epätoivoon.
Neljä päivää senjälkeen, kun leiri oli pystytetty kunnaalle, nuori
tyttö illalla palatessaan telttaansa hymyili itsekseen nähdessään
enonsa, joka ajatuksiinsa vaipuneena valmistui menemään levolle.
Doña Luz oli vihdoinkin keksinyt keinon, jolla saattoi ryhtyä etsimään
Uskollista Sydäntä.
XIII
Mehiläismetsästys
Aurinko oli tuskin noussut taivaanrannalle, kun kenraali, jonka hevonen
oli satuloitu, astui ulos ruokomajasta, jota hän piti makuuhuoneenaan,
ja valmistautui lähtemään. Juuri kun hän nousi ratsunsa selkään,
kohotti herttainen käsi teltan oviverhoa ja doña Luz tuli näkyviin.
"Kas, kas! Oletko jo hereillä, pikku rakkaani?" sanoi kenraali
hymyillen. "Sitä parempi, sillä nyt voin sulkea sinut syliini,
ennenkuin lähden. Se tuottaa ehkä minulle onnea", lisäsi hän
huokaisten.
"Älkää lähtekö tuolla tavalla, eno", vastasi tyttö tarjoten hänelle
otsansa, jolle eno painoi suudelman.
"No miksi niin?" kysyi toinen iloisesti.
"Sentähden, että olen valmistanut teille jotakin, jonka toivon teille
kelpaavan, ennenkuin nousette ratsaille. Ettehän kieltäydy siitä, eikö
niin, eno?" pyyteli tyttö veitikkamaisesti hymyillen kuin hemmotellut
lapset, jotka aina saavat vanhat ukot hyvälle tuulelle.
"Epäilemättä en, rakas lapsi. Ehdoksi panen vain, ettei tarvitse kauan
odottaa aamiaista, jonka minulle niin ystävällisesti tarjoat, sillä
minulla on vähän kiire."
"Pyydän teiltä vain muutaman minuutin", vastasi tyttö palaten
telttaansa.
"No olkoon menneeksi pari minuuttia", myönsi toinen mennen hänen
perässään.
Nuori tyttö taputti iloisesti käsiään.
Muutamassa hetkessä aamiainen oli valmis, ja kenraali istuutui
sisarentyttärensä kera pöytään.
Koko ajan enoaan palvellessaan ja huolehtiessaan siitä, ettei tältä
puuttunut mitään, nuori tyttö katseli häntä niin hämillään ja
hartaasti, että vanha sotilas vihdoin sen huomasi.
"Kas niin", sanoi hän keskeyttäen syöntinsä ja katsoen
sisarentytärtään. "Sinulla on minulta jotakin pyydettävää, Lucita.
Tiedäthän hyvin, että tapanani ei ole kieltää sinulta mitään."
"Se on totta, eno. Mutta luulen, että minun tällä kertaa on vaikeampi
voittaa teitä puolelleni."
"Ah, eikö mitä!" huudahti kenraali iloisena. "Onko sinulla siis joku
perin tärkeä asia?"
"Päinvastoin, eno. Ja kuitenkin tunnustan, että pelkään teidän sen
minulta kieltävän."
"Anna tulla vain, lapseni", vastasi vanha sotilas, "puhu pelkäämättä.
Sanottuasi, mistä on kysymys, minä kyllä vastaan sinulle."
"No niin, eno", aloitti nuori tyttö punastuen, mutta käyden asiaan
suoraan käsiksi. "Tunnustan teille, että leirielämä ei tunnu erikoisen
miellyttävältä."
"Se käsitys minullakin on siitä, lapseni, mutta mitä tahtoisit minua
tekemään?"
"Kaikki."
"Mitä tarkoitat?"
"Kah, eno, jos olisitte täällä luonani, niin en olisi millänikään.
Saisinhan silloin viettää aikani teidän seurassanne."
