punaista. Hänen vihollisille tekemänsä haavat oli sinivärillä piirretty
hänen paljaaseen rintaansa. Parkitsemattomasta peurannahasta
valmistetut mokkasinit ulottuivat polvien yläpuolelle, ja kantapäihin
oli ripustettu moniaita sudenhäntiä.
Onneksi erämiehille intiaanit olivat sotajalalla, niin ettei heillä
ollut koiria mukanaan. Muuten edelliset olisi huomattu jo aikoja
sitten, eivätkä he olisi voineet näin lähestyä intiaanien leiriä ilmi
tulematta.
Huolimatta siitä, että päällikkö yhä seisoi liikkumatta kuin
kuvapatsas, välähtelivät hänen silmänsä, hänen sieraimensa pullistuivat
ja hän kohotti vaistomaisesti kätensä kuin saadakseen aikaan
hiljaisuutta joukossaan.
"Meidät on huomattu", mutisi Uskollinen Sydän niin hiljaa, että hänen
toverinsakin oli vaikea sitä kuulla.
"Mitä meidän on tehtävä?" kysyi Ilomieli.
"Toimittava", vastasi erämies lyhyesti.
Molemmat alkoivat nyt äänettömästi hiipiä oksalta oksalle, puusta
puuhun. Laskeutumatta maahan he saapuivat leirin vastapäiselle puolelle
juuri sille kohtaa, missä comanchien hevoset lieassa söivät ruohoa.
Ilomieli kapusi äänettömästi maahan ja katkaisi hevosten köydet.
Erämiesten ruoskaniskuista yltyneinä hevoset hirnuen ja hyppien
syöksyivät joka suunnalle karkuun.
Intiaanit kavahtivat hämmästyneinä pystyyn ja lähtivät ulvoen ajamaan
karanneita hevosiaan takaa.
Ikäänkuin arvaten väijyvien vihollistensa lymypaikan tuli Kotkanpää
yksin suoraan heitä kohti käyttäen mahdollisimman huolellisesti
suojanaan välillä olevien puiden runkoja.
Erämiehet vetäytyivät askel askeleelta taaksepäin, tarkaten
huolellisesti seutua, jottei heitä voitaisi takaapäin yllättää.
Intiaanien huudot kuuluivat yhä kauempaa. He olivat ryhtyneet
seuraamaan hevosiaan. Päällikkö yksinään oli kahden vihollisensa
näkyvissä. Saavuttuaan eräälle puulle, jonka paksu runko näytti
tarjoavan hänelle kaikki toivomansa turvallisuustakeet, hän halveksien
piilukkonsa käyttämistä ja tilaisuuden näyttäessä otolliselta pani
jouseensa nuolen.
Mutta kuinka suuri olikin hänen varovaisuutensa ja taitavuutensa, ei
hän voinut tehdä tätä liikettä paljastamatta itseään vähäisen.
Uskollinen Sydän vei kiväärinsä poskelle, kuului laukaus, kuula viuhui,
ja päällikkö hypähti ilmaan raivokkaasti kirkaisten ja kaatui maahan.
Hänen käsivartensa oli ammuttu puhki.
"Älä liikahdakaan, punanahka", sanoi Uskollinen Sydän hänelle, "pieni
liikahdus vain, ja olet kuoleman oma."
Intiaani pysyi liikkumatta, ja muuttumattomin ilmein hän nieli
kiukkunsa.
"Voisin surmata sinut", jatkoi erämies, "mutta en tahdo. Toisen kerran
jo säästän henkesi, päällikkö, mutta tämä saakin olla viimeinen kerta.
Älä tule enää tielleni ja ennen kaikkea älä varasta pyydyksiäni, sillä
vannon, etten silloin anna armoa."
"Kotkanpää on heimonsa keskuudessa kunnioitettu päällikkö", vastasi
intiaani kopeasti. "Hän ei pelkää kuolemaa. Valkoinen erämies voi hänet
tappaa, mutta ei saa kuulla hänen valittavan."
