Yhdysvallat ovat Englannilta perineet sen anastamisjärjestelmän, joka
on silmäänpistäviä piirteitä brittien luonteessa.
Tuskin Pohjois-Amerikka oli julistettu itsenäiseksi ja rauha solmittu
entisen emämaan kanssa, kun jo nuo ihmiset, jotka olivat pitäneet niin
suurta ääntä tyranniudesta ja sorrosta ja jotka panivat vastalauseen
ihmisoikeuksien loukkaamisesta, he kun muka olivat joutuneet sen
uhreiksi, järjestivät intiaanimetsästyksen niin leppymättömän
kylmäverisesti kuin heille oli luontaista sukuperän vuoksi.
He eivät tyytyneet ainoastaan oman alueensa puhdistamiseen, saati
sitten valtaamiinsa laajoihin seutuihin, joita heidän rauhaton
kansakuntansa toimeliaisuudestaan huolimatta ei kyennyt
kokonaisuudessaan raivaamaan viljelykselle ja hoitamaan. He halusivat
päästä molempien valtamerien herroiksi saartamalla joka puolelta
alkuasukasheimot, joita he alinomaa työntävät tieltään ja jotka
he lopuksi "hukuttavat Tyyneenmereen", kuten erään vanhan
intiaanipäällikön ennustavat ja katkeruutta kuvastavat sanat kuuluvat.
Yhdysvalloissa, joista yhä enemmän aletaan muuttaa käsitystä, mutta
joita ennakkoluuloiset ihmiset ja ne, jotka eivät ota asioista selvää,
vielä kuvittelevat vapauden klassilliseksi maaksi, tapaa ilkeänä
epäkohtana kaksi ihmisrotua, jotka on riistetty kolmannen hyväksi, tämä
kun vaatii itselleen oikeuden määrätä niiden elämästä ja kuolemasta,
pitäen niitä vain juhtina.
Nämä kaksi rotua, jotka niin hyvin ansaitsevat kaikkien valistuneiden
henkilöiden ja ihmissuvun todellisten ystävien huomiota, ovat musta- ja
punaihoinen rotu.
On toiselta puolen totta, että Yhdysvallat osoittaakseen
ihmisystävällisyyttään ovat jo vuonna 1795 tehneet _rauhan- ja
ystävyyssopimuksen_ berberiläisvaltioiden kanssa, tarjoten niille
verrattomasti suurempia etuja kuin Maltan ritarikunta, joka sekin
halusi tehdä sopimuksen niiden kanssa. Algerin ja Tripolisin kaupunkien
hallitukset vahvistivat sopimuksen, jossa nimenomaan väitettiin, _ettei
Yhdysvaltain hallitus missään suhteessa nojaa kristinuskoon_.
Niille, joista tämä voi tuntua liian karkealta, voimme vastata, että
asianlaita on todellakin niin ja että amerikkalaiset tuntevat vain
yhden Jumalan: _Dollari-Jumalan_, joka aina ja kaikkialla on ollut
rosvojen yksinomaisena palveltavana.
Vedettäköön tästä johtopäätöksiä!
_Squatterit_, nuo vailla kotia ja kontua, lakeja ja oikeutta
olevat miehet, joita kaikki muut hyljeksivät ja jotka ovatkin
pohjoisamerikkalaisen sivistyksen häpeäpilkku, siirtyvät lakkaamatta
länteen päin uutisviljelykseltä toiselle, koettaen karkoittaa
intiaaniheimoja näiden viimeisiltäkin turvapaikoilta.
Squatterien jäljessä saapuu viisi kuusi sotamiestä, rummunlyöjä,
torvensoittaja ja joku upseeri kantaen tähtilippua.
Sotamiehet rakentavat muutamista puunrungoista jonkun
linnoituksentapaisen, pystyttävät lipun sen harjalle ja julistavat,
että liittovaltion rajat ulottuvat sinne asti.
Pari kolme hökkeliä rakennetaan sitten linnoituksen ympärille. Sinne
asettuu asumaan ryhmä sekarotuista kansaa, johon kuuluu kirjava joukko
valko-, musta-, puna- ja kupari-ihoisia ihmisiä, ja taas on perustettu
uusi kaupunki, jolle annetaan sellainen sointuva nimi kuin esimerkiksi
Utica, Syrakusa tai Rooma, Kartago, ja muutaman vuoden kuluttua, kun
tässä kaupungissa on jo pari kolme kivitaloa, se itseoikeutettuna
julistetaan jonkun uuden, vielä olemattoman valtion pääkaupungiksi.
