin uljaasti sulki heiltä tien

uskollisen rintansa murtumattomalla suojamuurilla.

Vihdoin kapteeni lyyhistyi yhden polven varaan. Rosvot syöksyivät

suinpäin hänen kimppuunsa haavoittaen toinen toistaankin, kun olivat

niin innoissaan hänet hengiltä saadakseen. Tuollaista ottelua ei voinut

kestää pitkälti. Kapteeni Aguilar kaatui, mutta kaatuessaan hän vei

mukanaan kaksitoista rosvoa, jotka olivat menettäneet henkensä ollen

hänelle verisenä saattueena hautaan.

"Hm!" mutisi kapteeni Uaktehno katsellessaan häntä ihaillen ja

koettaessaan seisahduttaa verta ammottavasta haavasta, jonka oli saanut

rintaansa; "mikä tuima mies! Jos muut ovat samanlaisia kuin hän, emme

me koskaan pääse perille. Eteenpäin", jatkoi hän kääntyen tovereittensa

puoleen, jotka odottivat hänen käskyjään, "älkää antako itseänne ampua

enää kuin kyyhkysiä. Hyökkäykseen!"

Preirierosvot syöksyivät seuraamaan häntä huitoen aseillaan ja alkoivat

nousta kukkulalle huudahdellen: "Hyökkäykseen! Hyökkäykseen!"

Meksikolaiset, jotka olivat olleet kapteeni Aguilarin sankarillisen

kuoleman todistajia, valmistautuivat kostamaan hänen puolestaan.

IV

Tohtori

Sillä aikaa, kun tapaukset täällä kehittyivät näin kauheiksi, keräsi

tohtori kasveja kaikessa rauhassa.

Ihastuneena rikkaasta kasvistosta, joka oli hänen silmiensä edessä, tuo

kunnon oppinut oli unohtanut kaiken muun kuin runsaan saaliin, jonka

nyt voisi saada. Hän käyskenteli kumarruksissa pysähtyen joka kasvin

eteen, jota ihaili kauan aikaa, ennenkuin raskitsi sen riistää maasta.

Kun hänellä oli koossa lukematon määrä kasveja, jotka hänen mielestään

olivat tavattoman harvinaisia, päätti hän vihdoinkin istuutua puun

juurelle, rauhassa luokittaakseen ne niin huolellisesti kuin kaikki

etevät tiedemiehet tavallisesti menettelevät tässä erikoisessa työssä,

vähän väliä pureskellen korpunpalasia, joita veti esille repustaan.

Hän oli jo kauan syventyneenä tähän työhön, joka tuotti hänelle

suunnatonta nautintoa, jommoista vain oppineet voivat tuntea, ja olisi

luultavasti unohtunut tätä työtä tekemään, kunnes yö olisi hänet

yllättänyt ja pakoittanut hänet etsimään suojaa, ellei muuan varjo

olisi äkkiä asettunut juuri hänen ja auringon välille ja pimittänyt

kasveja, joita hän niin huolellisesti luokitteli.

Koneellisesti tohtori kohotti päätään.

Mies, joka nojautui pitkään rihlapyssyyn, oli pysähtynyt hänen eteensä

ja tarkasteli häntä pilkallisen huomaavaisesti.

Mies oli Musta Hirvi.

"He! he!" naurahti hän tohtorille, "mitäs te siinä hommaatte, arvoisa

herra? Hiisi vieköön, kun näin jotakin liikkuvan, niin luulin, että

tiheikössä oli metsäkauris, ja olin vähällä lennättää teihin luodin."

"Hitto!" huudahti tohtori katsahtaen häneen kauhistuneena, "huomatkaa

tarkoin, olisitte voinut minut tappaa, tiedättekö?"

"Jumaliste!" jatkoi erämies naurahtaen, "mutta älkää lainkaan pelätkö,

huomasin erehdykseni ajoissa."

"Jumalan kiitos."

Ja tohtori, joka oli huomannut harvinaisen kasvin, kumartui

innostuneena sitä ottamaan.

"Ettekö siis tahdo minulle sanoa, mitä siinä teette?" jatkoi erämies.

"Näettehän sen hyvin itsekin, ystäväni."

"Minäkö? Niin, näen teidän huvittelevan itseänne kiskomalla preirieltä

rikkaruohoja, siinä kaikki, ja kysyn itseltäni, mitä hyötyä tuosta voi

olla."

