Kotkanpään puoleen, "huomaat, päällikkö, että tässä maailmassa ei aina
ole tyhmää antautua sydämensä johdettavaksi."
Ja rajattoman tyytyväisenä tähän filosofiseen ajatelmaansa, joka
hänestä tuntui varsin hyvin sopivan tilanteeseen, kanadalainen puhalsi
sakean savupilven.
Päällikön käskystä kutsuttiin leiriin takaisin kaikki sen ympärille
hajoitetut vahdit.
Intiaanit odottivat kärsimättöminä, mikä olisi seurauksena
toimenpiteistä, joihin Uskollinen Sydän oli ryhtynyt.
II
Preirierosvot
Oli ilta. Oltiin paikalla, josta oli suunnilleen yhtä pitkä matka
meksikolaisten kuin comanchien leirille.
Kahden mäen välillä, matalan syvänteen kätkössä, istui kokoontuneina
nelisenkymmentä miestä useiden nuotioiden ympärillä, jotka olivat siten
sovitetut, etteivät tulenloimot voineet ilmaista heidän olevan siellä.
Outo näky, jonka tarjosi tämä joukko, siinä kun oli synkännäköisiä,
villikatseisia, vaatetukseltaan likaisia ja omituisen näköisiä
seikkailijoita, muodosti taulun, joka olisi ansainnut päästä Callotin
satiirisen piirustimen aiheeksi tai Salvator Rosan siveltimen
kuvattavaksi.
Nämä miehet, joiden joukossa oli mitä erilaatuisimpia yksilöitä
edustaen kaikkia kansallisuuksia vanhasta ja uudesta maailmasta,
venäläisestä kiinalaiseen asti, olivat niin täydellinen kokoelma
roistoja kuin kuvitella saattaa. He olivat ryösteleviä lurjuksia, jotka
eivät kuunnelleet lakia eikä omaatuntoa, joilla ei ollut kotia eikä
kontua. He olivat todellista sivistyksen pohjasakkaa, jo pienestä
pitäen joutuneet harhateille, myöhemmin pakosta etsien itselleen
turvapaikan lännen preirieiden sydänseuduilta. Näillä autioilla
paikoilla he olivat itsenäisenä rosvojoukkona taistellen milloin
metsästäjiä, milloin intiaaneja vastaan ja vieden toinen toisestaan
voiton julmuudessa ja konnantöissä.
Nämä miehet olivat sanalla sanoen niitä, joita on alettu nimittää
_preirierosvoiksi_.
Nimitys sopii heille joka suhteessa hyvin, koska he, valtamerellä
asuvien virkaveljiensä tavalla, jotka ryöstävät millä lipulla hyvänsä
varustettuja laivoja tai ainakin halveksien kohtelevat niitä,
hyökkäävät kaikkien matkustajien kimppuun, jotka uskaltavat yksin
matkustaa preirien halki, ahdistavat karavaaneja ja ryöstävät ne, ja
kun kaikki muu saalis pääsee heiltä karkuun, asettuvat he viekkaasti
väijyksiin korkeaan ruohoon tähystelläkseen intiaaneja ja murhatakseen
näitä saadakseen nostaa palkkion, jonka Yhdysvaltojen _isällinen_
hallitus suorittaa jokaisesta alkuasukkaan päänahasta aivan samaan
tapaan kuin Ranskassa maksetaan palkkio sudenpäästä.
Tätä joukkoa johti kapteeni Uaktehno, "Tappaja", jonka jo aikaisemmin
esittelimme.
Roistojen keskuudessa vallitsi levottomuus, joka oli merkkinä jostakin
aiotusta salaperäisestä retkestä.
Muutamat puhdistivat ja korjailivat aseitaan, toiset parsivat pukujaan,
muutamat polttelivat tupakkaa ja joivat mezcalia, toiset taas nukkuivat
kietoutuneina risaisiin viittoihinsa.
