on minulle tervetullut. Elämäni on ollut vain pitkä sarja tuskaa.
Kuolema on minulle siunaus."
"Mutta poikasi?"
"Poikani pelastuu, jos minä kuolen, sen olet vannonut isäsi luitten
kautta."
"Sen olen vannonut."
"Anna minun siis kuolla."
"Ovatko heimosi naiset siis intiaaninaisten kaltaisia, jotka
vapisematta kestävät kidutusta?" kysyi päällikkö hämmästyneenä.
"Kyllä!" vastasi nainen liikuttuneena. "Kaikki äidit sitä halveksivat,
kun on kysymyksessä heidän lastensa pelastus."
"Kuule", lausui intiaani tuntien väkisinkin sääliä, "minullakin on
äiti, jota rakastan. Jos haluat, voin siirtää kidutuksesi
auringonlaskuun asti."
"Miksi niin?" vastasi vanki. "Ei, soturi, jos tuskani tosiaankin
herättävät osanottoasi, niin on vain yksi hyvätyö, jonka voit minulle
tehdä."
"Puhu", sanoi päällikkö innostuneena.
"Anna minun kuolla nyt heti."
"Mutta jos poikasi saapuisi?"
"Yhdentekevää. Tarvitset uhrin, eikö niin? No niin, uhri on edessäsi,
voit mielin määrin häntä kiduttaa. Miksi epäröit? Anna minun kuolla,
sanon."
"Toivomuksesi täytetään", vastasi comanchi kolkosti. "Nainen,
valmistaudu kuolemaan."
Nainen painoi päänsä rintaansa vasten ja odotti.
Kotkanpään viittauksesta kaksi soturia kävi käsiksi vankiin ja sitoi
hänet keskiruumiin kohdalta paaluun.
Sitten alkoi veitsellä kiduttaminen.
Se tapahtuu seuraavasti: Jokainen soturi tarttuu väkipuukkonsa kärkeen
oikean kätensä peukalolla ja etusormella, ja heittää sen uhria kohti,
niin että tämä vain lievästi haavoittuu.
Kidutuksissaan intiaanit pyrkivät siihen, että uhri saisi kärsiä
mahdollisimman kauan. He antavat viimeisen iskun viholliselleen vasta
sitten, kun he vähitellen ja niin sanoaksemme pala palalta ovat
kiskoneet hänestä hengen.
Soturit heittivät puukkojaan niin ihmeteltävän taitavasti, että
jokainen niistä hipaisi onnetonta vankia aiheuttamatta hänelle muuta
kuin naarmuja.
Naispoloisen veri oli kuitenkin alkanut virrata. Hän oli sulkenut
silmänsä ja rukoili kiihkeästi, että niin pian kuin suinkin tulisi
kuolettava isku.
Soturit, joiden maalitauluna hänen ruumiinsa oli, innostuivat
vähitellen, harrastus ja halu osoittaa taitavuuttaan olivat päässeet
voitolle säälistä, jota he aikaisemmin olivat tunteneet. He
paukuttelivat käsiään hurjasti huutaen ja purskahtaen nauramaan, jonkun
taitavan suorittaessa etevän heiton.
Sanalla sanoen: tässä kävi, niinkuin aina käy sekä sivistyskansojen
että villikansojen kesken, veri päihdytti heitä, heidän itserakkautensa
yhtyi leikkiin, jokainen koetti suorittaa tempun paremmin kuin hänen
edeltäjänsä. Muut ajatukset olivat unohtuneet.
Kun kaikki olivat heittäneet puukkonsa, tarttui pieni ryhmä heimokunnan
taitavimpia ampujia pyssyihinsä.
Heillä tuli olla tarkka silmä, sillä huonosti tähdätty luoti saattoi
tappaa kidutettavan ja riistää läsnäolevilta kiehtovan näytelmän, josta
he odottivat itselleen niin suurta huvia.
