tuulella. Hänen kasvonsa säteilivät, ja hän katseli tyytyväisenä
ympärilleen. Väliin hän pysähtyi ja tähysteli etäisyyteen ikäänkuin
etsien taivaanrannalta jotakin, jota ei ei vielä voinut eroittaa.
Sitten hän harmistunein elein ryhtyi jatkamaan matkaansa suorittaakseen
saman tempun sadan askeleen verran edettyään.
"No, totta vie", lausui Ilomieli hänelle vihdoin naurahtaen. "Mehän
saavumme kohta perille, ole vain huoletta!"
"Niin, _caramba!_ Tiedän sen kyllä, mutta tahtoisin jo olla siellä!
Mielestäni ne onnenhetket, jotka Jumala minulle suo, saan vain sen
ihmisen luona, jota nyt menemme tapaamaan. Äitini! Äitini! Rakas
äitini! Joka minun puolestani jätti kaikki! Luopui kaikesta, mitään
kaipaamatta ja epäilyksittä! Ah! Mikä onni piileekään äidin
omistamisessa! Ja siinä, että omistat sydämen, joka ymmärtää omaasi!
Joka omasta tahdostaan kokonaan uhrautuu puolestasi! Joka elää siitä,
että sinä elät! Joka iloitsee sinun riemustasi ja käy murheelliseksi
sinun ollessasi huolissasi! Joka jakaa elämän kahtia kanssasi ottaen
raskaamman osan itselleen ja jättäen kevyemmän ja helpomman osan
sinulle! Ah! Ilomieli, jotta oikein voisi ymmärtää, mitä on se
jumalainen olento täynnä alttiiksiantamusta ja rakkautta, jota
nimitetään äidiksi, täytyy joutua monen vuoden ajaksi häntä vaille
kuten minä ja sitten äkkiä tavata hänet rakastettavampana ja
hurmaavampana kuin ennen! Voi, miten hitaasti matkamme edistyy!
Jokainen hetki, jonka viivymme, merkitsee äidin suuteloa, jonka aika
minulta ryöstää! Emmekö jo vihdoinkin saavu perille?"
"Kah, olemmehan jo kaalaamossa."
"En tiedä, mikä on syynä, mutta salainen pelko ahdistaa sydäntäni,
epämääräinen aavistus panee minut väkisinkin vapisemaan."
"Karkoita synkät tuumasi, hyvä ystäväni! Muutaman minuutin perästähän
olemme jo äitisi luona."
"Niin, eikö totta? Ja kuitenkin, en tiedä, petynkö, mutta minusta
tuntuu kuin erämaa ei olisi entisensä näköinen. Ympärillämme vallitseva
hiljaisuus, tämä yksinäisyys ei tunnu minusta luonnolliselta. Mehän
olemme aivan lähellä kylää. Meidän täytyisi jo kuulla koirien
haukuntaa, kukon kiekunaa ja monia muita ääniä, jotka ilmoittavat
asuttujen seutujen olevan lähellä."
"Todellakin", myönsi Ilomieli epämääräisen levottomana, "ympärillämme
on varsin hiljaista."
Matkalaiset olivat juuri sillä kohdalla, missä joki tekee jokseenkin
jyrkän käänteen. Sen korkeat äyräät, joilla oli mahtavia
kalliomöhkäleitä ja tiheää näreikköä, estivät näkemästä etäämmäksi.
Kylä, jonne erämiehet suuntasivat kulkunsa, oli vain pyssynkantaman
päässä polvekkeesta, missä he valmistuivat kahlaamaan virran yli, mutta
sitä oli luonnonesteiden johdosta mahdoton nähdä.
Sillä hetkellä, jolloin hevoset astuivat veteen, ne tekivät äkillisen
liikkeen taaksepäin, ja vainukoirat päästivät valittavan ulvonnan,
joka on niiden rodulle ominainen ja herättää jäätävää kauhua
urhoollisessakin miehessä.
