"Varmasti en, sitä en tee, Uskollinen Sydän. Se maksaisi henkesi, niin
urhoollisen ja viisaan miehen hengen. Minä olen kyllä vähäpätöinen, sen
tiedän, mutta ellei minulla ole muuta kuin yksi hyvä ominaisuus, niin
mikään ei voi sitä minulta riistää. Se ominaisuus on uskollisuuteni
sinua kohtaan."
"Sen tiedän, rakastat minua kuin veljeä."
"Vaaditko niin ollen, että sallisin sinun, kuten kotimaassani suurten
järvien tuolla puolella sanotaan, vapaasta tahdostasi puikahtaa suden
kitaan, ja vertaukseni on vielä mairitteleva susille, intiaanit ovat
tuhannesti julmempia! Ei, toistan sen vielä kerran, sitä en tee. Se
olisi huono teko, ja jos sinulle sattuisi onnettomuus, en koskaan
antaisi sitä itselleni anteeksi."
"Selitä kantasi, Ilomieli", huudahti Uskollinen Sydän kärsimättömänä.
"Kautta kunniani, minun on mahdoton ymmärtää sinua."
"Se on helppoa", vastasi kanadalainen. "Vaikka en ole viisas enkä hyvä
puhuja, on minulla hyvä vaisto ja näen selvästi aina, kun on puhe
niistä, joista pidän. Enkä pidä kenestäkään niin paljon kuin sinusta,
sen jälkeen kun isäparkani meni manan majoille."
"Puhu, ystäväni", vastasi Uskollinen Sydän, "ja suo anteeksi kiihkoni,
jota en voinut hillitä."
Ilomieli mietti tovin. Sitten hän jatkoi:
"Tiedät", sanoi hän, "että vaarallisimmat viholliset, mitä meillä on
preiriellä, ovat comanchit. Selittämättömän kohtalon vaikutuksesta on
aina, kun meillä on ollut kestettävänä joku taistelu, sitä käyty juuri
heitä vastaan. Koskaan he eivät ole voineet kerskua saaneensa
meistä vähäisintäkään voittoa. Siitä leppymätön viha meidän ja
heidän välillään. Sitä on viime aikoina vielä yllyttänyt
kinastelumme Kotkanpään kanssa, jonka käsivarren me onneksemme tai
onnettomuudeksemme olemme vain ruhjoneet, vaikka sinun olisi ollut
helppo murskata hänen päänsä. Sen kepposen, kuten olen taipuvainen
uskomaan, comanchipäällikkö on käsittänyt suureksi loukkaukseksi eikä
sitä muuten antane sinulle milloinkaan anteeksi. Tunnustan, että jos
olisin hänen asemassaan, menettelisin aivan samoin, enkä siis tahdo
soimata häntä siitä."
"Asiaan! Asiaan!" keskeytti Uskollinen Sydän.
"Asiahan on juuri se", jatkoi Ilomieli hämmästymättä ystävänsä
välihuudahduksesta, "että Kotkanpää haluaa kaikin mahdollisin keinoin
saada päänahkasi. Ymmärrä, että jos teet virheen, antautuen hänen
käsiinsä, hän empimättä käyttää tilaisuutta hyväkseen tehdäkseen
tilinsä lopullisesti selviksi kanssasi."
"Mutta äitinihän on hänen käsissään", intti Uskollinen Sydän.
"Kyllä", myönsi Ilomieli, "mutta Kotkanpää ei sitä tiedä. Muista,
ystäväni, että intiaanit harvoja tapauksia lukuunottamatta kohtelevat
vangitsemiaan naisia hyvin ja että he yleensä osoittavat heille suurta
kunnioitusta."
"Aivan oikein", tunnusti erämies.