Hevoset, jotka kaikki olivat satuloidut ja lähtövalmiit, olivat sidotut
kiinni muutamiin seipäisiin.
Määrättyjen välimatkojen päässä seisoi vahteja nojaten pitkiin
karbineihinsa vaiteliaina ja liikkumattomina kuin pronssipatsaat
valvoen kaikkien turvallisuutta.
Vähitellen loivat sammuvista leirivalkeista lähtevät, raukenevat
valopatsaat tauluun punertavia säteitä, jotka tekivät preirierosvot yhä
villimmän näköisiksi.
Kapteeni näytti olevan sangen levoton. Hän käveli pitkin askelin
alaistensa parissa, polkien raivokkaasti maata jalallaan ja pysähtyen
aika ajoin kuuntelemaan preirieltä tulevia ääniä.
Yö muuttui yhä synkemmäksi. Kuu oli hävinnyt, tuuli suhisi kolkosti
kummuilla. Preirierosvot olivat kaikki, yksi toisensa perään, lopulta
vaipuneet uneen.
Ainoastaan kapteeni oli vielä valveilla.
Äkkiä hän luuli kaukaa kuulleensa laukauksen. Hetkinen vielä, ja
kaikkialla oli jälleen hiljaista.
"Mitä tämä merkitsee?" mutisi kapteeni raivostuneena; "ovatko ne
houkkiot antaneet yllättää itsensä?"
Sitten hän, kietoutuen huolellisesti viittaansa, suuntasi kulkunsa
kiireesti sinne päin, mistä laukaus oli kuulunut.
Synkkä pimeys vallitsi, ja huolimatta paikallistuntemuksestaan
kapteenin oli sangen vaikea kulkea pensaitten ja tiheikköjen lävitse,
jotka joka askeleella sulkivat häneltä tien. Useita kertoja hänen oli
pakko pysähtyä ja tutkia paikkoja voidakseen taas jatkaa matkaansa
entiseen suuntaan, jolta hänen vähän väliä oli käännyttävä syrjään, kun
kalliopaadet ja tiheiköt, jotka olivat hänen tiellään, pakoittivat
hänen tekemään kierroksia.
Kerran näin pysähtyessään hän luuli kuulevansa aivan läheltä lehtien ja
oksien rapinaa, aivan kuin joku ihminen tai peto kiireesti juoksisi
näreikössä.
Kapteeni vetäytyi jättiläismäisen mahonkipuun rungon taakse, ottaen
esille pistoolinsa, jotka hän viritti ollakseen valmis kaiken varalta.
Ojentaen päänsä eteenpäin hän kuunteli.
Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään. Oli tultu siihen salaperäiseen
yönhetkeen, jolloin luonto näyttää nukkuvan ja kaikki erämaan
tuntemattomat äänet hiljenevät, niin että, kuten intiaanit lausuvat,
_kuuluu vain äänettömyys_.
"Olen erehtynyt", lausui preirierosvo itsekseen ja taas liikahti
ryhtyäkseen jatkamaan matkaansa. Samassa ääni kuului uudelleen entistä
selvemmin ja lähempää, ja sitä seurasi melkein heti senjälkeen
pidätetty huokaus.
"Niin totta kuin Jumala elää!" sanoi kapteeni, "tämä alkaa olla
mielenkiintoista. Otanpa siitä selvän."
Käveltyään hetken ajan kiireesti hän huomasi melkein näkymättömissä
olevan ihmisvarjon hiipivän pimeässä jonkun askeleen päässä hänestä.
Olio, kuka hän sitten lienee ollutkin, näytti kävelevän vaivaloisesti,
hoippui joka askeleella, pysähtyi vähän väliä kuin kootakseen voimia.
Aika ajoin hän päästi kuuluville hillityn valituksen. Kapteeni
heittäytyi hänen eteensä sulkien häneltä tien.