Tämä on tapahtumien kulku tässä maassa. Se on siis jokseenkin
yksinkertainen, kuten voi huomata.
Muutama päivä edellisessä luvussa kertomiemme tapausten jälkeen sattui
omituinen kohtaus eräällä valtausalueella, joka tuskin kahta vuotta
aikaisemmin oli raivattu kuntoon Canadianin rannalle kauniille
paikalle, viheriöivän kukkulan juurelle.
Täällä oli parikymmentä mielivaltaiseen järjestykseen toistensa viereen
rakennettua hökkeliä. Sen turvana oli neljällä pienellä tykillä
varustettu linnoitus, joka hallitsi jokiseutua.
Tämä vielä niin nuori kylä oli tavattomalla amerikkalaisella
toimeliaisuudellaan hankkinut itselleen sen merkityksen, mikä yleensä
kuuluu kaupungille. Kaksi kapakkaa oli tupaten täynnä juomaveikkoja, ja
kolmeen eri kirkkokuntaan kuuluvat temppelit kutsuivat luokseen
uskovaisia.
Ihmisiä tuli ja meni niin touhuissaan kuin ainakin ne, jotka todella
tekevät työtä ja hoitavat asioitaan.
Suuri joukko kanootteja liukui jokea pitkin, ja kauppatavaroita täynnä
olevia kärryjä kulki joka suuntaan akselien kitistessä ja pyörien
uurtaessa syviä jälkiä tiehen.
Kaikesta tästä liikenteen vilkkaudesta huolimatta tai ehkä juuri sen
vuoksi oli helppo huomata, että eräänlainen rauhattomuus vallitsi
kylässä.
Asukkaat puhelivat keskenään. He kokoontuivat ryhmittäin porttien
luokse, ja joukko miehiä, jotka olivat nousseet tukevien ratsujen
selkään, lähti vakoilemaan eri suuntiin saatuaan määräykset linnan
kapteenilta, joka puettuna paraatipukuunsa kaukoputki kädessä ja kädet
selän takana käyskenteli edestakaisin linnanpaltalla.
Kanootit palasivat vähitellen rantaan, rattaita vetäneet hevoset
riisuttiin valjaista, vetojuhdat suljettiin aitauksiin, ja koko kylän
asujamisto kerääntyi torille.
Aurinko painui nopeasti taivaanrantaan päin, yö oli kohta tulossa.
Ympäristöihin lähetetyt ratsumiehet olivat kaikki jo palanneet.
"Näette", sanoi kapteeni kokoontuneille asukkaille, "että meidän ei
lainkaan tarvitse pelätä. Se oli vain turhaa hälinää, joten voitte
rauhassa pysyä kotona. Kahdenkymmenen mailin piirissä ei ole löydetty
mitään merkkejä intiaaneista."
"Hm!" huomautti muuan iäkäs mestitsierämies nojautuen kivääriinsä.
"Intiaanit suoriutuvat kyllä nopeasti matkasta."
"Mahdollista kyllä, Valkosilmä", vastasi komendantti, "mutta ole
vakuutettu siitä, että toimiessani niinkuin olen tehnyt, olen tahtonut
rauhoittaa väestöä. Intiaanit eivät uskalla ryhtyä kostoon."
"Intiaanit kostavat aina, herra kapteeni", lausui erämies painokkaasti.
"Olet nauttinut liian paljon whiskyä, Valkosilmä. Se on noussut päähän.
Näet unia valveillakin."
"Suokoon Jumala, että olette oikeassa, herra kapteeni, mutta olen
viettänyt koko elämäni uutismailla. Tunnen punanahat, kun sitävastoin
te olette vasta kolmatta vuotta rajaseuduilla."
"Se kyllä riittää", sanoi kapteeni tuimasti.
"Intiaanit ovat kuitenkin, luvallanne sanoen, miehiä, ja ne kaksi
comanchia, jotka täällä salakavalasti murhattiin vastoin
ihmisoikeuksia, olivat heimonsa kesken kuuluisia sotureja."
"Olet sekarotua, Valkosilmä. Suosit hiukan liiaksi punaihoista rotua",
muistutti kapteeni ivallisesti.
