Yksissä tuumin kapteenin kanssa hän kaadatti maahan suuren määrän puita
valmistaakseen vankan pystyvarustuksen paaluaitoineen. Paalutuksen
taakse lancerot kaivoivat leveän vallihaudan, josta nostivat mullan
leirin suojaksi. Tämän toisen suojavarustuksen taakse kasattiin
tavaramytyt, niin että ne muodostivat kolmannen ja viimeisen
puolustuskehän.
Teltta pystytettiin keskelle leiriä, vahdit lähetettiin paikoilleen, ja
jokainen valmistautui levolle, jota kaikki suuresti kaipasivat.
Kenraali, joka aikoi jonkun aikaa viipyä tällä paikalla, tahtoi niin
hyvin kuin mahdollista varmistaa seuralaistensa turvallisuuden, ja
näillä huolellisilla varokeinoilla hän luulikin siinä onnistuneensa.
Matkalaiset olivat olleet liikkeellä kaksi päivää, ajaen vaikeita teitä
ja tuskin yhtään nukkuen. He olivat pysähtyneet vain aivan
välttämättömän lyhyeksi ajaksi hiukan syödäkseen. Sanoimme, että he
olivat lopen uupuneita. Huolimatta hyvästä tahdostaan pysyä valveilla
vahdit eivät voineetkaan vastustaa unta, vaan vaipuivat pian syvään
horrokseen.
Puolenyön aikaan, kun koko leiri oli unessa, nousi muuan mies
äänettömästi ja kontaten hämärässä kevyesti kuin joku mateleva eläin ja
edeten äärimmäisen varovasti hiipi varustuksien ja paalutuksen
ulkopuolelle.
Sitten hän heittäytyi mahalleen maahan, ja käyttäen apunaan käsiään ja
polviaan hän huomaamattomasti ryömi korkeassa heinässä, suunnaten
kulkunsa kohti metsää, joka peitti mäentöyryn etualan leviten kauas
preirielle.
Päästyään jonkun matkan päähän hän varmana siitä, ettei häntä enää
huomattaisi, nousi seisaalleen.
Kahden pilven lomasta pujahtavan kuun säde valaisi silloin hänen
kasvonsa.
Mies oli Lörppö.
Hän katseli huolellisesti ympärilleen ja kuunteli tarkasti. Sitten hän
taitavasti matki preiriekoiran ulvontaa.
Melkein heti senjälkeen toistui huuto, ja muuan mies ilmestyi näkyviin
korkeintaan kymmenen askeleen päässä Lörpöstä.
Mies oli se opas, joka kolme päivää aikaisemmin oli kiirehtinyt pois
leiristä tulipalon ensi loimujen näkyessä.
XI
Kauppa
Intiaaneilla ja erämiehillä on kaksi eri kieltä, joita he olosuhteiden
mukaan vuorotellen käyttävät.
Puhekieli ja elekieli.
Kuten puhekieli, on elekielikin Amerikassa lakkaamattoman vaihtelun
alainen. Melkeinpä jokainen muodostaa oman kielensä. Se on
kokoelma omituisia ja salaperäisiä liikkeitä, jonkunlaista
vapaamuurarisähkötystä, jonka mielin määrin vaihtelevia merkkejä
ymmärtävät vain muutamat siihen perehtyneet.
Lörppö ja hänen toverinsa keskustelivat eleillä.
Tätä merkillistä keskustelua kesti lähes tunnin ajan. Se näytti
suuresti herättävän puhelijoitten mielenkiintoa, vieläpä niin suuresti,
että he äärimmäisistä varokeinoista huolimatta, joihin olivat ryhtyneet
yllätystä vastaan, eivät huomanneet kahta hehkuvaa silmää, jotka
eräästä tiheiköstä heitä tarkastivat omituisen kiihkeästi.
"Vihdoinkin", virkkoi Lörppö rohjeten lausua pari sanaa, "odotan hyviä
toimiasi."