"Mitä minulle sanoit, on varsin hauskaa. Mutta tiedäthän että
poistuessani joka aamu en voi olla täällä."
"Kas siinähän se vaikeus onkin."
"Aivan niin."
"Mutta jos vain tahdotte, niin asian voi helposti auttaa."
"Niinkö luulet?"
"Siitä olen aivan varma."
"En vielä käsitä, miten se kävisi päinsä. Sillä tavalla tosin, että
jäisin luoksesi, mutta se on mahdotonta."
"Oh! On toinenkin keino, jolla asian voi aivan hyvin järjestää."
"Ah, vielä mitä!"
"Kyllä, eno. Ja varsin yksinkertainen keino onkin. Haluatteko kuulla?"
"Kas, kas, ja mikä se keino on, sydänkäpyseni?"
"Etkö toru minua, eno?"
"Pikku hupsu! Minäkö sinua toruisin?"
"Se on totta, te olette niin hyvä!"
"Saammehan nähdä. Puhu, pikku imartelijani."
"Niin, eno. Keino on se..."
"Keino on se?"
"Että otatte minut mukaanne retkillenne joka aamu."
"Oh, oh!" lausui kenraali, ja hänen kulmakarvansa menivät ryppyihin.
"Mitä minulta pyydätkään, rakas lapsi!"
"Mutta sehän on varsin selvä asia, eno, niin ainakin minusta tuntuu."
Kenraali ei vastannut, vaan vaipui ajatuksiin. Nuori tyttö seurasi
tuskastuneena merkkejä, joita mietteet jättivät hänen kasvoilleen.
Hetken kuluttua kenraali kohotti päätään.
"Itse asiassa", mutisi hän, "se olisikin ehkä parasta." Ja luoden
nuoreen tyttöön läpitunkevan katseen hän jatkoi: "Sinusta olisi siis
hauskaa tulla mukaan retkilleni?"
"Kyllä, eno", vastasi tyttö.
"No niin, valmistaudu siis, rakas lapsi. Tästä lähtien saat seurata
minua retkilläni."
Nuori tyttö nousi pöydästä yhdellä hyppäyksellä, syleili kiihkeästi
enoaan ja antoi määräyksen satuloida hevosensa.
Neljännestuntia myöhemmin doña Luz ja hänen enonsa Lörpön johtamina ja
parin lanceron seuraamina poistuivat leiristä ja tunkeutuivat metsään.
"Minne suunnalle haluatte tänään kulkea, kenraali?" kysyi opas.
"Opasta minut niiden erämiesten majalle, joista eilen minulle kerroit."
Opas kumarsi merkiksi, että hän tahtoi noudattaa käskyä. Pieni joukkue
eteni hiljaa ja vaivaloisesti tuskin eroitettavaa metsäpolkua pitkin,
jolla hevoset melkein joka askeleella kompastuivat liaaneihin tai
lankesivat maata pitkin luikertelevia puunjuuria vasten.
Doña Luz oli onnellinen. Kenties hän näillä retkillä tapaisi Uskollisen
Sydämen.
Lörppö, joka ratsasti muutamia askeleita edellä muita, huudahti äkkiä.
"Mitä nyt?" tiedusti kenraali. "Onko jotakin erikoista, Lörppö?"
"Mehiläisiä, teidän ylhäisyytenne."
"Mitä? Mehiläisiäkö? Onko täälläkin mehiläisiä?"
"Joku aika sitten niitä on tullut."
"Mitä? Onko niitä tänne siirtynyt?"
"On. Tiedättehän, että valkoihoiset ovat tuoneet Amerikkaan
mehiläisiä."
"Asiassa on perää. Mutta miten ihmeessä niitä tavataan täällä?"