"Kun siis kukaan ei ilmaise Kotkanpäälle, kuka hänen vankinsa on, niin
äitisi, lukuunottamatta sitä levottomuutta, jota hän varmaankin tuntee
sinun puolestasi, on punanahkojen keskuudessa yhtä varmassa turvassa
kuin Quebecin suurella torilla. Olisi siis epäviisasta toimia
hätiköiden. Kerätkäämme parikymmentä hyvää toveria, en vaadi enempää,
ja seuratkaamme intiaanien puuhia. Ensimmäisessä sopivassa
tilaisuudessa käymme päättävästi heidän kimppuunsa, surmaamme heistä
niin monta kuin mahdollista ja vapautamme äitisi. Se on mielestäni
viisain suunnitelma, minkä voimme tehdä, vai mitä sinä siitä
ajattelet?"
"Ajattelen, ystäväni", vastasi Uskollinen Sydän puristaen hänen
kättään, "että olet mainioin olento, mitä maailmassa tunnen, että
neuvosi on hyvä ja että sitä seuraan."
"_Bravo_!" huudahti Ilomieli riemastuneena, "kas tuo on oikeata
puhetta."
"Ja nyt..." lausui Uskollinen Sydän nousten seisomaan.
"Nyt?" kysäisi Ilomieli.
"Nousemme hevostemme selkään, kierrämme varovasti intiaanileirin ympäri
huolellisesti tarkaten, ettemme jätä jälkiä, ja menemme kunnon
toverimme. Mustan Hirven, majalle. Hän on neuvokas mies, joka
varmaankin on hyödyksi suunnitelmiemme toteuttamisessa."
"Tehkäämme, niinkuin sanoit", huudahti Ilomieli iloisesti nousten
satulaan.
Metsästäjät lähtivät aukeamalta tehden mutkan välttääkseen
intiaanileiriä, josta korkeintaan penikulman päästä saattoi huomata
savun kohoavan. He suuntasivat kulkunsa kohti seutua, missä
todennäköisesti Musta Hirvi filosofisin ajatuksin paraillaan viritteli
ansojaan pyydystääkseen majavia, noita mielenkiintoisia eläimiä, joista
doña Luz oli niin paljon pitänyt.
He olivat näin ratsastaneet jo lähes tunnin ajan keskustellen ja
naureskellen, sillä Ilomieli oli lopultakin päätelmillään voittanut
Uskollisen Sydämen, joka tuntien perinpohjin intiaanien tavat oli siitä
varma, ettei hänen äitiään uhannut mikään vaara, kun koirat äkkiä
päästivät levottomuutta merkitsevän huudon, mutta syöksyivät samassa
eteenpäin ilosta haukahdellen.
"Mikä rastrerojamme oikein vaivaa?" tuumi Uskollinen Sydän. "Luulisi
niiden vainunneen ystävän."
"Tottahan toki! Ne ovat keksineet Mustan Hirven. Luultavasti saamme
nähdä niiden palaavan yhdessä hänen kanssaan."
"Mahdollista kyllä", lausui erämies mietteissään, ja he jatkoivat
matkaansa.
Tovin kuluttua he havaitsivat ratsastajan, joka lähestyi heitä täyttä
vauhtia koirien haukkuessa ja hyppiessä hänen jäljissään.
"Ei hän ole Musta Hirvi", huudahti Ilomieli.
"Ei", totesi Uskollinen Sydän. "Hän on Eusebio. Mitä tämä merkitsee?
Hän on yksin. Olisiko äitiäsi sittenkin kohdannut joku onnettomuus?"
"Kiirehtikäämme!" sanoi Ilomieli iskien kannukset hevosensa kylkiin,
joka lähti uskomattoman nopeasti juoksemaan.
Erämies seurasi häntä hirveän levottomuuden valtaamana.
"Onnettomuus! Onnettomuus!" huusi vanhus tuskallisesti.
"Mikä sinua vaivaa, Eusebio? Puhu, taivaan nimessä, puhu!" pyyteli
Uskollinen Sydän.