Kun tuntematon huomasi hänet, kiljahti hän kauhusta, lankesi polvilleen
ja mutisi pelosta katkonaisella äänellä:
"Armoa! Armoa! Älkää tappako minua!"
"Kappas vaan!" huudahti kapteeni hämmästyneenä, "sehän on Lörppö! Kuka
riivattu on häntä näin huonosti kohdellut?"
Ja hän kumartui tämän puoleen. Mies oli todellakin opas. Hän oli
pyörtynyt.
"Hitto vieköön tuon tolvanan!" mutisi kapteeni halveksivasti; "miten
voisin häntä nyt kuulustella?"
Mutta rosvo oli neuvokas mies. Hän työnsi pistoolit takaisin vyöhönsä
ja tarttuen haavoittuneeseen heitti hänet olkapäilleen.
Kantaen taakkaansa, joka ei millään tavalla näyttänyt haittaavan hänen
kulkuaan, hän lähti kiireesti palaamaan samaa tietä, jota oli
tullutkin, ja saapui leiriinsä.
Hän laski oppaan puoleksi sammuneen rovion luo, johon heitti muutaman
sylyksellisen kuivia puita saadakseen sen jälleen palamaan. Pian hän
saattoi kirkkaassa valossa tarkastaa miestä, joka virui tainnuksissa
hänen jalkojensa juuressa.
Lörpön kasvot olivat kalmankalpeat, kylmä hiki valui hänen ohimoiltaan,
ja verta virtasi runsaasti haavasta, joka hänellä oli rinnassa.
"_Cascaras_!" mutisi kapteeni, "kas siinä on miesparka ammuttu pahasti
pilalle. Kunhan hän vain ennen lähtöään voisi minulle ilmoittaa, ketkä
ovat hänet tuollaiseen tilaan saattaneet ja mitä Kennedylle on
tapahtunut!"
Samoin kuin kaikilla metsänkävijöillä, oli kapteenillakin hieman
lääkitsemistaitoa. Hänen oli helppo hoitaa tuliaseen tuottamaa haavaa.
Sen huolenpidon vuoksi, jota hän osoitti haavoittuneelle, ei kestänyt
kauan, ennenkuin tämä tuli tajuihinsa. Hän huokasi syvään, avasi hurjat
silmänsä ja voimatta jokseenkin pitkään aikaan lausua sanaakaan hänen
kuitenkin onnistui, ensin moniaan kerran tuloksetta yritettyään,
kapteenin tukemana nousta istumaan. Kohottaen sitten päätään hän lausui
surullisella, matalalla ja katkonaisella äänellä:
"Kaikki on hukassa, kapteeni! Kepposemme ei ole onnistunut."
"Tuhat tulimmaista!..." kiljui rosvo raivokkaasti polkien jalkaansa,
"miten on asia voinut käydä niin hullusti?"
"Nuori tyttö on paholainen!" jatkoi opas sähisevän hengityksen ja yhä
heikommaksi käyvän äänen osoittaessa, että hän voi elää enää vain
muutamia hetkiä.
"Jos voit", lausui kapteeni ymmärtämättä lainkaan haavoittuneen
huudahdusta, "niin sano minulle, miten kaikki tapahtui ja mikä on
murhaajasi nimi, niin että voin kostaa puolestasi."
Kaamea hymy levisi oppaan sinertäville huulille.
"Murhaajan nimikö?" kysyi hän ivallisesti.
"Niin."
"Se on doña Luz."
"Doña Luz!" huudahti kapteeni hypäten hämmästyneenä pystyyn,
"mahdotonta!"
"Kuulkaa", jatkoi opas, "hetkeni ovat luetut, pian heitän henkeni.
Minun asemassani oleva mies ei valehtele. Antakaa minun puhua älkääkä
keskeyttäkö. En tiedä, ehdinkö sanoa teille kaikki, ennekuin menen
tekemään tiliä Hänelle, joka tietää kaikki."