"Oh, tietämättömyys!" mutisi oppinut ja lisäsi sitten kovaa sillä

alentuvaisella äänenpainolla, joka on niin ominainen Aesculapiuksen

oppilaille, "ystäväni, minä etsin kasveja, joita kerään luokitellakseni

ne herbaariooni. Näiden preirieseutujen kasvisto on suurenmoinen. Olen

vakuutettu, että olen keksinyt ainakin kolme uutta _Chirostemon

pentadactylon_-muunnosta, jotka kuuluvat _flora mexicanaan_."

"Ah", huudahti erämies ja koki parhaansa mukaan olla purskahtamatta

nauramaan aivan tohtorin nenän edessä, "luulette löytäneenne kolme

uutta..."

"_Chirostemon pentadactylon_-muunnosta, niin ystäväni", täydensi

oppinut lempeästi.

"Ahaa!"

"Ehkä niitä on neljäkin."

"Oh, oh! Onkohan tuo kovinkin hyödyllistä?"

"Mitä, etteikö se ole hyödyllistä!" huudahti lääkäri närkästyneenä.

"Älkää pahastuko, en ymmärrä näitä asioita, nähkääs."

"Aivan niin!" sanoi oppinut Mustan Hirven äänensävyn tyynnyttämänä,

"ette saata ymmärtää näiden tutkimusten merkitystä, jotka vievät

tiedettä suunnattoman askeleen eteenpäin."

"Sepä ihmeellistä! Ja kiskoaksenne tuolla tavalla kasveja olette

saapunut preirielle?"

"Vain sentähden."

Musta Hirvi katseli häntä sillä ihastuksella, jonka synnyttää

selittämättömän ilmiön näkeminen. Erämies ei voinut ymmärtää, että

selväjärkinen mies päättäisi tuolla tavalla vapaaehtoisesti antautua

viettämään elämää, joka on täynnä kieltäymyksiä ja vaaroja, siinä

selittämättömässä tarkoituksessa, että saisi repiä ruohoja, jotka eivät

kelpaa mihinkään. Hän tulikin tovin kuluttua siihen johtopäätökseen,

että oppinut oli päästään vialla. Hän katsahti häneen sääliväisesti,

kohotti päänsä ja vieden kiväärin olalleen valmistui jatkamaan

matkaansa.

"No niin, no niin", sanoi hän äänenpainolla, jolla puhutellaan lapsia

ja mielipuolia, "olette oikeassa, kunnon herra. Noukkikaa kasveja, ette

sillä vahingoita ketään, sillä kyllä niitä sentään aina jää tarpeeksi.

Onnea vain ja näkemiin!"

Hän vihelsi koirat luokseen, astui pari askelta, mutta tuli heti

takaisin:

"Sananen vielä", lausui hän kääntyen tohtorin puoleen, joka ei enää

ajatellut häntä ja oli jälleen tieteellisessä puuhassaan.

"Puhukaa", sanoi tohtori kohottaen päätään.

"Toivon, että nuori nainen, joka eilen kävi tervehtimässä minua

majassani enonsa seurassa, voi hyvin, vai mitä? Ette voi kuvitella,

kuinka se lapsiraukka herättää mielenkiintoani, kunnon herra."

Tohtori nousi äkkiä seisomaan lyöden kädellään otsaansa.

"Mikä pöhkö minä olenkaan!" huudahti hän. "Olin sen kokonaan

unohtanut."

"Unohtanut, mitä sitten?" kysyi erämies hämmästyneenä.

"Se on aivan minun tapaistani!" mutisi oppinut. "Onneksi ei vahinko ole

kovinkaan suuri, ja kun te kerran olette tässä, niin on helppo korjata

laiminlyöntini."

"Mistä vahingosta puhutte?" tiedusteli erämies alkaen käyden

levottomaksi.

"Voitteko sitä kuvitella?" jatkoi tohtori rauhallisesti. "Tiede saattaa

minut siihen määrin vallata, että usein unohdan syödä ja juoda. Ihmekö

sitten, että unohdan minulle uskotut tehtävät, eikö niin?"

"Asiaan! Asiaan!" huomautti erämies kärsimättömästi.

