tunnin kuluessa avuksenne viitisenkymmentä preirien rohkeinta miestä.
Miehiä, jotka päällikkönsä viittauksesta antavat tappaa itsensä
pelastaakseen teidät niiden käsistä, jotka mahdollisesti ovat teidät
riistäneet, kuten aavistan tapahtuvan."
Hetkisen oltiin vaiti, doña Luz näytti vaipuneen ajatuksiin.
Erämies hymyili.
"Älkää hämmästykö sitä innokasta harrastusta, jota teitä kohtaan
osoitan", sanoi hän; "muuan mies, jonka täydessä vallassa olen, on
vannottanut minua huolehtimaan teistä hänen ollessaan pakosta muualla."
"Mitä tarkoitatte?" kysäisi tyttö uteliaana, "kuka mies se on?"
"Hän on metsästäjä, joka hallitsee kaikkia valkoisia metsästäjiä
preiriellä. Tietäen, että Lörppö toimii oppaananne, hän arvelee, että
tämä mestitsi aikoo johtaa teidät väijytyksen uhriksi."
"Mutta mikä on sen miehen nimi?" huudahti tyttö tuskaisella äänellä.
"Uskollinen Sydän. Luotatteko minuun nyt?"
"Kiitos, ystäväni, kiitos", vastasi nuori tyttö innostuneena,
"en unohda suositustanne, ja vaaran uhatessa, jos sellainen
onnettomuudekseni tulee, aion muistuttaa teille lupauksestanne."
"Ja siinä teette oikein, señorita, sillä silloin se on ainoa
pelastuksen tie, mikä teillä on jälellä. Lähtekäämme! Olette ymmärtänyt
minut, kaikki on hyvin, pitäkää salaisuutenanne keskustelumme. Ennen
kaikkea älkää näyttäkö, että olette puhellut tästä asiasta kanssani.
Tuo kirottu mestitsi on tarkkavainuinen kuin majava. Jos hän vain
epäileekin jotakin, niin hän luikertelee sormienne lomitse kuin kyy,
joka hän onkin."
"Olkaa huoletta, minä olen mykkä."
"Jatkakaamme nyt matkaamme majavalammelle. Uskollinen Sydän huolehtii
teistä."
"Hän on jo kerran pelastanut henkemme, preirien tulipalossa", huudahti
tyttö innostuneesti.
"Ah, ah!" mutisi erämies katsahtaen häneen omituisesti, "kaikki on siis
parhain päin"; sitten hän lisäsi kovaa: "Olkaa huoletta, señorita, jos
kohta kohdalta seuraatte teille antamiani neuvoja, ei teille tapahdu
preiriellä mitään pahaa, olkoot sitten millaisia hyvänsä ne petolliset
juonet, joiden uhriksi joudutte."
"Oi!" huudahti tyttö haltioissaan, "vaaran hetkellä en epäröi
rientäessäni turviinne, sen vannon!"
"Asia on siis sovittu", lausui Musta Hirvi hymyillen; "nyt lähtekäämme
katsomaan majavia."
He jatkoivat marssiaan, ja muutaman minuutin kuluttua he saapuivat
metsän reunaan.
Silloin erämies pysähtyi viitaten nuorelle tytölle merkiksi, että hän
pysyisi liikkumattomana, ja kääntyen häneen päin kuiskasi:
"Katsokaa."
XV
Majavat
Nuori tyttö työnsi syrjään pajujen oksat ja kurottaen päänsä eteenpäin
katseli.
Majavat eivät olleet uutteran yhteiskuntansa patoamistyöllä katkaisseet
ainoastaan itse pääjoen juoksua, vaan vieläpä kaikki siihen virtaavat
joet, niin että ympäröivä maa oli muuttunut laajaksi rämeeksi.
Yksi ainoa majava työskenteli tällä hetkellä pääsulun luona, mutta pian
ilmestyi viisi muuta tuoden muassaan puunpalasia, savea ja kiviä.