"Puhu", lausui kapteeni.
Ja kun haavoittuneen ääni tuli yhä heikommaksi, polvistui hän tämän
viereen, ettei menettäisi sanaakaan.
"Antakaa minulle viinaa."
"Olet mieletön, viinahan tappaisi sinut."
Haavoittunut ravisti päätään.
"Se antaa minulle voimaa, jota välttämättä tarvitsen, jotta voisitte
kuulla kaikki, mitä minulla on sanottavana. Enkö jo olekin
puolikuollut?"
"Olet oikeassa!" mutisi kapteeni.
"Älkää siis epäilkö", jatkoi haavoittunut, kun hän oli kuullut tämän,
"nyt on kiire, minulla on tärkeitä asioita teille ilmoitettavana."
"Olkoon menneeksi siis!" kuiskasi rosvo hetken arveltuaan, ja ottaen
esille taskumattinsa ojensi sen oppaan huulille.
Viimemainittu joi ahneesti ja jokseenkin kauan. Kuumeinen puna kohosi
hänen poskipäilleen, melkein sammuneet silmät alkoivat kiiltää, ja
niistä loisti eloisa tuli.
"Älkää enää keskeyttäkö minua", sanoi hän varmalla ja jokseenkin
kovalla äänellä, "heti kun huomaatte minun heikontuvan, antakaa minun
juoda, ehkä silloin ehdin kertoa teille kaikki."
Kapteeni viittasi hänelle merkiksi, että hän noudattaisi hänen
toivomustaan, ja Lörppö alkoi puhua.
Hänen kertomuksensa kesti kauan, sillä häntä ahdistivat moniaat
heikkoudenkohtaukset. Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, lisäsi hän:
"Huomaatte, että nainen on, kuten jo kerran teille sanoin, paholainen.
Hän on surmannut Kennedyn ja minut. Luopukaa yrittämästä saada häntä
käsiinne, kapteeni, hän on liian vaikeasti saavutettava otus. Ette saa
häntä koskaan haltuunne."
"Hyvä!" lausui kapteeni rypistäen kulmakarvojaan, "kuvitteletko, että
siis hylkäisin suunnitelman?"
"No, onnea vain siis!" mutisi opas, "mitä minuun tulee, niin olen
toimittanut asiani, tilini ovat selvät... Hyvästi, kapteeni", lisäsi
hän kummallisesti hymyillen, "matkustan kaikkien paholaisten luo,
siellä kyllä tapaamme toisemme!..."
Hän kaatui selälleen.
Kapteeni aikoi nostaa hänet takaisin istumaan, mutta hän oli jo
kuollut.
"Hauskaa matkaa!" mutisi hän huolettomasti.
Hän nosti ruumiin olkapäilleen, kantaen sen näreikköön, jonka keskelle
kaivoi kuopan, ja laski ruumiin sinne. Suoritettuaan tämän työn
muutamassa minuutissa hän palasi leirivalkean ääreen, kietoutui
viittaansa, laskeutui pitkälleen maahan ja nukahti lausuttuaan
itsekseen:
"Parin tunnin perästä koittaa päivä, silloin saamme nähdä, mitä on
tehtävä."
Rosvot eivät nukkuneet pitkään. Auringon noustessa olivat kaikki
rosvoleirissä liikkeellä. Jokainen laittausi lähtövalmiiksi.
Kaukana siitä, että olisi luopunut suunnitelmastaan, kapteeni oli
päinvastoin päättänyt panna sen pikaisesti toimeen antamatta
meksikolaisille aikaa etsiä apua preiriellä oleskelevilta
valkoihoisilta metsästäjiltä, jotka olisivat tehneet onnistumisen
hänelle epävarmaksi.
Heti kun oli varma siitä, että hänen antamansa käskyt oli oikein
ymmärretty, antoi kapteeni lähtömerkin. Joukko lähti marssimaan
intiaanien tavalla, mikä merkitsee sitä, että he sananmukaisesti
käänsivät selkänsä sinne, minne heidän oli kuljettava.