"Äitinne, don Rafael, äitinne..."
"No niin! Puhu!... Mutta puhuhan toki!" huusi nuori mies tuskastuneena.
"Oi Jumalani!" vastasi vanhus huitoen käsiään, "se on liian myöhäistä!"
"Puhu nyt jo! Taivaan nimessä! Teet minut mielettömäksi!"
Vanhus loi häneen säälivän katseen.
"Don Rafael" sanoi hän, "rohkeutta! Olkaa mies!"
"Voi, taivas! Mikä kauhea uutinen sinulla on minulle kerrottavana?"
"Äitinne on Kotkanpään vankina..."
"Sen tiedän."
"Ellette vielä tänään, tänä aamuna antaudu comanchipäällikön käsiin..."
"Entä sitten?"
"Niin hänet poltetaan elävältä!..."
Nuori mies kirkaisi sydäntäsärkevästi. Hänen ystävänsä tuki häntä,
sillä muuten hän olisi pudonnut hevosen selästä.
"Mutta", kysäisi Ilomieli, "sanoitteko, että hänet piti polttaa
tänään?"
"Sanoin."
"On siis vielä aikaa."
"Voi, se tapahtuu auringon noustessa, ja näettekö?" sanoi hän surkean
näköisenä viitaten taivaalle.
"Oi", huudahti Uskollinen Sydän selittämättömällä äänensävyllä, "minä
tahdon pelastaa äitini!"
Ja kumartuen hevosensa kaulaa vasten hän lähti huimaavaa vauhtia
ratsastamaan. Toiset seurasivat häntä. Hän kääntyi Ilomieleen päin:
"Minne olet menossa?" kysyi hän lyhyellä ja katkonaisella äänellä.
"Auttamaan sinua pelastamaan äitisi tai kuolemaan kanssasi!"
"Tule!" vastasi Uskollinen Sydän iskien kannukset ratsunsa
vertavuotaviin kylkiin.
Oli jotakin kauheaa ja peloittavaa näiden kolmen miehen mielettömässä
ratsastuksessa, kun he ajaen kaikki kolme peräkkäin, otsat kalpeina,
huulet yhteenpuristuneina ja katse salamoivana, kulkivat tulvavirtojen
ja syvänteiden poikki, syöksyivät yli esteiden hoputellen alinomaa
hevosiaan, jotka haukkoivat ilmaa, korisivat äänekkäästi, tuon
tuostakin tuskasta korahdellen, ja hyppivät hurjistuneina veren ja hien
kihoillessa niiden ruumiista. Aika-ajoin Uskollinen Sydän päästi
Meksikon _gineteille_ ominaisen huudon, ja kiihtyneet hevoset ryhtyivät
kahta hurjemmin nelistämään.
"Jumalani! Jumalani!" hoki erämies soinnuttomalla äänellä, "pelasta,
pelasta äitini!"
XIX
Päällikköjen neuvottelu
Huolimatta rajusta keskustelusta, joka oli tapahtunut Eusebion ja
Kotkanpään välillä, oli viimemainittu kuitenkin edelleen kohdellut
vankejaan mitä lempeimmin ja käytöksessään heitä kohtaan osoittanut
tavatonta hienotunteisuutta, tämä kun punaihoisessa rodussa on
synnynnäistä, niin ettei sitä lainkaan saattaisi odottaa ihmisiltä,
joita mielestämme ilman pätevää syytä häväistään sanomalla heitä
_villeiksi_.
Onhan muuan tosiasia, joka ansaitsee tulla mainituksi ja johon ei voisi
kiinnittää liian paljon huomiota: se on se tapa, miten intiaanit
yleensä kohtelevat vankejaan. Kaukana siitä, että käyttäisivät
hyödyttömiä kidutuksia, ja piinaamatta heitä suotta, kuten usein kuulee
kerrottavan, he osoittavat vangeille suurta huomaavaisuutta ja
näyttävät säälivän heidän kovaa kohtaloaan.
