"Totta vieköön!"
"Hyvä. Saatuani kerran soltut hyvin sidotuiksi vihellän, jolloin
kapteeni saapuu mukanaan toinen osa joukkoaan. Sitten hän, hiisi vie,
järjestäköön asiansa nuoren tytön suhteen miten haluaa, minulla ei ole
hommassa enää muuta tekemistä. Mitä siitä arvelet?"
"Mainiota."
"Tällä tavalla meidän ei tarvitse vuodattaa verta ja vältämme
vaarallisia liikkeitä, joista en välitä, kun kerran voin ilman niitäkin
tulla toimeen."
"Olet järkevä."
"Kah, ystäväiseni, kun toimittaa tämäntapaisia asioita, jotka
onnistuessaan tarjoavat suuren palkkion, täytyy aina järjestää ne niin,
että on kaikki onnistumismahdollisuudet."
"Tuo on oikeata perustelua. Suunnitelmasi muuten miellyttää minua
äärettömästi ja panen sen pitemmittä siekailuitta toimeen, mutta
sopikaamme ensin toiminnastamme välttääksemme väärinkäsityksiä, jotka
aina ovat epämieluisia."
"Hyvä."
"Jos, kuten arvelen, päällikkö katsoo suunnitelmasi olevan kunnollisen
ja uskoo, että se varmasti onnistuu, niin heti saavuttuamme kukkulan
juurelle minä nousen tänne mukanani viisi uljasta miestä, jotka itse
huolellisesti valitsen. Miltä suunnalta pyrkisin leiriin?"
"Siltä suunnalta, jumaliste, mistä jo kerran olet tullut leiriin,
senhän tunnet."
"Entä sinä, missä sinä olet?"
"Aivan portin luona valmiina teitä auttamaan."
"Hyvä. Kaikesta on siis sovittu. Sinulla ei siis ole minulle enää
mitään sanottavaa."
"Ei mitään."
"Sitten lähden."
"Niin, sitä parempi, mitä aikaisemmin."
"Olet aina oikeassa. Opasta minut sille paikalle, mistä minun on
lähdettävä leiristä. On niin pimeä, että jos menen sinne yksin, niin
joudun pian harhateille ja kompastun kenties johonkin nukkuvaan
solttuun, mikä ei olisi onneksi asiallemme."
"Anna tänne kätesi."
"Kas tuossa."
Miehet nousivat ja alkoivat hiipiä sitä paikkaa kohti, jonka kautta
kapteenin lähetin oli poistuttava, mutta samassa muuan varjo astui
heidän eteensä ja lausui lujalla äänellä:
"Olette kavaltajia. Teidän on kuoltava."
Suuresta itsehillinnästään huolimatta molemmat miehet jäivät hetkeksi
ällistyneinä seisomaan.
Antamatta heille aikaa saada takaisin mielenmalttiaan se henkilö, joka
oli puhunut, laukaisi kaksi pistoolia aivan läheltä. Nuo onnettomat
kirkaisivat kamalasti. Toinen kaatui, mutta hypäten kuin tiikerikissa
toinen kiipesi puolustusvallien ylitse ja katosi, ennenkuin häntä olisi
ehtinyt toistamiseen ampua. Kahden laukauksen kajahtaessa ja roistojen
huudot kuullessaan olivat kaikki kavahtaneet unestaan leirissä.
Jokainen syöksyi päätäpahkaa suojavarustuksille.
Kenraali ja kapteeni Aguilar saapuivat ensimmäisinä paikalle, missä
kuvaamamme näytelmä oli tapahtunut.
He tapasivat doña Luzin seisomassa kaksi savuavaa pistoolia
kädessään erään miehen vääntelehtiessä hänen jalkojensa juuressa
kuolinkamppailussaan.
"Mitä tämä merkitsee, sisarentyttäreni? Taivaan nimessä, mitä on
tapahtunut? Oletko haavoittunut?" kyseli kenraali epätoivoisena.