"Sinun ei tarvitse kauan odottaa", vastasi toinen.
"Luotan sinuun, Kennedy. Omasta puolestani olen täyttänyt lupaukseni."
"Hyvä, hyvä! Ei tarvita niin paljon sanoja ymmärtääksemme toisemme",
huomautti Kennedy kohauttaen olkapäitään. "Kunhan vain olisit opastanut
heidät vähemmän turvalliseen paikkaan, niin ei olisi vaikeata heitä
yllättää."
"Se on sinun asiasi", tokaisi Lörppö pahasti irvistäen.
Hänen toverinsa katseli häntä hetkisen tarkkaavasti.
"Hm", puhkesi hän puhumaan. "Ota huomioon, _compadre_, että on melkein
aina typerää pelata kahdenlaista peliä meidän kaltaistemme miesten
kanssa."
"En pelaa kahdenlaista peliä. Mutta mehän olemme jo kauan tunteneet
toisemme. Vai mitä, Kennedy?"
"Entä sitten?"
"Entä sitten! Kah, en tahdo, että tällä kertaa minun käy niinkuin on
käynyt ennen. Siinä kaikki."
"Peräydytkö vai aiotko meidät pettää?"
"En peräydy enkä ole koskaan aikonut teitä pettääkään, tahdon vain..."
"Vain mitä?" kertasi toinen.
"Tällä kertaa en aio luovuttaa sitä, minkä olen luvannut, ennenkuin
ehtoni on aivan täydellisesti hyväksytty. Ellei, niin..."
"Tuohan vasta on suoraa puhetta."
"Tällaisissa asioissa täytyy olla suora", huomautti Lörppö päätään
kohautellen.
"Se on oikein! Kas niin, sanohan minulle ehtosi, niin saamme nähdä,
voimmeko ne hyväksyä."
"Miksi niin? Sinähän et ole ylipäällikkö, vai mitä?"
"Totta kyllä, mutta kuitenkin..."
"Sinulla ei ole määräämisvaltaa, siis se on hyödytöntä. Mutta jos
Uaktehno -- Tappaja -- olisi täällä, niin asian laita olisi toisin.
Olen varma, että pääsisimme heti yhteisymmärrykseen."
"Puhu siis, sillä hän kuuntelee sinua", lausui muuan luja ja sointuva
ääni.
Pensastosta kuului liikettä, ja henkilö, joka tähän asti oli pysynyt
näiden kahden miehen välisen keskustelun näkymättömänä todistajana,
katsoi nyt ajan tulleen ottaa siihen osaa, yhdellä hyppäyksellä
harpaten pensaikosta keskustelijoiden väliin.
"Vai niin! Olette kuunnellut keskusteluamme, kapteeni Uaktehno",
virkkoi Lörppö yhä välinpitämättömänä.
"Harmittaako se sinua?" kysäisi vastasaapunut ivallisesti naurahtaen.
"Ei lainkaan."
"No jatka sitten, kunnon ystäväni, olen pelkkänä korvana."
"Tosiaankin", lausui opas, "näin asia käykin kenties parhaiten."
"Varsin mainiosti. Puhu, minä kuuntelen."
Henkilö, jota Lörppö puhutteli tuolla kauhealla intiaaninimellä
Uaktehno, oli puhdasrotuinen valkoihoinen, korkeintaan kolmenkymmenen
vuoden ikäinen mies, suurikasvuinen ja siromuotoinen, ryhdiltään uljas,
yllään eränkävijöiden soma puku. Hänen kasvonpiirteensä olivat kauniit
ja säännölliset, ja niiden ylevä ja vilpitön ilme tavataan usein
ihmisillä, jotka ovat tottuneet kovaan ja vapaaseen preirie-elämään.
Hän suuntasi Lörppöön suuret, mustat, salamoivat silmänsä, kuunnellen
puhetta salaperäinen hymy huulillaan ja nojaten karbiniinsa.