Se tapaus, josta nyt puhumme, nimittäin Kotkanpään verinen ankaruus
Uskollisen Sydämen äitiä kohtaan, oli vain poikkeus, jonka
luonnollisesti aiheutti intiaanipäällikön periviha erämiestä kohtaan.
Vankien eroaminen toisistaan oli niin vaikea ja sydäntäsärkevä kuin
ajatella saattaa. Vanha palvelija lähti epätoivoisena hakemaan
erämiestä, äitiparan seuratessa murtunein sydämin comanchisoturien
mukana.
Toisena päivänä sen jälkeen Kotkanpää saapui kansakuntansa pääjohtajien
sopimalle kohtauspaikalle. Koko heimo oli siellä koolla.
Ei mikään näytä kuvarikkaammalta ja eloisammalta kuin intiaanileiri.
Kun punanahat ovat retkillään, joko sotimassa tai metsästämässä,
tyytyvät he leiriytymään siten, että pystyttävät bisoninnahasta
valmistettuja telttoja, jotka asetetaan ristiin pantujen seipäiden
varaan. Kaikissa teltoissa, joiden alaosa on reunustettu turpeilla, on
reppana, niin että savu vapaasti pääsee kohoamaan ilmaan, koska se
ilman tätä varokeinoa tekisi teltat mahdottomiksi asua.
Leiri tarjosi erittäin vilkkaan näyn. Naiset kulkivat edestakaisin
kantaen puita tai lihaa tai ajaen kelkkojen eteen valjastettuja koiria.
Kelkoille oli ladottu koko heidän omaisuutensa. Soturit istuivat
vakavina kyykkysillään kauniin sään vuoksi taivasalle sytytettyjen
leiritulien ympärillä ja polttelivat piippua jutellen keskenään.
Oli kuitenkin helppo huomata, että oli tapahtunut jotakin
tavallisuudesta poikkeavaa, sillä huolimatta siitä, että oli vielä
varhainen hetki -- aurinko oli tuskin vielä noussut taivaanrannalle --
olivat pääjohtajat kokoontuneet neuvottelumajaan, missä heidän
vakavasta ilmeestään päättäen varmasti keskusteltiin tärkeästä
kysymyksestä.
Päivä oli viimeinen niistä neljästä, jotka Kotkanpää oli Eusebiolle
myöntänyt.
Uskollisena vihalleen intiaanisoturi, joka oli päättänyt kostaa, oli
kutsunut koolle suuret päälliköt hankkiakseen luvan panna toimeen
pirullisen suunnitelmansa.
Toistamme tässä vielä kerran: intiaanit eivät ole julmia senvuoksi,
että se heitä huvittaisi. Välttämättömyys on heidän ensimmäinen
lakinsa. Koskaan he eivät tuomitse vankiaan, varsinkaan naista,
kidutettavaksi, ellei heimokunnan etu sitä vaadi.
Heti kun päälliköt olivat kokoontuneet neuvottelutulen ympärille, astui
piipunkantaja kehän keskelle. Pitäen sytytettyä piippua kädessään hän
kumarsi neljään ilmansuuntaan mutisten lyhyen rukouksen, sitten hän
ojensi piipun vanhimmalle johtajalle pitäen yhä sen pesää kädessään.
Kun kaikki päälliköt toinen toisensa jälkeen olivat polttaneet,
tyhjensi piipunkantaja siitä tuhan tuleen lausuen:
"Suuren comanchikansan päälliköt, antakoon Natosh -- Jumala -- teille
viisautta. Toimikaa niin, että mikä päätöksenne lieneekin, se on
yhtäpitävä oikeuden kanssa."
Kumarrettuaan hän kunnioittavasti vetäytyi pois. Syntyi hetken
hiljaisuus. Jokainen punnitsi tarkasti vastalausuttuja sanoja.