"Rauhoittukaa, eno. En ole haavoittunut", vastasi nuori tyttö, "olen
vain rangaissut kavaltajaa. Kaksi heittiötä suunnitteli salavehkeitä
yhteistä turvallisuuttamme vastaan. Toinen heistä pääsi karkuun, mutta
luulen, että tämä tässä on jokseenkin pahasti haavoittunut."
Kenraali kumartui nopeasti kuolevan ylitse.
Soihdun valossa, jota hän piti kädessään, hän tunsi Kennedyn, saman
oppaan, jonka Lörppö aikaisemmin oli väittänyt elävänä palaneen
preirietulipalossa.
"Kah, kah", sanoi hän, "mitä tämä merkitsee?"
"Se merkitsee sitä, eno", vastasi tyttö, "että ellei Jumala olisi
tullut avukseni, niin olisi meidät tänä yönä yllättänyt rosvojoukko,
joka on väijyksissä jonkun matkan päässä täältä."
"Älkäämme siis tuhlatko aikaa."
Ja kenraali kiiruhti kapteeni Aguilarin avustamana valmistautumaan
ankaraan vastarintaan sen varalta, että heidän kimppuunsa koetettaisiin
hyökätä.
Lörppö oli paennut, mutta leveä verijuova osoitti, että hän oli
vaikeasti haavoittunut. Jos olisi ollut päivänaika, olisi koetettu ajaa
häntä takaa ja kenties olisi onnistuttukin hänet saamaan kiinni, mutta
kun oli pimeä ja kun lisäksi ei tiedetty, olivatko viholliset ehkä
vielä väijyksissä ympäristössä, ei kenraali tahtonut, että hänen
sotilaansa uskaltautuisivat leirin ulkopuolelle. Hän antoi mieluummin
ilkiön koettaa pelastua.
Mitä Kennedyyn tulee, niin hän oli kuollut.
Kun ensi hälinä oli hälvennyt, tunsi doña Luz, jota nyt ei enää
tilanteen aiheuttama vaara pitänyt jännitettynä, olevansa nainen. Hänen
tarmonsa katosi, hänen silmänsä kävivät himmeiksi, hänen ruumiinsa
värisi kouristuksentapaisesti. Hän lyyhistyi kokoon ja olisi kaatunut,
ellei tohtori olisi ottanut häntä käsivarsilleen.
Hän kantoi hänen puolipyörtyneenä telttaan ja hoiti häntä
huolellisesti, niinkuin hänen tilansa vaati.
Nuori tyttö tuli vähitellen tajuihinsa. Hänen mielensä tyyntyi, ja
hänen ajatuksensa muuttuivat rauhallisiksi.
Muistaen suositukset, jotka Musta Hirvi hänelle oli antanut, hän
ajatteli, että hetki oli tullut pyytää häntä täyttämään lupauksensa, ja
viittasi tohtoria luokseen.
"Hyvä tohtori", sanoi hän viimemainitulle lempeästi, "haluaisitteko
tehdä minulle suuren palveluksen?"
"Olen käskettävissänne, señorita."
"Tunnetteko erästä metsästäjää, joka on nimeltään Musta Hirvi?"
"Kyllä, täältä ei ole pitkä matka hänen majalleen. Se on lähellä erästä
majavalampea."
"Häntä juuri tarkoitan, hyvä tohtori. No niin! Teidän täytyisi mennä
minun puolestani hänen luokseen, mutta vielä tänään."
"Miksi niin, señorita?"
"Pyydän niin tekemään", taivutteli tyttö tohtoria hyväilevästi.
"Oh! Silloin saatte olla huoletta. Minä lähden", vastasi tämä.
"Kiitos!"
"Mitä minun on hänen luonaan tehtävä?"
"Kerrotte hänelle vain, mitä täällä tänä yönä on tapahtunut."
"No eikö muuta?"