"Jos saatan käsiisi henkilöt, joita minut on palkattu opastamaan, niin
teen sen vain saatuani runsaan palkkion", puhui roisto.
"Se on oikein!" huomautti Kennedy, "ja sen palkkion kapteeni on valmis
sinulle suorittamaan."
"Niin", lisäsi toinen painaen päänsä merkiksi siitä, että hän oli samaa
mieltä.
"Oivallista", jatkoi opas, "mutta mikä se palkkio on?"
"Mitä vaadit? Täytyyhän meidän ensin saada kuulla ehtosi tietääksemme,
voimmeko ne täyttää."
"Kah, ehtoni ovat sangen vaatimattomat."
"No, sano ne sitten."
Opas empi hetkisen, tai paremmin sanoen hän arvioi mielessään edut ja
vaarat, jotka asia hänelle voisi tarjota. Sitten hän hetken kuluttua
virkkoi:
"Nämä meksikolaiset ovat sangen rikkaita."
"Se on varsin luultavaa", myönsi kapteeni.
"Minusta näyttää siis..."
"Puhu luikertelematta, Lörppö. Meillä ei ole aikaa kuunnella pitkiä
esipuheita. Samoin kuin yleensä sekarotuisissa pääsee sinussakin aina
voitolle intiaaniluonne, etkä koskaan voi käydä suoraan asioihin
käsiksi."
"No niin", keskeytti opas jurosti, "tahdon viisituhatta piasteria kovaa
rahaa, tai muuten asiasta ei tule mitään."
"Nyt olet vilpitön. Kas tuo on oikeata puhetta. Nyt tiedämme, mistä on
lähdettävä. Tahdot siis viisituhatta piasteria?"
"Niin."
"Ja tästä määrästä sitoudut toimittamaan käsiimme kenraalin, hänen
sisarentyttärensä ja kaikki, jotka kuuluvat heidän seuraansa."
"Heti käskyn saatuani."
"Varsin mainiota. Kuulehan nyt, mitä sanon sinulle."
"No."
"Tunnet minut, eikö niin?"
"Täydellisesti."
"Tiedät, että sanaani voi luottaa."
"Se on kultaa."
"Hyvä. Jos rehellisesti täytät palvelukset, jotka minulle
vapaaehtoisesti suostut toimittamaan, jos siis saatat käsiini, en sano
kaikkia karavaaniin kuuluvia meksikolaisia, jotka epäilemättä ovat
sangen kunnioitettavaa väkeä, mutta joista en tällä kertaa piittaa
mitään, vaan ainoastaan nuoren tytön, jonka nimi luullakseni on doña
Luz, niin en anna viittätuhatta piasteria, joita minulta pyydät, vaan
kahdeksantuhatta. Oletko ymmärtänyt, häh?"
Oppaan silmät kiiluivat rahanhimosta ja ahneudesta.
"Olen", vastasi hän.
"Hyvä."
"Mutta on vaikeata saada hänet yksinään poistumaan leiristä."
"Se on sinun asiasi."
"Haluaisin mieluummin toimittaa huostaanne koko joukon."
"No peijakas! Mitä minä niillä tekisin?"
"Hm! Mutta mitähän kenraali sanoo?"
"Sanokoon mitä sanoo. Se ei kuulu minulle. Hyväksytkö hinnan, jonka
tarjoan?"
"Hyväksyn."
"Vannotko toimivasi vilpittömästi sopimuksemme mukaan?"
"Sen vannon."
"Mitenkä kauan kenraali aikoo viipyä uudessa leirissään?"
"Kymmenen päivää."
"Mitä sitten äsken puhuit? Et muka tiedä, kuinka voisit saada nuoren
tytön tulemaan ulos leiristä, vaikka sinulla on niin pitkä aika
käytettävänäsi."
"Enhän minä tiennyt, milloin vaaditte hänet toimitettavaksi käsiinne."