Vihdoin nousi vanhin päällikkö puhumaan.
Hän oli kunnianarvoisa vanhus, jonka ruumista peittivät lukemattomat
arvet ja joka heimolaistensa keskuudessa nautti suurta mainetta
viisautensa vuoksi.
Hänen nimensä oli _Eshis_ -- Aurinko.
"Pojallani Kotkanpäällä", lausui hän, "on tärkeä ilmoitus tehtävänä
päällikköjen neuvostolle. Hän puhukoon, korvamme ovat avoinna.
Kotkanpää on yhtä viisas kuin uljas soturi. Kuulemme kunnioittaen hänen
sanojaan."
"Kiitos", vastasi soturi, "isäni on itse viisaus, Natoshilla ei ole
mitään salattavaa häneltä."
Päälliköt kumarsivat. Kotkanpää jatkoi:
"Valkonaamat, ikuiset ahdistajamme, ajavat meitä takaa ja hätyyttelevät
meitä väsymättömästi, pakoittaen meidät heille luovuttamaan paraimmat
metsästysalueemme yhden toisensa jälkeen ja pakenemaan arkojen
kuusipeurojen tavalla metsien perukoihin. Useat heistä rohkenevat
saapua preirieille asti jotka ovat meidän tyyssijojamme, pyydystääkseen
majavia ja metsästääkseen hirviä ja bisoneja, jotka ovat meidän
omaisuuttamme. Nämä kunnottomat ihmiset, kansojensa hylkyainekset,
varastavat ja ryöstävät meiltä voidessaan sen tehdä joutumatta
rangaistuiksi. Onko oikein, että valituksitta kärsimme heidän
ryöstöään? Sallisimmeko heidän leikata kurkkumme poikki kuin arat
_ashahat_, yrittämättä nousta kostamaan? Eikö preirielaki sano: silmä
silmästä, hammas hampaasta? Mitä isäni vastaa, mitä veljeni sanovat,
eikö se ole oikein?"
"Kosto on luvallinen", sanoi Aurinko, "se on heikomman ja sorretun
vanhentumaton oikeus. Sen tulee kuitenkin olla kärsityn vääryyden
mukainen."
"Hyvä! Isäni on puhunut kuin viisas vanhus. Mitä siitä veljeni
ajattelevat?"
"Aurinko ei voi puhua väärin. Kaikki, mitä hän sanoo, on oikein",
vastasivat päälliköt.
"Onko veljelläni valittamista jotakuta vastaan?" kysyi vanhus.
"Kyllä", jatkoi Kotkanpää. "Muuan valkoihoinen erämies on häväissyt
minua, useita kertoja hyökännyt leirini kimppuun, väijyksissä oltuaan
tappanut useita nuorista miehistäni, minua itseänikin haavoittanut,
kuten voitte huomata, sillä haava ei vielä ole mennyt umpeen. Tämä mies
on lyhyesti sanoen comanchien julmin vihollinen, joita hän vainoo kuin
metsänpetoja nauttiakseen heidän kidutuksistaan ja kuunnellakseen
heidän kuolinhuutojaan."
Nämä viekkaasti lausutut sanat kuullessaan koko seura vapisi raivosta.