"Ja sitten lisäätte, muistakaa tarkoin, seuraavat sanat, jotka ovat
hänelle sana sanalta lausuttavat!"
"Olen pelkkänä korvana. Painan ne visusti muistiini."
"_Musta Hirvi, hetki on tullut_. Oletteko ymmärtänyt?"
"Täydellisesti, señorita."
"Vannokaa, että teette, mitä teiltä pyydän."
"Sen vannon", lupasi toinen juhlallisella äänellä. "Aamun koitteessa
lähden etsimään erämiestä, kerron hänelle, mitä yöllä on tapahtunut ja
lisään: Musta Hirvi, hetki on tullut. Siinäkö kaikki, mitä haluatte
minun tekevän?"
"Niin, siinä kaikki, hyvä tohtori."
"Kas niin! Nukkukaa nyt levollisesti, señorita, vannon kautta kunniani
tekeväni, mitä pyydätte."
"Kiitos", kuiskasi nuori tyttö suloisesti hymyillen ja puristaen hänen
kättään.
Ja yön kauheista mielenliikutuksista väsyneenä hän laskeutui levolle
vuoteelleen, jossa pian vaipui rauhalliseen ja virkistävään uneen.
Päivän koitteessa tuo kelpo oppinut -- vaikka kenraali turhaan
varoitteli häntä vaaroista, joiden alaisiksi hän vapaasta tahdostaan
antautuisi -- lähti leiristä ja laskeutui täyttä ravia alas kukkulalta,
puisteltuaan päätään kaikelle, mitä hänen ystävänsä oli hänelle
sanonut.
Saavuttuaan sitten metsään hän iski kannukset hevosensa kylkiin ja
karautti Mustan Hirven majaa kohti.
XVII
Kotkanpää
Kotkanpää oli yhtä varova kuin rohkeakin päällikkö ja tiesi, että
hänellä olisi paljon pelättävää amerikkalaisten puolelta, ellei hän
täydellisesti peittäisi jälkiänsä.
Yllätettyään menestyksellisesti valkoisten uuden siirtokunnan
Canadian-virran varrella hän ei niin ollen laiminlyönyt mitään
suojatakseen joukkonsa sitä uhkaavalta kostolta.
Ei voi kuvitellakaan intiaanien taitoa, kun on kysymyksessä jälkien
hävittäminen.
Parikymmentä kertaa he tarpovat saman paikan kautta sotkien retkensä
jättämät jäljet sikinsokin, kunnes niitä on mahdoton eroittaa. He eivät
jätä käyttämättä hyväkseen mitään seudun satunnaista, luonnon suomaa
etua, marssivat toinen toisensa jäljessä salatakseen lukumääränsä,
matkaavat päiväkausia keskellä virtaa, usein kahlaten vyötäisiään
myöten vedessä. He ovat niin varovaisia ja kärsivällisiä, että usein
kädelläänkin hävittävät merkkejä ja niin sanoaksemme askel askeleelta
pyyhkivät pois jäljet, jotka voisivat paljastaa heidät
tarkkasilmäisille vihollisille.
Käärmeen heimo, johon Kotkanpäänkin johtamat soturit kuuluivat, oli
saapunut preirielle luvultaan lähes viidensadan miehen suuruisena
joukkona metsästääkseen bisoneja ja ryhtyäkseen taistelemaan pooneja ja
sioux-intiaaneja vastaan, joiden kanssa he lakkaamatta sotivat.
Kotkanpään tarkoituksena oli heti sotaretkensä päätyttyä viipymättä
liittyä veljiinsä, toimittaakseen turvaan kylän valtauksessa saamansa
saaliin ja ottaakseen osaa suureen retkeen, jota hänen heimonsa
valmisteli preiriellä hajallaan olevia valkoihoisia ja mestitsejä
vastaan, joita intiaanit syystä pitävät leppymättöminä vihamiehinään.
Johtajansa moninaisista varokeinoista huolimatta oli tämä osasto
edennyt nopeasti.