"Punaihoinen rotu on rehellinen", vastasi erämies kiivaasti. "Se ei tee
murhaa pelkästään halusta saada vuodattaa verta, niinkuin te itse
teitte neljä päivää sitten niille kahdelle soturille, jotka kaikessa
rauhassa soutivat ohi kanootillaan ja jotka te ammuitte muka
koetellessanne uutta, Acropolisista saamaanne pyssyä."
"Hyvä on! Jo riittää! Päästä minut kuulemasta selityksiäsi, Valkosilmä.
Sinulla ei ole oikeutta lausua minulle huomautuksia."
Erämies kumarsi kömpelösti hyvästiksi, vei kiväärin olalleen ja lähti
matkaansa mutisten poistuessaan:
"Olkoon menneeksi. Vuodatettu veri huutaa kostoa. Punanahat ovat
miehiä. He eivät jätä rikosta rankaisematta."
Kapteeni palasi linnaan silminnähtävästi harmissaan mestitsin puheesta.
Asukkaat hajaantuivat vähitellen toivotettuaan toisilleen hyvää yötä ja
sulkeutuivat koteihinsa huolettomina kuin ainakin ihmiset, jotka ovat
tottuneet panemaan joka hetki henkensä vaaraan.
Tuntia myöhemmin oli jo täysi yö. Läpinäkymätön pimeys kietoi kylän,
jonka asukkaat päivän kovan työn rasittamina olivat vaipuneet sikeään
uneen.
Päivän laskiessa lähetetyt tiedustelijat olivat suorittaneet tehtävänsä
huolimattomasti tai eivät olleet perillä intiaanien juonista, sillä
muuten he eivät olisi antaneet erehdyttävää tiedonantoa
uutisviljelijöille.
Tuskin mailin päässä kylästä oli kaksisataa Käärmeen heimoon kuuluvaa
comanchia kätkeytyneinä tiheäin pensastojen keskelle ja aarniometsän
toistensa päälle sortuneiden puunrunkojen lomiin, joista pohjimmaiset
olivat kaatuneet jo uutisraivaajain uutteran kirveen iskuista. Heidän
johtajinaan oli useita kuuluisia päälliköitä, joiden joukossa oli
Kotkanpääkin. Hän oli haavastaan huolimatta tahtonut ottaa retkeen
osaa. Väijyjillä oli intiaanien kärsivällisyys, jota ei mikään voi
masentaa, ja he odottivat sopivaa hetkeä voidakseen julmasti kostaa
kärsimänsä loukkauksen.
Useita tunteja kului minkäänlaisen melun rikkomatta yön hiljaisuutta.
Liikkumattomina kuin pronssipatsaat intiaanit odottivat osoittamatta
mitään kärsimättömyyden oireita.
Kellon lähetessä yhtätoista illalla kuu nousi taivaalle valaisten
seutua hopeanhohtoisin sätein.
Silloin kuului kahteen otteeseen koiran kaukaista ulvontaa.
Astuen esiin puun takaa, missä oli ollut kätkössä, Kotkanpää alkoi
ryömiä tavattoman taitavasti ja nopeasti kylään päin.
Saavuttuaan metsänreunaan hän pysähtyi. Tutkivasti tähysteltyään
ympärilleen hän matki hevosen hirnuntaa niin erehdyttävästi, että kaksi
kylän hevosta heti vastasi hänelle.
Muutaman sekunnin odotuksen jälkeen eroitti päällikön harjaantunut
korva lehtien seasta melkein kuulumatonta kahinaa, ja sitten alkoi
kuulua härän raskasta huohotusta aivan läheltä. Silloin päällikkö nousi
pystyyn ja kuunteli.
Pari sekunttia myöhemmin ilmestyi muuan mies hänen eteensä. Se oli
Valkosilmä, vanha erämies.
Ilkeä hymy levisi hänen ohuille huulilleen.
"Mitä valkoihoiset tekevät?" kysyi päällikkö.
"He nukkuvat" vastasi mestitsi.
"Luovuttaako veli heidät minun käsiini?"
"Kaikki, kaikki."
"Päällikkö pitää aina sanansa. Entä kalpea nainen ja harmaahapsi?"
"He ovat täällä."
"Joutuvatko hekin minulle?"
"Kaikki kylän asukkaat joutuvat veljen käsiin."
"Oh! Metsästäjä ei ole saapunut?"
"Ei vielä."
"Hän saapuu liian myöhään."
"Varsin luultavaa."
"Mitä valkoinen veljeni nyt haluaa?"