"Mitä se on!" mutisi Uskollinen Sydän käyden kalpeaksi ja katsellen
säikähtyneenä ympärilleen.
"Katsohan!" vastasi Ilomieli sormellaan osoittaen toverilleen useita
ruumiita, joita virta toi mukanaan ja jotka liukuivat eteenpäin
vedenpinnan alla.
"Voi!" huudahti Uskollinen Sydän. "Täällä on tapahtunut jotakin
kauheata. Äiti! Äiti!"
"Älä niin säikähdä", sanoi Ilomieli, "äitisi on varmaan turvassa."
Kuuntelematta lohdutuksen sanoja, joita hänen ystävänsä hänelle lausui
itsekään niitä uskomatta, Uskollinen Sydän iski kannukset hevosensa
kylkeen ja ratsasti jokeen.
He saapuivat pian joen toiselle rannalle.
Silloin heille selveni kaikki.
Heidän edessään vallitsi niin täydellinen hävitys kuin suinkin
kuvitella saattaa.
Kylä ja linnoitus olivat nyt vain raunioläjä.
Musta, sakea ja katkuinen savu kohosi korkeina kierteinä taivasta
kohti.
Keskellä kylää kohosi salko, johon oli naulattu ihmisruumiin osia, ja
niistä _urubu_-linnut kiistelivät kimeästi kirkuen.
Siellä täällä lojui ihmisruumiita, jotka metsän pedot ja korppikotkat
olivat puoliksi raadelleet.
Näytti siltä kuin ei elävää olentoa olisi paikalla.
Ei mitään ollut jätetty koskematta, kaikki oli murskattu säpäleiksi tai
heitetty sikin sokin. Heti ensi silmäykseltä huomasi, että intiaanit
olivat liikkuneet näillä seuduilla osoittamassa valkoihoisille veristä
raivoaan ja leppymätöntä vihaansa. Heidän jälkensä olivat painuneet
syvälle tulen ja veren voimalla.
"Voi!" lausui erämies väristen, "aavistukseni lähetti taivas minulle
varoituksena. Äiti, äiti!"
Uskollinen Sydän heittäytyi pitkäkseen maahan, kätki kasvot käsiinsä ja
itki!
Tämän karaistun, kaikissa koettelemuksissa horjumattomasti rohkean
miehen, jota ei mikään pelonaihe voinut yllättää, valtasi tuska samaan
tapaan kuin jalopeuran. Siinä oli jotakin kauhua herättävää.
Hänen kiljuntaa muistuttavat nyyhkytyksensä viilsivät rintaa.
Ilomieli kunnioitti ystävänsä surua. Millaisen lohdutuksen saattoikaan
hänelle antaa? Parasta oli sallia kyynelien tulvehtia ja antaa
ensimmäiselle epätoivon puuskalle aikaa tyyntyä, varmana siitä, että
tämä pronssinen luonne ei masentuisi pitkäksi aikaa iskuille alttiiksi,
vaan että pian tulisi vastavaikutus, joka tarjoaisi hänelle tilaisuuden
toimia.
Vain erämiesten synnynnäisen vaiston johdattamana hän alkoi etsiskellä
joka suunnalta löytääkseen jonkun merkin, joka myöhemmin voisi ohjata
heidän tutkimuksiaan.
Kun hän oli kauan kierrellyt raunioiden seassa, kiintyi hänen huomionsa
läheiseen tiheikköön, josta hän luuli kuulevansa hiljaista tuttua
ulinaa.
Hän lähestyi sitä kiireesti. Vainukoira, joka suuresti muistutti hänen
omiaan, hypähti iloisesti hänen jalkojensa juureen ja alkoi hurjasti
hyväillen osoittaa hänelle riemuaan.
"No, no!" sanoi erämies. "Mitähän tämä merkinnee? Kuka on Trim-raukan
tuolla tavalla kahlehtinut?"
Hän leikkasi poikki liean, jolla eläin oli sidottu, ja silloin hän
huomasi, että sen kaulaan oli huolellisesti kiinnitetty neljästi
taitettu paperilappu.