"Aivan oikein! No niin, annan sinulle yhdeksän päivää aikaa, joiden
kuluttua tyttö on luovutettava minulle, siis lähtöpäivän aattona."
"No, sitten..."
"Niin, oletko tyytyväinen tähän järjestelyyn?"
"Sen paremmin ei voisi järjestää."
"Onko kauppa sovittu?"
"Peruuttamatta."
"Ota tämä, Lörppö", virkkoi kapteeni ojentaen oppaalle timanteilla
koristetun neulan, joka oli ollut kiinnitettynä hänen
metsästyspuseroonsa. "Siinä on käsiraha."
"Oho!" huudahti roisto iloisena tarttuen koristeeseen.
"Tämä neula", jatkoi kapteeni, "on lahja, ja sen annan niiden
kahdeksantuhannen piasterin lisäksi, jotka sinulle suoritan saadessani
huostaani doña Luzin."
"Olette jalomielinen ja antelias, kapteeni", lausui opas, "niin että
olen onnellinen saadessani palvella teitä."
"Muista vain", jatkoi päällikkö synkällä äänellä, luoden puhetoveriinsa
teräksenkylmän katseen, "että minua nimitetään _Tappajaksi_ ja että jos
minut petät, niin preiriellä ei ole kyllin varmaa eikä tarpeeksi
tuntematonta paikkaa, joka voisi sinut turvata kostoni kauheilta
seurauksilta."
"Sen tiedän, päällikkö", vastasi mestitsi pakostakin väristen, "mutta
voitte olla huoleton: teitä en petä."
"Sitä toivon! Erotkaamme nyt, sillä poissaolosi voitaisiin huomata.
Yhdeksän päivän kuluttua olen jälleen täällä."
Opas lähti takaisin leirille, jonne hän saapui kenenkään huomaamatta.
Heti kun nämä kaksi miestä, joiden kanssa Lörppö juuri oli tehnyt tuon
oudon ja inhoittavan kaupan, olivat jääneet kahden, tunkeutuivat he
äänettömästi pensastoon, jossa ryömivät kuin käärmeet.
He saapuivat pian pienen, huomaamattoman ja metsän peitossa juoksevan
joen rannalle. Kennedy vihelsi erikoisella tavalla kaksi eri kertaa.
Kuului heikkoa ääntä, ja kahta hevosta taluttava ratsumies tuli
näkyviin jonkun askeleen päässä siltä paikalta, mihin he olivat
pysähtyneet.
"Tule, Frank", virkkoi Kennedy, "voit pelotta saapua lähemmäksi."
Ratsumies heti lähestyi heitä.
"Mitä uutta?" kysyi Kennedy.
"Ei mitään erikoista", vastasi ratsumies, "olen vain keksinyt
intiaanijoukon jäljet."
"Sepä se!" huudahti kapteeni. "Onko heitä paljon?"
"Jokseenkin."
"Millä suunnalla?"
"He kulkevat preirietä idästä länteen."
"Hyvä, Frank. Ja keitä ne intiaanit ovat?"
"Mikäli voin päätellä, ovat he comancheja."
Päällikkö mietti hetkisen.
"Oh! He kuuluvat johonkin metsästysjoukkueeseen", sanoi hän.
"Se on luultavaa", vastasi Frank.
Molemmat miehet hyppäsivät satulaan.
"Frank ja sinä, Kennedy", lausui päällikkö hetken perästä, "saatte
lähteä Puhvelisolaan. Leiriytykää siellä luolaan. Tarkatkaa
huolellisesti meksikolaisten liikkeitä toimien kuitenkin niin, ettei
teitä huomata."
"Olkaa huoletta, päällikkö."
"Niin, tiedän teidän olevan taitavia ja uskollisia tovereita, jonka
vuoksi luotan teihin täydellisesti. Tarkatkaa myöskin Lörppöä. Tuohon
mestitsiin luotan vain puoliksi."
"Sen teemme."