"Sitä, mitä olen pyytänyt päälliköltä", vastasi erämies.
"Vuodat, pyssyt ja ruuti ovat tuolla taempana nuorten miesteni
hallussa."
"Luotan sinuun, päällikkö", lausui erämies, "mutta jos minut petät..."
"Intiaani pitää aina lupauksensa."
"Hyvä! Siis silloin, kun haluat."
Kymmenen minuuttia myöhemmin intiaanit olivat kylän herroina, ja
asukkaat, jotka vuoron perään herätettiin, joutuivat miekaniskutta
vangiksi.
Comanchit olivat piirittäneet linnoituksen. Koottuaan sen muurien
juurelle puiden runkoja, kärryjä, huonekaluja ja epätoivoisten
uutisviljelijöitten kaikenlaisia työaseita he vain odottivat
päällikkönsä käskyä aloittaakseen hyökkäyksen sitä vastaan.
Äkkiä näkyi linnoituksen huipulla epäselvä hahmo, ja haukan huuto
halkaisi avaruuden.
Intiaanit sytyttivät jonkunlaisen rovion, jonka olivat koonneet, ja
hyökkäsivät paalutusta vastaan päästäen kaikki yhtaikaa kauhistavan ja
korvia vihlovan sotahuutonsa, joka on heille ominainen ja rajaseuduilla
aina joukkoteurastuksen enne.
VIII
Kosto
Amerikkalaisten asema oli mitä pulmallisin.
Comanchien äänettömän hyökkäyksen yllättämänä kapteeni oli havahtunut
unestaan kuullessaan sen kauhua herättävän sotahuudon, jonka he olivat
päästäneet, senjälkeen kun linnoituksen edustalle kerätty rovio oli
sytytetty palamaan.
Hypähtäen vuoteestaan tämä kelpo upseeri, jota tulenliekkien punertava
loimu aluksi huikaisi, riensi puolipukeissa ja miekka kädessä sille
puolelle linnoitusta, missä sen varusväki nukkui. Se oli jo hälytetty
ja kiirehti asettumaan paikalleen huolettoman uljaana, mikä on
yankeille ominaista.
Mutta mitä olisi voinut tehdä?
Varusväkeen kuului kaksitoista miestä kapteeni mukaanluettuna.
Miten luvultaan niin heikko joukko olisi voinut vastustaa intiaaneja,
joiden pirulliset varjokuvat se näki aavemaisina eroittuvan kaameassa
tulenloimussa?
Upseeri huokasi.
"Olemme hukassa", mumisi hän.
Näissä lakkaamattomissa taisteluissa, joita käydään intiaanialueiden
rajoilla, ei tunneta lainkaan meidän sivistyneissä sodissamme
noudatettavia lakeja.
_Vae victis_ (voi voitetuita!) vallitsee sanan täydellisessä
merkityksessä.
Verenhimoiset vihamiehet, jotka taistelevat toisiaan vastaan kaikilla
villikansojen keinoilla, eivät pyydä eivätkä anna armoa. Jokaisessa
taistelussa on siis kysymyksessä elämä tai kuolema.
Sellainen on tapa.
Kapteeni tiesi sen. Hän ei vähintäkään kuvitellut toisenlaiseksi
kohtaloa, joka hänen osakseen tulisi, jos hän joutuisi intiaanien
käsiin.
Hän oli tehnyt sen virheen, että oli antanut punanahkojen yllättää. Nyt
hänen oli pakko alistua varomattomuutensa seurauksiin.
Mutta kapteeni oli urhoollinen sotilas. Varmana siitä, ettei hän ehjin
nahoin voisi selviytyä ampiaispesästä, johon oli joutunut, hän ainakin
tahtoi kunnialla kukistua.
Sotamiehiä ei tarvinnut kiihoittaa tekemään velvollisuuttansa. He
tiesivät yhtä hyvin kuin heidän kapteeninsakin, ettei ollut mitään
pelastumisen toivoa.
Linnoituksen puolustajat asettuivatkin päättäväisesti sulkulaitteiden
taakse ja ryhtyivät ampumaan intiaaneja niin tarkasti, että nämä
kärsivät suurta mieshukkaa.
Mies, jonka kapteeni ensimmäiseksi huomasi nousevan linnoituksen
penkereelle, oli Valkosilmä, vanha erämies.