Saavuttuaan näin eräälle paikalle, joka näytti tarjoavan heille
haluamansa turvallisuustakeet, preirierosvot astuivat maahan ratsujensa
selästä. Hevoset jätettiin muutamien määrättyjen miesten haltuun, ja
rosvot alkoivat lipua maata pitkin kuin jono käärmeitä ja hyppiä
luikertelevalta oksalta toiselle, puulta puulle, ja niin he etenivät
noudattaen varokeinoja, joita yllätyksissä käytetään, kohti
meksikolaisten leiriä.
III
Uhraus
Kuten olemme kertoneet eräässä edellisessä luvussa, oli tohtori
lähtenyt meksikolaisten leiristä viemään doña Luzin ilmoitusta Mustalle
Hirvelle.
Niinkuin kaikki oppineet, joiden nimen päätteenä on _us_, oli tohtori
hyvin hajamielinen, ollen kuitenkin maailman hyväätarkoittavin mies.
Aluksi hän virkaveljiensä tavoin vaivasi päätään yrittäen keksiä niiden
sanojen merkitystä, jotka hänen tuli lausua erämiehelle.
Hän ei voinut ymmärtää, mitä apua puolivillistä miehestä, joka asui
yksinään preiriellä ja kulutti aikaansa metsästämällä ja pyydyksiä
asettelemalla, saattoi olla hänen ystävilleen.
Kun hän niin äkkiä oli suostunut toimittamaan tämän tehtävän, oli
siihen ollut ainoana syynä lämmin ystävyydentunne kenraalin
sisarentytärtä kohtaan. Vaikka hän ei odottanutkaan sen johtavan
mihinkään suotuisaan tulokseen, oli hän kuitenkin, kuten olemme
kertoneet, päättäväisesti lähtenyt matkaan, koska muka tietoisuus hänen
lähdöstään tyynnyttäisi nuorta tyttöä. Lyhyesti sanoen, hän oli
pikemmin tahtonut tyydyttää "sairasta" kuin tehdä jotakin hyödyllistä.
Ollessaan varma siitä, että hänelle annettu tehtävä oli hyödytön, hän
ei viitsinyt täyttä vauhtia ratsastaa Mustan Hirven _toldolle_, kuten
hänen olisi pitänyt, vaan astui alas hevosensa selästä, piti kädessään
suitsia ja alkoi etsiä lääkeyrttejä, johon puuhaan hän pian niin
syventyi, että täydelleen unohti doña Luzin varoitukset ja sen, miksi
oli lähtenyt leiristä.
Aika kului kuitenkin, päivä oli jo siirtynyt yli puolivälin, ja
tohtoria, jonka jo aikoja sitten olisi pitänyt palata, ei kuulunut.
Meksikolaisten leirissä vallitsi todellinen levottomuus.
Kenraali ja kapteeni olivat järjestäneet kaikki kuntoon vakavaa
puolustusta varten hyökkäyksen varalta.
Ei mikään näyttänyt kuitenkaan heitä uhkaavan.
Mitä suurin rauha vallitsi edelleen ympäristössä. Meksikolaiset olivat
jo vähällä luulla väärän hälytyksen tapahtuneen.
Doña Luz yksin tunsi levottomuutensa kasvavan hetki hetkeltä. Katse
suunnattuna tasangolle hän turhaan tähyili sille taholle, mistä hänen
viestinviejänsä piti palata.
Äkkiä hän oli huomaavinaan, että preiriellä kasvava korkea ruoho oli
aaltomaisessa liikkeessä, joka ei ollut sille ominainen.