Sitten ne kaikki yhdessä menivät eräälle kohtaa sulkua, joka, sen
huomasi nuori tyttökin, kaipasi korjausta. Ne laskivat kantamuksensa
sortuneeseen paikkaan ja sukelsivat veteen, mutta ilmestyivät melkein
heti senjälkeen takaisin pinnalle.
Kukin niistä toi mukanaan määrätyn kantamuksen savea, jota ne käyttivät
muurilaastina liittääkseen yhteen puunpalaset ja kivet ja
valmistaakseen niistä tukevan kohdan patoon. Kerta toisensa jälkeen ne
poistuivat palatakseen jälleen tuomaan savea ja puunpalasia.
Muuraustyötä jatkui, kunnes repeämä oli kokonaan korjattu.
Kun työ oli valmis, alkoivat nuo viisaat eläimet hauskutella ajamalla
toisiaan takaa lammessa. Ne sukelsivat veteen tai uiskentelivat sen
pinnalla lyöden vettä hännällään, niin että se räiskyi.
Doña Luz katseli yhä ihastuneempana tätä erikoista näytelmää. Hän olisi
mielellään jäänyt vaikka koko päiväksi ihailemaan näitä merkillisiä
eläimiä.
Sillä aikaa kun ensinmainitut täten pitivät hauskaa, saapui paikalle
pari muuta majavayhteiskunnan jäsentä. Jonkun aikaa ne totisina
katselivat toveriensa kisailua ollen sennäköisiä, kuin olisivat
mielellään liittyneet leikkiin, mutta sitten ne kiipesivät ylös
mäenrinnettä, joka oli melko lähellä nuoren tytön ja erämiehen
tähystyspaikkaa, istuutuivat takajaloilleen, nojasivat etukäpälillään
nuorta mäntyä vastaan ja alkoivat jyrsiä sen kuorta. Väliin ne siitä
eroittivat pienen palasen pitäen sitä käpäliensä välissä ja pysyen yhä
istumassa. Ne nakertelivat irvistellen ja väännellen kasvojaan aivan
kuin apina, joka jyrsii pähkinää.
Majavilla oli ilmeisesti tarkoituksena kaataa puu, ja sen
saavuttamiseksi ne työskentelivät kuumeisesti. Nuori mänty oli
läpimitaltaan lähes kahdeksantoista tuumaa siltä kohdalta, mistä ne
sitä jyrsivät; se oli suora kuin tikku ja jokseenkin korkea. Ne
olisivat epäilemättä voineet lyhyessä ajassa jyrsiä sen kokonaan
poikki, mutta kenraali, joka oli tullut levottomaksi sisarentyttärensä
viipyessä niin kauan poissa, oli päättänyt lähteä etsimään häntä, ja
majavat, jotka säikähtivät hevosten melua, sukelsivat veteen ja
katosivat äkkiä.
Kenraali moitti lievästi sisarentytärtään, koska tämä oli viipynyt niin
kauan, mutta ihastuneena näkemästään nuori tyttö ei kiinnittänyt siihen
paljonkaan huomiota, vaan aikoi palata vielä toiste paikalle
näkymättömänä katselijana tarkastamaan majavien temmellystä.
Pieni joukko suuntasi erämiehen johdolla kulkunsa majaa kohti, missä
hän oli tarjonnut suojaa keskitaivaalle nousseen auringon paahtavilta
säteiltä.
Doña Luz, jonka uteliaisuutta oli mitä suurimmassa määrässä
kiihoittanut äskeinen mielenkiintoinen näytelmä, korvasi vahingon,
jonka hänen enonsa häiritsevä keskeytys oli aiheuttanut, kysellen
Mustalta Hirveltä pienimpiäkin yksityisseikkoja majavien tavoista ja
siitä, miten niitä metsästetään.
Erämies, niinkuin yleensä kaikki ihmiset, jotka tavallisesti elävät
yksinäisyydessä, halusi mielellään tilaisuuden tarjoutuessa ottaa
korvauksen harvapuheisuudesta, jota hän suurimman osan ajastaan
pakostakin noudatti, eikä siis antanutkaan itseään moneen kertaan
pyytää.