"Niin, asiaan. Se on perin yksinkertainen. Lähdin päivän koitteessa

leiristä tavatakseni teidät, mutta kun olin saapunut tänne, ihastuin

lukemattomiin harvinaisiin kasveihin, joita hevoseni polki jalkojensa

alle, niin että muistamatta enää jatkaa matkaani pysähdyin ensin

korjaamaan maasta erään kasvin, sitten huomasin toisen, jota ei ollut

herbaariossani, sitten kolmannen ja niin edespäin. Lyhyesti sanoen en

ajatellutkaan tulla luoksenne, olinpa siihen määrin syventynyt

tutkimuksiini, ettei edes odottamaton tulonne vähän aikaa sitten

johdattanut mieleeni, mitä minun piti teille sanoa."

"No niin, te lähditte leiristä auringon noustessa?"

"Aivan niin."

"Tiedättekö, mitä kello nyt on?"

Oppinut katsoi aurinkoon.

"Kello on vähän vaille kolme", sanoi hän, "mutta se ei merkitse mitään,

toistan sen vielä. Kun te kerran olette tässä, niin esitän teille, mitä

doña Luz käski minun teille sanoa, ja sitten kaikki on hyvin, kuten

toivon."

"Jumala suokoon, ettei laiminlyöntinne aiheuttaisi suurta

onnettomuutta!" lausui erämies huokaisten.

"Mitä tarkoitatte?"

"Pian saatte sen tietää. Toivon erehtyväni. Puhukaa, kuuntelen teitä."

"Doña Luz käski minun sanoa teille näin."

"Siis doña Luz lähettää teidät luokseni."

"Hänpä juuri."

"Leirissä on siis tapahtunut jotakin vakavaa?"

"Aivan oikein! Tosiaankin, tämä saattaa olla vakavampaa kuin aluksi

luulinkaan. Asiain kulku oli seuraava: viime yönä yksi oppaistamme..."

"Lörppökö?"

"Hän juuri. Tunnetteko hänet?"

"Kyllä. Entä edelleen?"

"No niin! Tämä mies näytti vehkeilevän erään toisen samanlaisen rosvon

kanssa jättääkseen leirin nähtävästi intiaanien käsiin. Doña Luz sattui

kuulemaan näiden roistojen koko keskustelun, ja sillä hetkellä, jolloin

he menivät hänen ohitseen poistuakseen leiristä, hän ampui suoraan

heitä kohti kaksi pistoolinlaukausta."

"Saiko hän heidät surmatuksi?"

"Valitettavasti ei. Vaikka toinen varmasti oli vaikeasti haavoittunut,

pääsi hän karkuun."

"Kumpi heistä?"

"Lörppö."

"Entä edelleen?"

"Sitten doña Luz vannotti minua saapumaan luoksenne ja sanomaan

teille... odottakaahan hiukan", lausui oppinut koettaen muistella.

"Musta Hirvi, hetki on tullut!" keskeytti erämies vilkkaasti.

"Juuri niin!" myönsi tiedemies hieroen riemuissaan käsiään, "se oli

minulla kielen päässä. Tunnustan, että se minusta tuntui jokseenkin

hämärältä ja etten ymmärtänyt siitä yhtään mitään, mutta te kyllä

selitätte sen minulle, eikö niin?"

Erämies tarttui lujasti hänen käteensä ja kurkottaen kasvojaan aivan

hänen kasvojensa lähelle sanoi katse hehkuvana ja suuttumusta

kuvastavana:

"Hupsu raukka! Miksi ette tullut niin nopeasti kuin suinkin tapaamaan

minua? Sen sijaan hukkasitte aikaa kuin hölmö! Viivytyksenne kenties

aiheuttaa kaikkien ystävienne kuoleman."

"Olisiko se mahdollista?" huudahti tohtori alakuloisena eikä

loukkaantunut siitä hiukan röyhkeästä tavasta, millä erämies häntä

ravisti.

"Teillä oli tehtävä, joka koski elämää ja kuolemaa, senkin houkkio!

Mitä nyt on tehtävä? Ehkä on jo liian myöhäistä!"

"Oh! Älkää sanoko niin!" huusi oppinut kiihtyneenä. "Kuolen epätoivoon,

jos asian laita on niin!"

Miesparka purskahti itkuun ja osoitti, että häntä vaivasi mitä

vilpittömin murhe.

Mustan Hirven täytyi häntä lohduttaa.

"Saammehan nähdä. Rohkeutta, kunnon oppinut", sanoi hän lauhtuen,

"hitto vie, kenties kaikki ei vielä olekaan hukassa!"

"Oi! Jos minä olisin syypää niin suureen onnettomuuteen, niin en

tahtoisi elää enää senjälkeen!"