Kuudennen päivän iltana linnoituksen hävittämisen jälkeen comanchit
pysähtyivät pienen, nimettömän joen varrelle, jollaisia niin runsaasti
näillä tienoilla tapaa, ja valmistausivat leiriytymään yöksi.
Ei mikään ole yksinkertaisempaa kuin intiaanien leiriytyminen heidän
ollessaan sotajalalla.
Hevoset pannaan liekaan, etteivät pääsisi karkaamaan. Ellei pelätä
äkkiyllätystä, sytytetään leirivalkeat. Päinvastaisessa tapauksessa
kukin syö ja asettuu levolle, mikäli voi.
Lähdettyään linnoituksesta intiaanit eivät olleet missään huomanneet
merkkejä, jotka olisivat panneet heidät arvelemaan, että heitä
seurattiin tai heidän puuhiaan tarkkailtiin. Heidän tiedustelijansa
eivät olleet keksineet mitään epäiltäviä jälkiä.
He olivat jo lähellä heimonsa leiriä, tuntien itsensä täysin
turvallisiksi.
Kotkanpää käski sytyttää valkeat ja sijoitti itse vahdit. Sitten hän
nojautui ebenpuuta vasten, otti esille piippunsa ja käski tuoda
espanjalaisen vanhuksen ja naisen eteensä.
Kun he olivat tulleet hänen luokseen, tervehti Kotkanpää sydämellisesti
vanhusta ja tarjosi hänelle piippunsa. Tämän hyväntahtoisuuden
osoituksen vanhus otti vastaan ajatellen kysymyksiä, joita intiaani
epäilemättä hänelle tekisi.
Hetken vaitiolon jälkeen viimemainittu tosiaankin alkoi puhua.
"Viihtyykö veljeni hyvin punanahkojen parissa?" kysyi hän.
"Olisin väärässä, jos valittaisin, päällikkö", vastasi espanjalainen.
"Siitä asti, kun olen ollut seurassanne, on minua kohdeltu
kunnioittaen."
"Veljeni on ystävä", lausui comanchi mahtipontisesti.
Vanhus kumarsi.
"Olemme vihdoinkin saapuneet metsästysalueellemme", jatkoi päällikkö.
"Veljeäni Harmaahapsea on rasittanut pitkä elämä. Hän sopii paremmin
neuvottelutulien ääreen kuin hevosen selässä metsästämään hirviä tai
bisoneja. Mitä veljeni haluaa?"
"Päällikkö"; vastasi espanjalainen, "sananne pitävät paikkansa. Oli
aika, jolloin muiden preirien lasten tavoin vietin päiväkausia
metsästäen ja ratsastaen tulisen ja kesyttämättömän hevosen selässä.
Voimani ovat hävinneet, jäsenistä on kadonnut niiden notkeus, ja
silmäni ovat menettäneet erehtymättömyytensä. En kelpaa enää retkelle,
olipa se kuinka lyhyt hyvänsä."
"Hyvä!" vastasi intiaani tyynesti puhaltaen suustaan ja sieraimistaan
savupilviä. "Sanokoon veljeni siis, mitä hän haluaa, ja se
toimitetaan."
"Kiitän teitä, päällikkö, ja käytän hyväkseni hyväntahtoista
tarjoustanne. Olisin onnellinen, jos suostuisitte auttamaan minua
pääsemään häiritsemättä johonkin rotuni asumaan kylään, missä rauhassa
voisin viettää ne muutamat päivät, jotka minulla enää on elettävänä."
"Oh! Miksi en sitä tekisi? Ei mikään ole helpompaa saavuttuamme
heimomme luo. Koska veljeni ei halua asua punaihoisten ystäviensä
luona, täytetään hänen toivomuksensa."