"Näkemiin siis! Saatte pian minulta uusia tietoja."
Hämärästä huolimatta nuo kolme miestä lähtivät täyttä laukkaa
ratsastamaan eri suunnille.
XII
Sielullista
Kenraali oli pitänyt omana salaisuutenaan ne syyt, jotka olivat saaneet
hänet tekemään retken Yhdysvaltojen eteläisille preirieille, niin
etteivät edes ne, jotka seurasivat hänen mukanaan, voineet aavistaa,
mikä oli retken tarkoitus.
Hänen käskystään ja ilman minkäänlaisia näkyviä syitä karavaani oli
leiriytynyt aivan autioihin erämaaseutuihin, missä oli oleskeltu
kahdeksan, kymmenen, jopa viisitoistakin päivää, minkään seikan
pakoittamatta tähän pysähdykseen.
Näistä eri leireistä kenraali poistui joka aamu jonkun oppaan seurassa
palatakseen vasta illalla.
Mitä hän teki sinä pitkänä aikana, jolloin hän oli poissa?
Mikä oli näiden tutkimusretkien tarkoitus? Aina kun kenraali niiltä
palasi, kuvastui hänen kasvoillaan yhä synkempi surumielisyys.
Ei kukaan tiennyt sen syytä.
Näiden retkien aikana doña Luz vietti jokseenkin yksinkertaista elämää
eristettynä näiden sivistymättömien miesten seuraan, jotka olivat hänen
ympärillään. Hän kulutti ikävissään aikaansa istuen telttansa edessä
tai ratsastaen hevosellaan kapteeni Aguilarin tai lihavan tohtorin
saattamana tarkoituksetta ja välinpitämättömänä leirin lähistöllä.
Tällä kertaa taas tapahtui samaa, mitä oli tapahtunut karavaanin
edellisissä pysähdyspaikoissa.
Nuoren tytön, jonka sekä eno että tohtori olivat jättäneet yksin,
tohtori kun yhä innokkaammin jatkoi eriskummaisen kasvinsa etsintää,
lähtien päättävästi joka aamu retkeilemään, oli taas tyydyttävä
kapteeni Aguilarin seuraan.
Mutta kapteeni Aguilar, vaikka olikin nuori, hienostunut ja eräissä
suhteissa jokseenkin lahjakas mies, ei voinut, se meidän on pakko
tunnustaa, doña Luzia huvittaa.
Uljaana, leijonan tavoin rohkeana sotilaana, täydellisesti uskollisena
kenraalille, jota hän sai kiittää kaikesta, kapteeni oli rajattomasti
kiintynyt päällikkönsä sisarentyttäreen ja kunnioitti tätä syvästi. Hän
piti tarkkaa huolta tytön turvallisuudesta, mutta ei ollut lainkaan
selvillä keinoista, joilla olisi tehnyt hänen aikansa hauskemmaksi
osoittamalla huomaavaisuutta ja ylläpitämällä herttaista keskustelua,
joka niin suuresti miellyttää nuoria neitosia.
Tällä kertaa doña Luzilla ei ollut ikävä. Siitä kauheasta yöstä
lähtien, jolloin tulipalo oli heitä uhannut, siitä saakka, kun
Uskollinen Sydän niiden tarunomaisten sankarien lailla, joiden ylevistä
teoista hän niin usein oli kertomuksissa lukenut, oli ilmestynyt häntä
ja hänen mukanaan olleita pelastamaan, oli muuan outo tunne, jota hän
ei ollut yrittänyt itselleen selvittää, orastanut nuoressa
tytönsydämessä, vähitellen kasvanut ja muutamassa päivässä melkein
kokonaan saanut hänet valtoihinsa.