"Mikä on tehty, se on tehty! Meidän on nyt ryhdyttävä toimimaan",

lausui erämies filosofisesti. "Koetan keksiä keinon, jolla voimme

auttaa heitä. Jumalan kiitos! En ole niin yksin kuin saattaisi luulla.

Toivon, että muutaman tunnin päästä olen saanut kootuksi

kolmisenkymmentä preirien parasta rihlamiestä."

"Pelastatte heidät, eikö niin?"

"Teen ainakin kaikki, mitä on tarpeen, ja jos Jumala sen hyväksi näkee,

niin onnistun."

"Olkoon taivas teille suosiollinen!"

"Amen!" sanoi erämies tehden hurskaasti ristinmerkin. "Kuulkaa nyt,

mitä sanon. Palatkaa leiriin."

"Aivan heti!"

"Mutta nyt ette enää saa poimia kasveja ettekä repiä niitä maasta."

"Oh! Sitä en tee, sen vannon! Kirottu olkoon se hetki, jolloin rupesin

kasveja keräämään!" huudahti oppinut koomillisen epätoivoisena.

"Hyvä! On siis sovittu, palaatte nuoren naisen ja hänen enonsa luo,

käskette heidän olla varuillaan ja hyökkäyksen sattuessa valppaasti

puolustautua ja sanotte heille, että pian tulee ystäviä heidän

avukseen!"

"Sen sanon heille!"

"Siis ratsaille ja täyttä neliä leiriin."

"Olkaa huoletta, mutta te, mitä te aiotte tehdä?"

"Älkää välittäkö minusta, en jää toimettomaksi, kiiruhtakaa itse vain

ystävienne luo niin pian kuin pääsette."

"Tunnin kuluessa olen heidän luonaan!"

"Rohkeutta vain ja onnea! Älkää heittäytykö epätoivoisiksi!"

Musta Hirvi hellitti kätensä hevosen suitsista, joihin oli tarttunut,

ja tohtori lähti ratsastamaan täyttä laukkaa, mikä ei ollut sellaisen

miehen tapaista, jolla muutenkin oli kova työ pysyäkseen tasapainossa.

Metsästäjä katseli hänen jälkeensä vähän aikaa, kääntyi sitten ympäri

ja lähti kiireesti metsään.

Hän oli kävellyt tuskin kymmentä minuuttia, kun äkkiä seisoi vastatuksin

Eusebion kanssa, joka kuljetti poikittain satulanpuulla lepäävää

pyörtynyttä Uskollisen Sydämen äitiä.

Tapaaminen oli erämiehelle hyvä sattuma, jota hän käytti hyväkseen

kysyäkseen vanhalta espanjalaiselta luotettavia tietoja metsästäjistä,

ja niitä vanhus kiirehtikin hänelle antamaan. Sitten molemmat miehet

menivät erämiehen majaan, jonne he aikoivat väliaikaisesti sijoittaa

ystävänsä vanhan äidin.

V

Liitto

Meidän on taas palattava Uskollisen Sydämen luo.

Käveltyään kymmenisen minuuttia viitsimättä edes seurata polkua,

jommoisia kulkee lukemattomia ristiin rastiin preiriellä, erämies

pysähtyi, laski kiväärinperän maahan, katseli tarkkaavaisesti joka

suunnalle, kuunteli kaikkia niitä tuhansia ääniä, joita erämaassa

kuulee ja jotka kaikki ilmaisevat jonkun erikoisen asian, jos vain on

tottunut eräelämään, ja nähtävästi tyytyväisenä huomioihinsa matki

kolmeen eri otteeseen tasaisin väliajoin harakanhuutoa niin mainiosti,

että useat näistä linnuista, jotka olivat olleet tuuheiden puiden

kätkössä, heti vastasivat.

Kolmas huuto oli tuskin lakannut kaikumasta ilmassa, kun metsä, joka

siihen asti oli ollut aivan hiljainen ja näyttänyt vaipuneen mitä

täydellisimpään autiuteen, äkkiä muuttui kuin taikaiskusta vilkkaaksi.

Joka puolelta kohosi pensaikkojen ja ruohoston keskeltä, johon he

olivat kätkeytyneet, joukoittain tarmokkaan näköisiä ja omituisesti

puettuja metsästäjiä, jotka pian olivat tiheänä kehänä erämiehen

ympärillä.