Huomaten, että hänen puheensa miellytti kuulijoita, tuo kavala
päällikkö jatkoi paljastamatta lainkaan iloa, jota hän sisimmässään
tunsi:
"Olisin voinut, jos asia olisi koskenut vain henkilökohtaisesti minua",
sanoi hän, "antaa anteeksi nämä vääryydet, niin loukkaavia kuin ne
ovatkin olleet, mutta nyt on kysymyksessä yhteinen vihollinen, mies,
joka on vannonut tuhoavansa kansakuntamme. Niin haikea kuin onkin
välttämättömyys, joka tässä sattuu, en saa empiä iskemästä häntä siihen
kohtaan, mikä hänelle on kaikkein kallein. Hänen äitinsä on käsissäni,
mutta olen epäröinyt häntä kidutuksin uhrata. En ole antanut vihan
hallita itseäni, olen vain tahtonut olla oikeudenmukainen, ja vaikka
minun olisi ollut niin helppo surmata tuo nainen, niin olen pitänyt
parempana, että te itse, kunnioitettavat heimomme päälliköt, suostuen
antaisitte siihen määräyksen. Olen tehnyt vielä enemmän: koska minua
kammottaa hyödyttömästi vuodattaa verta ja rangaista syytöntä syyllisen
puolesta, olen myöntänyt tälle naiselle neljä päivää odotusaikaa, jotta
hänen pojallaan olisi tilaisuus pelastaa äitinsä tarjoutumalla itse
kärsimään kidutukset hänen sijastaan. Muuan valkoihoinen vankini on
lähtenyt häntä etsimään, mutta sillä miehellä on kaniinin sydän,
hänellä on rohkeutta murhata vain aseettomia vihollisiaan, hän ei ole
tullut eikä tule!... Tänä aamuna, auringon noustessa, menee umpeen
myöntämäni odotusaika. Missä on tämä mies? Hän ei ole ilmestynyt!...
Olenko menetellyt oikein, vai onko minua moitittava, onko tämä nainen
kiinnitettävä kidutuspaaluun, jotta valkoihoiset rosvot kauhistuneina
hänen rangaistuksestaan huomaisivat, että comanchit ovat peloittavia
sotureita, jotka eivät koskaan jätä häväistystä rankaisematta? Olen
puhunut. Olenko puhunut oikein, mahtavat miehet?"
Pidettyään tämän pitkän syytöspuheen Kotkanpää istuutui jälleen ja
pannen käsivarret ristiin rinnalleen painunein päin odotti päällikköjen
ratkaisua.
Syntyi jokseenkin kauan kestävä äänettömyys puheen jälkeen. Vihdoin
Aurinko nousi puhumaan.
"Veljeni on puhunut oikein", sanoi hän, "hänen sanansa ovat miehen
sanoja, joka ei anna tunteen hallita itseään. Kaikki, mitä hän on
sanonut, on oikein. Valkoihoiset, julmat vihollisemme, varustautuvat
tuhoamaan meitä. Vaikka meidän onkin vaikeata rangaista naista, on se
nyt välttämätöntä."
"Se on välttämätöntä!" kertasivat päälliköt kumartaen.
"Menkää", jatkoi Aurinko, "suorittakaa alkuvalmistukset, antakaa
toimitukselle sovitusuhrin leima, ei koston. Kaikkien ihmisten täytyy
nähdä, että comanchit eivät kiduta naista huvin vuoksi, vaan että he
osaavat rangaista syyllisiä. Olen puhunut."
Päälliköt nousivat ja tervehdittyään kunnioittavasti vanhusta
poistuivat.
Kotkanpää oli saavuttanut tarkoituksensa. Hän saisi kostaa, ottamatta
päälleen vastuuta teosta, jonka koko inhottavuuden hän oli ymmärtänyt,
mutta johon hän oli taitavasti osannut saada osallisiksi heimonsa
päälliköt muka oikeuden perusteella, vaikka hän siitä sisimmässään
välitti perin vähän.
Valmistukset rangaistusta varten suoritettiin kiireisesti.
Naiset veistelivät saarnesta ohuita tikkuja, jotka oli pistettävä
tuomitun kynsien alle, toiset keräsivät seljapuun ydintä valmistaakseen
rikitettyjä sytykkeitä, kun taas nuorimmat lähtivät metsään tuodakseen
sylimäärin tuoreita puita, joilla tuomittu oli hiljalleen poltettava,
niin että hän samalla tukehtuisi savuun.