"En, en tapa sinua, päällikkö. Jumalamme kieltää ilman pakoittavaa
syytä vuodattamasta toisen verta."
"Ooh!" sanoi intiaani ivallisesti naurahtaen. "Veli on
lähetyssaarnaaja."
"Ei, olen vain rehellinen erämies. En tahdo sinua murhata."
"Valkoinen veli ajattelee kuin vanhat akat", pilkkasi intiaani. "Nehu
Nutah ei koskaan anna anteeksi, vaan kostaa!"
"Tee kuten haluat, päällikkö", vastasi erämies kohauttaen halveksivasti
olkapäitään. "En pyri muuttamaan luonnettasi. Olen vain varoittanut
sinua. Hyvästi."
"Paholainen olkoon sinulle suosiollinen!" lisäsi Ilomieli halveksivasti
potkaisten häntä.
Näytti siltä kuin päällikkö ei olisi ollut tietääkseenkään tästä
viimeisestä loukkauksesta. Hänen kulmakarvansa vain menivät ryppyyn.
Hän ei liikahtanutkaan, vaan seurasi leppymättömällä katseellaan
molempia vihamiehiään, jotka sen enempää hänestä välittämättä katosivat
metsään.
"Sittenkin olit väärässä", sanoi Ilomieli ikäänkuin mietiskellen.
"Sinun olisi pitänyt ottaa hänet hengiltä, Uskollinen Sydän."
"Mitä vielä! Miksi niin?" vastasi erämies huolettomasti.
"_Cascaras!_ Miksikö niin? Hänhän kuuluu preirien roistojoukkoon."
"Niitä on niin paljon", väitti toinen, "ettei yksi enemmän tai vähemmän
merkitse suuriakaan."
"Aivan niin", myönsi Ilomieli häneen yhtyen. "Mutta minne nyt menemme?"
"Hakemaan pyydykseni, hitto vieköön. Luuletko, että minä haluan ne
menettää?"
"Totta tosiaan. Sepä on oiva ajatus."
Erämiehet kävelivät todellakin leirille päin, mutta kuitenkin
intiaanien tavalla, tehden lukemattomia mutkia, joiden tarkoituksena
oli johtaa comanchit jäljiltä.
Kaksikymmentä minuuttia hiivittyään he saapuivat leirille. Intiaanit
eivät vielä olleet palanneet, mutta oli varsin luultavaa, ettei
kestäisi kauan, ennenkuin he näyttäytyisivät. Kaikki heidän tavaransa
olivat siellä täällä hajallaan. Pari kolme hevosta, joka eivät olleet
viitsineet juosta karkuun, söivät rauhallisesti herneenvarsia.
Menettämättä aikaa erämiehet alkoivat etsiä pyydyksiään, jotka he pian
löysivätkin. Kumpikin otti mukaansa viisi niistä, ja pitempään
viipymättä he lähtivät jälleen luolalle päin, jonne olivat kätkeneet
hevosensa.
Verrattain raskaasta taakastaan huolimatta, jota he kantoivat
selässään, miehet kävelivät kepeästi ihastuksissaan siitä, että olivat
voineet niin onnellisesti päättää retkensä, ja varsinkin hymyillen
intiaaneille tekemälleen kepposelle.
Näin he marssivat jokseenkin pitkän aikaa. He eroittivat jo vähäisen
matkan päässä joen hiljaista kohinaa, kun äkkiä kuului hevosen
hirnuntaa.
"Meitä ajetaan takaa", sanoi Uskollinen Sydän pysähtyen.
"Hm!" hymähti Ilomieli. "Siellä on kenties villi hevonen."
"Ei, villi hevonen ei hirnu tuolla tavalla. Siellä on comancheja.
Saamme muuten pian sen tietää", lisäsi hän.
Paneutuen pitkälleen hän painoi korvansa maata vasten ja kuunteli.
Hän nousi melkein heti takaisin pystyyn.