Sattuma aiheutti, että ensimmäiset kasvot, jotka Uskollinen Sydän

huomasi, olivat Mustan Hirven ja Eusebion, jotka molemmat olivat olleet

aivan hänen lähellään.

"Oh!" sanoi hän ojentaen heille iloisesti kätensä, "ymmärrän kaikki,

ystäväni, kiitos, kiitos, tuhannet kiitokset sydämellisestä avustanne,

mutta, Jumalan kiitos, en tarvitse sitä enää."

"Sitä parempi", virkkoi Musta Hirvi.

"Oletteko siis onnellisesti päässyt noiden kirottujen punanahkojen

käsistä?" kysyi häneltä vanha palvelija kiihkeästi.

"Älkää puhuko pahaa comancheista", vastasi Uskollinen Sydän hymyillen,

"he ovat nyt veljiäni."

"Puhutko vakavasti", tiedusti Musta Hirvi, "oletko tosiaankin hyvissä

väleissä intiaanien kanssa?"

"Saatte itse sen todeta. Rauha on solmittu heidän, minun ja minun

ystävieni välillä. Jos haluatte, voin kyllä esittää teidät

toisillenne."

"Hitto soikoon! Nykyisissä olosuhteissa ei mikään voi olla meille

parempaa", sanoi Musta Hirvi, "ja koska kerran olet vapaa, niin voimme

nyt ryhtyä auttamaan toisia henkilöitä, jotka tällä hetkellä ovat

suuressa vaarassa ja luultavasti kipeästi kaipaavat apuasi."

"Mitä tarkoitat?" kysyi Uskollinen Sydän.

"Tarkoitan, että ne henkilöt, joille jo kerran olet tehnyt suuren

palveluksen, ovat tällä hetkellä preirierosvojoukon piirittäminä, joka

luultavasti kohta hyökkää heidän kimppuunsa, ellei se ole jo niin

tehnyt."

"Meidän on riennettävä heidän avukseen!" huudahti Uskollinen Sydän

kykenemättä hallitsemaan liikutustansa.

"Totta tosiaan! Se onkin meidän aikomuksemme, mutta tahdoimme ensin

vapauttaa sinut, Uskollinen Sydän. Olet liittomme sielu, ilman sinua

emme pystyisi aikaansaamaan mitään."

"Kiitos, ystäväni, mutta nyt olen vapaa, kuten itsekin voit nähdä. Ei

mikään enää pidätä meitä, lähtekäämme siis matkaan!"

"Anteeksi", puhkesi Musta Hirvi puhumaan, "mutta me joudumme tekemisiin

sangen voimakkaan roistojoukon kanssa. Rosvot, jotka tietävät, että

heillä ei ole sääliä odotettavana, taistelevat kuin tiikerit. Mitä

suurempi luku meitä on, sitä suuremmat ovat menestymisen

mahdollisuudet."

"Aivan niin! Mutta mihin tahdot puheellasi päästä?"

"Siihen, että koska olet nimessämme tehnyt rauhan comanchien kanssa,

niin voisi..."

"Olet oikeassa,. hiisi vie", keskeytti Uskollinen Sydän hänet

innostuen; "intiaanisoturit ovat varmaankin onnellisia, kun tarjoamme

heille tilaisuuden osoittaa kuntoaan. He ovat varmasti iloisia

saadessaan auttaa meitä retkellämme. Minä otan hoitaakseni sen asian,

seuratkaa kaikki minua. Esitän teidät uusille ystävillenne."

Erämiehet kokoontuivat neljäkymmentä miestä käsittäväksi tiheäksi

joukoksi.

Aseet oli rauhan merkiksi käännetty ylösalasin, ja kaikki lähtivät

metsästäjän jäljessä kulkemaan leiriin päin.

"Entä missä on äitini?" tiedusti Uskollinen Sydän rauhattomana

Eusebiolta.

"Hän on turvassa, Mustan Hirven majassa."

"Miten hän voi?"

"Hyvin, vaikka levottomuus häntä jäytää", vastasi vanhus; "äitinne on

nainen, joka elää vain sydämellään. Hänellä on suunnaton rohkeus,

suurimmatkaan ruumiilliset tuskat eivät häntä lannista, eikä hän enää

kärsi niistä julmista kidutuksista, joiden alaiseksi hän oli joutunut."

"Jumalan kiitos! Mutta häntä ei saa enää kauemmin pitää tappavassa

epävarmuuden tilassa. Missä on hevosesi?"