"Ei mikään ole yksinkertaisempaa. Mehiläiset ovat valkoihoisten
etuvartioita: sitä mukaa kuin valkoihoiset tunkeutuvat Amerikan
sisäosiin, etenevät mehiläiset heidän edellään viitoittaen heille tietä
ja osoittaen uutismaan paikkoja. Niiden ilmestyminen asumattomaan
seutuun ennustaa aina uutisviljelijän tai squatterijoukon tuloa."
"Sepä omituista", mutisi kenraali; "oletko varma siitä, mitä minulle
kerroit?"
"Olen, aivan varma. Kaikille preirien asujille on tunnettua, että
esimerkiksi intiaanit luottavat mehiläisiin, jotka erehtymättömän
varmasti ilmaisevat squatterien tulon."
"Merkillistä", lausui kenraali ihmetellen.
"Hunaja on varmaankin hyvää", sanoi doña Luz.
"Mainiota, señorita, ja jos niin haluatte, on varsin helppoa sitä
meille hankkia."
"Tehdään niin", päätti kenraali.
Opas, joka vähän aikaisemmin oli pensaikkoon jättänyt syöttiä
mehiläisille, joiden hänen tarkka katseensa oli havainnut parvittain
lentelevän tiheiköissä, viittasi seuralaisilleen merkiksi, että he
pysähtyisivät.
Mehiläiset olivat tosiaan asettuneet syötille ja tutkiskelivat sitä
parhaillaan innokkaasti. Hankittuaan tarpeeksi varastoonsa tätä ainetta
ne kohosivat hyvin korkealle ilmaan ja suuntasivat sitten lentonsa
suoraa viivaa pitkin niin nopeasti kuin kiväärinluoti.
Opas tarkkasi huolellisesti suuntaa, jota ne alkoivat noudattaa, ja
viitattuaan kenraalille hän lähti seuraamaan niiden jälkiä koko
partiojoukon saattamana, joka raivasi itselleen tietä toisiinsa
kietoutuneitten puunjuurien, sortuneiden puiden, pensaikkojen ja
viidakkojen lävitse, silmät lakkaamatta suunnattuina taivasta kohti.
Täten he eivät kadottaneet näkyvistään hunajaa keränneitä mehiläisiä,
ja tunnin ajan mitä tukalimmissa oloissa ajettuaan niitä takaa he
huomasivat niiden saapuvan pesälleen, joka oli rakennettu kuivuneen
ebenpuun onteloon. Hetken aikaa suristuaan ne menivät pesään aukosta,
joka oli korkeintaan kahdenkymmenen jalan korkeudella maasta.
Kehoitettuaan seuralaisiansa pysymään kunnioitettavan välimatkan
päässä, jotta he olisivat suojassa puun kaatuessa ja turvattuina sen
asujainten kostolta, opas otti esille kirveensä ja alkoi reippaasti
hakata poikki ebenpuuta sen tyvestä.
Mehiläiset eivät näyttäneet lainkaan säikähtävän kirveen iskuja. Yhä
edelleen niitä meni pesään ja tuli sieltä ulos, ja ne jatkoivat
kaikessa rauhassa uutteraa työtään. Eipä edes raju ryskekään, joka oli
merkkinä rungon murtumiseen, siirtänyt niiden huomiota pois
tavallisista askareista.
Vihdoin puu kaatui hirvittävästi ryskyen ja halkesi pitkin pituuttaan,
niin että siinä asuneen yhteiskunnan keräämät rikkaudet tulivat
näkyviin.
Opas otti heti heinätukon, jonka oli varannut valmiiksi, ja sytytti sen
tuleen puolustautuakseen mehiläisiltä.
Mutta ne eivät hyökänneet kenenkään kimppuun. Ne eivät edes yrittäneet
kostaa. Nuo hyönteisraukat olivat hämmästyneitä, ne juoksivat ja
lentelivät joka suunnalle hävitetyn valtakuntansa ympärillä
ajattelematta muuta kuin kiirehtiä ottamaan selvää onnettomuudesta.