Syntyi hetken hiljaisuus. Vanhus luuli keskustelun loppuneen ja aikoi
poistua. Viittauksella päällikkö käski hänen jäädä paikoilleen. --
Hetken kuluttua intiaani kallisti piippuaan tyhjentääkseen siitä tuhan,
pisti sen letkun vyölleen ja luoden espanjalaiseen omituisen,
salavihkaisen katseen sanoi:
"Veljeni on onnellinen, sillä vaikka hänen hartioillaan on jo monta
talvea, ei hän kuitenkaan kulje yksinään elämän tietä."
"Mitä päällikkö tarkoittaa?" kysyi vanhus. "En ymmärrä."
"Veljelläni on perhe", jatkoi comanchi.
"Ah! Veljeni erehtyy. Olen yksin tässä maailmassa."
"Mitä veljeni nyt sanoo? Eikö hänellä ole mukanaan vaimo?"
Surumielinen hymy nousi vanhuksen kalpeille huulille.
"Ei", sanoi hän tovin kuluttua, "minulla ei ole vaimoa."
"Mitä sukua veljelle on tuo nainen?" kysyi päällikkö teeskennellen
hämmästystä ja osoittaen espanjalaista naista, joka synkkänä ja
vaiteliaana seisoi vanhuksen vieressä.
"Tämä nainen on emäntäni."
"Ohoo! Onko veljeni kenties orja?" kysyi comanchi ilkeästi hymyillen.
"Ei", vastasi vanhus ylpeästi, "en ole tämän naisen orja, olen vain
hänen uskollinen palvelijansa."
"Ohoo!" huudahti päällikkö puistellen päätään ja vastauksen johdosta
vaipuen syviin mietteisiin.
Mutta intiaani ei voinut ymmärtää espanjalaisen sanoja. Eroitus oli
liian hieno, jotta hän olisi sitä voinut käsittää. Kahden tai kolmen
minuutin perästä hän ravisti päätään ja luopui yrittämästä etsiä
ratkaisua tähän hänelle käsittämättömään ongelmaan.
"Hyvä", sanoi hän antaen katseensa ivallisesti tulla puoleksi
sulkeutuneiden silmäluomien välitse, "nainen saa mennä veljen mukana."
"Siten olen koko ajan käsittänyt", vastasi espanjalainen.
Iäkäs nainen, joka oli tähän asti ollut vaiti, arveli ajan tulleen
yhtyä keskusteluun.
"Kiitän päällikköä", lausui hän, "mutta koska hän on kyllin
ystävällinen asettuakseen käytettäväksemme, niin salliiko hän, että
häneltä pyydetään suosionosoitusta?"
"Puhukoon äitini, korvani ovat auki."
"Minulla on poika, joka on suuri valkoihoinen metsästäjä. Hänen pitäisi
tällä hetkellä olla preiriellä. Jos veljeni kenties suostuisi muutaman
päivän ajan vielä pitämään meitä luonaan, niin ehkä tapaisimme hänet.
Hänen suojeluksensa alaisina meillä ei enää olisi mitään pelättävää."
Hänen näin varomatta puhuessaan espanjalainen teki kauhua ilmaisevan
liikkeen.
"Señorita", huudahti hän kiivaasti äidinkielellään, "varokaa..."
"Hiljaa!" keskeytti intiaani hänet lyhyesti. "Miksi valkoinen veli
puhuu edessäni vierasta kieltä? Pelkääkö hän minun ymmärtävän hänen
sanansa?"
"Oh, päällikkö!" vastasi espanjalainen vain kieltävästi pudistaen
päätään.
"Siis veljeni suvaitkoon valkoihoisen äitini puhua, kun hän kääntyy
päällikön puoleen."
Vanhus oli vaiti, mutta kolkko aavistus ahdisti hänen sydäntään.