"Kuulkaas, señorita", sanoi hän, "punanahat sanovat, että majava on
ihminen, joka ei puhu, ja he ovat oikeassa. Se on viisas,
ymmärtäväinen, rohkea, uuttera ja säästäväinen. Kun talvi lähenee,
ryhtyy koko perhe varaamaan ruokaa. Nuoret ja vanhat, kaikki tekevät
työtä. Usein niiden täytyy tehdä pitkiä matkoja löytääkseen puunkuorta,
josta ne pitävät enemmän kuin muusta. Ne kaatavat väliin sangen suuria
puita ja karsivat niistä oksat, joiden kuori on niiden parasta herkkua.
Ne leikkaavat ne noin kolmen jalan pituisiin palasiin, kuljettavat ne
vesireitille ja uittavat majalleen asti, missä panevat ne varastoon.
Niiden asunnot ovat siistit ja mukavat. Ne heittävät huolellisesti aina
ruoka-ajan jälkeen virtaan sulun alapuolelle ne puunpalaset, joista
ovat kalvaneet kuoren. Ne eivät koskaan salli vieraan majavan tulla
rakentamaan yhdyskuntaa viereensä, ja usein ne taistelevat mitä
rajuimmin turvatakseen alueensa loukkaamattomuuden."
"Kaikki tuohan on varsin merkillistä", lausui nuori tyttö.
"On, mutta siinä ei ole vielä kaikki", jatkoi erämies. "Keväällä,
jolloin on karvojen luomisaika, uros jättää naaraan kotiin ja lähtee
kuin suuri herra ainakin huviretkelle poistuen usein varsin loitolle.
Se pitää hauskaa läpikuultavan kirkkaissa lampivesissä, joita se tapaa
matkallaan, nousee rannoille jyrsiäkseen nuorten poppeli- ja pajupuiden
hentoja runkoja. Mutta kun kesä lähenee, luopuu se vanhanpojan
elämästä, muistaa velvollisuutensa perheen päänä ja palaa puolisonsa ja
poikastensa luokse, jotka se vie etsimään varastoja talveksi."
"Täytyy tunnustaa", huomautti kenraali, "että tämä eläin on luomakunnan
merkillisimpiä."
"Niin", puuttui doña Luz puheeseen, "en voi ymmärtää, missä
tarkoituksessa niitä metsästetään kuin vahingollista petoeläintä."
"Mitä tarkoitatte, señorita?" vastasi erämies filosofisesti. "Kaikki
eläimethän ovat ihmistä varten luodut, varsinkin tämä, jonka turkki on
varsin arvokas."
"Tosiaankin", myönsi kenraali. "Mutta miten toimitatte tuon
metsästyksen? Eivät kaikki majavat ole yhtä rohkeita kuin nämä.
Useimmat lienevät niin varovaisia, että ne kätkevät pesänsä äärimmäisen
huolellisesti", lisäsi hän.
"Totta kyllä", vastasi Musta Hirvi, "mutta kokemus on varustanut
tottuneen metsämiehen niin terävällä katseella, että hän usein sangen
vähäisenkin merkin avulla keksii majavan jäljet ja pesän, vaikka
viimemainittua peittäisikin tiheä, nuori näreikkö ja se olisi pajujen
varjossa. Harvoin tapahtuu, ettei erämies osaisi tarkalleen määrätä
pesän asujainten lukuakin. Keksittyään pesän hän asettaa paikoilleen
pyydyksensä. Se pannaan lähelle joen rantaa kaksi tai kolme tuumaa
vedenpinnan alapuolelle ja kiinnitetään ketjuilla lujasti saveen tai
hiekkaan vajotettuun paaluun. Pieni puunpalanen, joka kuoritaan, ja
johon sivellään _rohtoa_, -- niin nimitetään syöttiainetta, jota
yleensä käytetään, -- asetetaan noin kolme tai neljä tuumaa vedenpinnan
yläpuolelle, ja toinen pää kiinnitetään vedenpinnan alla olevaan
pyydykseen. Majavaa, jolla on erikoisen hieno vainu, kiehtoa puoleensa
syötin tuoksu. Mutta heti kun se lähestyy ja pistää kuononsa lähelle
syöttiä, alkaakseen sitä kalvaa, tarttuvat sen käpälät pyydykseen.