Hän otti sen käteensä ja juoksi Uskollisen Sydämen luo.
"Veli", lausui hän. "Toivo!"
Erämies tiesi, että hänen ystävänsä tapana ei ollut lausua ylimalkaisia
lohdutuksia. Hän käänsi kyynelistä kosteat kasvonsa häneen päin.
Heti vapaaksi päästyään koira oli uskomattoman nopeasti karannut
tiehensä soinnuttomasti ja katkonaisesti haukahdellen kuten vainukoirat
ollessaan jäljillä.
Ilomieli oli aavistanut näin käyvän ja kiireesti sitonut kaulaliinansa
eläimen kaulan ympäri.
"En tiedä, mitä voi tapahtua", mutisi kanadalainen nähdessään koiran
katoavan.
Ja lausuttuaan tämän filosofisen mietelmän hän oli saapunut ystävänsä
luo.
"Mitä nyt?" kysyi Uskollinen Sydän.
"Lue!" vastasi Ilomieli.
Erämies otti paperin, ja luki sen hätäisesti.
Siinä oli seuraavat sanat:
-- Olemme punanahkojen vankeina... Rohkeutta!... Äidillenne ei ole
tapahtunut mitään onnettomuutta.
"Jumalan kiitos!..." huudahti Uskollinen Sydän liikutettuna suudellen
paperia, jonka painoi rintaansa vasten. "Äitini elää!... Ah! Minä kyllä
tapaan hänet"...
"Totisesti!..." lisäsi Ilomieli varmasti.
Täydellinen muutos oli kuin taikavoimasta tapahtunut erämiehen
mielentilassa. Hän oli ojentautunut jälleen suoraksi, ja hänen kasvonsa
säteilivät.
"Aloittakaamme tutkimuksemme", sanoi hän. "Kenties joku onnettomista
kyläläisistä on päässyt hengissä. Häneltä saamme tietää, mitä on
tapahtunut."
"Aivan niin!" vastasi Ilomieli reippaasti. "Etsikäämme!"
Koirat kaapivat vimmatusti linnoituksen raunioita.
"Alkakaamme sieltä", sanoi Uskollinen Sydän.
Molemmat ryhtyivät korjaamaan muraa pois niin innostuneesti, etteivät
he sitä itsekään käsittäneet.
Parinkymmenen minuutin kuluttua he keksivät jonkunlaisen laskuoven.
Alhaalta kuului heikkoja ja epäselviä ääniä.
"He ovat siellä"! sanoi Ilomieli.
"Suokoon Jumala, että olisimme saapuneet ajoissa heidät pelastamaan!"
Vasta jokseenkin pitkän ajan kuluttua heidän onnistui tavattomin
ponnistuksin nostaa ovi.
Silloin heille tarjoutui kauhistava näky.
Pahalta löyhkäävässä kellarissa makasi parikymmentä henkeä sekaisin
toistensa päälle kasattuina.
Erämiehet eivät voineet pidättää kauhuaan, vaan vetäytyivät väkisinkin
taaksepäin.
Mutta he palasivat heti kellarin suulle pelastaakseen, mikäli se ei
vielä olisi liian myöhäistä, jonkun näistä onnettomista uhreista.
Vain yksi ainoa osoitti elonmerkkejä. Muut olivat kuolleet.
He kantoivat hänet ulos maanalaisesta kellarista, laskivat lepäämään
kuivista lehdistä valmistetulle vuoteelle ja osoittivat hänelle
huolenpitoa, jota hänen tilansa vaati.
Koirat nuolivat haavoittuneen käsiä ja kasvoja.
Muutamien minuuttien kuluttua mies liikahti vähän, avasi ja sulki
silmänsä joitakin kertoja ja huoahti syvään.
Ilomieli pisti rommia sisältävän leilin suun hänen yhteenpuristuneiden
hampaittensa väliin ja pakoitti hänet juomaan pari kulausta tätä
juomaa.