Joka laukauksen pamahtaessa tuo ihmisparka, joka oli vaipunut omiin
aatoksiinsa, osoitti elonmerkkejä vain hermostuneesti väristen, niin
että vavistus kulki koko hänen ruumiinsa lävitse.
"Lopettakaamme jo", lausui Kotkanpää tuntien väkisinkin
pronssisydämensä heltyvän huomatessaan niin suuren rohkeuden ja
itsensäkieltämisen. "Comanchisoturit eivät ole jaguareja. Tämä nainen
on kylliksi kärsinyt. Nyt hän kuolkoon, ja tämä riittäköön."
Kuului murinaa naisten ja lasten parista, jotka olivat kaikkein
innostuneimpia kidutuksen kannattajia.
Mutta soturit olivat samaa mieltä kuin heidän päällikkönsä. Toimitus,
jonka aikana uhri ei syytänyt, kuten tavallisesti, herjauksia
voittajien päälle, ei viehättänyt heitä, ja sitäpaitsi heitä
sisimmässään hävetti näin osoittaa vimmaansa naiselle.
Onnettomalle armahdukseksi jätettiin hänen kynsiensä alle pistettävät
tikut pois. Samoin jäivät sikseen rikitetyt sytyttimet, jollaisia
pannaan sormien väliin, ynnä hunajakerros, jolla kasvot sivellään,
jotta mehiläiset tulisivat pistämään, ynnä muutkin kidutusvälineet,
joita tässä kävisi liian pitkäksi luetella. Rovio, jolla hänet oli
poltettava, laitettiin kuntoon.
Mutta ennenkuin intiaanit ryhtyivät viimeiseen kohtaukseen tässä
julmassa näytelmässä, irroitettiin naisparka. Muutamia hetkiä hänen
annettiin hengittää vapaana ja tointua kokemistaan kauheista
mielenliikutuksista.
Melkein tajuttomana tuo onneton vaipui maahan. Kotkanpää meni hänen
luokseen.
"Äitini on rohkea", sanoi hän; "moni soturini ei olisi voinut kestää
tällaisia kärsimyksiä yhtä rohkeasti."
Laimea hymy väreili naisparan sinipunervilla huulilla.
"Minulla on poika", vastasi hän luoden puhuttelijaansa sanomattoman
lempeän katseen. "Hänen puolestaan minä kärsin."
"Soturi on onnellinen, kun hänellä on tuollainen äiti."
"Miksi kuolemaani lykätään? Sellainen menettely on julmaa. Soturit
eivät saa kiduttaa naista."
"Äitini on oikeassa, hänen kidutuksensa onkin jo lopussa."
"Saanko siis vihdoinkin kuolla?" kysyi hän helpotuksesta huohaten.
"Saat, roviota jo valmistellaan."
Naisparka tunsi väkisinkin kauhun väristyksen kulkevan koko ruumiinsa
lävitse kuullessaan tämän hirveän ilmoituksen.
"Poltetaanko minut?" huudahti hän epätoivoissaan. "Miksi minut
poltetaan?"
"Sellainen on tapa."
Uhri painoi päänsä käsiinsä, mutta pian hän taas oikaisihe ja luoden
taivaaseen innoittuneen katseen kuiskasi kärsivällisesti:
"Jumalani, tapahtukoon Sinun tahtosi!"
"Tunteeko äitini olevansa kylliksi tointunut, jotta hänet voidaan
kiinnittää paaluun?" kysyi päällikkö sääliväisesti.
"Kyllä", vastasi nainen päättäväisesti nousten seisaalleen.
Kotkanpää ei voinut pidättää ihailua osoittavaa liikettä. Intiaanit
pitivät rohkeutta päähyveenä.
"Tule", sanoi hän.
Vanki seurasi häntä varmoin askelin. Koko voima oli hänelle palautunut;
vihdoinkin hän saisi kuolla!