Kauhistuneena se sukeltaa veden alle, sen jalassa riippuva pyydys tekee
kuitenkin turhiksi kaikki sen ponnistukset päästä pakoon. Se taistelee
jonkun aikaa, sitten se vihdoin voimien loppuessa painuu pohjaan ja
hukkuu. Sillä tapaa tavallisesti metsästetään majavia, señorita, mutta
kallioperäisillä paikoilla, missä paalua ei voi vajottaa maahan
pyydyksen pitimeksi, on meidän usein pakko kauan etsiskellä, vieläpä
uidakin pitkiä matkoja löytääksemme pyydystetyn majavan. Tapahtuu
myöskin, että kun samasta perhekunnasta on pyydystetty useampia
jäseniä, muut tulevat varovaisiksi. Vaikka mitä metkuja silloin
käyttäisimme, on mahdotonta saada niitä tarttumaan syöttiin. Ne
lähestyvät varovaisesti pyydyksiä, päästävät kepin avulla pontimen
vireestä, vieläpä usein vääntävät pyydykset ylösalasin, laahaavat ne
sulkunsa alapuolelle ja hautaavat ne maahan."
"Miten silloin menetellään?" kysyi nuori tyttö.
"Silloinko?" toisti Musta Hirvi. "Sellaisissa tapauksissa meillä on
vain yksi keino käytettävänämme, nimittäin heittää pyydykset selkäämme,
tunnustaa majavien voittaneen meidät ja matkata etäämmäksi etsimään
toisia, tottumattomampia otuksia. Mutta tässähän on majani."
Matkalaiset saapuivat samassa kurjannäköiselle majalle. Se oli tehty
punotuista oksista ja kykeni töintuskin suojaamaan auringonsäteiltä.
Hoidon puutteessa se joka suhteessa muistutti preirieiden muiden
erämiesten majoja, erämiehet kun vähimmin kiinnittävät huomiota elämän
mukavuuksiin.
Vaikka maja oli sellainen kuin se oli, kutsui Musta Hirvi kohteliaasti
vieraita sisään.
Toinen erämies istui kyyristyneenä majan edessä kypsentämässä
bisoninpaistia, jonka Musta Hirvi oli edeltäkäsin kertonut tulevan
ateriaksi.
Mies, jonka puku täysin muistutti Mustan Hirven pukua, oli lähes
neljänkymmenen vuoden ikäinen, mutta lukemattomat rasitukset ja
kurjuus, jotka kuuluivat partiomiehen kovaan ammattiin, olivat
uurtaneet hänen kasvoihinsa verkon ristiin rastiin kulkevia ryppyjä,
jotka tekivät hänet paljon vanhemman näköiseksi kuin hän
todellisuudessa oli.
Maailmassa ei tosiaankaan ole vaarallisempaa, rasittavampaa ja vähemmän
tuottavaa ammattia kuin erämiehen. Nuo ihmisparat saavat usein havaita
joko intiaanien tai muiden metsästäjien ryöstäneen heidän vaivalla
hankkimansa saaliin, heiltä nyljetään päänahka tai heidät teurastetaan,
eikä kukaan koskaan ota selvää, mihin he ovat joutuneet.
"Istuutukaa, señorita, ja te myöskin hyvät herrat", sanoi Musta Hirvi
kohteliaasti. "Niin vähäpätöinen kuin kotini onkin, on se kuitenkin
siksi suuri, että siinä on tilaa teille kaikille."