Silloin opas ja lancerot ryhtyivät toimeen puukoin ja kauhoin
saadakseen vahakakut esille ja sulloakseen ne nahkaleileihinsä. Useat
olivat tummanruskeita ja vanhoja, toiset taas kauniinvaaleita, niin
että kennoissa oleva hunaja oli melkein läpikuultavaa.
Sillä aikaa, kun kiireesti koottiin paraimpia vahakakkuja, saapui joka
ilmansuunnalta täyttä vauhtia lukemattomin parvin mehiläisiä, jotka
tunkeutuivat rikottujen vahakakkujen kammioihin, keräten niistä
itselleen varaston, samalla kun pesän entiset omistajat synkkinä ja
tylsinä katsoivat hunajansa ryöstöä koettamatta pelastaa siitä edes
pientä osaakaan.
Mahdotonta on kuvailla niiden mehiläisten ällistystä, jotka
onnettomuuden aikana olivat poissa tapahtumapaikalta ja jotka
vähitellen kuormineen saapuivat pesälle. Ne lentelivät kehässä ilmassa
sillä paikalla, missä puu oli ollut, hämmästyneinä siitä, että
huomasivat paikan tyhjäksi. Vihdoin ne näyttivät käsittävän niitä
kohdanneen tuhon ja kokoontuivat ryhmittäin erään läheisen puun
kuivuneelle oksalle, josta ne tuntuivat ihmetellen tarkastelevan pesän
maassa olevia jäännöksiä ja valittelevan valtakuntansa hävitystä.
Doña Luz tunsi väkisinkin liikutusta hyönteisparkojen surun johdosta.
"Menkäämme", sanoi hän, "minua kaduttaa, että halusin hunajaa,
herkutteluni tuottaa liian paljon onnettomuutta."
"Lähtekäämme", lausui kenraali hymyillen, "jättäkäämme niille nuo
muutamat vahakakut."
"Eikö mitä!" lausui opas olkapäitään kohauttaen, "silloin syöpäläiset
ne pian korjaisivat."
"Mitä? Syöpäläisetkö? Mitä syöpäläisiä tarkoitatte?" tiedusteli
kenraali.
"No, pesukarhut, pussirotat ja ennen kaikkea karhut."
"Karhutko?" kysyi doña Luz.
"Niin, señorita!" jatkoi opas, "ne ovat maailman taitavimpia
syöpäläisiä etsiessään mehiläisten asumia puita ja käyttäessään niitä
hyväkseen."
"Ne siis pitävät hunajasta?" kysyi nuori tyttö huvitettuna.
"Se merkitsee, että ne ovat siihen silmittömästi ihastuneita,
señorita", sanoi opas näyttäen käyvän hilpeämmäksi. "Kuvitelkaa, että
ne ovat sille niin persoja, että jyrsivät puuta viikkomääriä, kunnes
saavat siihen aukon voidakseen työntää sinne kämmenensä. Sitten ne
ahmivat hunajaa ja mehiläisiä, vaivautumatta tekemään valintaa."
"Lähtekäämme taas jatkamaan matkaamme", toisti kenraali, "ja
pyrkikäämme erämiesten luokse."
"Oh! Saavumme kyllä pian sinne, teidän ylhäisyytenne", vastasi opas,
"tuolla jonkun matkan päässä meistä on Canadianjoki, ja erämiehet ovat
asettuneet sen sivuhaarojen varrelle."
Pieni joukko lähti taas marssimaan.
Mehiläisajo oli nuoren tytön tietämättä jättänyt häneen alakuloisuuden
tunteen, jota hän ei voinut karkoittaa. Nuo pienet eläinparat, jotka
olivat niin suloisia ja uutteria ja jotka nyt oikun vuoksi olivat
joutuneet vainottaviksi ja tuhottaviksi, saattoivat hänet
murheelliseksi ja panivat hänet väkisinkin miettimään.
Hänen enonsa huomasi hänen mielentilansa.