"Hän on hyvin sairas", totesi erämies.
"Hän on mennyttä miestä", vastasi Uskollinen Sydän painaen päänsä alas.
Haavoittunut oli kuitenkin saanut vähän voimia.
"Hyvä Jumala!" sanoi hän heikolla ja katkonaisella äänellä, "minä
kuolen, minä kuolen!"
"Toivokaa", vastasi Ilomieli hänelle lempeästi.
Ohimenevä puna peitti haavoittuneen kalpeat posket, ja surumielinen
hymy väreili hänen suupielissään.
"Mitä varten eläisin?" jatkoi hän. "Intiaanit ovat teurastaneet kaikki
toverini, ensin kauheasti heidät silvottuaan. Elämä olisi minulle liian
raskas taakka."
"Jos ennen kuolemaanne haluatte jotakin, mitä voimme toimittaa, niin
puhukaa, ja me toimitamme sen metsästäjäkunniamme kautta."
Kuolevan silmät välähtivät villisti.
"Antakaa tänne leilinne!" sanoi hän Ilomielelle.
Tämä ojensi sen hänelle.
Haavoittunut joi ahnaasti, hänen otsalleen kohosi kostea hiki, ja
kuumeinen hohde peitti hänen kasvonsa, jotka silloin saivat peloittavan
ilmeen.
"Kuulkaa", sanoi hän käheällä ja katkonaisella äänellä. "Olin täällä
päällikkönä. Intiaanit, joita muuan kurja mestitsi auttoi myyden meidät
heille, yllättivät kylän."
"Mikä oli tuon miehen nimi?" kysyi erämies vilkkaasti.
"Hän on kuollut!... Olen hänet surmannut!" vastasi kapteeni
äänensävyllä, joka ilmaisi kuvaamatonta vihaa ja vahingoniloa.
"Intiaanit tahtoivat vallata linnoituksen. Taistelu oli kauhea. Meitä
oli kaksitoista päättäväistä miestä neljääsataa villiä vastassa. Mitä
saatoimme tehdä? Taistella viimeiseen hengenvetoon. Sen päätimmekin
tehdä. Intiaanit havaitsivat mahdottomaksi saada meidät elävinä
käsiinsä. Luoksemme heitettiin kylän asukkaita, kun heiltä ensin oli
nyljetty päänahka ja isketty ranteet poikki. Sitten he sytyttivät
linnoituksen tuleen."
Haavoittunut, jonka ääni heikkeni heikkenemistään ja jonka sanat
tulivat yhä vaikeammiksi ymmärtää, joi pari kulausta rommia. Sitten hän
jatkoi kertomustaan, jota erämiehet kuuntelivat tarkkaavasti.
"Kellarina käytetty maanalainen käytävä oli linnoituksen vallien alla.
Kun huomasin, ettei meillä enää ollut mitään pelastumiskeinoa ja että
pakeneminen oli mahdotonta, käskin onnettomien toverieni laskeutua
kellariin toivoen, että Jumala sallisi meidän sillä tavalla pelastua.
Muutamia minuutteja myöhemmin linnoitus sortui päällemme. Ei kukaan voi
kuvitella tuskanhetkiä, joita saimme kärsiä tässä inhoittavassa
luolassa vailla ilmaa ja valoa.
"Haavoittuneiden vaikerrukset, ja me olimme haavoittuneita kaikki, kuka
enemmän, kuka vähemmän, heidän pyytäessään vettä ja kuolevien korina
olivat kauheata konserttia, jota kukaan ei pysty kuvailemaan.
Kärsimyksemme, jotka jo olivat sietämättömät, kasvoivat vielä ilman
puutteessa. Jonkunlainen verinen hulluus valtasi meidät. Syöksyimme
toistemme kimppuun, ja soraläjän alla alkoi pimeässä hirvittävä
taistelu, joka pakostakin loppui kaikkien taistelijoitten kuolemaan.