Ei tosiaankaan käynyt tuulenhenkäyksiä. Painostava kuumuus vallitsi
preiriellä, puiden lehdet, jotka auringonsäteet olivat polttaneet
ruskeiksi, olivat liikkumattomat, ja ainoastaan korkea ruoho, joka
liikkui hiljaa ja salaperäisesti, heilui yhä itsestään.
Ja mikä merkillisintä: tämän melkein huomaamaton liikehtiminen, jonka
vain erikoisen tarkasti katsoen saattoi huomata, ei ollut yleinen, vaan
päinvastoin säännöllisesti jatkuva, läheten vähitellen leiriä
tasaisesti, niin että saattoi arvata siinä piilevän niin sanoaksemme
suunnitellun sysäyksen. Sitä mukaan kun se näet siirtyi leiriä
lähempänä olevaan ruohoon, hiljeni se etäämpänä, ja lopulta se siellä
lakkasi.
Vallituksille asetetut vahdit eivät tienneet, mikä oli syynä tähän
ruohon heilumiseen, jota he eivät ymmärtäneet lainkaan.
Kokeneena sotilaana kenraali päätti ottaa siitä selvän, voidakseen sen
mukaan toimia. Vaikka hän ei itse ollut koskaan joutunut kosketuksiin
intiaanien kanssa, oli hän kuitenkin siksi paljon kuullut puhuttavan
heidän taistelutavoistaan, että heti otaksui tässä piilevän jonkun
konnankoukun.
Tahtomatta jättää leiriä puolustajia vaille, joita se tarvitsi, hän
päätti itse antautua seikkailuun ja lähteä vakoiluretkelle.
Sillä hetkellä, jolloin hänen juuri piti mennä leirin suojavarusteiden
yli, pysäytti kapteeni Aguilar hänet laskien kunnioittavasti kätensä
hänen olalleen.
"Mitä tahdotte, ystäväni?" kysyi kenraali häneltä vetäytyen takaisin.
"Luvallanne rohkenen kääntyä puoleenne tehden erään kysymyksen, herra
kenraali", vastasi nuori mies.
"Tehkää se."
"Aiotteko lähteä leiristä?"
"Aion."
"Lähteäksenne tietysti vakoiluretkelle?"
"Lähteäkseni vakoiluretkelle, aivan niin."
"Se tehtävä kuuluu minulle."
"Miksi niin?" kysyi kenraali hämmästyneenä.
"Sehän on luonnollista, herra kenraali, olenhan vain alhainen
upseeriparka, joka saan kaikesta kiittää teitä."
"Entä sitten?"
"Vaara, johon antautuisin, jos siinä vaaraa on, ei lainkaan saattaisi
epävarmaksi retkikunnan menestystä, kun sensijaan..."
"Kun sensijaan?"
"Jos teidät surmataan?"
Kenraali hätkähti.
"Täytyy ottaa kaikki lukuun", jatkoi kapteeni, "kun on tekemisissä
sellaisten vastustajien kanssa, jotka meitä nyt uhkaavat."
"Aivan niin, entä sitten?"
"No niin retkikunta joutuisi harhateille, eikä yksikään meistä näkisi
enää sivistysmaita. Te olette pää, me muut olemme vain käsivarret,
teidän on siis jäätävä leiriin."
Kenraali mietti hetken. Sitten hän puristaen sydämellisesti nuoren
miehen kättä lausui:
"Kiitos, mutta minun on itseni nähtävä, kuka meitä vastaan vehkeilee.
Tilanne on liian vakava voidakseni luottaa edes teihin."
"Teidän täytyy jäädä, kenraali", intti kapteeni, "se teidän on tehtävä
ei ainoastaan meidän kaikkien tähtemme, vaan ennen kaikkea
sisarentyttärenne, tuon viattoman ja hennon olennon vuoksi, joka, jos
teille tapahtuisi joku onnettomuus jäisi yksin ja hyljättynä keskelle
julmia kansanheimoja vailla huoltajaa ja turvaa. Mitä minun henkeeni
tulee, niin sillä ei ole niin väliä, sillä olenhan koditon lapsiraukka,
joka kaikesta saan kiittää teidän hyväntahtoisuuttanne. Nyt on tullut
hetki osoittaakseni kiitollisuuttani, antakaa minun siis suorittaa
velkani."