Päällikkö vei hänet veriselle paalulle, johon hänet toistamiseen
sidottiin. Hänen eteensä pinottiin kasoittain tuoreita risuja ja
Kotkanpään viittauksesta ne sytytettiin.
Tuli ei ensin ottanut syttyäkseen, ja siitä nousi sakea sauhu. Vihdoin
leimahti lieska, laajeni vähitellen ja muutamissa hetkissä kasvoi
valtavaksi.
Onneton nainen ei voinut pidättää epätoivon huudahdusta.
Samassa hetkessä ilmestyi keskelle leiriä ratsastaja ajaen täyttä
lentoa. Yhdellä hyppäyksellä hän oli maassa, ja ennenkuin kukaan ehti
häntä estää, hän hajoitti rovion puukasan ja leikkasi poikki uhria
kahlehtineet siteet.
"Voi, miksi saavuit!" kuiskasi äiti vaipuen hänen käsivarsilleen.
"Äiti! Antakaa minulle anteeksi!" huudahti Uskollinen Sydän
epätoivoisena; "kuinka olettekaan saanut kärsiä, hyvä Jumala!"
"Lähde pois! Lähde pois, Rafael!" lausui äiti torjuen hänen
hellyydenosoituksensa, "anna minun kuolla sijastasi, äidinhän tulee
uhrata elämänsä lapsensa puolesta."
"Ei, älkää puhuko niin, äiti! Älkää saattako minua mielettömäksi!"
huudahti nuori mies sulkien hänet kiihkeästi syliinsä.
Hämmennys, jonka Uskollisen Sydämen äkillinen hyökkäys oli aiheuttanut,
oli kuitenkin hälvennyt, ja intiaanisoturit olivat jälleen saaneet sen
maltin, joka heillä on kaikissa tilanteissa.
Kotkanpää meni metsästäjän luo.
"Veljeni on tervetullut", sanoi hän, "mutta en odottanut hänen enää
saapuvan."
"Tässä olen, minun oli mahdoton saapua aikaisemmin. Oletan, että äitini
on vapaa."
"Hän on vapaa."
"Hän voi siis lähteä, minne haluaa."
"Aivan minne hän haluaa."
"Ei", huudahti vanki asettuen päättäväisesti intiaanipäällikön eteen,
"se on liian myöhäistä, minun on kuoltava, poikani ei ole oikeutettu
astumaan sijaani."
"Äiti, mitä sanotte?"
"Asia on, niinkuin sanon, Rafael", jatkoi nainen kiihkeästi. "Se hetki,
johon mennessä sinun oli saavuttava, on jo mennyt ohi. Sinulla ei ole
oikeutta olla täällä ja estää kidutustani. Poistu, poistu, Rafael, sitä
rukoilen sinua tekemään, anna minun kuolla pelastaakseni sinut",
huudahti hän vuodattaen kyyneliä ja heittäytyen poikansa syliin.
"Äiti", sanoi nuori mies vastaten hänen hellyydenosoituksiinsa,
"rakkautenne minuun johtaa teidät harhaan. En salli pantavan täytäntöön
sellaista konnantyötä, ei, ei, vain minun on jäätävä tänne!"
"Jumalani! Jumalani!" puhui naisparka nyyhkyttäen, "hän ei halua
ymmärtää mitään!... Olisin niin onnellinen saadessani kuolla
pelastaakseni hänet!"
Liian ankaran kiihtymyksen valtaamana äitiraukka pyörtyi.
Uskollinen Sydän painoi pitkän, hellän suudelman hänen otsalleen ja
laskien hänet Eusebion syliin, joka muutama hetki aikaisemmin oli
saapunut paikalle, lausui tuskan puristamalla äänellä:
"Lähtekää! Äiti raukka! Olkoon hän onnellinen, jos onni voi hänelle
hymyillä hänen ollessaan vailla lastaan."