Comanchipäällikkö tiesi varsin hyvin, keiden kanssa hän oli
tekemisissä, mutta piteli molempia espanjalaisia kuin kissa leikkii
hiirellä. Ilmaisematta lainkaan vaikutelmiaan hän kääntyi naisen
puoleen ja kumartaen kohteliaasti kuten ainakin intiaanit, joille tämä
ominaisuus synnynnäisenä kuuluu, sanoi lempeällä äänellä ja
miellyttävästi hymyillen:
"Ohoo! Äitini poika on taitava metsästäjä. Sepä hauskaa."
Naisraukan sydän laajeni riemusta.
"Niin", myönsi hän innostuneena, "hän on lännen preirieiden rohkeimpia
erämiehiä."
"Ohoo!" lausui päällikkö yhä rakastettavampana, "tuolla kuuluisalla
soturilla on varmaankin nimi, jota kaikki preiriellä kunnioittavat."
Espanjalainen kärsi kauheita tuskia. Kun kuitenkin comanchin silmä piti
häntä kurissa, ei hän tiennyt, miten voisi varoittaa emäntäänsä
ilmaisemasta poikansa nimeä.
"Oi!" huusi vanhus, "kaikki äidit ovat samanlaisia, heistä heidän
poikansa ovat sankareita! Vaikka nyt on puheena taitava nuori mies, ei
hän ole muita merkillisempi. Hänen nimeään ei veljeni varmastikaan ole
koskaan kuullut."
"Mitenkä veljeni sen tietää?" kysyi intiaani väkinäisesti nauraen.
"Minä vain arvelen niin", vastasi vanhus, "tai ainakin, jos veljeni
sattumalta on kuullut sen mainittavan, niin se on jo aikoja sitten
kadonnut hänen muististaan eikä kannata tulla uudelleen mainituksi. Jos
veljeni sallii, niin poistumme, sillä päivä on ollut rasittava ja nyt
on jo aika mennä levolle."
"Tovin kuluttua", vastasi comanchi rauhallisesti ja kääntyen naisen
puoleen kysyi tältä suoraan:
"Mikä on sen valkoihoisen soturin nimi?"
Mutta vanhan naisen oli hänen palvelijansa, jonka uskollisuuden ja
viisauden hän tunsi, väliintulollaan tehnyt varovaiseksi, eikä hän
vastannut, sisimmässään tuntien tehneensä virheen, mutta tietämättä,
miten sen korjaisi.
"Eikö äitini ole kuullut kysymystäni?" jatkoi päällikkö.
"Mitä hyödyttäisi teille lausua nimeä, joka todennäköisesti on teille
tuntematon eikä ainakaan herätä mielenkiintoanne? Jos veljeni sallii,
niin poistun!"
"Ei, ette saa poistua, ennenkuin äitini on sanonut poikansa, tuon
suuren soturin, nimen", sanoi comanchi rypistäen kulmakarvojaan ja
polkien jalkaa, vain huonosti salaten raivoaan.
Erämies huomasi, että tästä oli tehtävä loppu.
"Veljeni on suuri päällikkö", sanoi hän. "Vaikka hänen tukkansa on
ruskea, on hänen viisautensa suunnaton. Olen hänen ystävänsä, eikä hän
tahtone käyttää väärin sattumaa, joka on saattanut hänen käsiinsä hänen
vihamiehensä äidin. Tämän naisen poika on Uskollinen Sydän."
"Ohoo!" lausui Kotkanpää kaameasti hymyillen. "Sen tiesin. Mistä syystä
valkoihoisilla on kaksi kieltä ja kaksi sydäntä ja miksi he aina
koettavat erehdyttää punanahkoja?"
"Emme ole koettaneet teitä pettää, päällikkö."
"Ettekö? Siitä asti kun olette olleet luonamme, on teitä kohdeltu kuin
heimomme lapsia, ja minä olen pelastanut henkenne!"
"Se on totta."
"No niin", jatkoi hän ivallisesti hymyillen, "tahdon osoittaa teille,
että intiaanit eivät koskaan unohda hyvää työtä ja että he osaavat
palkita pahan hyvällä. Kuka on minuun ampunut nämä haavat, jotka tässä
näette? Uskollinen Sydän! Olemme vihamiehiä, hänen äitinsä on
vallassani. Voisin hänet heti kiinnittää kidutuspaaluun, se olisi
oikeuteni."