Kuinka kauan tällaista kesti, sitä en osaa sanoa. Tunsin, että kuolema,
joka oli kangistanut kaikki toverini, pian tapaisi minutkin, kun te
saavuitte siirtämään sen tulon muutamia minuutteja tuonnemmaksi.
Jumalalle kiitos! En tarvitse kostotta kuolla."
Kun nämä sanat oli lausuttu melkein kuulumattomalla äänellä, seurasi
näiden kolmen miehen kesken haudanhiljaisuus, jonka rikkoi vain
kuolevan kumea korina hänen kuolinkamppailunsa alkaessa.
Äkkiä kapteeni liikahti. Hän kohottautui hiukan ja luoden erämiehiin
verisen katseen lausui:
"Villit, jotka hyökkäsivät kimppuumme, kuuluivat comanchien heimoon.
Heidän päällikkönsä on nimeltään Kotkanpää. Vannokaa kostavanne
puolestani kuin rehelliset erämiehet."
"Sen vannomme!" lausuivat molemmat miehet lujalla äänellä.
"Kiitos!" mutisi kapteeni ja kaatuen äkkiä selälleen jäi
liikkumattomana makaamaan.
Hän oli kuollut.
Hänen kurttuisilla kasvoillaan ja avoimissa silmissään kuvastuivat
vielä viha ja vimma, jotka olivat häntä elähyttäneet vielä tänä viime
hetkellään.
Erämiehet katselivat häntä kotvan ajan. Sitten he, karkoittaen tämän
tuskallisen vaikutelman, ryhtyivät täyttämään velvollisuuttaan
suorittaen viimeiset kunnianosoitukset intiaanien onnettomille
uhreille.
Laskevan auringon luodessa viimeisiä säteitään he päättivät katkeran
toimen, johon olivat joutuneet.
Levähdettyään muutaman hetken Uskollinen Sydän nousi satuloimaan
hevosensa.
"Lähtekäämme nyt, veliseni", sanoi hän Ilomielelle, "seuraamaan
Kotkanpään jälkiä."
"Lähtekäämme", toisti erämies.
Molemmat katselivat pitkään ja surumielisesti ympärilleen hyvästiksi ja
viheltäen koirat luokseen tunkeutuivat rohkeasti metsään, jonka
kätköihin comanchit olivat hävinneet.
Samalla hetkellä kuu tuli esille utupilven takaa tuhlatakseen
surumielisiä säteitään amerikkalaisen kylän raunioille, missä vallitsi
yksinäisyys ja kuolema.
X
Varustettu leiri
Jätämme erämiehet seuraamaan punanahkojen jälkiä ja palaamme kenraalin
luokse.
Muutamia minuutteja senjälkeen, kun ennenmainitut kaksi miestä olivat
lähteneet meksikolaisten leiristä, tuli kenraali teltastaan. Luotuaan
ympärilleen tutkivan katseen ja hengittäen raikasta aamuilmaa alkoi hän
kävellä edestakaisin huolestuneen näköisenä.
Yön tapahtumat olivat syvästi vaikuttaneet vanhaan soturiin.
Ensi kertaa kenties koko retken alusta lähtien hän katseli sitä
oikeassa valossa. Hän kysyi itseltään, oliko hänellä todellakin oikeus
ottaa mukaansa tällaiseen yhtäjaksoisia vaaroja ja väijytyksiä
uhkaavaan elämään niin nuorta tyttöä kuin hänen sisarentyttärensä oli,
jonka elämä tähän asti oli ollut vain keskeytymätön sarja suloisia ja
rauhallisia kokemuksia ja joka luultavasti ei voisi tottua näihin
alituisiin vaaroihin ja preirie-elämän levottomuuksiin, jotka lyhyessä
ajassa voivat murtaa lujimmankin tarmon.