Vanha palvelija huokasi, puristi lämpimästi Uskollisen Sydämen kättä,
nosti tajuttoman emäntänsä satulansa eteen, tarttui ohjaksiin ja
poistui hitaasti leiristä kenenkään estämättä. Uskollinen Sydän seurasi
katseillaan äitiään niin kauan kuin saattoi hänet nähdä. Sitten kun hän
oli kadonnut näkyvistä, eikä häntä kuljettavan hevosen askelten ääntä
enää kuulunut, hengähti hän aivan kuin olisi ollut vähällä tukehtua ja
vei käden otsalleen kuiskaten:
"Kaikki on lopussa! Jumalani, huolehdi hänestä!" Kääntyen
intiaanipäällikköjen puoleen, jotka katselivat häntä ääneti,
kunnioittaen ja ihaillen, hän lausui lujalla ja terävällä äänellä
luoden heihin salamoivan katseen:
"Comanchisoturit! Kaikki olette raukkoja! Miehet, joilla on sydän
paikallaan, eivät kiduta naista!"
Kotkanpää hymyili.
"Saamme nähdä", sanoi hän ivallisesti, "onko kalpea mies niin uljas
kuin luuloittelee."
"Osaan ainakin kuolla kuin mies!" lausui hän ylevästi.
"Metsästäjän äiti on vapaa."
"Olen vankinne. Tehkää, mitä haluatte."
"Vangilla ei saa olla aseita."
"Aivan oikein", lausui hän halveksivasti hymyillen, "annan teille
omani."
"Ei vielä, jos suvaitset, rakas ystävä", lausui muuan pilkallinen ääni
äkkiä.
Ilomieli ilmestyi näkyviin.
Hän toi mukanaan satulankaarella poikittain lepäävän neli- tai
viisivuotiaan lapsen, ja nuori, sangen kaunis intiaaninainen seurasi
lujasti sidottuna hevosen häntään.
"Poikani, vaimoni!" huusi Kotkanpää kauhistuneena.
"Niin", myönsi kanadalainen virnistäen, "vaimosi ja poikasi, jotka olen
ottanut vangiksi. Hyvä temppu, vai mitä?"
Yhdellä hyppäyksellä oli Uskollinen Sydän ystävänsä viittauksesta
hypännyt naisen luo, jonka hampaat epätoivosta löivät loukkua ja joka
katseli mielettömänä ympärilleen.
"Nyt", jatkoi Ilomieli kaameasti hymyillen, "keskustelkaamme, sillä
luulen tasoittaneeni mahdollisuudet, vai mitä sanotte, hehheh?"
Ja hän painoi pistoolin viattoman lapsen otsaa vasten. Se alkoi
kauheasti kirkua tuntiessaan kylmän teräksen otsallaan.
"Oi!" huudahti Kotkanpää epätoivoisena, "poikani! Anna minulle
poikani!"
"Ja vaimosi, vai oletko unohtanut hänet?" vastasi Ilomieli ivallisesti
naurahtaen ja kohauttaen olkapäitään.
"Mitkä ovat ehtosi?" kysyi Kotkanpää.
TOINEN OSA
TAPPAJA
I
Uskollinen Sydän
Asema oli kokonaan muuttunut.
Erämiehet, jotka hetkistä aikaisemmin olivat olleet intiaanien
armoilla, eivät nyt ainoastaan olleet vapaat, vaan vieläpä saattoivat
sanella ankarat ehdot.
Moniaat kiväärit olivat kyllä suuntautuneet kanadalaiseen päin, ja
monet nuolet olleet tähdättyinä häneen, mutta Kotkanpään viittauksesta
kiväärit oli nostettu jälleen pystyyn ja nuolet pantu takaisin viineen.
Häpeä joutua kahden miehen satimeen, jotka uhmailivat heitä rohkeasti
keskellä heidän leiriään, pani comanchien mielet kuohumaan raivosta. He
huomasivat kuitenkin mahdottomaksi taistella taitavia vastustajiaan
vastaan. Mitä he tosiaankaan olisivat voineet tehdä näille uljaille
metsänkävijöille, jotka eivät pitäneet henkeään missään arvossa?