Matkailijat vastaanottivat kiitollisina pyynnön. He laskeutuivat
maahan, ja pian he olivat pitkällään kuivista lehdistä valmistetuilla
vuoteilla, joita peittivät karhun-, hirven- ja bisoninnahat.
Aterian, oikean metsästäjien aterian, aikana juotiin palan paineeksi
muutamia kupillisia mainiota mezcal-viiniä, jota kenraali aina kuljetti
mukanaan retkillään ja jota erämiehet arvostelivat hyväksi, kuten se
ansaitsikin.
Sillä aikaa kun doña Luz, opas ja lancerot nauttivat päivällisunta
antaakseen auringonsäteiden synnyttämän lämmön vähän haihtua, pyysi
kenraali Mustaa Hirveä kanssaan kävelemään ja poistui hänen seurassaan
majasta.
Heti kun he olivat päässeet jonkun matkan päähän, istuutui kenraali
erään ebenpuun juurelle pyytäen seuralaistansa tekemään samoin, minkä
tämä tekikin.
Hetken aikaa vaiti oltuaan kenraali alkoi puhua:
"Ystäväni", sanoi hän, "sallikaa minun ensin kiittää teitä suuresta
vieraanvaraisuudestanne. Täytettyäni tämän velvollisuuteni haluaisin
tehdä teille eräitä kysymyksiä."
"_Caballero_!" vastasi erämies vältellen. "Olette kai kuullut, mitä
punanahat sanovat. 'Vedä joka sanan välissä haiku piipustasi
harkitaksesi visusti sanojasi.'"
"Puhutte minulle kuin varovainen mies ainakin, mutta olkaa levollinen.
Minulla ei ole vähäisintäkään aikomusta kysellä teiltä sellaista, mikä
kuuluu ammattisalaisuuksiinne, tai mitään muutakaan, joka koskisi
henkilökohtaisesti teitä itseänne."
"Jos osaan vastata kysymyksiinne, caballero, niin olkaa varma siitä,
etten emmi tehdä mieliksenne."
"Kiitos, ystäväni, en ole aikonut pyytääkään teiltä enempää. Kuinka
kauan olette asunut preiriellä?"
"Jo kymmenen vuotta, ja Jumala suokoon, että saisin jäädä tänne vielä
pitkäksi aikaa."
"Partioelämä siis miellyttää teitä?"
"Enemmän kuin kuvata osaan. Täytyy alkaa, niinkuin minä, jo lapsena,
kestää kaikki koettelemukset, kärsiä kaikki vaivat ja olla osallisena
kaikenlaisissa seikkailuissa voidakseen ymmärtää tämän elämän hurmaavaa
luontoa, sen tarjoamia taivaallisia nautintoja ja merkillistä
mielihyväntunnetta, johon se meidät saattaa! Oi, caballero, Euroopan
kaunein ja suurin kaupunki on sangen pieni, sangen likainen ja sangen
viheliäinen erämaahan verrattuna. Liian ahdas, säännöllinen ja jäykkä
elämä, jota te vietätte, on varsin kurjaa meikäläisen elämään
verrattuna! Vain täällä ihminen tuntee ilman vaivattomasti tunkeutuvan
keuhkoihinsa, saa tuntea elävänsä ja ajattelevansa. Sivistys vetää
hänet alas melkein järjettömän luontokappaleen tasalle jättämättä
hänelle muuta vaistoa kuin mitä välttämättömästi on tarpeen saastaisten
harrastusten perilleajamiseksi. Mutta sensijaan preiriellä, keskellä
erämaata, kasvoista kasvoihin Jumalan kanssa, hänen aatoksensa
laajenevat, hänen mielensä avartuu, ja hänestä tulee todellisuudessa
se, joksi korkein olento hänet on aikonutkin, nimittäin luomakunnan
herra."
Lausuessaan nämä sanat erämies oli tavallaan muuttunut, hänen
kasvoilleen oli tullut innostuksen ilme, silmät salamoivat, ja ryhti
suoristausi yleväksi.