Hän oli aivan neuvoton. Hän jumaloi sisarentytärtään. Tämä oli hänen
ainoa rakkautensa esine, hänen yksinomainen lohduttajansa. Hänen
puolestaan hän oli tuhannesti luvannut uhrata koko omaisuutensa
empimättä ja arvelematta. Mutta toiselta puolen olivat syyt, jotka
olivat pakoittaneet hänet tälle retkelle, niin tärkeät, että hän vapisi
ja tunsi kylmän hien kohoavan otsalleen ajatellessaan sen
peruuttamista.
"Mitä on tehtävä?" mutisi hän.
Doña Luz, joka nyt vuorostaan tuli teltasta, huomasi enonsa, joka
ajatuksiinsa vaipuneena yhä jatkoi kävelyään, ja juoksi hänen luokseen,
kietaisten sydämellisesti kätensä hänen kaulansa ympäri.
"Huomenta, eno", tervehti hän hyväillessään.
"Huomenta, tyttöseni", vastasi kenraali -- hänen oli tapana puhutella
sisarentytärtään sillä tavalla -- "kas, kas! Sinähän olet varsin
iloinen tänä aamuna."
Ja hän vastasi heltyneenä tytön hyväilyihin.
"Miksi en olisi iloinen, eno? Olemmehan Jumalan armosta vastikään
pelastuneet suuresta vaarasta, koko luonto näyttää hymyilevän, lintuset
laulelevat joka puussa, aurinko valaa lämmittäviä säteitään.
Olisimmehan kiittämättömiä Luojaa kohtaan, jos pysyisimme tunteettomina
nähdessämme hänen voimansa näin ilmenevän."
"Viime yönä meitä uhanneet vaarat eivät siis ole häiritsevästi
vaikuttaneet mieleesi, lapseni?"
"Eivät ollenkaan, eno. Ellei häiriöksi ole katsottava ääretöntä
kiitollisuutta niiden hyvien töiden johdosta, joita Jumala on meille
niin ylenmäärin suonut."
"Hyvä, tyttöseni", vastasi kenraali iloisena, "tunnen itseni
onnelliseksi kuullessani sinun puhuvan tuolla tavalla."
"Sitä parempi, jos se teitä miellyttää, eno."
"Elämä, jota nykyään vietämme", jatkoi kenraali seuraten mielessään
liikkuvaa ajatusta, "ei siis lainkaan väsytä sinua."
"Ei vähääkään. Päinvastoin pidän sitä varsin hauskana", vastasi tyttö
hymyillen, "ja ennen kaikkea niin vaihtelevana."
"Niin", lausui kenraali yhtyen sisarentyttärensä iloisuuteen. "Mutta",
lisäsi hän tullen jälleen totiseksi, "minusta tuntuu, että liiaksi
unohdamme auttajamme."
"He ovat jo lähteneet", vastasi doña Luz.
"Ovatko he lähteneet?" kysäisi kenraali hätkähtäen.
"Ovat. Jo tunti sitten."
"Miten sen tiedät, tyttöseni?"
"Siitä yksinkertaisesta syystä, eno, että he sanoivat minulle hyvästi,
ennenkuin lähtivät."
"Sepä oli ikävää", mutisi kenraali pahoillaan. "Palvelus velvoittaa
yhtä hyvin niitä, jotka sen tekevät, kuin niitä, joille se tehdään.
Heidän ei olisi pitänyt jättää meitä tällä tavalla sanomatta, voimmeko
heitä enää koskaan tavata, ja lausumatta edes nimiään."
"Ne minä tiedän."
"Tiedätkö ne, tyttöseni?" tiedusteli kenraali hämmästyneenä.
"Tiedän. Ennen lähtöäni he sanoivat ne minulle."
"No... mitkä ovat heidän nimensä?" kysyi kenraali vilkkaasti.
"Nuorempi on Ilomieli."
"Entä vanhempi?"
"Uskollinen Sydän."
"Ah! Minun täytyy vielä tavata nämä kaksi miestä", sanoi kenraali
tuntien mielenliikutusta, jonka syytä ei itsekään voinut selittää.