Erämiehen kuva oli lakkaamatta hänen ajattelunsa kohteena, sen
suurenmoisen sädekehän ympäröimänä, jonka suunnatonta vaaraa vastaan
kamppailevan miehen voittamaton tahdonvoima luo pakoittaen tunnustamaan
hänen etevyytensä. Häntä miellytti palauttaa viehättyneeseen sieluunsa
tämän muutamia tunteja kestäneen näytelmän eri vaiheita, joiden aikana
erämies oli näytellyt pääosaa.
Hänen uskollinen muistinsa, jommoinen on kaikkien vielä puhtaitten
tyttöjen muisti, toi hänen mieleensä perin tarkasti näiden ylevien
tapahtumien pienimmätkin yksityiskohdat.
Hän sanalla sanoen rakensi ajatuksissaan uudelleen tuon sarjan
tapahtumia, joihin erämies äkkiä oli sekaantunut ja joista hän
voittamattoman rohkeutensa ja mielenmalttinsa avulla oli niin
onnellisesti suoriutunut, pelastaen suuren ihmisjoukon juuri sillä
hetkellä, kun he olivat menettäneet kaiken toivonsa.
Erämiehen jyrkkäsävyinen lähteminen edes yksinkertaisimmista
kiitoksista välittämättä, niin että näytti siltä kuin hän ei enää
ajattelisikaan niitä, jotka oli pelastanut, oli loukannut nuorta
tyttöä. Hän oli kärsinyt enemmän kuin voi sanoa tästä todellisesta tai
teeskennellystä välinpitämättömyydestä. Hän koettikin mielessään
itsepintaisesti keksiä keinoja, joilla saisi pelastajansa katumaan
kylmyyttään, jos sattuma toisen kerran johtaisi heidät yhteen.
On tunnettua, vaikka se ensi silmäykseltä voisi näyttää mahdottomalta,
että vihasta tai ainakin uteliaisuudesta on vain yksi askel rakkauteen.
Sen doña Luz astui huomaamattaan.
Doña Luz oli, kuten olemme maininneet, saanut kasvatuksensa
luostarissa, jonka kynnyksellä olivat kaikua synnyttämättä vaimenneet
maailman melskeet. Hänen lapsuusaikansa oli kulunut tyynesti ja
seikkailuitta uskonharjoituksissa tai voipa sanoa taikauskoisissa
menoissa, jotka Meksikossa ovat uskonnon perustana. Kun hänen enonsa
otti hänet pois luostarista viedäkseen mukaansa preirielle, ei nuori
tyttö tuntenut yksinkertaisimpiakaan elämän vaatimuksia, eikä hänellä
ollut selvempää käsitystä ympäröivästä maailmasta, jonka keskeen äkkiä
huomasi joutuneensa, kuin sokeana syntyneellä auringonsäteiden
häikäisevästä loistosta.
Tämä tietämättömyys, joka ihmeellisen hyvin soveltui hänen enonsa
suunnitelmiin, oli nuorelle tytölle kompastuskivi, johon hän joka hetki
oli väkisinkin langeta.
Mutta sen huolenpidon johdosta, jota kenraali hänelle osoitti, olivat
ne muutamat viikot, jotka kuluivat ennen heidän lähtöään Meksikosta,
vierineet tuottamatta nuorelle tytölle suurtakaan vastusta.
Meidän tulee tässä yhteydessä mainita muuan näköjään joutavanpäiväinen
tapaus, joka kuitenkin jätti doña Luzin mieleen kovin syvät jäljet.
Kenraali toimi pontevasti saadakseen koolle miehet, joita hän
retkellään tarvitsi. Hänen oli tästä syystä pakko laiminlyödä
seurustelu sisarentyttärensä kanssa suuremmassa määrässä kuin olisi
halunnut.
Koska hän kuitenkin pelkäsi, että nuoren tytön tulisi ikävä jäädessään
yksin vanhan seuranaisen kanssa palatsiin, jossa hän asui Calle de los
Platerosin varrella, niin hän lähetti tämän usein illaksi eräitten
sukulaistensa luokse, joiden kodissa kävi vain valittua seuraa, niin
että hänen sisarentyttärensä vietti siellä aikansa paljon rattoisammin.