"Olin aivan varma siitä. Siellä on comancheja, mutta he eivät seuraa
selviä jälkiä, vaan epäröivät."
"Tai olisikohan heidän matkaansa viivästyttänyt Kotkanpään haava."
"Mahdollista kyllä! Luulevatko he todella kannattavan ajaa meitä takaa,
jos me tahdomme päästä heiltä karkuun?"
"Ellei meillä olisi kantamusta, olisimme jo aikoja sitten piilossa."
Uskollinen Sydän mietti hetkisen.
"Kuulehan", sanoi hän, "meillä on vielä puoli tuntia aikaa, siis
enemmän kuin riittävästi."
Pieni puro virtasi lyhyen matkan päässä. Erämies astui sen uomaan
seuralaisineen.
Saavuttuaan keskelle virtaa Uskollinen Sydän kietoi huolellisesti
pyydykset puhvelinnahkaan, ettei vesi niitä vioittaisi. Sitten hän
antoi niiden vaipua pohjaan.
Suoriuduttuaan tästä varokeinosta metsästäjät kahlasivat joen poikki ja
tekivät lähes kahdensadan askeleen verran harhajälkiä. Varovasti he
sitten tulivat takaisin jättämättä mitään merkkiä palaamisestaan. He
tunkeutuivat jälleen metsään, viittauksella ajettuaan koirat hevosten
luo.
Nuo viisaat eläimet vainusivat suunnan ja hävisivät pian pimeään.
Erämiehille oli edullista ajaa koirat luotaan, koska se auttoi heitä
johtamaan intiaaneja pois jäljiltä. Nämä näet seurasivat innolla
pakenevien jälkiä, joita vainukoirat jättivät korkeaan ruohostoon.
Metsään päästyään erämiehet kapusivat taas puuhun ja alkoivat edetä
taivaan ja maan välillä. Tämä matkustustapa on paljon yleisempi kuin
Euroopassa luullaan, näillä seuduilla, missä sen johdosta, että liaanit
ja puut ovat toisiinsa kietoutuneet, on mahdotonta edetä raivaamatta
kirveellä itselleen tietä.
Siirtyen oksalta oksalle voi siten kulkea kilometrimääriä koskematta
jalallaan maata.
Juuri tällä tavalla erämiehet matkasivat, vaikkakin he tekivät sen
toisesta syystä.
He kulkivat näin vihollistensa edellä, jotka lähenivät lähenemistään ja
joiden he pian huomasivat alapuolellaan marssivan intiaanijonossa,
toinen toisensa takana.
Kotkanpää kulki ensimmäisenä, haavansa vuoksi puoliksi maaten hevosensa
selässä, mutta entistä innokkaampana vihollistensa takaa-ajoon.
Ollessaan comanchien kohdalla heidän yläpuolellaan molemmat erämiehet
kätkeytyivät lehdistöön pidättäen henkeään. Vähäisinkin sattuma olisi
saattanut ilmaista heidän läsnäolonsa.
Intiaanit menivät ohitse huomaamatta heitä. Erämiehet ryhtyivät jälleen
jatkamaan matkaansa.
"Oh!" kuiskasi Ilomieli hetken kuluttua. "Luulen, että tällä kertaa
olemme heistä selviytyneet."
"Älkäämme olko liian kärkkäät toitottamaan voittoamme, vaan
poistukaamme niin nopeasti kuin suinkin voimme. Nuo peijakkaan
punanahat ovat ovelia. He pääsevät kyllä pian petoksemme perille."
"Tuhat tulimmaista!" huudahti Ilomieli äkkiä. "Olen kadottanut
puukkoni, en tiedä minne. Jos nuo vintiöt sen löytävät, niin olemme
hukassa."
"Se on varsin luultavaa", mutisi Uskollinen Sydän. "Yksi syy lisää,
minkä vuoksi emme saa tuhlata hetkeäkään."