Sillä aikaa olivat miehet tyvestä kuorineet paljaaksi erään
kidutuspaaluksi sopivan puun. Sitten he olivat sivelleet sen
hirvenihralla, johon oli sekoitettu punamultaa. Juurelle he olivat
kasanneet polttopuut, ja kun tämä oli tehty, oli taikuri saapunut
salaperäisin sanoin vihkimään puun, niin että se vihdoin oli kaikin
puolin kunnossa käytettäväksi tarkoitukseensa.
Kun nämä valmistukset oli suoritettu, tuotiin tuomittu paalun luo ja
pantiin sitomatta istumaan puukasalle. Sitten alkoi päänahkatanssi.
Onneton nainen oli näköjään rauhallinen. Hän oli päättänyt uhrata
henkensä. Ei mikään hänen ympärillään voinut häntä enää horjuttaa.
Hänen silmänsä hehkuivat kuin kuumeessa ja olivat täynnä kyyneliä
tuijottaessaan tuohon joukkoon, joka ympäröi häntä kiljuen kuin
villipedot. Hänen sielunsa toimi kuitenkin yhtä pirteänä ja selvänä
kuin hänen parhaina päivinään. Äitiparkaa vaivasi pelko ahdistaen hänen
sydäntään ja pannen hänet kärsimään tuskaa, johon verrattuna intiaanien
hänelle aikoma oli pientä. Hän vapisi ajatellessaan, että hänen
poikansa, saatuaan tietää kauhean kohtalon, rientäisi paikalle ja hänet
pelastaakseen antautuisi julmien vihollistensa käsiin.
Kuunnellen tarkasti pienintäkin melua, hän oli joka hetki kuulevinaan
avuksi rientävän poikansa kiireiset askeleet. Hänen sydämensä vavahteli
pelosta. Hän rukoili Jumalaa sielunsa sisimmässä, että hän itse saisi
kuolla rakkaan lapsensa, sijasta.
Päänahkatanssi jatkui kiihkeänä hänen ympärillään.
Joukoittain sotureja, suurikokoisia, kauniita, ylellisesti koristettuja
miehiä, joilla kaikilla oli kuitenkin kasvot värjätty mustiksi, pyöri
parittain paalun ympärillä, johtajina seitsemän rummuilla ja
_chichikueilla_ varustettua soittajaa, joiden kasvot oli maalattu
mustia ja punaisia juovia täyteen ja joiden päässä oli tarhapöllön
siipiä, ulottuen pitkälle alas selkään.
Miehillä oli mustat sulat ja punainen puku ja käsissään pyssyjä ja
sotanuijia, joiden päätä he tanssiessa pitivät alaspäin.
He olivat laajana puoliympyränä paalun ympärillä. Vastapäätä heitä
tanssivat naiset täydentäen kehän.
Kotkanpää, joka johti sotureja, piti kädessään pitkää sauvaa. Kepin
päähän oli kiinnitetty ihmisen päänahka. Sen yläpuolella oli oljilla
täytetty harakka siivet levällään, vähän alempana samassa kepissä oli
toinen päänahka, ilveksennahka ja sulkia.
Kun tanssi oli tovin jatkunut, asettuivat soittajat tuomitun viereen ja
aikaansaivat korvia huumaavan melun laulaen, lyöden kaikin voimin
rumpujaan ja ravistellen chichikueitaan.
Tanssi jatkui jokseenkin kauan kauhean ulvonnan säestyksellä, joka oli
omiaan saattamaan pelosta hulluksi tuon onnettoman, sillä se ennusti
kaikkein hirveintä kidutusta.
Vihdoin Kotkanpää kosketti tuomittua kevyesti sauvallaan. Tämän merkin
johdosta melu lakkasi kuin taikaiskusta, rivit hajaantuivat, ja kukin
otti aseensa.
Kidutus alkoi!