Tappaako heidät?
Mutta kaatuessaan he olisivat armotta surmanneet vangit, jotka
intiaanit tahtoivat pelastaa.
Kehittynein tunne intiaaneilla on heidän rakkautensa perheeseensä.
Villein soturi ei emmi lastensa ja vaimonsa puolesta suostua
sellaiseen, mihin toisissa olosuhteissa kaikkein kauheimmat kidutukset
eivät voisi häntä pakoittaa. Nähdessään siis vaimonsa ja lapsensa
joutuneen Ilomielen valtaan Kotkanpää ajatteli vain heidän
pelastustaan.
Kaikista ihmisistä intiaanit kenties helpoimmin osaavat taipua
odottamattoman tilanteen vaatimuksiin.
Comanchipäällikkö kätki sydämensä pohjaan vihan ja raivon, joita hän
tunsi. Jalolla ja luontevalla liikkeellä hän heitti taakseen peitteen,
jota piti viittanaan, ja tyynen näköisenä, hymy huulilla, lähestyi
metsästäjiä.
Viimemainitut, jotka jo vanhastaan olivat tottuneet punanahkojen
tapoihin, jäivät näköjään rauhallisina odottamaan, mitä seuraisi heidän
julkeasta kepposestaan.
"Kalpeat veljet", lausui päällikkö, "ovat viisautta täynnä, vaikka
heidän tukkansa onkin musta. He tuntevat kaikki suurille sotureille
ominaiset juonet, heillä on majavan äly ja leijonan rohkeus."
Molemmat miehet kumarsivat ääneti. Kotkanpää jatkoi:
"Kun veljeni Uskollinen Sydän on suurilta järviltä saapuneiden
comanchien leirissä, on vihdoinkin tullut aika hajoittaa pilvet, jotka
ovat nousseet hänen ja punanahkojen väliin. Uskollinen Sydän on
rehellinen, selittäköön hän kantansa pelkäämättä. Hän on kuuluisien
päälliköiden edessä, jotka eivät emmi tunnustaa vääryyttään, jos he
sitä ovat hänelle tehneet."
"Ohoo!" vastasi kanadalainen naureskellen, "Kotkanpää on aivan äkkiä
muuttanut mielipidettä meidän laadustamme. Luuleeko hän pettävänsä
meitä tyhjillä sanoilla?"
Vihan salama välähti intiaanin villissä silmässä, mutta ponnistaen
kaikki voimansa hänen onnistui hillitä itsensä.
Samassa muuan mies ilmestyi kekustelijoitten väliin.
Se oli Aurinko, heimokunnan kunniakkain soturi.
Vanhus kohotti verkalleen kätensä.
"Lapseni kuunnelkoot minua", sanoi hän, "kaikki on selvitettävä tänään.
Kalpeat metsästäjät saavat polttaa rauhanpiippua kanssamme."
"Olkoon menneeksi", lausui Uskollinen Sydän.
Auringon viittauksesta heimokunnan vanhimmat päälliköt kerääntyivät
hänen ympärilleen.
Ilomieli ei ollut muuttanut asentoaan. Hän oli valmis huomatessaan
vähäisimmänkin epäilyttävän liikkeen uhraamaan vankinsa.
Kun piippu oli kiertänyt lähelle erämiehiä syntyneen piirin ympäri,
kokosi vanhus ajatuksensa. Kumarrettuaan sitten valkoihoisille hän
puhui seuraavasti:
"Soturit, kiitän Elämän Herraa siitä, että hän rakastaa meitä, meitä
punanahkoja, ja siitä, että hän vihdoinkin tänään lähettää luoksemme
nämä kaksi kalpeata miestä, jotka voivat aukaista meille sydämensä.