Metsä, joka tähän asti oli ollut aivan rauhallinen, alkoi äkkiä
kumeasti puhista, linnut lentelivät kirkuen kauhusta, ja tiheiköissä
kuuli kuivien oksien taittuvan petoeläinten kiireisten askelten
painosta.
"Mitä se tietää?" kysyi Uskollinen Sydän ja katseli ympärilleen
levottoman näköisenä. "Tuntuu kuin metsä olisi pyörtynyt."
Molemmat erämiehet kapusivat sen puun latvaan, jossa he olivat ja joka
sattumalta oli metsän korkeimpia.
Tavaton valonhohde väritti taivaankannen enintään puolen penikulman
päässä siitä paikasta, missä he olivat, ja suureni hetki hetkeltä
lähestyen heitä jättiläisaskelin.
"Mitä kirottua!" huudahti Ilomieli, "comanchit ovat sytyttäneet
preirien tuleen."
"Niin ovat, ja luulenpa, että tällä kertaa, kuten äsken lausuin, olemme
hukassa", vastasi Uskollinen Sydän kylmäverisenä.
"Mitä on tehtävä?" tiedusteli kanadalainen. "Tuossa tuokiossa tuli
saartaa meidät."
Uskollinen Sydän oli vaipunut syviin mietteisiin.
Muutaman sekunnin kuluttua hän kohotti päänsä pystyyn. Voitonhymy
levisi hänen suupieliinsä.
"He eivät vielä ole meitä saavuttaneet", lausui hän. "Seuraa minua
veljeni!"... Ja hän lisäsi matalalla äänellä: "Tahdon jälleen nähdä
äitini!..."
VI
Pelastaja
Jotta lukija voisi oikein käsittää tilanteen, jossa erämiehet olivat,
on välttämätöntä palata seuraamaan comanchipäällikön puuhia.
Tuskin Kotkanpään vihamiehet olivat kadonneet puitten väliin, kun hän
nousi hitaasti pystyyn, kumartui eteenpäin ja terästi kuuloaan
voidakseen olla varma, että nämä tosiaankin poistuivat. Heti kun hän
oli siitä varma, repäisi hän _blanketistaan_ -- loimipeitteestään --
kaistaleen, jonka niin hyvin kuin osasi kietoi haavoittuneen
käsivartensa ympäri. Huolimatta verenvuodon aiheuttamasta heikkoudesta
ja suurista tuskista, joita hän tunsi, hän ryhtyi päättäväisesti
seuraamaan erämiesten jälkiä.
Hän kulki siten viimemainittujen perässä aivan huomaamattomasti leirin
reunalle asti. Kätkeytyneenä ebenpuun taakse hän nyt raivosta kiehuen
saattoi todeta, voimatta kuitenkaan sitä estää, kuinka erämiehet
löysivät kadonneet pyydyksensä ja sitten poistuivat.
Vaikka vainukoirat, jotka kulkivat metsästäjien mukana, olivat
oivallisia eläimiä, jotka oli opetettu vainuamaan intiaaneja varsin
kaukaa, niin jonkun sattuman vuoksi, joka luultavasti pelasti
comanchipäällikön, ne nyt hyökkäsivät ahnaasti punanahkojen jättämien
hajallisten ruoantähteiden kimppuun. Koirien omistajat luulivat, ettei
heitä väijyttäisi, eivätkä siis ollenkaan koettaneet terästää niiden
valppautta.
Saatuaan monien vaikeuksien jälkeen tavoitetuksi hevosensa comanchit
palasivat vihdoin leirilleen.
Nähdessään päällikkönsä haavoittuneen he hämmästyivät suuresti, ja
heidät valtasi suunnaton kiihtymys, jota Kotkanpää taitavasti käytti
hyväkseen yllyttäen heitä uudelleen ajamaan takaa erämiehiä, nämä kun
eivät voineet olla kaukana, koska heidän taakkansa viivästyttivät
heidän kulkuaan, ja siis välttämättä tuotapikaa joutuisivat heidän
käsiinsä.