Kenraali huokasi syvään, ja salaa vieri kyynel hänen harmaantuneille
viiksilleen.
"Se on totta", sanoi hän surumielisenä, "tämä elämä tarjoaa outoa
riemua sille, joka sitä haluaa, riemua, joka punoo siteitä sellaisia,
ettei niitä voi katkoa. Kun te tulitte preirieille, niin mistä te
saavuitte?"
"Tulin Quebecista. Olen kanadalainen."
"Vai niin."
Syntyi hetken vaitiolo, ja sitten kenraali jatkoi:
"Eikö toverienne joukossa ole meksikolaisia?"
"On, useita."
"Haluaisin saada tietoja heistä."
"Vain yksi mies voi niitä teille antaa, mutta se mies ei, ikävä kyllä,
ole tällä hetkellä täällä."
"Ja mikä on hänen nimensä?"
"Uskollinen Sydän."
"Uskollinen Sydän", toisti kenraali vilkkaasti. "Muistelen tuntevani
sen miehen."
"Todellako?"
"Oh! Hyvä Jumala, mikä kova onni!"
"Kenties teidän on helpompi kuin luulettekaan hänet tavata, jos
tosiaankin haluatte hänet nähdä."
"Haluaisin äärettömän mielelläni!"
"Olkaa siis levollinen. Kohta saatte hänet nähdä."
"Mitenkä niin?"
"No, aivan yksinkertaisesta syystä! Uskollinen Sydän virittää ansoja
aivan lähellä minua. Minä huolehdin niistä tällä hetkellä, mutta ei
kestä kauan, ennenkuin hän palaa."
"Oi, jospa Jumala soisi, että puheenne pitäisi paikkansa!" lausui
kenraali liikutettuna.
"Heti kun hän saapuu, ilmoitan siitä teille, ellette jo siihen mennessä
ole lähtenyt leiristänne."
"Tiedättekö sitten, minne joukkoni on leiriytynyt?"
"Täällä erämaissa me tiedämme kaikki", vastasi erämies hymyillen.
"Luotan lupaukseenne."
"Teillä on sanani, kenraali."
"Kiitos."
Samassa doña Luz tuli ulos majasta, viitaten Mustalle Hirvelle merkiksi
siitä, että tämä olisi vaiti. Kenraali kiirehti häntä vastaan.
Matkalaiset nousivat ratsuilleen ja kiitettyään erämiehiä heidän
sydämellisestä vieraanvaraisuudestaan lähtivät takaisin leirille.
XVI
Petos
Paluumatka oli ikävä. Kenraali oli vaipunut syviin mietteisiin
keskusteltuaan erämiehen kanssa, doña Luz ajatteli varoitusta, joka
hänelle oli annettu, opas, jonka Mustan Hirven keskustelut nuoren tytön
ja kenraalin kanssa olivat tehneet levottomaksi, aavisti salaa jotakin,
mikä käski häntä pitämään varansa. Ainoastaan molemmat lancerot
kulkivat huolettomina tietämättä näytelmästä, jota esitettiin heidän
ympärillään ja ajatellen vain yhtä asiaa, nimittäin lepoa, joka heitä
odotti leiriin saavuttua.
Lörppö tähyili lakkaamatta levottomasti ympärilleen näyttäen etsivän
apujoukkoja tiheistä pensaikoista, joiden lävitse pieni joukko
vaiteliaana kulki.
Päivä läheni loppuaan, aurinko oli aivan kohta menevä mailleen, ja
aika-ajoin metsän salaperäiset asukkaat jo kiljuivat kolkosti.
"Onko vielä pitkä matka jäljellä?" kysyi kenraali äkkiä.
"Ei", vastasi opas, "tuskin tunnin matka enää."
"Kiirehtikäämme siis kulkuamme. En halua, että yö meidät yllättää
näissä tiheiköissä."
Joukko lähti ratsastamaan täyttä ravia, joka vähemmässä kuin puolessa
tunnissa vei heidät leirin etuvarustuksille.