Molemmat espanjalaiset painoivat päänsä alas.
"Preirielaki sanoo: silmä silmästä, hammas hampaasta. Kuule minua
tarkkaavaisesti, Vanha Tammi: entisen ystävyytemme vuoksi annan teille
odotusaikaa. Huomenna, auringon noustessa, saat lähteä etsimään
Uskollista Sydäntä. Ellei hän neljän päivän kuluessa ole tullut
luokseni, kuolee hänen äitinsä. Nuoret soturini saavat silloin polttaa
hänet elävältä veripaaluun sidottuna, ja veljeni vuolla vihellyspillejä
hänen luistaan. Menkää, olen sanonut sanottavani."
Vanhus aikoi vastata jotakin, heittäytyen päällikön jalkojen juureen,
mutta kostonhimoinen intiaani potkaisi hänet syrjään ja poistui.
"Voi, rouva", mutisi vanhus toivottomana, "te olette hukassa!"
"Ennen kaikkea, Eusebio", vastasi äiti itkunsekaisella äänellä, "älä
tuo poikaani tänne. Välikö sillä, että minä kuolen! Voi, eikö elämäni
ole jo ollut kyllin pitkä?"
Vanha palvelija loi emäntäänsä ihailua ilmaisevan katseen.
"Aina sama!" sanoi hän liikutettuna.
"Eikö äidin henki kuulu hänen lapselleen?" kysyi nainen, päästäen
vihlaisevan huudon, ja vanhukset vaipuivat murheen painamina erään puun
juurelle.
He viettivät sen yön Jumalaa rukoillen, eikä Kotkanpää näyttänyt
välittävän heidän epätoivostaan.
XVIII
Eusebio
Varokeinot, joihin Kotkanpää oli ryhtynyt salatakseen matkasuuntansa,
olivat yleensä hyvät johtamaan harhaan valkoihoisia, joiden epätarkempi
vainu eränkävijöihin ja metsästäjiin verrattuina ei pysty saamaan
selvää intiaanien oveluudesta, ja joiden on melkein mahdoton kulkea
ilman kompassia näissä eräseuduissa, mutta Uskollisen Sydämen ja
Ilomielen tapaisiin miehiin nähden ne olivat joka suhteessa
riittämättömät.
Nuo kaksi kokenutta partiomiestä eivät hetkeksikään kadottaneet jälkiä
näkyvistään.
Tottuneina intiaanisoturien polvekkeihin ja mutkiin he eivät antaneet
näiden äkillisten palaamisten, vastamarssien, näennäisten pysähdysten,
sanalla sanoen kaikkien metkujen, joita comanchit olivat kuin huvikseen
käyttäneet, eksyttää heitä.
Lisäksi tuli vielä muuan seikka, jota intiaanit eivät olleet ottaneet
huomioon ja joka paljasti heidän kulkusuuntansa yhtä selvästi kuin jos
he olisivat sen huolellisesti varustaneet viitoilla.
Erämiehet olivat erään hökkelin raunioiden luota löytäneet puuhun
kahlehditun vainukoiran. Vapaaksi päästyään tämä oli, vähäisen
hyväiltyään Ilomieltä, lähtenyt kuono maassa etsimään isäntäänsä, joka
oli juuri tuo vanha espanjalainen, ja löysikin hänet.
Vainukoiran jäljet, joita intiaanit eivät olleet ajatelleetkaan poistaa
siitä yksinkertaisesta syystä, että he eivät olleet huomanneet sen
olevan mukana, olivat kaikkialla huomattavissa, ja niin kokeneille
metsästäjille kuin Uskollinen Sydän ja Ilomieli ne olivat Ariadnen
lanka, jota mikään ei voinut katkaista.