"Rakas lapsi", sanoi hän tytölle, "mikä sinua oikein vaivaa? Et ole
enää iloinen kuten lähtiessämme. Mistä johtuu mielentilasi äkillinen
muutos?"
"Hyvä Jumala, älä ole huolissasi sen johdosta, eno. Olen samanlainen
kuin muutkin nuoret tytöt, siis hiukan hupsu ja haaveellinen. Tämä
metsästys, josta arvelin itselleni koituvan niin paljon huvia, on
tietämättäni jättänyt minuun surumielisyyden tunteen, josta en voi
vapautua."
"Onnellinen lapsi", mutisi kenraali, "jonka näin vähäpätöinen seikka
voi vielä tehdä murheelliseksi. Suokoon Jumala, sydänkäpyseni, että
vielä kauan pysyisit samanlaisena ja etteivät suuremmat ja todelliset
murheet koskaan sinua kohtaisi!"
"Eno hyvä, enkö aina olisi onnellinen saadessani olla luonanne!"
"Kas niin, lapseni! Kuka tietää, salliiko Jumala minun kauan sinusta
huolehtia?"
"Älkää puhuko sellaisia, eno. Toivon, että saamme vielä monet vuodet
viettää yhdessä."
Kenraali vain huokasi vastaukseksi.
"Eno", jatkoi tyttö hetken kuluttua, "eikö teistäkin meitä ympäröivän
suurenmoisen ja ylevän luonnon näkemisessä ole jotakin tenhoavaa, joka
jalostuttaa aatteet, kohottaa mielen ja tekee ihmisen paremmaksi? Ne,
jotka asuvat näissä äärettömissä erämaissa, ovat varmaankin
onnellisia!"
Kenraali katsoi häneen hämmästyneenä.
"Mistä johtuvat nuo ajatukset, rakas lapsi?" kysyi hän.
"En tiedä, eno", vastasi tyttö arasti, "olen vain tietämätön lapsi,
jonka vielä niin lyhyt elämä tähän asti on kulunut rauhallisesti ja
seikkailuitta teidän luonanne, en muuta! On hetkiä, jolloin minusta
tuntuu, että on onnellista asua näissä suunnattomissa eräseuduissa."
Hämmästyneenä ja sisimmässään ihastuneena sisarentyttärensä viattomasta
tunteenpurkauksesta kenraali aikoi juuri vastata hänelle, kun opas
äkkiä lähestyi heitä, viittasi merkiksi, että hän kehoitti heitä
vaitioloon, ja lausui hiljaa kuiskaten:
"Ihminen!..."
XIV
Musta Hirvi
Jokainen pysähtyi.
Erämaassa sana ihminen merkitsee melkein aina vihollista.
Ihminen on preiriellä lähimmäiselleen peloittavampi kuin julmin
villipeto.
Ihminen merkitsee kilpailijaa, pakollista liittolaista, joka väkevämmän
oikeuteen perustuen tulee jakamaan saaliin ensimmäisen valtaajan
kanssa ja usein, ellei aina, yrittää korjata viimemainitun työläiden
ponnistusten tulokset.
Valkoihoiset, intiaanit tai sekarotuiset tervehtivätkin toisiaan
tavatessaan preiriellä aina varoen, korvat hörössä ja sormi
rihlakiväärin liipasimella.
Kun oli kuulunut sana ihminen, olivat kenraali ja lancerot kiireesti
valmistautuneet äkillistä hyökkäystä vastaanottamaan ladaten aseensa ja
piiloutuen parhaansa mukaan pensaitten suojaan.
Viidenkymmenen askeleen päässä seisoi mies, joka pyssynperä maassa ja
molemmin käsin pidellen pitkän rihlapyssyn piippua tarkkaili heitä
tutkien.
Hän oli suurikokoinen mies, jolla oli tarmokkaat piirteet, avoin ja
päättäväinen katse.