Kun eräänä iltana seura oli ollut tavallista suurempi, oli erottu
verrattain myöhään.
Mercedin nunnaluostarin vanhan tornikellon lyödessä juuri yhtätoista
doña Luz ja hänen seuranaisensa olivat tietä soihdulla valaisevan
peonin seurassa matkalla palatsiin, jossa he asuivat, luoden pelokkaita
katseita molemmille puolille tietä. Heidän oli astuttava enää vain
muutamia askelia, kun äkkiä heidän kääntyessään Calle San Agustinilta
Plateros-kadulle neljä tai viisi hurjannäköistä miestä näytti ikäänkuin
kohoavan maasta ja ympäröi molemmat naiset, ensin kätevästi
sammutettuaan peonin soihdun.
Mahdotonta on kuvata tämän hyökkäyksen yllättämän nuoren tytön kauhua.
Hän säikähti niin, että jaksamatta päästää huudahdusta kädet ristissä
lyyhistyi polvilleen roistojen eteen.
Hänen seuralaisensa sitävastoin kirkui vihlovasti.
Meksikolaiset roistot, kaikki ripeitä miehiä, olivat kädenkäänteessä
saaneet vanhan naisen vaikenemaan kapuloimalla _rebozollaan_ hänen
suunsa. Sitten he kylmäverisesti, kuten nämä arvon miehet aina toimivat
harjoittaessaan ammattiaan varmoina siitä, että oikeus ei pääsisi
heidän kimppuunsa, ryhtyivät tyhjentämään taskuja.
Se ei vaatinut pitkää aikaa. Viimemainitut eivät ajatelleetkaan
vastarintaa, vaan päinvastoin luovuttivat kaikella kiireellä
arvoesineensä, jotka roistot työnsivät taskuihinsa mielihyvästä
irvistellen.
Mutta juuri kun toimitus oli paraimmillaan, välähti äkkiä miekka heidän
päittensä yläpuolella ja kaksi rosvoa tuupertui maahan kiroillen ja
raivosta ulisten.
Ne, jotka olivat jääneet pystyyn, tahtoivat vimmastuneina tästä
hyökkäyksestä, johon eivät olleet valmistuneet, kostaa toveriensa
puolesta ja kävivät suinpäin ahdistajan kimppuun.
Säikähtymättä heidän lukumääräänsä tämä astui askeleen taaksepäin,
asettui puolustusasentoon ja valmistui ottamaan heidät lämpimästi
vastaan.
Sattumalta kuunvalo osui hänen kasvoihinsa. Roistot vetäytyivät
pelästyen taaksepäin ja pistivät machetensa takaisin tuppeen.
"Ahaa!" huudahti tuntematon ylenkatseellisesti hymyillen ja yhä
lähestyen heitä, "tunsittepa minut, jumaliste, hyvät herrat! Olen
pahoillani, sillä aioin antaa teille hyvän opetuksen. Tälläkö tavalla
totellaan käskyjäni?"
Roistot pysyivät vaiti alakuloisen ja katuvan näköisinä.
"Kas niin!" jatkoi tuntematon, "tyhjentäkää taskunne, senkin vintiöt,
ja antakaa naisille takaisin, mitä olette heiltä ryöstäneet."
Rosvot päästivät seuranaisen heti suukapulasta ja palauttivat runsaan
saaliin, jonka jo kerran olivat luulleet saavansa pitää omanaan.
Doña Luz ei tointunut säikähdyksestään, tarkasteli vain perin
hämmästyneenä vierasta miestä, jolla oli niin suuri vaikutusvalta
paatuneisiin roistoihin.
"Onko siinä kaikki?" kysyi tuntematon kääntyen nuoren tytön puoleen.
"Eikö teiltä puutu enää mitään, señora?"
"Ei enää mitään", vastasi tyttö enemmän kuolleena kuin elävänä,
tietämättä edes mitä sanoi.