"Se on kätkettynä tänne läheisyyteen."

"Ota se ja lähde äitini luo, rauhoita häntä ja menkää molemmat Verdi

Gris-joen luolaan, jossa hän on turvassa kaikilta vaaroilta. Jäät sinne

hänen kanssaan. Luolan löytää helposti, se on aivan lähellä _kuolleen

bisonin_ kiveä. Kun olette saapuneet mainitulle paikalle, päästätte

irti rastreroni, jotka annan mukaanne. Ne vievät teidät suoraan

perille. Oletko ymmärtänyt?"

"Täydelleen."

"Lähde siis matkaan. Kas niin, nyt olemme saapuneet leiriin, sinua ei

täällä tarvita, kun sitävastoin läsnäolosi on siellä välttämätön."

"Minä lähden."

"Hyvästi."

"Näkemiin."

Eusebio vihelsi luokseen koirat, jotka hän sitoi nuoralla.

Puristettuaan vielä kerran nuoren miehen kättä hän lähti, kääntyi

oikealle ja painui jälleen metsään, kun taas erämiesten joukko tuli

tasangon reunalle, missä intiaanileiri oli.

Comanchit muodostivat jonkun askeleen päässä leirinsä ulkoreunasta

laajan puoliympyrän, jonka keskellä olivat heidän päällikkönsä.

Ottaakseen tulijat juhlallisesti vastaan he olivat pukeutuneet

koreimpiin pukuihinsa ja maalanneet itsensä, esiintyen täysissä

sotavarustuksissa.

Uskollinen Sydän käski joukon pysähtyä ja jatkaen yksin matkaansa

levitti bisoninnahan, jonka antoi tuulessa hulmuta. Kotkanpää erosi nyt

muista päälliköistä ja tuli erämiehen eteen antaen hänkin rauhan

merkiksi bisoninnahan hulmuta. Kun molemmat miehet olivat kolmen

askeleen päässä toisistaan, puhkesi Uskollinen Sydän puhumaan:

"Elämän Herra", sanoi hän, "näkee sydämiimme, hän tietää, että meidän

keskuudessamme tie on kaunis ja avoin ja että sanat, jotka rintamme

kuiskaa ja suumme ääntää, ovat vilpittömiä. Valkoihoiset erämiehet

tulevat punaisten veljiensä vieraiksi."

"Olkoot he tervetulleet", vastasi Kotkanpää sydämellisesti kumartaen

majesteettisen sirosti ja ylevästi, kuten on intiaanien tapana.

Kun nämä sanat oli lausuttu, kohottivat comanchit ja erämiehet aseensa

ilmaan, pitkällisesti huutaen ilosta.

Sitten luovuttiin kaikista muodollisista menoista, molemmat joukot

sekaantuivat toisiinsa ja sulivat niin pian yhteen, että muutaman

minuutin kuluttua oli enää vain yksi joukko.

Koska Uskollinen Sydän kuitenkin tiesi Mustan Hirven sanoista, kuinka

kalliita hetket olivat, vei hän Kotkanpään syrjään ja selitti hänelle

suoraan, mitä hän toivoi hänen heimoltaan.

Päällikkö hymyili kuullessaan pyynnön.

"Veljeni saa olla tyytyväinen", sanoi hän, "odottakoon hän hetken."

Jättäen nyt erämiehen seuran hän meni toisten päällikköjen luo.

Kuuluttaja nousi heti erään majan kuistille ja kutsui kovaa huutaen

kuuluisimmat soturit kokoukseen neuvostomajaan.

Uskollisen Sydämen pyyntöön suostuttiin yksimielisesti.

Yhdeksänkymmentä valiosoturia, joita Kotkanpää johti, määrättiin

seuraamaan erämiesten mukana ja toimimaan kaikin voimin, jotta heidän

retkensä onnistuisi.

Kun päällikköjen päätös tuli heimokunnan keskuudessa tunnetuksi, oli

ilo yleinen.

Liittoutuneiden tuli lähteä liikkeelle auringon laskiessa voidakseen

yllättää vihollisensa.

Noudattaen kaikkia niitä juhlallisuuksia, jotka ovat tavallisia

tällaisissa tapauksissa, tanssittiin suurta sotatanssia, jonka aikana

soturit lakkaamatta kertasivat kuorossa:

"_Wabuindam Kitshi manituu agarmissei hapith neatissum_!"