Hänen pitkä, huolellisesti kammattu tukkansa oli palmikoitu ja sidottu
saukonnahkarihmoilla ja erivärisillä nauhoilla.
Siro, nahkainen metsästyspusero ulottui polviin asti; erikoiskutoiset
säärystimet, joissa oli nauhat ja tupsut ja paljon helistimiä,
suojasivat hänen jalkojaan. Jalkineina oli pari mainioita mokkasineja,
joita koristivat tekohelmet.
Heleänpunainen loimi riippui hänen olkapäillään, ja vyötäisillä oli
punainen vyö, johon oli pistetty kaksi pistoolia, veitsi ja
intiaanipiippu.
Hänen kiväärinsä oli kauniiksi maalattu sinoberivärillä ja koristettu
pienillä kuparinauloilla.
Jonkun askeleen päässä hänestä hänen hevosensa söi terhometsässä.
Omistajansa tavoin oli sekin mitä eriskummaisimmin koristettu. Se oli
sinoberilla tehty täplikkääksi ja juovikkaaksi, suitset ja häntävyö oli
koristettu tekohelmillä ja nauharuusuilla, pää, harja ja häntä
runsaasti somistettu kotkansulilla, jotka heiluivat tuulessa.
Huomatessaan tämän miehen kenraali ei voinut pidättää hämmästyksen
huutoa.
"Mihin intiaaniheimoon tuo mies kuuluu?" kysyi hän oppaalta.
"Ei mihinkään", vastasi viimemainittu.
"Mitä? Eikö mihinkään?"
"Ei! Hän on valkoihoinen metsästäjä."
"Ja tuolla tavalla pukeutunut!"
Opas kohautti olkapäitään.
"Olemme preiriellä", sanoi hän.
"Se on totta", mutisi kenraali.
Mies, jota olemme kuvailleet, kyllästyi varmaankin edessään olevan
pienen joukon varovaiseen käyttäytymiseen ja halusi päästä selville
siitä, mitä hänen puolestaan oli tehtävä. Siksi hän päättäväisesti
alkoi puhua.
"Ohoo, mitä lemmon väkeä te olette", lausui hän englanninkielellä, "ja
mitä te tulette täältä etsimään?"
"_Caramba_!" vastasi kenraali heittäen kiväärin luotaan ja käskien
seuralaistensa tehdä samoin. "Me olemme matkalaisia, jotka olemme lopen
uuvuksissa pitkän matkan jälkeen. Aurinko paahtaa kuumasti, pyydämme
siis teiltä lupaa saada levätä hetken aikaa majassanne."
Koska nämä sanat oli lausuttu espanjaksi, vastasi erämies samalla
kielellä.
"Tulkaa pelotta! _Musta Hirvi_ on hyvä paholainen, kun häntä ei aiota
suututtaa. Saatte käyttää hyväksenne sitä vähää, mitä minulla on, ja
tehköön se teille hyvää."
Kuullessaan nimen Musta Hirvi opas ei voinut pidättää säikähdystä
ilmaisevaa liikettä. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta siihen ei hänellä
ollut aikaa, sillä metsästäjä oli heittänyt kiväärin olalleen, yhdellä
hyppäyksellä lentänyt satulaan ja lähestynyt meksikkolaisia jo aivan
likelle.
"Majani on muutaman askeleen päässä täältä", sanoi hän kenraalille.
"Jos señorita haluaa maistaa hyvin paistettua biisoninlihaa, niin olen
valmis sen kohteliaisuuden hänelle osoittamaan."
"Ei mikään ole sen ystävällisempää. Kiitämme tarjouksesta", lausui
kenraali.
"Minä puolestani kaipaan etupäässä lepoa", huomautti nuori tyttö.
"Kaikki tulee aikanaan", sanoi erämies opettavasti, "sallitteko minun
muutamaksi hetkeksi astua oppaanne tilalle?"
"Kuten tahdotte", myöntyi kenraali, "menkää, me seuraamme teitä."