Kapteeni Aguilar ja tohtori tulivat matkalaisia vastaan heidän
saapuessaan.
Illallinen oli valmis ja oli heitä odottanut jo kauan. Ruvettiin
syömään.
Mutta alakuloisuus, joka muutama tunti sitten näytti vallanneen
kenraalin ja hänen sisarentyttärensä, kasvoi sensijaan että olisi
vähentynyt. Aterian aikana tämä kävi ilmi. Jokainen söi kaikessa
kiireessä lausumatta sanaakaan. Kun oli lopetettu, erosivat kaikki
ottaen tekosyyksi päivän rasitukset mennäkseen muka levolle, mutta
todellisuudessa saadakseen olla yksin ja pohtia päivän tapauksia.
Opas ei myöskään ollut hyvällä tuulella. Paha omatunto, kun on puhe
varovaisesta ihmisestä, on niin kiusallinen toveri yöllä kuin olla
saattaa. Lörpöllä oli kaikista omistatunnoista pahin, eikä hänellä
ollutkaan halua nukkua. Hän käyskenteli leirissä etsien turhaan huolien
ja kenties katumuksen kiusaamassa mielessään jonkunlaista keinoa
päästäkseen vaaralliselta tieltä, jota oli kulkemassa. Mutta turhaan
hän kidutti mielikuvitustaan. Ei mikään tullut hälventämään hänen
pelkoaan.
Yö kuitenkin läheni. Kuu oli hävinnyt, ja läpinäkymätön pimeys leijaili
hiljaiseksi käyneen leirin yllä.
Kaikki nukkuivat tai näyttivät nukkuvan. Ainoastaan opas, joka oli
tahtonut ottaa suorittaakseen ensimmäisen vahtivuoron, valvoi istuen
eräällä tavaramytyllä. Kädet ristissä rinnoilla ja katse kiinteänä hän
vaipui yhä synkempiin mietteisiin.
Äkkiä muuan käsi laskeutui hänen olkapäälleen, ja ääni kuiskasi hänen
korvaansa vain sanan: "Kennedy!"
Malttaen mieltään ja horjumattoman tyynenä, jotka ominaisuudet eivät
koskaan haihdu intiaaneilta tai mestitseiltä, opas katsahti
varovaisesti ympärilleen ollakseen varma siitä, että hän oli yksinään.
Sitten hän tarttui käteen, joka yhä lepäsi hänen olallaan, ja vei
muassaan miehen, joka oli häntä puhutellut ja vastustelematta seurasi
häntä, erääseen syrjäiseen paikkaan, jossa luuli olevansa turvassa
kenenkään näkemättä.
Sillä hetkellä, jolloin molemmat miehet kulkivat teltan ohi, avautuivat
puoliksi sen oviverhot äänettömästi, ja muuan varjo hiipi varovaisesti
heidän perässään.
Kun he olivat kätkeytyneet tavaramyttyjen keskelle ja asettuneet
istumaan aivan lähelle toisiaan puhuakseen matalalla äänellä ja hiljaa
kuin henkäys, kuiskasi opas:
"Jumalan kiitos! Olen kärsimättömänä odottanut tuloasi, Kennedy."
"Tiesitkö siis, että minun piti tulla?" kysyi puhuteltu epäluuloisena.
"En, mutta toivoin."
"Kuuluuko mitään uutta?"
"Kyllä, paljonkin."
"Puhu, mutta pian."
"Sen aion juuri tehdä. Kaikki on menetetty."
"Häh! Mitä tarkoitat?"
"Sitä, mitä sanon. Tänään kenraali minun opastamanani meni..."
"Sen tiedän, näin teidät."
"Hitto vie! Miksi et hyökännyt kimppuumme?"
"Meitä oli vain kaksi."
"Minä olisin ollut kolmas. Molemmin puolin olisi ollut yhtä monta, kun
kenraalilla oli vain kaksi lanceroa."
"Totta tosiaankin, en tullut sitä ajatelleeksi."