"Kuka tietää?" vastasi nuori tyttö mietteissään. "Kenties saamme nähdä
ensi vaaran meitä uhatessa heidän ilmestyvän kahden hyväätekevän
haltian lailla."
"Suokoon Jumala, ettemme samanlaisesta syystä tarvitsisi heidän
paluutaan."
Kapteeni saapui lausumaan heille aamutervehdyksensä.
"Ahaa, kapteeni", huudahti kenraali hymyillen. "Ovatko miehenne jo
tointuneet säikähdyksestään?"
"Täydellisesti, herra kenraali", vastasi nuori mies. "He ovat valmiit
jatkamaan matkaa heti kun käskette."
"Syötyämme lähdemme liikkeelle. Pyydän teitä antamaan tarpeelliset
käskyt lanceroille ja kutsumaan Lörpön luokseni."
Kapteeni poistui.
"Mitä sinuun tulee, tyttöseni", jatkoi kenraali kääntyen doña Luzin
puoleen, "niin pyydän sinua huolehtimaan aamiaisvalmistuksista
keskustellessani oppaan kanssa."
Nuori tyttö riensi pois.
Pian saapui Lörppö.
Hänen katseensa oli tavallista synkempi ja jurompi.
Kenraali ei näyttänyt sitä huomaavan.
"Tiedät", lausui hän tulijalle, "että eilen ilmaisin aikomukseni etsiä
paikan, mihin joukkoni voisi turvallisesti leiriytyä muutamiksi
päiviksi."
"Aivan niin, herra kenraali."
"Vakuutit tuntevasi paikan, joka täysin soveltuisi tähän
tarkoitukseen."
"Niin vakuutin."
"Oletko valmis opastamaan minut sinne?"
"Milloin vain tahdotte."
"Paljonko tarvitsemme aikaa sinne saapuaksemme?"
"Kaksi päivää."
"Sepä mainiota. Lähdemme matkaan heti aamiaisen jälkeen."
Lörppö kumarsi mitään vastaamatta.
"Muuten", lausui kenraali teeskennellyn välinpitämättömästi, "minusta
näyttää, että joukostamme puuttuu yksi teidän miehistänne."
"Niin puuttuukin."
"Minne hän on joutunut?"
"Sitä en tiedä."
"Mitä? Etkö tiedä?" huudahti kenraali tutkivasti katsahtaen oppaaseen.
"En. Heti tulipalon huomattuaan hän pelon vallassa yritti pelastua
vaarasta."
"Yritti pelastua?"
"Niin, hän on siten luultavasti joutunut pelkuruutensa uhriksi."
"Mitä tarkoitat?"
"Hän lienee saanut surmansa tulipalossa."
"Miesraukka!"
Väkinäinen hymy väreili oppaan huulilla.
"Onko teillä minulle vielä muuta sanottavaa, herra kenraali?"
"Ei! Mutta, odotahan!"
"Mitä?"
"Etkö tunne niitä kahta erämiestä, jotka viime yönä tekivät meille niin
suuren palveluksen?"
"Kaikki preiriellä tuntevat heidät."
"Keitä ne miehet ovat?"
"Metsästäjiä ja erämiehiä."
"Sitä en sinulta kysy."
"Mitä sitten?"
"Haluan puhua heidän maineestaan."
"Vai niin?" huudahti opas vilkkaasti.
"Niin."
"Siitä en tiedä mitään."
"Mitkä ovat heidän nimensä?"
"Ilomieli ja Uskollinen Sydän."
"Etkö tiedä kertoa mitään heidän elämästään?"
"En mitään."
"Hyvä! Voit poistua."
Opas teki kunniaa ja poistui hitain askelin toveriensa luo, jotka
valmistuivat matkallelähtöön.
"Hm!" mutisi kenraali katseellaan seuraten häntä. "Täytyy pitää
silmällä tuon veijarin puuhia. Hänen käyttäytymisessään on jotakin
salaperäistä."