"Siis matkaan", huudahti erämies asettuen joukon etunenään. Samassa
hänen silmänsä sattumalta osuivat oppaaseen, ja hänen tuuheat
kulmakarvansa rypistyivät. "Hm!" mumisi hän hampaittensa välistä, "mitä
tämä merkinnee? Saammehan nähdä", lisäsi hän.
Kiinnittämättä sen enempää huomiota tähän mieheen ja osoittamatta
tuntevansa hänet hän antoi lähtökäskyn.
Kun joukkue oli jonkun aikaa vaiteliaana marssinut jokseenkin leveän
joen rantaa pitkin, teki erämies jyrkän mutkan ja kääntyi sivulle päin
tunkeutuen takaisin metsään muiden seuratessa häntä.
"Pyydän anteeksi", sanoi hän, "että vaivaan teitä kulkemaan tätä
kiertotietä, mutta täällä on majavalammikko, ja pelkään säikäyttää sen
asujaimia."
"Oi!" huudahti nuori tyttö, "olisin niin iloinen saadessani nähdä
noiden uutterien eläinten puuhia!"
Erämies pysähtyi.
"Se käy varsin helposti päinsä, señorita", sanoi hän, "jos vain
tahdotte seurata minua seuralaistenne jäädessä tänne meitä odottamaan."
"Kyllä! Kyllä!" vastasi doña Luz kiitollisena, mutta malttaen mielensä
hän äkkiä lisäsi: "Anteeksi, mutta enoni"...
Kenraali katsahti erämieheen.
"Mene, lapseni, odotamme sinua täällä", sanoi hän.
"Kiitos, eno", huudahti nuori tyttö iloisena hypäten alas satulasta.
"Vastaan hänestä", lausui erämies vilpittömästi, "älkää lainkaan
pelätkö!"
"En pelkää mitään uskoessani hänet teidän huostaanne, ystäväni",
vastasi kenraali.
"Kiitos!" ja viitaten merkiksi doña Luzille Musta Hirvi katosi hänen
kanssaan pensaitten ja puiden sekaan.
Kun he olivat päässeet jonkun matkan päähän, pysähtyi erämies.
Kuunneltuaan tarkasti ja silmäiltyään joka puolelle ympärilleen hän
kääntyi nuoren tytön puoleen ja laskien kevyesti kätensä hänen
käsivarrelleen sanoi:
"Kuulkaa!"
Doña Luz pysähtyi levottomana ja vavisten.
Erämies huomasi hänen mielentilansa.
"Älkää pelätkö", jatkoi hän, "minä olen kunniallinen mies, ja te olette
yhtä varmassa turvassa, vaikka olettekin yksin täällä erämaassa
kanssani, kuin jos olisitte Meksikon tuomiokirkossa pääalttarin
juurella."
Nuori tyttö katsahti salavihkaa erämieheen. Omituisesta puvusta
huolimatta oli hänen kasvoillaan sellainen vilpittömyyden leima, ja
hänen silmänsä olivat niin lempeät ja kirkkaat, kun hän katsahti
tyttöön, että tämä tunsi jälleen rauhoittuvansa.
"Puhukaa", sanoi hän.
"Kuulutte, sillä nyt tunnen teidät, siihen ulkomaalaisjoukkueeseen,
joka jo muutaman päivän on tutkinut preirietä joka suunnalla, eikö
niin?"
"Kyllä."
"Joukossanne on kummallinen mies, jolla on vihreät silmälasit ja vaalea
tekotukka ja joka huvittelee, en tiedä mistä syystä keräämällä kasveja
ja kiviä sensijaan, että koettaisi kunnon metsästäjän lailla pyydystää
majavia tai kaataa kuusipeuroja."
"Tunnen miehen, josta puhutte. Hän kuuluu tosiaankin joukkoomme, ja on
sangen etevä lääkäri."