"Nyt saatte lähteä, veijarit", jatkoi tuntematon, "minä saatan kotiin
nämä naiset."
Roistot eivät antaneet hänen käskeä toista kertaa, vaan katosivat kuin
korppiparvi raahaten muassaan haavoittuneitansa.
Jäätyään kolmisin naisten kanssa vieras kääntyi doña Luzin puoleen.
"Sallitteko, señorita", sanoi hän hienon kohteliaasti, "minun tarjota
teille käsivarteni palatsiinne asti? Juuri kokemanne säikähdys tekee
käyntinne epävarmaksi."
Mitään vastaamatta nuori tyttö koneellisesti työnsi käsivartensa toisen
kainaloon.
Kun oli saavuttu perille, kolkutti tuntematon ovelle, nosti hattuaan ja
lausui tytölle:
"Señorita, olen onnellinen siitä, että kohtalo on sallinut minun tehdä
teille tämän vähäpätöisen palveluksen... Toivoakseni saan kunnian vielä
kerran nähdä teidät. Jo kauan olen varjona seurannut askeleitanne.
Jumala, joka on sallinut minun kerran puhutella teitä, suo varmasti
vielä toisenkin kerran siihen tilaisuuden, vaikka te, mikäli olen
kuullut, jo muutaman päivän perästä lähdette pitkälle matkalle.
Sallitteko, että lausun teille, en hyvästi, vaan näkemiin?"
Ja kumarrettuaan syvään nuorelle tytölle hän poistui nopeasti.
Viisitoista päivää tämän eriskummaisen seikkailun jälkeen, jota doña
Luz ei ollut arvellut sopivaksi kertoa enolleen, hän lähti Meksikosta
näkemättä tuntematonta toistamiseen. Lähdön edellisenä iltana
astuessaan makuuhuoneeseensa nuori tyttö oli löytänyt
rukousjakkaraltaan neljästi taitetun paperin. Hienolla, aistikkaalla
käsialalla oli paperille kirjoitettu seuraavat sanat:
"Te lähdette, doña Luz. Muistakaa, että sanoin teille näkemiin.
Pelastajanne Calle de Platerosilta."
Pitkän ajan oli tämä outo tapaaminen suuressa määrin askarruttanut
nuoren tytön mieltä. Kerran hän oli jo luullut, että Uskollinen Sydän
ja hänen tuntematon pelastajansa olivat sama henkilö, mutta tämä luulo
oli pian kadonnut. Miksi tämä olisi menetellyt sillä tavalla? Missä
tarkoituksessa Uskoilinen Sydän hänet pelastettuaan olisi niin nopeasti
poistunut? Sehän olisi ollut typerää.
Mutta ihmismielen johdonmukaisuuden tai epäjohdonmukaisuuden nojalla --
miten sen nyt halunnee sanoa -- Uskollisen Sydämen kuva hänen
mielessään kävi yhä elävämmäksi sitä mukaa kuin Meksikon seikkailu
hälveni.
Hän olisi tahtonut nähdä metsästäjän, keskustella hänen kanssaan.
Miksi? Hän ei itsekään sitä tiennyt: vain hänet nähdä, kuulla hänen
ääntänsä, joutua lumoukseen hänen niin lempeästä ja niin ylväästä
katseestaan, ei muuta. Kaikki nuoret tytöt ovat sellaisia.
Mutta miten saisi nähdä hänet jälleen? Kas siinä nousi eteen vaikeus,
jonka edessä lapsiparan pää painui alakuloisena.
Hänen sydämensä pohjassa kuitenkin jokin, kenties se jumalallinen ääni,
joka rakkauden hartaudessa puhuu nuorille tytöille, sanoi hänelle, että
hänen toiveensa pian täyttyy. Hän toivoi. Mitä?
Jotakin odottamatonta tapausta, kenties kauheata vaaraa, joka saattaisi
heidät tapaamaan toisensa.