"Olit hullu, nyt olisi kaikki ohi, sensijaan että kaikki on luultavasti
menetetty."
"Miten niin?"
"Häh! _Carai!_ Sehän on selvää, kenraali ja hänen sisarentyttärensä
ovat keskustelleet pitkän ajan tuon viekkaan Mustan Hirven kanssa.
Tiedäthän, että hän jo kauan on minut tuntenut, hän on varmasti
herättänyt heissä epäluuloja minua kohtaan."
"Miksi opastitkaan heidät majavalammelle?"
"Olisinko voinut aavistaakaan, että tapaisin siellä tuon kirotun
erämiehen?"
"Meidän ammatissamme täytyy aavistaa kaikki."
"Olet oikeassa, olen tehnyt virheen! Mutta tällä hetkellä ei pahaa voi
auttaa, sillä aavistan, että Musta Hirvi on tehnyt kenraalille tarkkaa
tiliä kolttosistani."
"Hm! Se on todellakin oletettavaa. Mitä on siis tehtävä?"
"Toimittava niin pian kuin suinkin suomatta heille aikaa ryhtyä
varokeinoihin."
"En mitään halua sen parempaa, minä puolestani, senhän tiedät."
"Kyllä. Missä on kapteeni? Onko hän palannut?"
"Tänä iltana hän saapui. Kaikki miehemme ovat piilossa luolassa. Meitä
on neljäkymmentä."
"_Bravo!_ Ah! Miksi ette saapuneet kaikki yhdessä sensijaan, että
tulitte yksin. Näet, kuinka sopiva tilaisuus teillä olisi ollut. He
nukkuvat kuin pähkinähiiret. Olisimme saaneet heidät käsiimme
vähemmässä kuin kymmenessä minuutissa."
"Olet oikeassa, mutta kaikkea ei voi edeltäpäin tietää. Asiaa muuten ei
siten sovittu päällikön kanssa."
"Aivan niin. Miksi siis olet tullut?"
"Ilmoittaakseni sinulle, että olemme valmiina ja että odotamme vain
merkkiäsi toimiaksemme."
"Katsokaamme, mitä olisi tehtävä. Neuvo minua!"
"Mitä hittoa! Tahdotko, että minä antaisin sinulle neuvoja? Tiedänkö
minä muka, mitä täällä tapahtuu. Minunko pitäisi sanoa, miten sinun
olisi toimittava?"
Opas mietti hetkisen, sitten hän kohotti päätään ja katsoi
tarkkaavaisesti taivasta kohden.
"Kuulehan", jatkoi hän, "aamun tuloon on vielä kaksi tuntia."
"Niin on."
"Sinä palaat luolalle."
"Nyt hetikö?"
"Niin."
"Hyvä. Entä sitten?"
"Sanot kapteenille, että jos hän haluaa, niin luovutan hänen käsiinsä
nuoren tytön vielä tänä yönä."
"Hm! Se tuntuu minusta vaikealta."
"Olet moukka."
"Mahdollista kyllä, mutta en käsitä kuinka?"
"Kuule siis. Leirin vartiointi toimitetaan seuraavalla tavalla:
päivällä sotamiehet vartioivat vallituksilla, mutta kun he eivät ole
tottuneet preirie-elämään ja kun heistä yöllä olisi enemmän vahinkoa
kuin hyötyä, olen muiden oppaiden avulla ottanut suorittaakseni
vahdinpidon, kun taas sotamiehet saavat levätä."
"Sehän on varsin nerokasta", huomautti Kennedy naurahtaen.
"Eikö totta?" kysäisi Lörppö. "Te siis nousette ratsaille. Kun olette
saapuneet kukkulan juurelle, tulee kuusi rohkeinta joukostanne minun
luokseni. Heidän avullaan olen valmis sitomaan kaikki sotilaat vieläpä
kenraalinkin heidän nukkuessaan sikeintä untaan."
"Kas vain, sepä vasta on suunnitelma."