"Kas, kas", mutisi upseeri itsekseen, "mitä tuo mies täällä tekee ja
kuinka hän on tänne päässyt?"
Vetäen esiin pistoolin vyöltään hän marssi suoraan mestitsiä kohden ja
tarttuen tämän kurkkuun pani piipun hänen rintaansa vasten. Samalla hän
kysyi ilmaisten sitä kylmäverisyyttä, jonka amerikkalaiset ovat
perineet englantilaisilta ja joka heissä on vielä huomattavasti
paisunut:
"Millä tavalla olet oikeastaan hankkinut pääsyn linnoitukseen, vanha
tarhapöllö?"
"Kah! Tulinpahan vaan portin kautta", vastasi toinen vähääkään
hämmästymättä.
"Todellako? Oletko siis velho?"
"Kukaties."
"Leikki pois, sekarotuinen! Olet myynyt meidät veljillenne
punanahoille."
Mestitsi hymyili kaameasti. Kapteeni huomasi sen.
"Mutta tekosi ei sinua auta, kurja", huusi hän jyrisevällä äänellä.
"Sinä ensimmäisenä joudut sen uhriksi."
Erämies irroittautui äkillisellä liikkeellä. Hän hypähti taaksepäin ja
vetäisi kiväärin olaltaan.
"Saammepa nähdä", sanoi hän virnistellen.
Nämä kaksi miestä, jotka seisoivat ahtaalla alalla vastakkain joka
hetki yhä voimistuvan tulipalon kaameassa hohteessa, olisivat
tarjonneet peloittavan näyn katsojalle, joka olisi saanut
kylmäverisesti heitä tarkastaa.
He edustivat niitä kahta rotua, jotka nykyään asuvat Yhdysvalloissa ja
joiden välinen taistelu ei lopu, ennenkuin toinen on kuollut
sukupuuttoon toisen hyödyksi.
Heidän alapuolellaan yltyi taistelu mitä hurjimmaksi rynnistykseksi.
Intiaanit hyökkäsivät raivokkaasti kiljuen varustuksia vastaan, missä
amerikkalaiset ottivat heidät vastaan ampuen tarkasti tai sohien
pistimillään.
Mutta tuli yhä paisui, ja sotamiehet kaatuivat yksi toisensa jälkeen.
Ei kestäisi kauan, ennenkuin kaikki olisi lopussa.
Valkosilmän uhkaukseen kapteeni oli vastannut vain halveksivasti
hymyillen ja salamannopeasti suunnannut häneen pistoolinsa. Toinen
pudotti pyssynsä: hänen käsivartensa oli ammuttu puhki.
Kapteeni hyökkäsi hänen kimppuunsa riemusta huudahtaen. Mestitsi kaatui
selälleen tästä odottamattomasta töytäyksestä.
Hänen vihamiehensä painoi polvensa hänen rintaansa vasten ja katsoi
häneen tarkasti hetken aikaa.
"No niin!" sanoi hän katkerasti naurahtaen, "olenko erehtynyt?"
"Et", vastasi mestitsi kovalla äänellä, "minä olen tyhmyri, henkeni on
vallassasi. Tapa minut."
"Ole huoletta. Varaan sinulle intiaanikuoleman."
"Kiiruhda, jos tahdot kostaa", jatkoi erämies ivallisesti, "sillä pian
se on liian myöhäistä."
"Minulla on aikaa riittävästi... Miksi petit meidät, kurja?"
"Entä sitten?"
"Tahdon tietää sen."
"No niin. Saat tietää kaikki", vastasi erämies oltuaan hetken vaiti.
"Valkoiset veljesi ovat murhanneet koko perheeni. Tahdoin kostaa."
"Mutta mehän emme ole tehneet sinulle mitään."
"Olethan valkoisia. Tapa minut, ja siihen tämä loppukoon... Kuolen
iloisena, sillä suuri joukko uhreja seuraa mukanani hautaan."
"Vai niin! Koska asianlaita on niin", lausui kapteeni kamalasti
hymyillen, "lähetän sinut veljiesi luokse. Näet, että olen rehellinen
vastustaja."
Sitten hän lujasti painoi polvensa erämiehen rintaa vasten estäen häntä
vapautumasta rangaistuksesta, jonka aikoi hänelle valmistaa.
"Intiaanien tavalla", lisäsi hän.
Ja ottaen esille veitsensä hän erinomaisen taitavasti leikkasi irti
mestitsin tiheän, karkean tukan peittämän päänahan.