Uskollisen Sydämen keksimä sotajuoni johti intiaaneja harhaan vain
muutaman hetken. Varsin pian he löysivät metsän ensimmäisistä puista
helposti huomattavat jäljet vihollistensa kulusta.
Tällöin juuri Kotkanpää suuttuneena siitä, että hän näin oli joutunut
tappiolle taistelussaan näitä kahta uskaliasta miestä vastaan, joiden
erinomainen viekkaus teki kaikki laskelmat tyhjiksi, päätti tehdä tilit
selviksi heidän kanssaan. Hän keksi pirullisen suunnitelman: käski
sytyttää metsän tuleen. Kun tätä keinoa käytettiin sillä tavalla kuin
hän sitä käytti, täytyi sen, sitä hän ei epäillytkään, vihdoin
toimittaa peloittavat viholliset hänen ulottuvilleen.
Sen mukaan hän sijoitti soturinsa eri suunnille suureksi piiriksi ja
sitten käski virittää tulen korkeaan heinään yhtä aikaa useammilla
paikoilla.
Ajatus oli hyvä, vaikkakin raaka ja niiden villien soturien arvoinen,
jotka sitä käyttivät.
Koetettuaan turhaan päästä ulos joka puolelta heitä ympäröivästä
tuliverkosta olisi erämiesten pakko väkisinkin antautua julmien
vihollistensa käsiin, elleivät pitäisi kunniakkaampana palaa elävältä.
Kotkanpää oli kaikki suunnitellut ja edeltäkäsin arvioinut
lukuunottamatta erästä perin yksinkertaista ja helppoa pelastuskeinoa,
johon Uskollinen Sydän saattoi panna toivonsa.
Soturit olivat, kuten jo olemme kertoneet, päällikkönsä käskystä
hajaantuneet ja sytyttäneet tulen useihin paikkoihin yhtaikaa.
Tähän myöhäiseen vuodenaikaan pensaat ja heinä, jotka kesäauringon
hehkuvat säteet olivat polttaneet kuiviksi, olivat heti syttyneet
palamaan, ja tuli oli hyvin nopeasti levinnyt joka suunnalle.
Se ei kuitenkaan ollut tapahtunut niin nopeasti, ettei olisi kestänyt
jonkun aikaa, ennenkuin kaikki liekit yhtyivät.
Uskollinen Sydän ei epäröinyt kauan. Sillä välin kun intiaanit ilosta
ulvoen paholaisten lailla juoksentelivat tuliseinämän luona, jonka
olivat panneet vihollistensa esteeksi, heittäytyi erämies ystävänsä
seuraamana kiivaasti juosten tulimuurien väliin, jotka oikealta ja
vasemmalta viuhuen lähestyivät ja olivat jo vähällä yhtyä juuri hänen
jalkainsa alla ja päänsä yläpuolella. Hiiltyneiden puiden keskitse,
jotka putoilivat ryskien maahan, sakeiden savupilvien lävitse, jotka
salpasivat hengityksen, joka puolelta satelemalla lentelevien
kipinäparvien polttamina, seuraten rohkeasti tietään liekkiholvien
alitse pelottomat seikkailijat murtautuivat, saaden vain muutamia
merkityksettömiä palohaavoja, kirotun tulivyön puhki, johon intiaanit
luulivat iäksi haudanneensa heidät. He olivat jo kaukana
vihollisistaan, kun nämä vielä riemuitsivat juonensa onnistumisesta.
Tulipalo laajeni kuitenkin kauhistavan suureksi. Metsän puut
vääntelehtivät tulen niitä syleillessä. Preirie oli nyt yhtenä
tulimerenä. Kauhun hullaannuttamina juoksenteli sen keskellä
villieläimiä, jotka tämä aavistamaton tuho karkoitti turvapaikoistaan.
Taivas heloitti veripunaisena, ja raju tuuli lakaisi edeltään tulta ja
savua.