Erämiehet matkasivat siis levollisesti kivääri poikittain satulassa
rastreroittensa seuraamina comanchien perässä, jotka eivät lainkaan
aavistaneet, että heillä oli tällainen jälkijoukko.
Joka ilta Uskollinen Sydän pysähtyi tarkalleen samalle paikalle, minne
Kotkanpää päivää aikaisemmin oli asettunut leiriin, sillä nuo kaksi
miestä olivat ratsastaneet niin nopeasti, että intiaanit olivat vain
pari penikulmaa heidän edellään. Erämiehet olisivat voineet
sivuuttaakin heidät, jos heillä olisi ollut siihen aihetta. Mutta
erinäisistä syistä Uskollinen Sydän tyytyi seuraamaan heitä vielä
jonkun aikaa.
Vietettyään yönsä aukealla paikalla viileän virran rannalla, missä
vieno solina oli heitä tuuditellut uneen, erämiehet valmistausivat
jatkamaan matkaansa. Heidän hevosensa olivat jo satuloidut, ja he itse
söivät seisaalla hirvenlihaviipaleita kuin miehet, joilla on kiire
lähtöön. Silloin Uskollinen Sydän, joka koko aamuna ei ollut lausunut
halaistua sanaa, kääntyi toverinsa puoleen.
"Istukaamme hetkiseksi", sanoi hän, "mikään ei pakota meitä pitämään
kiirettä, kun Kotkanpää on saavuttanut heimonsa."
"Se on totta", vastasi Ilomieli heittäytyen ruohoon, "voimme siis
keskustella."
"Kuinka en arvannut, että noilla kirotuilla comancheilla oli
soturiosasto näillä seuduilla? Mitä meihin tulee, niin on mahdotonta
ajatella, että me voisimme vallata leirin, jossa on viisisataa
soturia."
"Aivan oikein", myönsi Ilomieli filosofisesti, "heitä on paljon. Mutta
nyt, ystäväni, meidän on, jos sydän sinua siihen kehoittaa, ainakin
koetettava. Ei tiedä, mitä voi tapahtua."
"Kiitos", sanoi Uskollinen Sydän hymyillen, "mutta luulen sen olevan
hyödytöntä."
"Niinkuin haluat."
"Vain viekkaus voisi tulla avuksemme."
"Käyttäkäämme siis viekkautta, minä kyllä tottelen."
"Meillä on pyydyksiä täällä lähistöllä, mikäli muistan."
"Totisesti!" huudahti kanadalainen, "puolen mailin päässä korkeintaan,
suuressa majavalammessa."
"Totta puhut, en tiedä enää, mitä ajattelenkaan. Katsohan, Ilomieli,
äitini vankeus tekee minut hulluksi. Minun täytyy hänet vapauttaa,
maksoi mitä maksoi."
"Se on minunkin ajatukseni, Uskollinen Sydän, ja siinä tahdon parhaani
mukaan sinua auttaa."
"Huomenna aamunkoitteessa saat lähteä Mustan Hirven luo ja käskeä hänen
minun nimessäni kutsua koolle niin paljon valkoihoisia metsästäjiä ja
erämiehiä kuin hän suinkin voi."
"Mainiota."
"Sillä aikaa minä menen comanchien leiriin keskustelemaan äitini
lunnaista. Elleivät he suostu häntä minulle luovuttamaan, niin
turvaudumme aseisiin ja saamme nähdä, eikö parikymmentä
paraimmanlaatuista rihlapyssyä pääse voitolle viidestäsadasta
preirierosvosta."
"Mutta jos he vangitsevat sinut?"
"Siinä tapauksessa lähetän luoksesi vainukoirani, joka tulee joen
rannalla olevaan luolaan. Huomatessasi sen tulevan yksin tiedät, mitä
se merkitsee, ja voit toimia sen mukaan."
Kanadalainen ravisti päätään.
"Ei", sanoi hän "niin en tee."