Näin puheltuaan itsekseen kenraali meni takaisin telttaansa, missä
kapteeni, tohtori ja doña Luz odottivat häntä aamiaiselle.
Aamiainen ei kestänyt kauan.
Korkeintaan puoli tuntia myöhemmin oli teltta purettu, matkatavarat
kuormattu muulien selkään, ja karavaani jatkoi matkaansa Lörpön
johdolla, joka käveli parikymmentä askelta muitten edellä.
Preirie oli suuresti muuttunut sitten viime näkemän.
Siellä täällä peittivät savuavat tuhkaläjät mustan ja palaneen maan.
Paikoittain näkyi hiiltyneitten, mutta vielä pystyssä törröttävien
puitten runkoja. Kaukana tulipalo vielä raivosi, ja taivaanrannan
peittivät punertavat savupilvet.
Hevoset kulkivat vain varovaisesti tätä epätasaista seutua, missä ne
paikoitellen kompastuivat liekkien hirveän syleilyn uhriksi joutuneiden
eläinten luihin.
Kolkko synkkämielisyys, jota lisäsi vielä matkustajien edessä aukeneva
näköala, valtasi heidät. He kävelivät toistensa vieressä sanaakaan
lausumatta ja ajatuksiinsa vaipuneina.
Tie, jota karavaani eteni, kiemurteli syvänteessä, jonkun kuivuneen
puron uomassa, joka piirsi syvän uurteen kahden mäen väliin.
Hevosten tallaamalla tiellä oli mukulakiviä, jotka kierivät kavioiden
alta lisäten matkan vaikeuksia, ja auringon polttavat säteet olivat
varsin rasittavia paahtaen pystysuorasti matkalaisiin näiden
kykenemättä millään tavalla itseään suojaamaan. Seutu, jonka kautta he
matkustivat, oli näet kuin erämaata, jommoisia tapaa Afrikan
sisäosissa.
Päivä kului näin, eikä mikään seikka, matkalaisia vaivaavaa väsymystä
lukuunottamatta, ollut vaihteluna yksitoikkoisuuteen.
Iltapuolella he leiriytyivät aivan autiolle paikalle, mutta
taivaanrannalla he havaitsivat vehreyttä, mikä heille tuotti suurta
lohdutusta. He saapuisivat vihdoinkin vyöhykkeeseen, joka ei ollut
tulipalon hävitysaluetta.
Seuraavana päivänä Lörppö antoi pari tuntia ennen auringonnousua
määräyksen lähteä liikkeelle.
Päivä oli vielä rasittavampi kuin edellinen. Matkalaiset olivat
leiriydyttäessä lopen uupuneet.
Lörppö oli puhunut kenraalille totta. Paikka soveltui ihmeteltävän
hyvin intiaanien hyökkäyksen torjumiseen. Emme kuvaile sitä, koska
lukija sen jo tuntee. Tällä paikalla erämiehet oleskelivat heidät ensi
kertaa esittäessämme.
Luotuaan sotilaan varman katseen ympärilleen kenraali ei voinut olla
lausumatta julki tyytyväisyyttään.
"_Bravo_", sanoi hän oppaalle. "Jos olemme saaneet kokea melkein
voittamattomia vaikeuksia tänne saapuaksemme, niin voisimme tarpeen
tullen kestää kovankin piirityksen."
Opas ei vastannut. Hän kumarsi epäilyttävästi naurahtaen ja poistui.
"Ihmeellistä", mutisi kenraali. "Vaikka tuon miehen käyttäytyminen
herättää näennäisesti luottamusta ja vaikka minun on mahdoton moittia
häntä mistään, niin sittenkin, mistä se sitten johtuneekaan, epäilen,
että hän pettää meitä hautoen jotakin pirullista suunnitelmaa meitä
vastaan."
Kenraali oli vanha ja paljon kokenut sotilas, haluton jättämään mitään
sattuman varaan, joka ikäänkuin _deus ex machina_ tekee tyhjiksi mitä
huolellisimmin valmistetut aikeet.