"Sen tiedän, hän on sen itse minulle sanonut, hän kulkee usein tätä
kautta, olemme hyviä ystäviä. Pulverilla, jonka hän pakoitti minut
nauttimaan, hän täydellisesti poisti minusta kuumeen, joka jo kahden
kuukauden aikana oli minua kiusannut ja josta en päässyt vapaaksi."
"Sepä hauskaa. Olen iloinen lääkkeen vaikutuksesta."
"Haluaisin tehdä jotakin hyväksenne, osoittaakseni kiitollisuuttani
tästä palveluksesta."
"Kiitos, ystäväni, mutta en todellakaan tiedä, miten te voisitte olla
minulle hyödyksi, paitsi että näytätte minulle majavat."
Erämies painoi päänsä alas.
"Ehkä toisella tavalla", sanoi hän, "ja kenties pikemmin kuin
luulettekaan. Kuulkaa minua tarkkaavaisesti, señorita. Olen vain köyhä
mies, mutta täällä preiriellä tiedämme asioita, joita Jumala meille
ilmaisee, koska elämme kasvoista kasvoihin hänen kanssaan. Haluan antaa
teille neuvon: mies, joka palvelee teitä oppaana, on paatunut konna,
sellaiseksi hänet tunnetaan kaikkialla lännen preirieillä. Erehdyn
suuresti, ellei hän saata teitä jonkun salakavalan väijytyksen
alaiseksi. Täällä on runsaasti pahanilkisiä lurjuksia, joiden kanssa
hän voi tehdä sopimuksen teidän turmiostanne tai ainakin
ryöstämisestänne."
"Oletteko varma siitä, mitä sanoitte?" huudahti nuori tyttö
kauhistuneena näistä sanoista, jotka, merkillistä kyllä, pitivät yhtä
sen kanssa, mitä Uskollinen Sydän oli sanonut.
"Olen siitä yhtä varma kuin joku henkilö yleensä voi väittää asiasta,
josta hänellä ei ole todistuksia. Toisin sanoen: Lörpön entisyyden
perusteella täytyy hänen puoleltaan odottaa kaikkea. Uskokaa minua,
ellei hän vielä ole teitä pettänyt tekee hän sen ennen pitkää."
"Hyvä Jumala. Varoitan kyllä enoani!"
"Sitä karttakaa tekemästä, sillä silloin olisi kaikki menetetty!
Roistoja, joiden kanssa hän on liittoutunut tai kohta liittoutuu, ellei
hän vielä ole sitä tehnyt, on paljon, lukemattomia, ja he tuntevat
täydellisesti preirien."
"Mitä on siis tehtävä?" kysyi nuori tyttö tuskastuneena.
"Ei mitään. Pitää odottaa ja huolellisesti tarkata kaikkia oppaanne
puuhia hänen sitä huomaamattaan."
"Mutta..."
"Ymmärrätte hyvin", keskeytti hänet erämies, "että kun kehoitan teitä
pitämään häntä silmällä, se ei tarkoita sitä, että hetken tullessa ja
tarvitessanne apuani jättäisin teidät pulaan."
"Sen uskon."
"No niin, menetelkää seuraavasti. Heti kun olette varma siitä, että
oppaanne pettää teitä, te lähetätte luokseni vanhan hupsun lääkärinne.
Häneenhän voitte luottaa, vai mitä?"
"Täydellisesti."
"Hyvä. Lähetätte siis hänet luokseni, kuten sanoin, ja käskette hänen
lausua minulle vain: Musta Hirvi. Musta Hirvi olen minä."
"Tiedän sen, sanoitte jo sen meille."
"Mainiota, hän siis sanoo minulle: '_Musta hirvi, hetki on tullut_'. Ei
muuta. Muistatteko nyt nuo sanat?"
"Tarkalleen. En vain oikein ymmärrä, miten se saattaisi meitä
hyödyttää."
Erämies hymyili salaperäisen näköisenä.