XX
Kidutus
Heti kun päänahkatanssi oli loppunut, marssivat heimokunnan parhaat
soturit rivissä paalun eteen aseet käsissään, naisten, varsinkin
vanhempien, syöksyessä vankipoloisen kimppuun herjaten ja survoen
häntä, kiskoen hiuksista ja lyöden häntä, mutta pienimmälläkään
liikkeellä tämä ei tehnyt vastarintaa, vielä vähemmin hän koetti
vapautua rääkkäyksestä.
Tuo onneton nainen toivoi vain yhtä, nimittäin kidutuksen alkamista.
Hän oli kuumeisen kärsimättömänä seurannut päänahkatanssin
odottamattomia vaiheita, kovin peläten näkevänsä rakkaan poikansa
ilmestyvän ja asettuvan hänen ja pyövelien väliin.
Muinaisajan marttyyrien lailla hän valitti itsekseen, että intiaanit
hukkasivat kallista aikaa hyödyttömiin juhlallisuuksiinsa. Jos hänellä
olisi riittänyt voimia, olisi hän heitä siitä nuhdellut ja pilkannut
heidän hitautensa ja sen epäröimisen tähden, jota he näyttivät
osoittavan häntä uhratessaan.
Totuus oli se, että comancheja väkisinkin arvelutti, vaikka toimitus
näyttikin oikealta, kiduttaa turvatonta naista, joka oli jo iäkäs eikä
koskaan ollut heille tehnyt mitään pahaa, ei välittömästi eikä
välillisesti.
Itse Kotkanpääkin tunsi vihastaan huolimatta kuin jotakin salaista
tunnonvaivaa rikoksesta, jota oli tekemässä. Siksi hän ei kiirehtinyt
lopullisten valmistusten suoritusta, vaan toimitti niitä laimeasti.
Häntä kalvoi inho, jota hän ei kyennyt karkoittamaan.
Rohkeille miehille, jotka ovat tottuneet mitä suurimpiin vaaroihin, on
kunniatonta kiduttaa sellaista heikkoa olentoa kuin naista, jolla ei
ole muuta puolustuskeinoa kuin kyynelensä. Jos olisi ollut kysymyksessä
mies, olisi päätös kiinnittää hänet kidutuspaaluun ollut heimokunnassa
yksimielinen.
Intiaanivangit pitävät kidutusta tavallisesti pilkkanaan ja solvaavat
pyöveleitään. Kuolinlauluissaan he soimaavat voittajiaan, näiden
pelkurimaisuutta ja taitamattomuutta uhrejaan kiduttaessaan. He
luettelevat omia yleviä tekojaan ja laskevat vihollisiaan, joilta ovat
nylkeneet päänahan, ennenkuin itse ovat sortuneet. Purevilla sanoillaan
ja halveksivalla käyttäytymisellään he kiihoittavat raivoon pyövelinsä,
yllyttävät näiden vihaa ja siten osaksi oikeuttavat näiden julmuuden.
Mutta kun on uhrattava nainen, heikko ja nöyrä, joka esiintyy kuin
karitsa teurastuslaitoksessa ja joka jo on puolikuollut, niin mitä
mielenkiintoa voisi tuollainen toimitus herättää?
Ei ollut odotettavana mitään kunniaa, vaan päinvastoin yleistä inhoa.
Comanchit ymmärsivät tämän. Siitä johtui heidän inhonsa ja
epäröintinsä. Siitä oli kuitenkin tehtävä loppu.
Kotkanpää lähestyi senvuoksi vankia ja vapauttaen hänet kiukkuisista
akoista, jotka häntä kiusasivat, lausui synkällä äänellä:
"Nainen, tahdon pitää lupaukseni. Poikasi ei ole tullut, joten sinun
täytyy kuolla."
"Kiitos", vastasi puhuteltu murtuneella äänellä, nojautuen paalua
vastaan, ettei olisi kaatunut.
Intiaanipäällikkö katsoi häneen ymmärtämättä.
"Etkö pelkää kuolemaa?" kysyi hän.