Olkaa rohkeita, nuoret miehet, älkää antako mielenne käydä raskaiksi ja
kartoittakaa kauas luotanne pahat aikomukset. Me pidämme sinusta,
Uskollinen Sydän, olemme kuulleet puhuttavan inhimillisyydestäsi
punanahkoja kohtaan. Uskomme, että sydämesi on avoinna, ja että veresi
juoksee kirkkaana kuin aurinko. Totta on, että me intiaanit emme ole
varsin ymmärtäväisiä, kun polttava vesi meitä hallitsee, ja että me eri
kerroilla olemme kenties sinua loukanneet. Mutta toivomme, ettet enää
sitä ajattele ja että, niin kauan kuin sinä ja me oleskelemme
preiriellä, metsästelemme rinnakkain, niinkuin sellaisten soturien,
jotka rakastavat ja kunnioittavat toisiaan, onkin tehtävä".[1]
[1] Siltä varalta, että lukija mielellään tutustuisi comanchien
kieleen, esitämme tässä, miltä Auringon puhe kuului alkukielellä:
"Miigvoitsh kitshii manituu, kaigalvkii zarget uune an nishin
norbai nogome, shaf hyyar paishik artvuai vinnin terkushenan,
cavviin kitshii morgussei, an nishin norbai nogome, kavvikkar
indenendum. Kaigait kitshii muskovvai geosai haguarmissei
vaibenan matshji oati nii zargetuune saggorash artvuai vinnin
kaigait hapadgei kitshii morgussei an nishin norbai; kaigvotsh
anna boikassei nennervind mornuutsh touvatsh nii zargei deavoje
kii, appaijamar, kuppar bebone nepevar appiminikvi amar."
Uskollinen Sydän vastasi:
"Päälliköt ja muut suurten järvien comanchikansan jäsenet, joiden
silmät ovat avoinna. Toivon, että kääntäisitte korvanne suuni sanoille.
Elämän Herra avaa sydämeni ja panee rintani huokumaan ystävällisiä
sanoja. Sydämeni täyttävät hellät tunteet teitä kohtaan, teidän
naisianne kohtaan, lapsianne kohtaan, ja se, mitä nyt lausun teille,
juontaa juurensa omista ja miehieni hellistä tunteista. En ole koskaan
kieltänyt heimoonne kuuluvia metsästäjiä astumasta majaani preiriellä.
Miksi siis haluatte sotaa kanssani? Miksi kiusaatte äitiäni, joka on
vanha nainen, miksi koetatte ottaa minut hengiltä? Minua kammottaa
vuodattaa intiaanin verta, sillä toistan sen vielä kerran, huolimatta
onnettomuuksista, joita olette minulle aikaansaaneet, sydämeni pitää
teistä."
"Ohoo!" keskeytti Kotkanpää hänet, "veljeni puhuu hyvin, mutta haava,
jonka hän minulle on aikaansaanut, ei ole vielä arpeutunut."
"Veljeni on typerä", vastasi erämies. "Luuleeko hän minun olevan niin
taitamattoman, etten olisi osannut häntä tappaa, jos se olisi ollut
aikomukseni? Tahdon teille osoittaa, mihin pystyn, ja mitä on
käsitettävä soturin rohkeudella. Minun tarvitsee vain viitata, ja tämä
nainen ja lapsi eivät enää elä."
"Se on totta", myönsi Ilomieli.
Väristys kulki läsnä olevien selkää pitkin, ja Kotkanpää tunsi kylmän
hien tihkuvan ohimoistaan.
Uskollinen Sydän oli hetken aikaa vaiti ja suuntasi intiaaneihin
selittämättömän katseen. Sitten hän kohautti halveksivasti olkapäitään,
heitti aseensa jalkojensa juureen, pani kädet ristiin leveälle
rinnalleen ja kääntyi kanadalaisen puoleen.
"Ilomieli", sanoi hän tyynellä ja terävällä äänellä, "päästä vapaaksi
nuo kaksi olentoa."