Erämies ei voinut pidättää kauheata tuskanhuutoa tämän hirveän
silpomisen johdosta. Veri vuoti pursuen ja peitti hänen kasvonsa.
"Tapa minut!" ulvoi hän, "tapa minut. Tuskani ovat hirveät."
"Niinkö arvelet?" sanoi kapteeni.
"Oi! Tapa minut! Tapa minut!"
"Johan nyt jotakin", vastasi upseeri kohauttaen olkapäitään. "Pidätkö
minua teurastajana? Ei, minä saatan sinut kunnon ystäviesi luo."
Hän tarttui erämiehen jalkoihin, laahasi hänet penkereen reunalle ja
potkaisi alas syvyyteen.
Onneton koetti vaistomaisesti välttää putoamista tarttumalla vasemmalla
kädellään erääseen ulkonevaan hirteen.
Hetken ajan hän riippui ilmassa.
Ilkeätä oli katsella häntä. Hänen verestävä päänsä, hänen kasvonsa,
joilla musta verivirta yhä vuoti ja kärsimys ja kauhu kuvastuivat, ja
koko hänen kouristuksentapaisesti hytkähtelevä ruumiinsa herättivät
kammoa ja inhoa.
"Armoa! Armoa!" huusi hän.
Kapteeni katsoi häneen hymy huulillaan ja kädet ristissä rinnallaan.
Mutta onnettoman väsähtäneet jäntereet eivät enää kauemmin jaksaneet
häntä kannattaa. Hänen koukistuneet sormensa päästivät otteensa
hirrestä, johon hän oli epätoivon voimalla tarttunut.
"Pyöveli! Ole kirottu!" huusi hän äänellä, jossa kuvastui äärimmäinen
raivo.
Samassa hän putosi.
"Hauskaa matkaa!" toivotti kapteeni ilkkuen.
Linnoituksen portilta päin kuului huutoja.
Kapteeni riensi miestensä avuksi.
Comanchit olivat vallanneet sulkulaitteet.
Miehissä he juoksivat linnoituksen sisäosiin teurastaen matkalla
tapaamansa viholliset ja nylkien heiltä päänahat.
Vain neljä amerikkalaista sotamiestä oli enää hengissä. Muut oli
tapettu.
Kapteeni vetäytyi linnanpenkereelle johtavien portaiden keskelle.
"Ystäväni", sanoi hän tovereilleen, "voitte kuolla rauhassa. Olen
surmannut sen, joka meidät petti."
Sotamiehet vastasivat reippaasti hurraten tähän oudonlaiseen
lohdutukseen. He valmistuivat kalliisti myymään henkensä.
Mutta silloin sattui jotakin käsittämätöntä.
Kuin taikaiskusta lakkasivat intiaanit ulvomasta.
Hyökkäys oli pysähtynyt.
"Mitä he nyt aikoivat tehdä?" mutisi kapteeni. "Minkähän uuden
konnankoukun nuo riiviöt nyt keksinevät?"
Vallattuaan kaikki linnoituksen puolustusvarusteet Kotkanpää määräsi,
että taistelu oli keskeytettävä.
Kylässä vangitut uutisasukkaat tuotiin hänen eteensä. Heitä oli
kaksitoista, joukossa neljä naista.
Kun nuo kaksitoista onnetonta vavisten seisoivat Kotkanpään edessä,
käski hän viedä naiset erilleen.
Pannen miehet yhden toisensa jälkeen astumaan ohitseen hän katsoi heitä
tutkivasti. Sitten hän viittasi vieressään seisoville intiaaneille.
Nämä ottivat heti amerikkalaiset huostaansa, iskivät macheteillaan
heidän molemmat kätensä ranteesta poikki ja työnsivät heidät
linnoituksen sisään, nyljettyään heiltä päänahat.
Seitsemän uutisasukasta oli jo joutunut tämän julman kidutuksen
uhriksi. Vain yksi oli enää hengissä.
Hän oli suurikasvuinen, laiha, mutta vielä reipas vanhus. Hänen
lumivalkeat suortuvansa valuivat olkapäille, tummat silmät sinkoilivat
salamoita, mutta hänen kasvonsa pysyivät elottomina. Hän odotti
välinpitämättömän näköisenä, että Kotkanpää päättäisi hänen
kohtalostaan ja lähettäisi hänet seuraamaan toisia onnettomia.