"Mutta --" aikoi kenraali sanoa.
"Tiedätte", jatkoi nuori mies innostuen, "että jos voisin korvata
teidät doña Luzin huoltajana, suostuisin siihen mielelläni, mutta vielä
olen liian nuori näytelläkseni niin jaloa osaa. Kuulkaa siis, kenraali,
sallikaa minun mennä sijastanne, se tehtävä kuuluu minulle."
Puoliväkisin hän sai vanhan upseerin peruuttamaan aikeensa, kiirehti
suojavarustuksille, hyppäsi yhdellä loikkauksella niiden yli ja poistui
kiireisin askelin viitattuaan vielä kerran hyvästiksi.
Kenraali seurasi häntä katseillaan niin kauan kuin voi hänet eroittaa.
Sitten hän siveli kädellään otsaansa mutisten:
"Kunnon poika, mainio luonne!"
"Eikö totta, eno?" vastasi hänelle doña Luz saavuttuaan paikalle
huomaamatta.
"Olitko sinä täällä, lapsi kulta?" lausui kenraali hymyillen ja siten
turhaan koettaen näyttää iloiselta.
"Kyllä, eno hyvä, kuulin kaikki."
"Hyvä, pikku rakkaani", sai kenraali vaivoin sanotuksi, "mutta nyt ei
ole liikutuksille aikaa, minun on ajateltava turvallisuuttasi. Älä ole
täällä pitempään. Tule kanssani, sillä täällä voisi intiaanin kuula
liian helposti sinut tavoittaa."
Tarttuen tytön käteen hän talutti tämän lempeästi teltalle asti.
Saatuaan hänet astumaan telttaan sisään hän suuteli häntä otsalle,
varoitti häntä enää tulemasta ulos ja palasi suojavarustuksille, mistä
alkoi mitä huolellisimmin tarkata, mitä tasangolla tapahtui, mielessään
koko ajan laskien, kuinka pitkä aika oli kulunut kapteenin lähdöstä, ja
ihmetellen, ettei hän vielä näkynyt palaavan.
"Hän lienee joutunut intiaanien käsiin", puheli hän, "ja kenties he jo
ovat hänet tappaneet!"
Kapteeni Aguilar oli pelkäämätön sotilas, joka oli karaistunut Meksikon
lakkaamattomissa sodissa ja osasi yhdistää rohkeuden varovaisuuteen.
Päästyään jonkun matkan päähän leiristä hän heittäytyi vatsalleen
maahan ja ryömi eräälle kalliolle, joka täydellisesti sopi hänelle
vaanimispaikaksi.
Kaikki näytti rauhalliselta hänen ympärillään. Mikään ei saattanut
häntä epäilemään, että vihollinen lähestyi. Jokseenkin pitkän ajan
perästä, kun hän oli tutkinut aluetta, hän valmistautui palaamaan
leiriin viedäkseen sinne sanoman, että kenraali oli erehtynyt, ettei
ollut mikään vaara uhkaamassa, kun äkkiä aivan läheltä häntä joku
olento lähti kiivaasti juoksemaan.
"Oh! Oh!" mutisi nuori mies, "olisikohan täällä sentään jotakin?
Katsokaammehan hiukan."
Lähtien siis kalliolta hän astui varovasti pari askelta eteenpäin
ottaakseen varman selon, oliko hänen pelkoonsa todellista aihetta.
Ruoho alkoi liikkua rajusti, kymmenkunta miestä nousi äkkiä hänen
ympärillään ja saarsi hänet ennenkuin hän ehti puolustautua tai palata
turvapaikkaansa, josta oli niin varomatta lähtenyt.