Intiaanitkin kauhistuivat tekonsa seurauksia havaittuaan, että heidän
ympärillään syttyi kokonaisia tulivuoria, jotka muistuttivat kaameita
majakoita, että maa kuumeni ja suunnattomat bisonilaumat panivat
raivokkaalla juoksullaan tantereen vapisemaan, epätoivoissaan päästäen
huutoja, jotka kauhistuttivat rohkeimpiakin.
Meksikolaisten leirissä vallitsi mitä suurin sekasorto. Meluttiin,
kaikkialle levisi hirveä hämminki, hevoset olivat päässeet irti ja
pakenivat joka suunnalle, miehet ottivat mukaan aseensa ja
ampumavaransa, toiset taas kantoivat satuloita ja tavaramyttyjä.
Jokainen huusi, kiroili, komenteli. Kaikki juoksivat leirissä aivan
kuin olisivat menneet päästään pyörälle.
Tulimeri läheni majesteettisena, ohikulkiessaan ahmaisten kitaansa
kaikki. Sen edellä juoksi lukematon lauma kaikenlaisia eläimiä, jotka
hyppelivät kauheasti kiljuen. Niitä seurasi hirviö, joka tavoitti niitä
joka askeleella.
Sakea sauhu levisi kipeniä täynnä jo meksikolaisten leirien yli.
Parikymmentä minuuttia vielä, ja he olisivat tuhon omia.
Syleillen sisarentytärtään kenraali turhaan tiedusteli oppailta keinoa,
kuinka voitaisiin pelastua uhkaavasta, suunnattomasta vaarasta.
Mutta vaaran suuruudesta kauhistuneina miehet olivat kokonaan
menettäneet toimintakykynsä.
Ja mihin keinoon olisi kannattanutkaan turvautua? Liekit yhtyivät
suunnattomaksi kehäksi, jonka sisään leiri oli jäänyt.
Voimakas tuuli, joka oli siihen asti paisuttanut tulipaloa ja
kiihdyttänyt sen etenemisnopeutta, lakkasi äkkiä, ja tulen kulku
hidastui.
Kohtalo varasi vielä muutaman minuutin ajan noille onnettomille.
Tällöin leiri tarjosi oudon näyn.
Kauhun lamauttamina nämä kaikki ihmiset olivat menettäneet
itsesäilytysvaistonkin.
Lancerot ripittäytyivät toinen toisilleen.
Oppaat olivat vaipuneet synkän toivottomuuden tilaan.
Kenraali syytti taivasta tuhostaan.
Mitä tohtoriin tulee, niin hän ei surrut muuta kuin sitä, ettei koskaan
voisi löytää etsimäänsä kasvia. Kaikki hänen muut ajatuksensa
väistyivät tuon yhden tieltä.
Doña Luz rukoili palavasti kädet ristissä polvillaan maassa.
Tuli eteni yhä etujoukkonsa, metsän petojen, jäljessä.
"Oh!" huudahti kenraali ravistaen voimakkaasti oppaan hartiaa,
"annatteko meidän näin palaa koettamatta meitä pelastaa?"
"Mitä voimme tehdä vastoin Jumalan tahtoa?" kysyi Lörppö haluttomasti.
"Eikö siis ole mitään keinoa pelastua kuolemasta?"
"Ei mitään!"
"On kyllä yksi" huudahti muuan mies, joka puoleksi palanein hiuksin ja
kasvoin syöksyi leiriin tavaramyttyjen yli hypäten. Häntä seurasi
toinen mies.
"Kuka te olette?" tiedusteli kenraali.
"Yhdentekevää kuka", vastasi vieras kuivasti. "Minä tulen pelastamaan
teidät! Seuralaiseni ja minä olimme jo välttäneet vaaran, mutta
auttaaksemme teitä olemme uudestaan tulleet tulen keskelle. Se
riittäköön! Pelastuksenne on omassa vallassanne. Nyt on puhe vain
siitä, tahdotteko pelastua."