Comachipäällikkö tarkasteli häntä sillä välin sangen huolellisesti.
Vihdoin tuon villin miehen kasvot kävivät lempeämmiksi, hymy levisi
hänen suupieliinsä ja tarttuen vanhuksen käteen hän lausui:
"_Usted no conocer amigo?_ -- Etkö tunne ystävääsi?" kysyi hän huonolla
espanjankielellä rodulleen ominaisella kurkkuäänellä.
Tämän kuullessaan vanhus vavahti ja katsoi vuorostaan tarkasti
intiaania.
"Kah!" huudahti hän hämmästyneenä, "_el Gallo_ -- Kukko!"
"Ooh!" vastasi päällikkö tyytyväisenä, "minä olen Harmaahapsen ystävä.
Punanahoilla ei ole kahta sydäntä. Isä on pelastanut henkeni, isä saa
tulla telttaani."
"Kiitos, päällikkö. Suostun kutsuusi", sanoi vanhus puristaen intiaanin
kättä, jonka tämä hänelle ojensi.
Ja hän riensi kiireesti erään keski-ikäisen naisen luo, jolla oli jalot
piirteet ja jonka tuskan kuihduttamilla kasvoilla näkyi jälkiä
kauneudesta.
"Jumalan kiitos", lausui nainen liikutettuna, vanhuksen saapuessa hänen
luokseen.
"Jumala ei koskaan hylkää niitä, jotka luottavat häneen."
Sillä aikaa punanahat suorittivat lopputehtäviä kauheassa näytelmässä,
jossa olemme antaneet lukijaimme olla läsnä.
Kun kaikki uutisasukkaat oli suljettu linnoitukseen, viritettiin
tulipalo taas uuteen voimaan kaikin aineksin, mitä voitiin kerätä, ja
tiiliseinämä eroitti ikipäiviksi maailmasta nuo onnettomat
amerikkalaiset.
Pian linnoitus oli vain tavaton rovio, josta kuului tuskanhuutoja ja
niiden lomassa ampuma-aseiden pauketta.
Välinpitämättöminä comanchit matkan päästä seurasivat tulipalon
kehittymistä, hymyillen paholaisen lailla kostolleen.
Liekit olivat vallanneet koko rakennuksen. Ne kohosivat kauhistavan
nopeasti luoden kirkasta valoaan kauas erämaahan kolkon majakan tapaan.
Linnoituksen harjalla nähtiin muutamien ihmisten toivottomina liikkuvan
edestakaisin, samalla kun toiset polvistuneina näyttivät rukoilevan
Jumalan armoa.
Äkkiä kuului kauhistuttavaa ryskettä. Tuskallista kuolinkamppailua
todistava huuto kaikui avaruudessa. Linnoitus luhistui valtavaan
rovioon, joka suitsutti ympärilleen säkeniä.
Kaikki oli loppunut!
Amerikkalaiset olivat kukistuneet.
Comanchit pystyttivät mahtavan patsaan sille paikalle, missä kylä oli
ollut, ja siihen naulattiin kiinni uutisasukkaitten kädet. Yläpäähän
pantiin kirves, jonka terä oli verellä tahrittu.
Sytytettyään tulen muutamiin hökkeleihin, jotka olivat jääneet
palamatta, Kotkanpää antoi lähtömääräyksen.
Ainoastaan neljä naista ja vanhus jäivät henkiin koko onnettoman kylän
asukkaista ja seurasivat comanchien mukana.
Kaamea hiljaisuus vallitsi tästedes tällä paikalla, joka juuri oli
ollut niin sydäntäsärkevien tapausten näyttämönä.
IX
Aave
Kello oli lähes kahdeksan aamulla. Hymyilevä syysaurinko loi kirkasta
valoaan preirielle.
Linnut lentelivät sinne tänne iloisesti viserrellen, samalla kun toiset
tiheän lehdistön kätkössä antoivat yhteisesti sulosävelisiä
laulajaisia. Toisinaan kuusipeura säikähtyneenä kohotti päänsä
korkeasta ruohosta ja poistui hyppien loitommaksi.
Kaksi metsänkävijän tapaan pukeutunutta ratsastajaa matkasi täyttä
ravia puolivillien komeiden hevosten selässä Canadian-virran vasenta
rantaa, muutamien mustien vainukoirien kirmaten juostessa heidän
ympärillään.
Ratsastajat olivat Uskollinen Sydän ja Ilomieli.