"Tulitte ainakin sopivaan aikaan", sanoi hän ylenkatseellisen
kylmäverisesti, "nyt ainakin tiedän, keiden kanssa olen tekemisissä."
"Antautukaa!" kiljui muuan hänen ympärillään tungeksivista miehistä.
"Olkoon menneeksi!" vastasi Aguilar ivallisesti hymyillen, "mutta te
olette typeriä, sillä minut on ensin kunnollisesti tapettava, ennenkuin
minut voi vangita."
"No sitten teidät tapetaan, kaunis keikari", vastasi ensinmainittu
puhuja röyhkeästi.
"Sen otan lukuun", lausui kapteeni, "ja puolustaudun. Se synnyttää
hälinää, ystäväni kuulevat sen, yllätyksenne ei onnistu, ja sitä juuri
haluankin."
Hän lausui nämä sanat niin rauhallisesti, että se pani preirierosvot
miettimään. Nämä miehet kuuluivat kapteeni Uaktehnon joukkoon. Hän
itsekin oli mukana.
"Niin", vastasi roistojen päällikkö virnistellen, "aikomuksenne on
hyvä, mutta teidät voi, ikävä kyllä, surmata ilman meluakin, ja silloin
suunnitelmanne on mennyt karille."
"Pyh! Kuka sen tietää!" sanoi nuori mies.
Ennenkuin preirierosvot saattoivat arvatakaan, teki hän huikean hypyn
taaksepäin, kaatoi maahan kaksi miestä ja alkoi tavattoman nopeasti
juosta leirille päin.
Ensi hämmästyksestä toinnuttuaan roistot syöksyivät häntä seuraamaan.
Tätä pikajuoksukilpailua kesti verrattain kauan rosvojen kykenemättä
huomattavasti lyhentämään heidän ja pakenijan välistä matkaa. Ajaen yhä
häntä takaa he koettivat välttää, etteivät meksikolaisten vahdit, jotka
he halusivat yllättää, saisi nähdä heitä, ja siksi heidän oli pakko
tehdä liikkuessaan kierroksia, jotka tietysti hidastuttivat heidän
kulkuaan.
Kapteeni oli saapunut äänenkantaman päähän tovereistaan. Hän katsahti
taakseen, ja käyttäen hyväkseen pysähdysaikaa, kun hän hengähti, rosvot
lähenivät häntä huomattavasti.
Nuori mies tiesi, että jos hän jatkaisi juoksuaan, hän aiheuttaisi sen
onnettomuuden, jota hän halusi välttää.
Hän teki hetkessä päätöksensä, päätti kuolla kuin sotilas, kaatua
taistelussa ja olla hyödyksi niille, joiden puolesta uhrautui.
Hän nojautui puuta vasten, pani puukkonsa vierelleen käden ulottuville,
otti esille pistoolinsa vyöltään ja kääntyi roistoihin päin, jotka
olivat hänestä enää vain kolmisenkymmenen askeleen päässä.
Kiinnittääkseen ystäviensä huomiota puoleensa, hän huusi kaikuvalla
äänellä:
"Huomio! Huomio! Vihollisia!..."
Sitten hän mitä kylmäverisimmin laukaisi kuin pilkkaan ampuen --
hänellä oli neljä kaksipiippuista pistoolia -- toistaen joka kerta, kun
yksi rosvo kaatui:
"Huomio! Vihollisia!... He piirittävät meitä, varokaa, varokaa!"
Vimmastuneina tästä sisukkaasta puolustustavasta roistot karkasivat
hänen kimppuunsa unohtaen kokonaan varovaisuuden, jota tähän asti
olivat noudattaneet.
Alkoi kauhistava, sekasortoinen taistelu, jota yksi mies kävi kahta-,
kolmeakymmentä vastaan, sillä aina kun yksi rosvoista kaatui, astui
hänen tilalleen toinen.
Taistelu oli hirvittävä!