"Käskekää!" vastasi kenraali. "Minä ensimmäisenä näytän
tottelevaisuudessa hyvää esimerkkiä."
"Eikö teillä siis ole oppaita mukananne?"
"Totta kai!"
"He ovat sitten joko konnia tai laiskureita, sillä keinon, johon aion
turvautua, tuntevat kaikki preirien asukkaat."
Kenraali katsahti epäilevästi Lörppöön, joka ei ollut voinut olla
vavahtamatta tuntemattomien äkillisen ilmestymisen vuoksi.
"Teette muuten myöhemmin heidän kanssaan siitä tiliä. Tällä hetkellä ei
ole siitä kysymys."
Nähdessään tämän päättäväisen miehen ja kuullessaan hänen varman ja
täsmällisen puheensa meksikolaiset olivat vaistomaisesti aavistaneet
hänessä pelastajan. He tunsivat rohkeuden palaavan toivon mukana ja
olivat valmiit viivyttelemättä täyttämään hänen käskynsä.
"Kiiruhtakaa", sanoi erämies. "Kiskokaa maasta kaikki ruohot leirin
ympäriltä."
Jokainen ryhtyi käskettyyn työhön.
"Kostuttakaamme peitteitä", jatkoi vieras kääntyen kenraalin puoleen,
"ja jännittäkäämme ne tavaramyttyjen eteen."
Kenraali, kapteeni ja tohtori toimeenpanivat erämiehen johdolla hänen
käskynsä, jolla aikaa toveri suopungilla otti kiinni hevoset ja muulit
ja pani ne liekaan keskelle leiriä.
"Joutukaamme! Joutukaamme", huusi erämies lakkaamatta, "muuten tuli
saavuttaa meidät!"
Jokainen työskenteli parhaansa mukaan.
Pian saatiin laaja alue kitketyksi.
Doña Luz katseli ihaillen tätä vierasta miestä, joka oli ilmestynyt
kuin sallimuksen lähettämänä ja näytti keskellä kaikkien hurjaa pelkoa
niin rauhalliselta ja tyyneltä kuin hänellä olisi valta käskeä tuota
hirvittävää tuhon aikaansaajaa, kun se jättiläisaskelin lähestyi heitä.
Nuori tyttö ei voinut kääntää hänestä katsettaan. Hän tunsi väkisinkin
mieltymystä tuohon tuntemattomaan pelastajaan, jonka ääni, eleet ja
koko olemus valloittivat hänet.
Kun heinä ja ruohot oli kiskottu irti niin kuumeentapaisen kiireesti
kuin kuolemanvaarassa olevat ihmiset voivat toimia, hymyili erämies
lempeästi.
"Nyt", lausui hän meksikolaisille, "ystäväni ja minä kyllä pidämme
huolen muusta. Jättäkää kaikki meidän tehtäväksemme. Mitä teihin tulee,
niin kietoutukaa huolellisesti kostutettuihin peitteisiin."
Jokainen noudatti hänen neuvoaan.
Vieras katsahti ympärilleen. Viitattuaan toverilleen hän sitten meni
tulta vastaan.
"En eroa teistä", lausui kenraali myötätuntoisesti.
"Tulkaa", vastasi vieras lyhyesti.
Kun he olivat saapuneet sen alan uloimmalle laidalle, mistä heinä oli
kitketty, kokosi erämies heiniä ja puita läjäksi. Heitettyään hiukan
ruutia sen päälle hän sytytti sen palamaan.
"Mitä te teette?" kysyi kenraali hämmästyneenä.
"Näettehän sen itse. Taistelen tulella tulta vastaan", vastaisi erämies
yksikantaan.
Hänen toverinsa oli tehnyt samalla tavalla vastakkaisella puolella.
Tuliseinämä kohosi nopeasti, ja muutaman minuutin aikana leiri oli
melkein kokonaan tulen holvaamana.