Mikä suomeksi kuuluu:

"Elämän Herra, katsele minua suosiollisesti, olet antanut minulle

rohkeuden avata suoneni."

Kun oltiin lähtökunnossa, valitsi Kotkanpää, joka tiesi, millaisten

vaarallisten vihollisten kimppuun hänen olisi hyökättävä, kaksikymmentä

soturia, joihin hän saattoi luottaa, ja lähetti heidät edeltäkäsin

vakoojiksi annettuaan heille _scolte wigwasia_ eli tuohta, niin että he

voisivat heti sytyttää tulen herättääkseen pääjoukon huomion hälytyksen

sattuessa.

Sitten hän huolellisesti tarkasti soturiensa aseet ja tyytyväisenä

tulokseen antoi lähtömerkin.

Comanchit ja erämiehet asettuivat peräkkäisjonoon, ja kukin osasto

asianomaisen päällikkönsä johdolla marssi leiristä, saattelevien

ystävien metsänreunaan asti toivottaessa heille onnea ja lausuessa

kehoituksen sanoja.

Tähän pieneen armeijaan kuului satakolmekymmentä rohkeata, täysin

aseistettua miestä, ja heitä komensivat päälliköt, joita mikään vaara

ei voinut saattaa epäröimään tai pyörtämään takaisin. Suurien, tummien,

avaruudessa raskaasti kiitävien pilvien lomitse aika ajoin pilkistävä

kuu siroitteli silloin tällöin vain kalpeata ja himmeätä valoaan, joka

kadotessaan vaikutti sen, että esineet näyttivät aavemaisilta.

Tuuli puhalteli puuskittain ja katosi syvänteihin ulvoen hiljaa ja

valittaen.

Yö oli ylipäätään niitä, jotka ihmissuvun historiassa näyttävät olevan

määrätyt näkemään kolkkoja murhenäytelmiä. Soturit marssivat

vaiteliaina. He näyttivät pimeässä aavejoukolta, joka oli noussut

haudoistaan, kiirehtien toimeenpanemaan nimetöntä työtä, jonka Jumala

oli kironnut ja jota yksistään yö saattoi varjollaan suojella.

Puoliyön aikaan lausuttiin pysähtymiskäsky hiljaisella äänellä.

Leiriydyttiin odottamaan vakoilijoita, joiden piti tuoda tietoja. Kukin

kietoutui vaatteihinsa niin hyvin kuin osasi ja laskeutui levolle sille

paikalle, missä oli, ollakseen valmiina ensimmäisen merkin kuullessaan.

Ei mitään tulia sytytetty.

Intiaanit, jotka luottavat tiedustelijoihinsa, eivät koskaan aseta

vahteja ollessaan sotaretkellä. Kului kaksi tuntia.

Meksikolaisten leiri oli korkeintaan kolmen mailin päässä, mutta

ennenkuin liittolaiset rohkenivat mennä lähemmäksi, tahtoivat päälliköt

päästä varmuuteen siitä, että tie oli vapaa. Siinä tapauksessa, että

asianlaita ei olisi niin ollut, halusivat he tietää, kuinka paljon oli

vihollisia, jotka sulkivat heiltä tien, ja millainen heidän

hyökkäyssuunnitelmansa näytti olevan. Kun Uskollinen Sydän

kärsimättömänä valmistautui itse menemään vakoiluretkelle, kuului

pensaikosta aluksi melkein huomaamatonta kahinaa, joka kuitenkin

vähitellen kasvoi, ja kaksi ihmistä tuli näkyviin.

Ensimmäinen oli yksi comanchitiedustelijoista, toinen oli tohtori.

Oppinut raukka oli säälittävässä tilassa.

Hän oli kadottanut tekotukkansa, vaatteet olivat siekaleina, kasvoilla

kuvastui kauhu, ja hänen koko olemuksensa ilmaisi kamppailun

silminnähtäviä jälkiä.

Kun hän tuli Kotkanpään ja Uskollisen Sydämen eteen, kaatui hän

suulleen maahan ja meni tajuttomaksi.

Häntä alettiin kiireesti hoitaa.

VI

Viimeinen hyökkäys

Lancerot, jotka olivat vahdissa suojavarustusten takana, ottivat

preirierosvot uljaasti vastaan.

Arkansasin sissit: Seikkailuromaani suurilta ruoholakeuksilta · 第 15 / 22 段