"Mitä ajattelet?" huudahti erämies ällistyneenä, "sehän olisi
kuolemantuomiosi!"
"Sen tiedän."
"No?"
"Pyydän sinua sittenkin sen tekemään."
Kanadalainen ei vastannut, vaan alkoi vihellellä hampaittensa välitse.
Vetäen esille puukkonsa hän yhdellä iskulla leikkasi poikki köydet,
joilla hänen vankinsa olivat sidotut. Nämä pakenivat hypähtäen kuin
jaguarit ja kätkeytyivät ilosta ulvoen kiireesti ystäviensä joukkoon.
Sitten Ilomieli pani veitsensä tuppeen vyölleen, heitti aseensa pois,
laskeutui hevosensa selästä ja asettui päättäväisesti Uskollisen
Sydämen viereen.
"Mitä teet?" huudahti viimemainittu, "pelastaudu, ystäväni!"
"Minäkö pelastautuisin, miksi sen tekisin?" vastasi kanadalainen
huolettomasti. "Hitto vieköön, en. Koska kuitenkin joskus on kuoltava,
niin kuolen yhtä hyvin tänään kuin myöhemmin. Kenties en enää saisikaan
näin sopivaa tilaisuutta."
Molemmat miehet puristivat toistensa kättä innostuneesti.
"Päälliköt", lausui Uskollinen Sydän tyynesti kääntyen intiaanien
puoleen, "nyt olemme vallassanne, tehkää niinkuin parhaaksi näette."
Comanchit katsoivat toisiaan hetken aikaa hämmästyneinä. Näiden miesten
stoalainen kieltäytyminen, he kun toisen rohkean toiminnan avulla
olisivat voineet ei ainoastaan päästä pakoon, vaan myöskin sanella
heille ehdot, mutta nyt, käyttämättä hyväkseen tätä suunnatonta etua,
heittivät pois aseensa ja antautuivat heidän käsiinsä, näytti menevän
yli sankaruuden rajojen, jota heidän heimossaan pidettiin kunniassa.
Syntyi jokseenkin kauan kestävä hiljaisuus, jonka aikana olisi voinut
kuulla sydämien sykkivän näiden pronssinkovien miesten rinnoissa, jotka
alkuperäisestä kasvatuksestaan huolimatta, varsinkin mitä tulee
tunteisiin, ovat kehittyneempiä kuin saattaisi luulla ymmärtämään
kaikkia todellisia tunteita ja pitämään arvossa todella jaloja tekoja.
Epäröityään muutaman hetken Kotkanpää vihdoin heitti luotaan aseensa ja
lähestyen metsästäjiä lausui heille liikuttuneella äänellä, joka ei
sopinut näennäisesti levolliseen ja välinpitämättömään ulkomuotoon:
"On totta, kalpeakasvoiset soturit, että olette ylevämielisiä, mikä
lieventää meille lausumianne sanoja, ja että me kaikki ymmärrämme
teitä. Tiedämme myös, että totuus on aukaissut huulenne. Meidän
intiaanien, joilla ei ole valkoihoisten järkeä, on sangen vaikea, usein
itsekään sitä tahtomatta, olla tekemättä moitittavia tekoja, mutta me
toivomme, että Uskollinen Sydän ottaa pois kuoren sydämensä ympäriltä,
niin että se on kirkas kuin meidän, ja että vihankauna väliltämme
haudattaisiin niin syvälle, että pojanpoikiemme pojanpojatkaan eivät
voisi edes tuhannen auringon valossa sitä löytää."
Ja laskien molemmat kätensä erämiehen olkapäille hän suuteli hänen
silmiänsä ja lisäsi:
"Olkoon Uskollinen Sydän veljeni!"
"Olkoon niin!" lausui erämies tyytyväisenä tähän päätökseen;
"tästälähin olen yhtä suuressa määrässä comanchien ystävä kuin olen
heitä tähän asti epäillyt."