Noin neljännestunti kului kauhistuttavan pelon ja hätäisen odotuksen
vallassa.
Liekkien voima pieneni vähitellen, ilma alkoi puhdistua, savu hälveni,
ja tulipalon humina heikkeni.
Vihdoin saattoi jälleen selvittää ajatuksensa tässä hornan
sekamelskassa.
Helpotuksen huokaus pääsi jokaisen rinnasta. Leiri oli pelastettu!
Tulipalo, jonka suhina yhä vaimeni, siirtyi erämiehen voittamana
toiselle suunnalle tekemään tuhojaan.
Jokainen riensi kiittämään vierasta.
"Olette pelastanut sisarentyttäreni hengen", sanoi kenraali hänelle
liikutettuna, "miten voisin koskaan maksaa kiitollisuudenvelkani
teille?"
"Ette ole minulle mitään velkaa, monsieur", vastasi erämies
yksinkertaisen ylevästi. "Preiriellä kaikki ovat veljiä. Täytin vain
velvollisuuteni rientäessäni avuksenne."
Niin pian kun ensimmäinen ilonpuuska oli mennyt ohi ja leirillä oli
saatu taas hiukan järjestystä, etsi kukin itselleen sopivan lepopaikan.
Yön kauheat mielenliikutukset tekivätkin levon välttämättömäksi.
Molemmat vieraat, jotka vaatimattomasti, mutta päättäväisesti olivat
torjuneet kaikki kenraalin yritykset osoittaa heille kiitollisuuttaan,
laskeutuivat huolettomasti tavaramytylle lepäämään muutamiksi tunniksi.
Vähän ennen auringonnousua he nousivat.
"Maa on jo varmaankin kylmää", sanoi toinen, "lähtekäämme, ennenkuin
nuo ihmiset heräävät, sillä he eivät kenties tahtoisi päästää meitä
eroamaan ilman muuta."
"Lähtekäämme", toisti toinen lyhyesti.
Juuri kun erämiehet olivat päässeet leirin ulkopuolelle, laskeutui
muuan käsi kevyesti ensinmainitun olalle. Hän kääntyi ympäri.
Doña Luz seisoi hänen edessään.
Molemmat miehet pysähtyivät tervehtien kunnioittavasti nuorta neitosta.
"Jätättekö meidät?" kysyi viimemainittu suloisella ja sointuvalla
äänellä.
"Meidän täytyy, señorita", vastasi toinen puhutelluista.
"Ymmärrän", lausui tyttö ihastuttavasti hymyillen. "Kun me teidän
avullanne nyt olemme pelastuneet, niin ei teillä ole täällä mitään
tehtävää, eikö niin?"
Erämiehet kumarsivat virkkamatta mitään.
"Tahdotteko tehdä mielikseni?"
"Puhukaa, neiti!"
Tyttö otti sievän, jalokivillä koristetun pienen ristin, jota oli
kantanut kaulassaan.
"Pitäkää tämä muistona minusta."
Erämies empi.
"Ottakaa se, pyydän", lausui tyttö itkusta väräjävällä äänellä.
"Suostun pyyntöönne, neiti", sanoi erämies liikutettuna sovittaen
ristin kaulaansa messuhakasensa viereen, "saan täten toisenkin
taikakalun äitini antaman ohelle."
"Kiitos", virkkoi tyttö iloisena. "Mutta vielä sananen."
"Puhukaa."
"Mitkä ovat nimenne?"
"Toveriani nimitetään Ilomieleksi."
"Entä teitä?"
"Uskolliseksi Sydämeksi."
Vielä kerran hyvästiksi kumarrettuaan erämiehet lähtivät kiireesti
menemään ja katosivat pian hämärään.
Doña Luz seurasi heitä katseellaan niin kauan kuin saattoi heidät
eroittaa. Sitten hän ajatuksiin vaipuneena palasi verkalleen teltalle
mutisten puoliääneen:
"Uskollinen Sydän! Ah! Sen nimen kyllä muistan..."
VII