Intiaanipäälliköt tungeksivat uusien ystäviensä ympärillä, joille he
osoittivat alkuperäisille luonteille ominaisen tavan mukaan suurta
mieltymystä ja kunnioitusta.
Molemmat erämiehet olivat jo kauan olleet tunnettuja Käärmeen heimon
keskuudessa, ja heidän maineensa oli ollut suuri. Sangen usein
leiritulien ympärillä istuttaessa olivat kertomukset heidän urotöistään
herättäneet ihailua nuorissa miehissä, joille vanhat soturit niitä
kertoilivat.
Sovinto Uskollisen Sydämen ja Kotkanpään välillä oli ollut vilpitön.
Jäljellä oli enää vain heikko muisto heidän entisestä vihastaan.
Valkoisen metsästäjän jalomielisyys oli voittanut punanahan raivon!
Nämä kaksi keskustelivat rauhallisesti istuen pöydän ympärillä eräässä
majassa, kun äkkiä kuului kovaa huutoa ja muuan intiaani syöksyi
leiriin kauhun kuvastuessa hänen hämmästyneitä kasvoiltaan.
Tungeksittiin miehen ympärillä, jotta kuultaisiin uutisia, mutta
intiaani, joka oli huomannut Kotkanpään, lähestyi tätä.
"Mikä hätänä?" tiedusteli päällikkö.
Intiaani suuntasi julman katseen Uskolliseen Sydämeen ja Ilomieleen,
jotka eivät voineet paremmin kuin muutkaan aavistaa, mistä tällainen
raivo johtui.
"Varokaa päästämästä karkuun näitä kalpeakasvoisia miehiä. Meitä on
petetty", sanoi hän katkonaisella ja hengästyneellä äänellä, hän kun
oli tullut kiivaasti juosten.
"Selittäköön veljeni tarkemmin, mitä hän tietää", käski Kotkanpää.
"Kaikki valkoihoiset erämiehet, _lännen pitkät puukot_, ovat
kokoontuneet. Heitä on lähes sata miestä käsittävä partiokunta ja he
etenevät piirittäen leiriä joka puolelta yhtaikaa."
"Oletko varma siitä, että nämä partiomiehet tulevat vihollisina?" kysyi
päällikkö vielä.
"Miten sitten muuten?" vastasi intiaanisoturi, "he ryömivät kuin
käärmeet korkeassa ruohossa pitäen kivääriä edessään ja nylkypuukkoa
hampaissaan. Päällikkö, meidät on petetty, nämä kaksi miestä ovat
tunkeutuneet keskuuteemme tuudittaakseen uneen valppautemme."
Kotkanpää ja Uskollinen Sydän hymyilivät selittämättömästi. Muille kuin
heille tämä oli arvoitus.
Comanchipäällikkö kääntyi intiaanin puoleen.
"Näitkö, kuka käveli erämiesten etunenässä?" kysyi hän.
"Kyllä, näin hänet."
"Ja hän oli _Amik_ -- Musta Hirvi, -- Uskollisen Sydämen ensimmäinen
pyydyksien hoitaja, eikö niin?"
"Niin, kukas muu siinä olisi voinut olla?"
"Hyvä, saat poistua", sanoi päällikkö viitaten päällään. Sitten hän
kääntyi erämiehen puoleen ja kysyi häneltä:
"Mitä on tehtävä?"
"Ei mitään", vastasi Uskollinen Sydän, "asia koskee minua. Antakoon
veljeni minun yksin toimia."
"Veljeni on käskijäni."
"Menen erämiehiä vastaan. Pitäköön Kotkanpää siihen asti, kunnes
palaan, nuoret soturinsa leirissään."
"Se tapahtuu."
Uskollinen Sydän heitti kiväärin olalleen, puristi Ilomielen kättä,
hymyili comanchipäällikölle ja suuntasi kulkunsa metsään varmoin ja
rauhallisin askelin, mikä oli hänelle ominaista. Hän katosi pian puiden
sekaan.